silmää. "Diplomaattien kanssa on hyvä olla tuttavuudessa. Jos tohtori
kysyisi minua, niin sanokaa, että järjestän omia yksityisiä asioitani,
mutta että tulen kyllä ajoissa asemalle. Meidän on tehtävä niin, että
yhdymme vielä kerran täällä, voidaksemme vaihtaa tietoja. Siis,
Kivinen, tohtorilla käytyäsi saavu tänne jonkun syyn nojalla.
Ymmärrättekö?"
"Kuten käskette!"
"Näin me olemme keksineet keinon, jonka avulla lyömme kaksi kärpästä
yhdellä iskulla. Molempi parempi. Mutta kiire meillä on. Jaa, ei tässä
ole todellakaan aikaa aprikoida."
"Jaa, summamutikassa Lontooseen! Voi jee, minun saunamatkani se vain
lykkäytyy lykkäytymistään. Mutta olkoon! Uutiset ennen kaikkea! Sitten
vasta huvitukset!"
10.
Työnjaon avulla saa kolme miestä kolmessa tunnissa isketyksi aikamoisia
aukkoja vallankumouksen teräslujaan muuriin.
Kivinen tunsi lievää hermostusta, astuttuaan kadulle. Tehtävä, vaikka
näyttikin verrattain helpolta ja vaarattomalta, saattoi kuitenkin
muodostua mitä kohtalokkaimmaksi. Ystävykset eivät ollenkaan tienneet,
ketkä tunsivat kirjapainon olopaikan ja voitiinko siitä millään tavoin
antaa tietoja vähänkin tuntemattomille. Siinä tapauksessa, että hän
herättäisi epäluuloja, olisi kaikki mennyttä ja hän saisi kiittää
onneaan, jos selviäisi yleensä hengissäkään koko leikistä. Mutta kun
kerta näin pitkälle oli jouduttu, niin täytyi yrittää eteenpäin, tuli
mitä tulikin. Kivinen tiesi, ettei hän ollut mikään uhkarohkea, mutta
viime aikojen kokemusten ja seikkailujen jälkeen hän oli saavuttanut
kunnioitettavan kylmäverisyyden ja tuollaisen puolittain huolettoman ja
välinpitämättömän suhtautumiskyvyn vaaroihin. Vielä muutamia vuosia
sitten hän ei olisi näin tyynesti mennyt tutkimaan mitä vaarallisinta
rikollispoliittista järjestöä. Mutta nyt hän oli elänyt jo Venäjän
vallankumoukset, svabooda-ajat, punaiset viikot ja vapaussodan. Ne
olivat hänessä, samoinkuin lukemattomissa muissakin, kasvattaneet
itseluottamusta ja kylmäverisyyttä.
-- Yhdentekevää! -- mietti Kivinen ja sytytti savukkeen.
Tohtori oli kotona ja hänen kanssaan yksi 'kolmikosta'. Tohtori tuntui
sangen epämiellyttävän hämmästyneeltä, nähdessään Kivisen.
"Mitä te täällä nyt?" kysyi hän mahdollisimman töykeästi.
"Tulin saamaan määräyksiä", virkkoi Kivinen kylmästi.
"Sanoinhan jo: matkustatte toisessa luokassa, yhdessä. Minua ette
tunne. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, mutta kuinka on passien laita?"
"Ne ovat tässä. Kai teillä on molemmilla valokuvat?"
"On. Entä leimat?"
"Tässä." Tohtori ojensi Kiviselle täytetyt passilomakkeet ja
leimasimen. "Se on tuotava ohimennessä takaisin."
Kivinen tarkasti passit ja huomasi ne kirjoitetuiksi heidän
ruotsalaisille nimilleen.
"Nyt menkää!" Tohtorin ääni oli kiivas.
"Heti. Tässä jätän vain suomalaisen passilomakkeen. Tällaisia olisi
painettava muutamia satoja. Kuten kerroimme, on toiminta Suomessa
vaikeaa ja passeja tarvitaan paljon. Niitä ei kuitenkaan saada, sillä
ei ole mitään varsinaista kirjapainoa eikä varastaminenkaan onnistu.
Meitä pyydettiin toimittamaan tämä epäkohta korjatuksi. Kai täällä
pidetään huoli niitten lähettämisestä."
Kivinen puhui rauhallisella, hiukan välinpitämättömällä äänellä, mutta
tohtori tarkasti häntä tiukkaan. "Hyvä on, toimitetaan. Ei suinkaan
teillä ole muuta?"
"Ei." Kivinen kääntyi, kiroten mielessään jo, ettei häntä itseään
pyydetty viemään paperia painoon. Ei, tohtori pysäytti hänet kuitenkin.
"Mutta eihän täällä kukaan osaa varmasti painaa samanlaisia, ellette te
tarkasta työtä."
"Niin", Kivinen virkkoi, "minä ajattelin sitä, mutta minulla ei olisi
oikeastaan aikaa odottaa".
"Menkää itse kirjapainoon. Seuratkaa häntä!" Tohtori puhui "kolmikon"
jäsenelle, poistuen viereiseen huoneeseen hetkeksi.
Kivinen riemuitsi mielessään. Tohtori oli joka tapauksessa petetty,
sillä Kivinen ei ollut vähimmässäkään määrin osoittanut halua päästä
itse kirjapainoon. Muuten oli tuskin luultavaa, että tohtori oli mitään
aavistanutkaan. Kaikki tuntui menevän mitä parhaiten.
"Odottakaa muutamia hetkiä", virkkoi tohtori, palaten huoneeseen. "Auto
saapuu heti."
Noin viiden minuutin perästä saapuikin palvelija ilmoittamaan, että
auto odotti, tuoden samalla Kivisen päällysvaatteet. Tukholmalainen
komisario johti sanomalehtimiehen pimeille keittiörapuille, jotka
päättyivät porttikäytävään.
-- Suljettu auto! -- huudahti Kivinen mielessään. Verhot oli vedetty
auton ikkunoitten eteen, joten Kivisellä ei ollut aavistustakaan, minne
ajettiin. Matkaa kesti neljännestunnin. Sitten auto pysähtyi, ja
Kivisen vaitelias seuralainen hyppäsi ulos autosta, lausuen: "Tänne!"
Kivinen painui pimeään rappukäytävään, ehtien hämärästi sivuilleen
vilkaisten huomata, että auto oli pysähtynyt porttikäytävään. Enempää
ei voinut keksiä, sillä seuralainen kiirehti. Miehet laskeutuivat
parikymmentä askelmaa alas ja kulkivat pitkää käytävää pitkin. Viimein
mies pysähtyi, koputtaen muutamia kertoja, Kivisen kuitenkaan ehtimättä
eroittaa, millä tavalla. Ovi aukeni, ja miehet astuivat öljynhajuiseen,
pieneen ja epäsiistiin huoneeseen. Joku huoneessa ollut henkilö poistui
juuri, Kivisen voimatta eroittaa häntä tarkemmin.
"Odottakaa!" virkkoi mies, otettuaan Kiviseltä passilomakkeen ja
poistuen sivuovesta. Kivinen jäi yksin. Huoneessa ei ollut mitään
muuta, ei kerrassaan mitään muuta kuin pöytä, penkki ja kolme tuolia.
Kai korehtuurihuone, arveli Kivinen mielessään.
Seikkailijamme alkoi jo pahoitella laihaa saalistaan, kun samalla
kuului tuttua ääntä. Latomokone rämisi. Puolen tunnin kuluttua palasi
tukholmalainen takaisin, tuoden paperinäytteen, jonka Kivinen hyväksyi.
Hetken perästä tuli mies uudelleen kädessään korehtuuri. Kivinen luki
sen ja korjasi, jättäen tahallaan muutaman virheen. Siitä tunnettaisiin
lomakkeet joka tapauksessa väärennetyiksi. Ja laivamies, joka ne toisi
Suomeen, oli joutuva varmasti kiinni. Se asia oli jo järjestetty.
Oli kulunut noin tunti, kun mies tuli taas huoneeseen, kädessään pieni
paketti.
"Tässä on 300 kappaletta. Lähtekäämme!"
Taas kuljettiin pilkkopimeää käytävää pitkin, mutta kun
porttikäytävästä alkoi näkyä heikkoa kajastusta, oli Kivinen
kompastuvinaan ja pudotti paketin sekä hansikkaansa. Hieman karkeasti
kiroten sytytti hän äkkiä tulitikun ja vilkaisi ympärilleen. Tikku
sammui heti ilmanvedosta, mutta Kivinen oli nähnyt tarpeeksi.
Tukholmalainen katsoi pitkään, mutta kun Kivinen nosti paketin maasta,
ei hän virkkanut mitään. Puhumatta sanaakaan astuivat miehet jälleen
odottavaan autoon, joka peräydyttyään ensin takaperin kadulle lähti
vinhaa vauhtia kiitämään pimeään yöhön.
Erottuaan tukholmalaisesta komisariosta Kivinen lähti painumaan
hotelliin, mutta ehdittyään melkein sen portille, kuuli hän takaa auton
suhinaa. Hiljaa ja pehmeästi liukui auto hänen luokseen ja pysähtyi
kappaleen matkan päässä hänen edessään. Mies hyppäsi siitä ja riensi
häntä vastaan. Tulija oli Olle.
"Tiedätkö, missä paino sijaitsee?" kysyi ruotsalainen kiihkeänä.
"Missä?"
"--katu 85!"
"Siis --."
"Samassa talossa kuin punaisten 'hotelli'."
"Tämä on mainio veto! Muuten, lähtekäämme sinne heti. Me voimme
pysäyttää kirjapainon toiminnan."
"Miten?"
"Saat nähdä! Joudu!" Toverukset kiiruhtivat auton luo, joka heti lähti
liikkeelle.
Jonkun matkan päässä "hotellista" auto pysäytettiin ja miehet nousivat
pois. "Hotelli" oli suuri rakennus, takaseinän vieressä pari matalaa
puista varastorakennusta. Kivinen vihelsi iloisesti, huomattuaan sen.
Hän kulki portin luo, kääntyen sitten kulmassa takaisin, ja seuraili
silmillään sähkölankoja. Sanottuaan pari sanaa Ollelle hän hävisi
varastorakennusten sekaan. Olle käveli edestakaisin ja piti silmällä
autioita katuja. Kerran poliisin lähetessä hän hiukan vihelsi, mutta
järjestysvallan edustaja pysähtyikin ja kääntyi takaisin. Noin
neljännestunnin kuluttua palasi Kivinen, ja miehet kulkivat auton luo,
joka oli ajanut läheiselle syrjäkadulle.
"Nyt hotelliin ja nopeasti!" huudahti Kivinen ohjaajalle. "No, ei
hätää, meillä on vielä toista tuntia aikaa. Hip, hei, bolsheviikkien
kirjapaino seisoo, ja se tulee seisomaan hyvän rupeaman!"
Ja seikkailijat heittäytyivät tyytyväisesti nauraen pehmeille
istuimille, sytyttäen savukkeet.
11.
Kaksi viisasta seuraa yhtä hullua kohti tuntemattomia kohtaloita.
Koskela painoi soittokellon nappulaa ovessa, jossa oli mitä hienoin ja
komein nimikilpi: Petter Vaaranheimo. Jääkäri kyllä tunsi, että oli
hiukan epäkohteliasta häiritä kunniallista kansalaista ja virkamiestä
kesken parhaimman unen, mutta vaellusmatkoillaan oli hän melkein tyyten
unhoittanut tehdä eroa yön ja päivän välillä. Ja olihan sitäpaitsi
Petter hyvä ystävä ja vanha tuttava, eikä asiakaan ollut
turhanpäiväinen.
Sisältä ei kuulunut hiiskaustakaan. Koskela soitti uudelleen, mutta
yhtä laihalla tuloksella. Hra Vaaranheimo tuntui nukkuvan sikeästi.
Viimein Koskela hermostui ja painoi nappulaa yhtäpäätä pari minuuttia.
Jopa kuului liikettä, tassuttelevia askeleita, väliovi avattiin ja
kiukkuinen ääni kuului kysyvän:
"Kuka siellä?"
"Hänen Majesteettinsa Preussin kuninkaan ent. jääkäripataljoonan n:o 27
vääpeli Koskela", vastasi jääkäri kiusoitellen.
"Ei mutta, sinäkö...?" Ovi avautui kiireesti, ja aukkoon ilmestyi
puolipukeissa oleva, leveästi hymyilevä pyylevä herrasmies.
"Sinä täällä?" huudahti Vaaranheimo hämmästyneenä.
"Kuten näet. Mutta pyytäisin että kutsuisit minut sisään, sillä asiani
ei ole sitä laatua, että voisin sen selittää tässä rappukäytävässä",
lausui Koskela ja nauroi tuttavansa hämmennykselle.
"No jo toki! Käy sisään ja ole kuin kotonasi!"
Ystävät puristivat toistensa kättä pitkään ja sydämellisesti. Koskela
johdettiin työhuoneeseen, jossa pehmeät nojatuolit ja sohvat sekä
hillityt värit kertoivat isännän mukavuuttarakastavasta luonteesta,
joka ei millään tavoin vastannut romanttisen komeaa nimeä. Petter
pistäytyi makuuhuoneessa ja heitti kaikessa kiireessä muutamia
vaatekappaleita ylleen.
"Milloin tulit Suomesta?" kysyi Vaaranheimo.
"Muutamia päiviä sitten."
"Millä asioilla liikut?"
"No enpä voi oikein sanoa."
"Hm. Sinä tunnut olevan yhtä salaperäinen kuin ennen komennusten
aikana. Minne aiot?"
"Sitä en tiedä."
"Ei, mutta tämä on jo liikaa. Kerro veikkonen jotakin!"
"Hyvä, minä kerron jonkunverran, sillä siihen minulla kai on pakko.
Mutta kesken kaiken, sinä kai palvelet lähetystössä?"
"Kyllä."
"Luin lehdistä nimityksesi. Olet kai hyvissä väleissä täällä?"
"No, jotakuinkin." Virkamiehen ilme oli hiukan itsetietoinen.
"Hyvä. Siinä tapauksessa pyydän apuasi. Kuule!"
Koskela kertoi muutamalla sanalla heidän retkensä tarkoituksen ja
selvitti nykyisen tilanteen. Vaaranheimo kuunteli jännittyneenä.
"Katsos, Petter, meidän täytyy saada aikaan yhteys sikäläisten
viranomaisten kanssa ja joku mies avuksemme. Se voitaneen järjestää
täältä käsin?"
"Jaa, koetetaan! Onhan tämä kyllä vähän epämukava aika diplomaattisille
visiiteille, mutta tarkoitus pyhittää keinot. Minä lähden lähettilään
luo, ja sinun lienee nyt paras odottaa täällä. Muuten, onko sinulla
valtuudet?"
"On kyllä, vaikka kai lähetystössä ne jo tunnetaan. Hain sieltä passit
itselleni ja Kiviselle. Tässä ne ovat."
Vaaranheimo kiirehti makuuhuoneeseensa ja palasi neljännestunnin
kuluttua täysin pukeutuneena. Hän lähti ulos, ilmoittaen palaavansa
viimeistään tunnin tai puolentoista kuluttua. Koskela, joka
sotilaselämänsä aikana oli oppinut käyttämään kulloinkin tarjoutuvaa
tilaisuutta lepoon, nukahti nojatuoliin heti hänen mentyään.
Oli jo kulunut kaksi ja puoli tuntia, ennenkuin Vaaranheimo palasi.
Koskela heräsi, kun hän aukaisi ulko-ovea.
"Kaikki on selvänä. Muista vain, että kaikki on järjestetty näennäisen
epävirallisesti."
"Siis salaista diplomatiaa!" nauroi Koskela.
"Juuri niin. Lontoolaisen nimi on John Cotter. Osoite on papereissa.
Tässä on varapassit, jotka lieneekin paras näyttää. Ja jos jossakin
paikassa joutuisitte vaikeuksiin, niin esittäkää tämä salainen valtuus.
Se tehoaa, mutta muistakaa, että vain kaikkein täpärimmissä tilanteissa
turvaudutte siihen."
Vaaranheimo ojensi jääkärille muutamia papereita, jotka Koskela
huolellisesti pisti liivin povitaskuun.
"Ja nyt suuret kiitokset! Minulla ei enää ole paljonkaan aikaa. Vielä
kerran kiitokset!" Koskela puristi lujasti terhakan diplomaatin kättä.
"No mitäpä turhista!" esteli Vaaranheimo. "Onnea matkalle! Olisihan
hauskaa olla mukana, mutta luonteeni ei oikein sovellu niin
epävakaiseen elämään."
Diplomaatti huokasi, ja Koskela kiirehti ulos.
Aika oli jo täpärällä, kun ystävykset saapuivat asemalle. Saatuaan
matkaliput he astuivat junaan ja löysivät melkein tyhjän vaunun,
asettuen mukavaan asentoon ikkunan viereen. Koskela levitti iltalehden
polvelleen ja vilkaisi poliittisia uutisia. Hänen huomionsa kiintyi
verrattain vaatimattomasti painettuun uutiseen, jonka otsakkeena oli:
"Englannin työriitaisuudet.
Rautatieläisten ja kaivostyöläisten keskuudessa harjoitetaan
lakkokiihoitusta."
Jääkäri ei virkannut mitään, mutta vihelsi pitkään. Juna lähti
liikkeelle. Tohtoria ei näkynyt, mutta kai hänkin oli mukana.
Kun Tukholma esikaupunkeineen oli sivuutettu ja pikajuna painautui
täyteen vauhtiin, kiitäen maalaiskylien ohi, kääntyi Koskela toverinsa
puoleen ja kysyi:
"Miten sinä keksit pysäyttää kirjapainon? Selitähän nyt, kun on aikaa."
"Onnellinen sattuma auttoi. Istuessani kirjapainon korehtuurihuoneessa
huomasin sähkölangan, joka tietenkin johti painoon. Pimeässä käytävässä
en nähnyt, minne se kulki, mutta käytävän suulla sytytin tulitikun,
etsiäkseni tahallani pudottamani hansikkaan. Silloin näin, että
sähkölanka yhtyi kahteen muuhun, kulkien alimmaisena. Palattuani sitten
Ollen kanssa paikalle seurasin sähkölankaa ja huomasin sen kulkevan
hiukan yläpuolella puisen varastorakennuksen kattoa. Kiipesin katolle
ja katkaisin langan."
"Mutta senhän voi korjata!"
"Voi kyllä, mutta bolsheviikit eivät keksi, mistä se on poikki. Lanka
ei ollut yksinkertainen kuparilanka, vaan yhdistetty kaapeli. Katkoin
varovasti langat, mutta päällyksen jätin puoleksi eheäksi ja aukkoon
pistin edeltäpäin valmiiksi vuolemani puupalasen eristäjäksi. Kiersin
kaapelia hiukan, niin että aukko peittyi kokonaan. Paino seisoo, siksi
kunnes Olle sen muutaman päivän kuluttua paljastaa. Bolsheviikit
tutkivat tietenkin kaikki paikat, mutta tätä temppua on mahdoton
huomata. He tulevat siihen tulokseen, että koneissa on jotain vikaa,
mutta sitä he saavat kyllä etsiä. Ja varsinaisia sähkötyömiehiä he
eivät voi kutsua, sillä sitenhän voisi paljastua kirjapainon
olemassaolo. Bolsheviikeilla on kirjapaino, mutta latoa he eivät voi
kuin käsin ja painaa eivät ensinkään."
"Hyvä!" huudahti Koskela. "Se oli mainio temppu. Tämä on aikamoinen
aukko bolsheviikkien laskelmissa. Tukholma jäi kyllä keskeneräiseksi,
mutta kun Olle on paljastanut kirjapainon ja 'Kansan Voiman' myynnin ei
Tukholmasta liene nyt taas suurtakaan vaaraa. Ja muuten, minä luulen,
että kirjapainon tarkastuksessa kyllä löydetään sellaisia
todistuskappaleita, että bolsheviikkilähetystö Vorowskineen ja muine
herroineen alkaa tuntea maaperän polttavan jalkojensa alla. Jos
lähetystö karkoitetaan, taittuu ruotsalaiselta bolshevismilta kärki. Ja
Olle kai hoitaa asiansa."
"Kyllä, siitä saa olla huoletta. Saavat Turussakin komean jutun, sillä
tein Ollen kanssa sopimuksen, että hän antaa täydellisen selostuksen
asioista lehdelleni samaan aikaan kuin omalleen. Kunnianhimoisena
harmittaa vain, ettei nimeäni voida mainita selostuksessa!"
Ja kaksi viisasta, jotka seurasivat yhtä hullua kohti tuntemattomia
kohtaloita, ojentautuivat nukkumaan, pikajunan kiitäessä pimeässä
syysaamussa etelää kohti.
12.
Ystävykset tapaavat muutaman henkilön omituisissa olosuhteissa jo
ennenkuin aavistavatkaan.
Maisemat vilahtelivat ohitse, matkailijoittemme vaipuessa junamatkojen
tavalliseen tylsyyteen. Vaunusta poistui pari henkilöä, muutamia tuli
sijaan, mutta mitään merkittävämpää ei tapahtunut. Ei maittanut
lukeminen eikä liioin keskustelukaan, vaan ystävykset torkkuivat
puolihorroksissa vastapäätä toisiaan puhumatta juuri sanaakaan.
Aamupäivällä pysähtyi juna suuremmalle asemalle, ja ystävykset
riensivät ravintolaan aterioimaan.
"Tohtori kulkee edellä", kuiskasi Kivinen kääntämättä päätään.
Tohtori oli puettu hienoon englantilaismalliseen matkailupukuun, ja
käyttäytyi kuten suuren maailman mies ainakin. Koskela seurasi tarkoin
hänen toimiaan, mutta tohtori ei tavannut ketään eikä vaihtanut
sanaakaan muitten kuin ravintolapalveluiden kanssa. Nautittuaan
tilaamansa aterian hän maksoi ja poistui. Koskela, viitattuaan
Kiviselle, että tämä odottaisi, riensi jälkeen ja huomasi tohtorin
poikkeavan sähkölennätinkonttoriin. Jääkäri harmitteli mielessään,
mutta se ei auttanut. Sähkösanomasta ei voinut saada selkoa, sillä
matkailijoillamme ei ollut mitään sentapaisia valtuuksia.
Syötyään ja juotuaan aamukahvit, ystävykset palasivat vaunuosastoonsa,
Koskelan ostettua ensin paksun pinkan sanomalehtiä. Junan lähdettyä
liikkeelle syventyi hän niitä tutkimaan, Kivisen hiukan kummastellen
tarkatessa Koskelan innokasta puuhaa, sillä hän tiesi, että jääkäri oli
verrattain laiska lehtiä lukemaan. Koskela ei puhunut mitään, mutta
hymähteli toisinaan itsekseen ja vihelteli.
Lähellä Kristianiaa antoi tohtori Koskelalle huomaamatta kirjelapun,
johon oli merkitty tohtorin osoite kaupungissa sekä se hotelli, johon
seikkailijoiden oli muutettava. Mitään muuta yhteyttä ei koko matkalla
tapahtunut. Kun illalla juna saapui Kristianiaan, ajoivat ystävykset
neuvottuun hotelliin, puhdistautuivat ja söivät kunnollisen aterian.
Senjälkeen he lähtivät kävelemään ympäri kaupunkia, Koskelan
ilmoitettua, että hän kyllä osaa jonkunverran opastaa.
"En ole tiennytkään, että myöskin Kristiania on sinulle tuttu", virkkoi
Kivinen heidän päästyään kadulle.
"Aina vähän", vastasi Koskela lyhyesti, silmäin välkähtäessä hiukan
omituisesti.
"Mitä, oletko sinäkin ollut mukana siinä?" kysyi Kivinen hämmästyneenä.
"No niin, jättäkäämme tämä aihe, sillä se on vieläkin liian läheinen,
voidakseni siitä antaa tarkempia tietoja. Mutta totisesti, ellen olisi
nyt virkamatkalla niin koettaisin kyllä saattaa itseni tekemisiin
norjalaisten viranomaisten kanssa ja koettaisin tutkia, kuinka kestäviä
ovat norjalaiset vankilat. Siellä istuu muutamia suomalaisia poikia ja
puoleksi ilman omaa syytä. Olisi hauskaa avustaa kerran karkaamista,
kun tässä on saanut tottua avustamaan vangitsemista. Mutta nyt ei
sovi."
Istuttuaan parissa kahvilassa toverit palasivat hotelliinsa ja
paneutuivat nukkumaan. Merimatka oli alkava seuraavana päivänä.
"Kuule, Koskela, huomasitko sitä miestä, joka sivuutti meidät
noustessamme tänne kerrokseen?"
"Mitä sitten?"
"Hän oli myöskin niissä kahdessa kahvilassa, joissa kävimme."
"Hm, enpä todellakaan tullut panneeksi merkille. Mitähän tuo voisi
merkitä?"
"Kuka hänet tiesi, ehkä ei mitään. Ei meissä ainakaan ole mitään
urkittavaa", tuumi Kivinen väsyneellä äänellä.
* * * * *
Pohjanmeri oli välkkyvän vihreä, kun komea matkustajalaiva halkoi sen
vesiä. Taivas oli siintävän kirkas, vaikka navakka tuuli puhalsikin
pohjoisesta. Ystävykset istuivat päällysvaippoihinsa kietoutuneina
yläkannella ja tarinoivat poltellen tupakkaa.
"Minne saakka me oikein matkustamme?" kyseli Kivinen teennäisen
ärtyneenä. "Minun saunamatkani taitaa jäädä ikuisesti tekemättä."
"Ken tietää, ken tietää. Ei kai sinusta muuten tämä niin ikävää liene?"
"Eipä sen puolesta. On tämä toki hauskempaa kuin sonnijalostusliiton
kokouksissa istuminen. Ja minussa kun on hiukan karjalaista
kulkuriverta suonissani. Meilläpäinhän eletään tai ainakin elettiin
rahdinvedolla ja Piitterinmatkoilla, vaikka nyt eivät nämä jälkimäiset
himoita."
Aaltoilu ei ollut ankaraa, ja Kivinenkin oli jo voittanut meritaudin.
Matka sujui niin ollen miellyttävästi, eikä edes tohtorin seura
hermostuttanut, sillä hän sulkeutui hyttiinsä eikä ilmestynyt näkösälle
edes ruokailuajaksi. Koskela otti selville laivakirjasta, missä
ominaisuudessa hän matkusti. Tohtori oli englantilainen liikemies,
paluumatkalla Skandinaviasta.
"Paljonkohan lienee tavaraa tämänkin meren pohjassa?" kysyi Kivinen
nojaten laivan parrasta vasten.
"Mene ja tiedä. Kyllä saksalaiset upottivat erinäisiä tonneja."
"Ne olisivat nyt tarpeen, kun liikeyhteys alkaa elpyä."
"Olisivat totisesti, mutta pohjassa ne ovat. En mene ratkaisemaan,
kumpi oli oikeassa, Saksa vai Englanti, mutta luulen, että molemmat
olivat yhtä väärässä, toinen ylläpitäessään nälkäsaartoa, jota ei
vieläkään ole lopetettu, toinen tuhotessaan mitä välttämättömintä
tonnistoa. Ja eihän mieletöntä sotaa voi järkevästi käydä!"
Illalla laskeutui sumu merelle, tuuli vaimeni hiukan, mutta pimeä
kosteus teki kannellaolon epämiellyttäväksi. Ystävykset vetäytyivät
hyttiinsä ja nukkuivat koneiden jyskytyksen yksitoikkoiseen tahtiin.
Laiva kiiti halki Pohjanmeren, yli tuhansien upotettujen laivojen ja
niiden hukkuneitten miehistöjen, kuljettaen kahta, jotka olivat
päättäneet tehdä kaikkensa niiden mustien voimien tuhoamiseksi, jotka
sydämettömästi tahtoivat käyttää mielettömän sodan kaameita seurauksia
omiin itsekkäisiin ja kaikkituhoaviin tarkoituksiinsa.
Höyrylaiva liukui jo hitaasti ylös Thamesia, ohi lukemattomien
hinaajien ja proomujen, höyrylaivojen ja purjelaivojen, sivuutti
sotalaivasto-osaston ja kulki muutamien haukimaisten sukellusveneiden
ohi. Joki vyöryi verkkaan raskaan sumuvaipan alla, joka kaupunkia
lähestyttäessä tiheni tihenemistään, peittäen koko ympäristön
täydelliseen pimeyteen. Kellot ja sumusireenit soivat ja ulvoivat
lakkaamatta, ja ohi liukui tummia laivojen haamuja.
Viimein laiva poikkesi keskivirralta syrjään ja pitkään viheltäen
hiljensi vauhtiaan entisestäänkin, pysähtyen lopuksi laiturin viereen,
johon se kiinnitettiin. Matkustajat alkoivat virrata maalle,
kulkien vartioketjun muodostamaa kujaa pitkin tulliasemalle ja
passintarkastuslaitokseen. Ystävykset tungeksivat ihmisjoukossa, sillä
molemmat tahtoivat päästä kunnollisesti nukkumaan tohtorin heille
neuvomaan hotelliin.
Tuli Koskelan vuoro. Matkatavarat oli pian tarkastettu, mutta kun
jääkäri näytti passinsa, virkkoi tarkastaja kylmästi:
"Teidät pidätetään! Olkaa hyvä ja seuratkaa tänne! Te myös!" Hän
kääntyi Kivisen puoleen. -- "Näyttäkää passinne! Jaha, aivan oikein.
Seuratkaa minua tänne!"
Ystävykset tunsivat todellakin hämmästystä. Tarkastaja johti heidät
viereiseen huoneeseen, jossa pari poliisikonstaapelia odotti.
"Viekää nämä miehet tutkittaviksi!"
Seikkailijamme mukautuivat virkkamatta sanaakaan. Koskela oli
poislähteissään luonut katseen taakseen, mutta tohtori oli kylmänä ja
välinpitämättömänä. Mitähän pidätys oikein merkitsi?
Ystävykset vietiin autoon, ja puolen tunnin kuluttua se pysähtyi
kivimuurien ympäröimään pihaan, kai poliisilaitoksella. Ystävykset
johdettiin toiseen kerrokseen. Poliisikonstaapeli koputti ovelle.
Sisältä vastasi syvä miesääni:
"Sisään vain!"
Ystävykset astuivat tyypilliseen virastohuoneeseen, poliisin antaessa
lyhyen raportin.
"Jaha", virkkoi huoneessaolija, soikeakasvoinen englantilainen,
"pyytäisin saada tietää herrojen oikeat nimet?"
Nyt vasta jääkäri päästi puhekykynsä valloilleen.
"Anteeksi, mutta tahtoisin panna vastalauseeni tällaista pidätystä
vastaan. Meillä on passit täydessä kunnossa. Kenen kanssa saan kunnian
puhua?"
Koskelan ääni oli loukkautunut, mutta kohtelias.
"Nimeni on _John Cotter_."