Ensimmäinen kohtaus.
Huone linnassa.
(Kuningas, kuningatar, Rosencrantz
ja Gyldenstern tulevat.)
KUNINGAS.
Nuo syvät huokaukset mielt' ei vailla;
Syy ilmaiskaa, se täytyy meidän tietää.
Miss' ompi poikanne?
KUNINGATAR.
Hetkeksi meidät yksin jättäkää. --
(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
Voi, puolisoni, mitä näin tän' yönä!
KUNINGAS.
No, mitä, Gertrud? Kuink' on Hamletin?
KUNINGATAR.
Hän riehuu niinkuin meri ja kuin myrsky,
Kun vallast' ottelee ne. Verhon takaa
Kun ääntä kuuli, veti raivopäissään
Hän maalle miekkansa, huus: "rotta! rotta!"
Ja hulluutensa vimmassa näin tappoi
Tuon vanhan kelpo miehen.
KUNINGAS.
Julma teko!
Siell' olless' olis meidän samoin käynyt.
Vapaana kaikkia hän vaarall' uhkaa,
Teit' itseänne, meitä, joka miestä.
Voi! ken nyt vastaa tuosta verityöstä?
Syyn saamme me, me, jonka oisi tullut
Sitoa, vangita ja seurast' estää
Tuo hullu mies. Mut rakkautemme oli
Niin suur', ett'emme nähneet mitä piti,
Vaan, niinkuin pahantaudin saastuttama,
Salaten sitä, sen vaan annoimme
Kuluttaa elon ydintä. Miss' on hän?
KUNINGATAR.
Pois murhatun hän ruumista nyt raastaa;
Näin hulluutensa, niinkuin kultajyvä
Halvemman malmisuonen keskellä,
Viel' loistaa puhtaana: hän itkee työtään.
KUNINGAS.
Oi, Gertrud, lähtekäämme!
Ennenkuin päivä kukkuloita kultaa.
Hän laivall' on; tuot' ilkityötä täytyy
Älyn ja vallan koko voimalla
Nyt peitellä ja puoltaa. -- Gyldenstern!
(Rosencrantz ja Gyldenstern palajavat.)
Ystävät, muita avuks ottakaa.
Polonion Hamlet raivopäissään tappoi
Ja huoneest' äidin hänet raastoi pois.
Hänt' etsikää ja mielistelkää häntä
Ja linnankirkkoon ruumis tuokaa. Joutuun!
(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
Tule, Gertrud; viisahimmat ystävämme
Kokohon kutsumme ja ilmoitamme
Mit' aiomme nyt tehdä me ja mitä
Pahinta tehty on. Näin, kenties, parjaus, --
Min myrkylliset nuolet viuhuin lentää
Maan halki tarkalleen kuin kuula pilkkaan, --
Ei koske meidän nimeemme, mut puree
Vaan ruumiitonta ilmaa. Tulkaatten;
Levoton mielen' on ja riitainen.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Toinen huone linnassa.
(Hamlet tulee.)
HAMLET.
Hyvässä korjussa.
ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN (Ulkoa).
Hamlet! Prinssi Hamlet!
HAMLET.
Mikä melu? Ken Hamletia huutaa?
Kah! tuossa he tulevat.
(Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)
ROSENCRANZ.
Mihinkä ruumiin veitte, prinssi hyvä?
HAMLET.
Maan multaan, jonka sukua se on.
ROSENCRANZ.
Miss' on se, sanokaa, ett' ottaisimme
Ja veisimme sen kirkkoon.
HAMLET.
Älkää luulko.
ROSENCRANZ.
Mitä?
HAMLET.
Että voin teidän salaisuutenne peittää enkä omaani. Ja lisäksi,
imusienen kysymykseen mitä tulee kuninkaan pojan vastata?
ROSENCRANZ.
Pidättekö minua imusienenä, prinssi?
HAMLET.
Pidän, hyvä herra; joka imee itseensä kuninkaan silmänluonnit,
suosiot ja käskyt. Mutta sellaiset palvelijat ovatkin parhaana
apuna kuninkaalle. Hän pitää heitä poskensa sopessa kuin apina;
pureskelee ensin, sitten nielee. Kun hän tarvitsee mitä itseenne
olette imenyt, niin hän vaan pusertaa teitä, ja te, imusieni,
olette taas kuiva.
ROSENCRANZ.
En ymmärrä teitä, prinssi.
HAMLET.
Se minua ilahuttaa: viisaan puhe nukahtaa hupsun korvaan.
ROSENCRANZ.
Hyvä prinssi, teidän pitää sanoa, missä ruumis on, ja seurata
meitä kuninkaan luo.
HAMLET.
Ruumis on kuninkaan luona, mutta kuningas ei ole ruumiin luona.
Kuningas on kappale --
GYLDENSTERN.
Kappale!
HAMLET.
Tyhjää. Viekää minut hänen luokseen. Hiiri, hiiri, piiloon, kaikki
hiirtä etsimään!
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Toinen huone linnassa.
(Kuningas tulee seuralaisineen.)
KUNINGAS.
Hänt' olen lähettänyt noutamaan
Ja ruumist' etsimään. Kuin vaarallista
On antaa irroillaan sen miehen käydä!
Lain kovuutt' emme sentään käyttää tohdi,
Kosk' on hän lempilaps tuon hurjan rahvaan,
Jot' ymmärrys ei johdata, vaan näkö,
Ja joka punnitsee vaan rangaistusta,
Ei itse syytä. Kaunistukseks täytyy
Tuon äkillisen lähdön näyttää aikaa
Jo hankitulta. Vaaralliseen tautiin
Vaan vaaralliset apukeinot auttaa,
Jos mikään auttaa. --
(Rosencrantz tulee.)
Mitä? Kuink' on käynyt?
ROSENCRANZ.
Me emme saa hänt' ilmoittamaan, mihin
Hän kätkenyt on ruumiin.
KUNINGAS.
Missä on hän?
ROSENCRANZ.
Tuoll' ulkona; hän vartioittun' oottaa
Vaan käskyänne.
KUNINGAS.
Tuokaa hänet tänne.
ROSENCRANZ.
Hoi, Gyldenstern! Saata prinssi sisään.
(Hamlet ja Gyldenstern tulevat.)
KUNINGAS.
No, Hamlet, missä on Polonius?
HAMLET.
Illallisella.
KUNINGAS.
Illallisella! Missä?
HAMLET.
Ei syömässä, vaan syötävänä. Kokous valtioviisaita matoja on paraikaa
hänen parissaan. Se mato, se on sentään, mitä ruokaan tulee, keisarien
keisari. Me lihotamme kaikkia muita elukoita itse lihotaksemme, mutta
itseämme lihotamme madoille. Lihava kuningas ja laiha kerjäläinen ovat
vaan eri ruokia: kaksi ruokalajia, mutta yhdellä pöydällä; siinä sen
virren loppu.
KUNINGAS.
Ah, voi! Ah, voi!
HAMLET.
Joku voipi onkia sillä madolla, joka kuningasta on syönyt, ja syödä
sitä kalaa, joka sen madon on niellyt.
KUNINGAS.
Mitä tarkoitat sillä?
HAMLET.
En muuta kuin osotan, miten kuningas saattaa tehdä juhlamatkan
kerjäläisen suolien kautta.
KUNINGAS.
Missä on Polonius?
HAMLET.
Taivaassa; lähettäkää sinne katsomaan. Jos käskyläisenne ei löydä häntä
sieltä, niin etsikää itse häntä toisesta paikasta. Mutta, totta puhuen,
jos ette tämän kuun kuluessa häntä löydä, niin saatte hänestä vainun,
kun portaita astutte käytävään.
KUNINGAS (Muutamille seuralaisille).
Menkää, etsikää häntä sieltä.
HAMLET.
Hän kyllä odottaa, kunnes tulette.
(Seuralaisia menee.)
KUNINGAS.
Sun tekos, Hamlet, sekä oma turvas, --
Jok' yhtä kallis meille on kuin raskas
Se työ, min teit, -- sua vaatii täältä oiti
Pois lähtemään. Siis hankkiudu matkaan;
On laiva valmis, tuuli myötäinen,
Sun seuras vartoo, kaikk' on suunnattuna
Englantiin.
HAMLET.
Englantiin?
KUNINGAS.
Niin, Hamlet.
HAMLET.
Hyvä.
KUNINGAS.
Niin on, jos mieleni sä tuntisit.
HAMLET.
Näen kerubin, joka näkee sen. -- Pois Englantiin! -- Hyvästi, rakas äiti!
KUNINGAS.
Armas isäsi, Hamlet.
HAMLET.
Äitini: isä ja äiti ovat mies ja vaimo, mies ja vaimo ovat yksi liha;
siis, äitini. Nyt Englantiin!
(Menee.)
KUNINGAS.
Jäljessä! Vietelkää hänt' oiti laivaan;
Mut joutuun; pois tän' yönä hänet tahdon.
Pian! Valmiina ja sinetiss' on kaikki,
Mik' asiata koskee. Joutukaa!
(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
Englanti, jos mua ystävänäs pidät, --
Jot' ylivoimani voi näyttää sulle,
Kosk' arpes, Tanskan miekkain lyömät, viel' on
Verisen tuorehet ja veros vielä
Vapaasti maksat, -- joutavaks äl' arvaa
Sun esivaltas käskyä, jok' anoo
Tän kirjeen kautta, ettäs viipymättä
Hamletin murhaat. Tee se, Englanti!
Kuin hivutauti vertani hän imee;
Sa voit mun parantaa. Siks kun sen teet,
Ei rauhoita mua taivaan ihanteet.
(Menee.)
Neljäs kohtaus.
Tasanko Tanskassa.
(Fortinbras, eräs kapteeni ja sotamiehiä tulee marssien.)
FORTINBRAS.
Kapteeni, tervehtikää kuningasta
Ja sanokaa, ett' Tanskan maiden kautta
Luvatun marssiluvan Fortinbras
Nyt vaatii. Tiedätte, miss' yhdytään.
Jos meistä jotain mielii hän, niin olen
Ma velvollinen itse luonaan käymään;
Se hälle ilmoittakaa.
KAPTEENI.
Kyllä, prinssi.
FORTINBRAS.
Eteenpäin vitkaan.
(Fortinbras sotamiehineen menee.)
(Hamlet, Rosencrantz, Gyldenstern y.m. tulevat.)
HAMLET.
Hyvä herra, kenen
Nuo sotajoukot on?
KAPTEENI.
Ne Norjast' ovat.
HAMLET.
Ja matka?
KAPTEENI.
Puolaa vastaan.
HAMLET.
Ken on päämies?
KAPTEENI.
Fortinbras, vanhan Norjan veljenpoika.
HAMLET.
Ja tarkoittaako matka koko Puolaa
Vai jotain rajamaata vaan?
KAPTEENI.
Puhuen totta, mitään lisäämättä.
Niin käymme valloittamaan pientä maata,
Jok' etua ei muuta suo kuin nimen.
En viittä, viittä kultarahaa vuokraks
Siit' antais; eikä Puola eikä Norja
Sais veromaana siitä enempää.
HAMLET.
No, sitten sit' ei puolustakaan Puola.
KAPTEENI.
Ei vaan: se on jo varustanut paikan.
HAMLET.
Kakstuhat miestä, satatuhat puntaa
Ei riitä tuohon olkikorsi-riitaan.
Se on se vaurauden ja rauhan paise,
Mi sisäss' yltyy, vaikka kuolon syytä
Ei päältäpäin voi nähdä. -- Kiitos, herra.
KAPTEENI.
Jumalan haltuun!
(Menee.)
ROSENCRANZ.
Tuletteko, prinssi!
HAMLET.
Edellä menkää; heti teitä seuraan.
(Rosencrantz, Gyldenstern y.m menevät.)
Näin kaikki mua syyttää, yllyttäin mua
Hidasta kostoon! Mit' on ihminen,
Jos korkein toivons' on ja pyrintönsä
Makuu ja syönti? Eläin, eikä muuta.
Hän, ken loi laajan järkemme, jok' eteen
Ja taakse näkee, Hän ei luonut tuota
Jumalankaltaist' älyn voimaa jouten
Vain lahoomaan. Se kurjaa tylsyytt' olkoon
Tai arkaa epäilystä, joka liiaks
Asiat' arvelee, -- joss' arvelussa
On aina kolme osaa pelkuruutta
Ja viisautt' yks osa vaan, -- en tiedä,
Miks elän vielä sekä lausun yhä:
"Se tehdä täytyy!" vaikka tekoon mulla
On syy ja tahto, voima sekä keinot.
Es'kuvat, avarat kuin maa mua kutsuu:
Tuoss' suuri, mahtava on sotajoukko,
Sit' ohjaa nuorekas ja hento prinssi,
Jonk' uljas, kunnian innostama henki
Salatun kohtalonkin pilkaks kääntää,
Elonsa katoovaisen alttiiks antain
Onnelle, vaaroille ja kuolemalle
Vain munankuoren vuoks. Se toden suuri,
Ken suuren aiheen vuoks vaan liikkuu, mutta
Syyn korrestakin riitaan saa, kun vaarass'
On kunnia. Ja tässä seison minä; --
Ei äidin häväistys, ei isän murha,
Ei järjen, veren vaatimukset mua
Saa liikkeelle! Näen häpeällä, kuinka
Kakskymment' tuhat miestä kuoloon astuu
Ja hautaan käy kuin vuoteelleen vain houreen
Ja turhan maineen vuoks, maatilkan vuoksi,
Mi sotatantereeks ei heille riitä,
Ei edes kuollehille hautamaaksi! --
Täst' aikain, aatos, veritöitä vaan
Sa mieti, tai sua ylenkatsotaan!
(Menee.)
Viides kohtaus.
Helsingör. Huone linnassa.
(Kuningatar ja Horatio tulevat.)
KUNINGATAR.
En tahdo hänen kanssaan puhua.
HORATIO.
Hän sitä vaatii; järjiltään on varmaan.
Oi, sääli raukkaa!
KUNINGATAR.
Mitä tahtoo hän?
HORATIO.
Isästään paljon puhuu; viekkaaks sanoo
Maailmaa; huokaa, rintojansa lyö;
Vihasta kortta polkee; puolin lausein
Ja sekavasti haastaa; tyhjää puheens'
On vain, mut kuulija sen katkelmista
Luo päätöksensä, mieltä niistä etsii,
Sovittaa sanat omiin aatteisiinsa,
Ja nyökkäys, liike, silmän-isku häneen
Sen luulon tuo, ett' ajatust' on niissä,
Ei tiedä mitä, mutta kovin pahaa.
Siis paras hänt' on puhutella, muuten
Vois häijymielisiin hän vihaa kylvää.
KUNINGATAR.
Hän sisään tulkoon siis. -- (Horatio menee.)
Mun sairas mieleni, -- niin synnin ain' on, --
Jo turhassakin näkee tuhon vainon;
Niin arka syyllinen on luulossaan,
Ett' itse ansaan käypi peloissaan.
(Horatio palajaa Ophelian kanssa.)
OPHELIA.
Miss' on se kaunis Tanskan kuningatar?
KUNINGATAR.
Kuin voit sa, Ophelia?
OPHELIA (laulaa).
Kuin tunnen muiden joukosta
Ma sinun armahas?
On sauva hällä, varvikkaat
Ja hattu suipukas.
KUNINGATAR.
Laps armas, miksi tuota laulua?
OPHELIA.
Niinkö vain? Ei, kuulkaa, ma pyydän.
(Laulaa.)
Oi, impi, kylm' on kultasi,
On kylmä, tunnoton;
Pään päällä turve vihanta,
Jaloilla paasi on.
Oh, hoo!
KUNINGATAR.
Mut, Ophelia, --
OPHELIA.
Minä pyydän, kuulkaa.
(Laulaa.) Ja liinat lumivalkoiset --
(Kuningas tulee.)
KUNINGATAR.
Oi, puolisoni, katsokaa!
OPHELIA. (laulaa).
Ne peittyi kukkasiin,
Jotk' itkusilmin hautahan
Kanss' armaan laskettiin.
KUNINGAS.
Kuinka voitte, armas neiti?
OPHELIA.
Hyvin, kost' Jumala! Sanotaan, että huuhkain oli leipojan tytär.[16]
Hyvä Jumala! Tiedämme, mitä olemme, mutta emme tiedä, miksi tulemme.
Jumala siunatkoon ruokanne!
KUNINGAS.
Isäänsä murehtii hän.
OPHELIA.
Minä pyydän, älkäämme siitä puhuko. Vaan kun teiltä kysytään mitä se
tietää, niin vastatkaa näin:
(Laulaa.)
On tänään pyhä Valentin,
Ja amull' aikaiseen
On impi alla ikkunas,
Sua pyytää sulhokseen.
Ja poika nousee, pukeuu,
Ov' aukee, sisään nyt
Käy impi, mutta impenä
Hän sielt' ei lähtenyt.
KUNINGAS.
Armas Ophelia!
OPHELIA.
Toden totta, en vannoa tahdo, mutta loppu siitä tulla pitää:
(Laulaa.)
Kies'auta! Neitsyt, varjele!
Mua voi! Hyi, häpeää!
Ne pojat ottaa, kun he voi,
Syy siitä heille jää.
Kun, -- lausui impi, -- mun viettelit,
Mun vannoit naivasi.
"Sen oisinkin, jos itse et
Ois tullut viereeni."
KUNINGAS.
Kuin kauan on hän tuossa tilass' ollut?
OPHELIA.
Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu; malttakaamme vaan. Mutta en voi
muuta kuin itkeä, kun ajattelen, että he maan kylmään poveen hänet
laskivat. Sen ma kerron veljelleni, ja nyt kiitän teitä hyvästä
neuvosta. Vaununi tänne! Hyvää yötä, naiset! Hyvää yötä, naiset
ihanaiset! Hyvää yötä, hyvää yötä!
(Menee.)
KUNINGAS.
Seuratkaa, tarkkaan häntä vartioikaa.
(Horatio menee!)
Tuo syvän surun myrkkyä on; syynä
On kaikkeen isän kuolema. Ja Gertrud,
Oi, Gertrud, huomatkaa! Kun surut tulee,
Ne yksittäin, kuin vakoojat, ei kulje,
Vaan joukossa. Hält' isä murhattiin;
Pois lähti poikanne, jonk' oma hurjuus
Maanpakoon saatti; kansa yllytetty
Käy pahat mielessä ja mutisee
Polonion kuolosta; työ tuhma häntä
Noin salaa haudata; Ophelia raukka
On mieltä vailla, järjiltään, jot' ilman
On ihminen vaan kuva, pelkkä eläin;
Ja lopuksi, ja mikä pahint' on,
Laertes salaa Ranskasta on tullut,
Käy kummeksii ja synkkiin pilviin peittyy;
Ja niit' ei puutu, jotka korvaan kuiskaa
Myrkkyistä kieltä isän kuolemasta,
Ja jotk' ei, aineen puutteess', epäile
Levittää salakanteit' ilman syytä
Mun henkilöstäni. Oi, armas Gertrud!
Kuin moneen paikkaan käyvä kuulasade
Tää liian surman mulle tuo.
(Melua ulkona.)
KUNINGATAR.
Mit' ääntä?
(Aatelismies tulee.)
KUNINGAS.
Oville vahdit! Miss' on vartijani?
Mit' asiata?
AATELISMIES.
Turvaa etsikäätte.
Ei reunains' yli tulvaileva meri
Rajummin maita niele, kuin Laertes,
Kapinajoukon johtajana, alleen
Lyö vahdin. Rahvas häntä herraks kutsuu;
Ja niinkuin maailma nyt alkeess' oisi
Ja unheess' entisyys ja tapa tyhjää,
Nuo kaiken olon tukehet ja pylväät,
He huutaa: "Vaali! Kuninkaaks Laertes!"
Ja lakit, kädet, huudot pilviin luihkaa:
"Laertes, niin, Laertes kuninkaaksi!"
KUNINGATAR.
Kuin täyttä kurkkuaan he tyhjää haukkuu!
Oi, harhaan käytte, luihut Tanskan koirat!
(Melua ulkona.)
KUNINGAS.
Jo murretut on ovet.
(Laertes tulee sisään, aseissa; tanskalaisia jäljessä.)
LAERTES.
Miss' on se kuningas? -- Te ulos jääkää.
TANSKALAISET.
Ei, kaikki sisään.
LAERTES.
Suvaitkaa, ma pyydän.
TANSKALAISET.
No, kyllä.
(Siirtyvät ulkopuolelle ovea.)
LAERTES.
Kiitos! Miehittäkää ovi. --
Kuningas, sinä konna, anna tänne
Mun isäni.
KUNINGATAR.
Laertes hyvä, tyynny.
LAERTES.
Mi verta tyynt' on minussa, se soimaa
Mua äpäräks, isääni verttimieheks
Ja porton merkin polttaa siveän
Ja puhtaan äitin' otsaan.
KUNINGAS.
Miks, Laertes,
Noin raivoat kuin hiisi? -- Gertrud, anna
Sa hänen olla; älä yhtään pelkää:
Niin kuningasta suojaa taivaan vallat,
Ett' aikeensa kun petturi vaan huomaa,
Niin tahtons' oiti raukee. -- Sano mulle,
Laertes, miks noin raivoss' olet? -- Gertrud,
Sa anna hänen olla. -- Haasta, mies!
LAERTES.
Miss' isäni on?
KUNINGAS.
Kuollut.
KUNINGATAR
Hän on syytön.
KUNINGAS.
Kysellä hänen anna tarpeeksensa.
LAERTES.
Kuin kuoli hän? En pilkkaa nyt mä karsi.
Valani hiiteen! Mustaan hornaan herruus!
Syvyyden kuiluun autuudet ja armot!
Ma kadotusta uhmaan; nyt en kysy
Tät' enkä tulevata maailmaa;
Niin, tulkoon mitä tulee, kun vaan kostaa
Isäni täysin määrin saan!
KUNINGAS.
Mik' estää?
LAERTES.
Mun tahtoni, ei muuten koko mailma;
Ja keinoni niin säästäin käytän, että
Vähällä paljon teen.
KUNINGAS.
Laertes hyvä,
Jos varmuutt' isäs kuolemasta etsit.
Pelurin hurjan lailla kostollasko
Noin tapat ystävän ja vihamiehen,
Niin voittajan kuin menettäjän?
LAERTES.
En,
Vaan vihamiehet.
KUNINGAS.
Tahdotko ne tietää?
LAERTES.
Hyville ystäville sylin' avaan;
Kuin hellä ruovonpäristäjä heitä
Ma verelläni juotan.
KUNINGAS.
Nyt sa lausut
Kuin hyvä laps ja kelpo ylimys.
Ett' olen minä isäs kuoloon syytön
Ja sitä aivan haikeasti suren,
Se järjelles niin selväks käy kuin päivä
Sun silmällesi.
TANSKALAISET (ulkona).
Ovi auki hälle!
LAERTES.
Mit' ääntä? Mitä?
(Ophelia palajaa.)
Kuivaa, kuume, aivoni!
Kyynelten suolat seitsenkertaiset,
Te silmistäni syökää näkövoima! --
Hulluutes, jumal'auta, kostan, siksi
Ett' alas meidän vaakalauta painuu!
Laps kaunis, kevätruusu, kallis sisko!
Ophelia armas! -- Onko mahdollista,
Oi, jumalat, ett' immen nuoren järki
On kuoleva kuin henki vanhuksen?
On vieno lemmen luonto; vieno lempi
Se kallihimman osan olennostaan
Lähettää rakkahansa jäljestä.
OPHELIA (laulaa).
Avopäin hän paarilla kannettiin;
Hei, tuulan, tuulan tee!
Ja haudall' itkuja itkettiin; --
Hyvästi, kyyhkyseni!
LAERTES.
Jos täysin järjin vaatisit mua kostoon,
Se noin ei minuun koskisi.
OPHELIA.
Teidän pitää laulaa: "Maahan, maahan, laskekaatte maahan!" Oi, kuinka
se kerto sopii! Se on uskottomasta talonvoudista, joka varasti
isäntänsä tyttären.
LAERTES.
Tuo tyhjyys enemp' on kuin monet sanat.
OPHELIA.
Kas, tuossa lemmikkejä,[17] ne auttaa muistia; pyydän sua, armahani,
muista mua! Ja tuossa ajuruohoa, se on järjen lääkettä.
LAERTES. Oi, viisautta hulluudessa: järki ja muisto yhteydessä!
OPHELIA.
Tuossa imarretta teille, ja myrkkyjuurta; -- tässä karvasruohoa teille,
ja vähän itsellenikin; sitä sopii sunnuntaisin nimittää armoruohoksi.
Teidän täytyy sitä vähän eri tavalla pitää. -- Tuossa kaunokkeja. Olisin
antanut teille hiukan orvokkeja, mutta ne kuihtuivat kaikki, kun
isäni kuoli. Sanotaan, että hän sai autuaallisen lähdön. (Laulaa.)
Tuo kaunokainen Robin on riemuni mun, --
LAERTES.
Oi, surun, murheen, tuskan, helvetinkin
Hän tekee viehättävän viehkeäksi.