Ja eiköpä hän palaja?
Ja eiköpä hän palaja?
Ei, kuollut hän on;
Mene kuolohon.
Hän ei milloinkaan palaja.
Lumivalkea parta sen,
Hius pellavankarvainen.
Hän on pois, hän on pois!
Suru turhaa ois.
Jumal', armoas hällen suo!
Ja kaikille kristityille sieluille; sitä Jumalalta rukoilen.
Herran rauhaan!
(Menee.)
LAERTES.
Ah, tuota näittekö? Oi, Herra taivaan!
KUNINGAS.
Laertes, surus kanssa haastaa tahdon,
Sit' oikeutt' älä kiellä multa. Mene,
Valitse jotkut parhaist' ystävistäs,
He kuulkoot riitamme ja ratkaiskoot sen.
Jos välillisesti tai suoraan syypääks
Mun näkevät, niin korvaukseks sulle
Ma vallan annan, kruunun, hengen, kaikki,
Mit' omaa mulla: vaan jos syytön olen.
Niin tyytyä sä saat ja mieltäs malttaa,
Ett', yksin neuvoin henkes kanssa, sille
Saan sovitusta miettiä.
LAERTES.
Niin olkoon.
Mut kuolintapa, salahautaus, --
Ei miekkaa haudalla, ei kilpikuvaa,
Ei juhlamenoja, ei saattoseuraa, --
Kaikk' ääneen huutaa maasta pilviin saakka,
Ett' asiaa en heittää saa.
KUNINGAS.
No niin!
Ja kirves sattukohon syyllisiin.
Mua seuraa, ole hyvä.
(Menee.)
Kuudes kohtaus.
Toinen huone linnassa.
(Horatio ja palvelija tulevat.)
HORATIO.
Nuo puheilleni pyrkijät keit' ovat?
PALVELIJA.
Merimiehiä; sanovat, että heillä
On teille kirjeitä.
HORATIO.
Tuo heidät sisään.
(Palvelija menee.)
Milt' ilman ääriltä nyt terveisiä
Odottaa voisin, jos en Hamletilta?
(Merimiehiä tulee.)
ENS. MERIMIES.
Jumala teitä siunatkoon!
HORATIO.
Sua samoin.
ENS. MERIMIES.
Sen tekeekin Hän, jos hyväksi näkee. Tässä olisi kirje teille, hyvä
herra. Se on siltä lähettiläältä, jonka piti Englantiin matkustaa,
jos nimenne on Horatio, kuten minulle on sanottu.
HORATIO (lukee).
"Horatio, kun tämän kirjeen olet loppuun lukenut, niin toimita, että
nämä miehet pääsevät kuninkaan puheille; heillä on kirjeitä hänelle.
Emme vielä olleet kahta päivää merellä olleet, kun lujaksi varustettu
rosvolaiva rupesi meitä takaa ajamaan. Havaittuamme, että laivamme oli
huono purjehtimaan, ryhdyimme pakosta vastarintaan. Ottelussa iskin
kiinni heidän laivaansa; samassa he päästivät irti laivamme, ja minä
yksin jäin vangiksi. He ovat olleet laupiaita rosvoja minua kohtaan;
mutta he tiesivät minkä tekivät; minä olin heille oiva saalis. Laita,
että kuningas saa kirjeet, jotka hänelle lähetän, ja riennä luokseni
kiireesti, niinkuin kuolemata pakenisit. Minulla on sanoja sulle
kuiskattavana, jotka saavat sinut mykäksi, ja kuitenkin ne ovat
liiankin kevyitä asian painoon nähden. Nämä kelpo pojat tuovat sinut
luokseni. Rosencrantz ja Gyldenstern jatkavat matkaansa Englantiin;
heistä on minulla paljon kerrottavaa sinulle. Voi hyvin!
Uskollinen ystäväsi Hamlet."
Mua seuratkaa, tien raivaan kirjeillenne,
Ja teen sen sitä kiireemmin, jott' oiti
Mun veisitte sen luokse, ken ne antoi.
(Menevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Toinen huone linnassa.
(Kuningas ja Laertes tulevat.)
KUNINGAS.
Nyt tuntosi kai syyttömäks mun myöntää.
Ja sydämmees mun ystävänä suljet.
Kun omin korvin kuullut olet, että
Se mies, jok' armaan isäs hengilt' otti,
Mun henkeäni väijyi.
LAERTES.
Selvää tuo;
Mut miks lainvoimall' ette rangaisseet
Noin painavia hengenrikoksia,
Kun turvanne ja älynne ja kaikki
Kehoitti siihen?
KUNINGAS.
Kahdestakin syystä,
Jotk' ehkä sinust' ovat liian heikot,
Vaan vahvat mulle. Kuningatar, äitins',
Elääpi hänen katseistaan; ja minä --
Se onneksiko lie vai turmioksi --
Niin äitiin sydämmin ja mielin kiinnyn,
Ett' ilman häntä oisin niinkuin tähti,
Mi radaltansa luistaa. Toinen syy,
Jok' estää mua julkisyytoksista,
On rahvaskansan suuri rakkaus häneen;
Se suosiollaan hänen syynsä peittää
Ja viat kääntää ansioiks, kuin lähde,
Mi kiveks muuttaa puun. Näin nuoleni,
Noin vinhaan tuuleen liian kevyinä,
Takaisin olis kaareen kääntyneet
Ja jääneet määrän päähän sattumatta.
LAERTES.
Ja näin ma kalliin isän kadotin,
Ja epätoivoon syösty mult' on sisar,
Jok' avuissa, -- jos mennyttä saa kiittää, --
Ol' aikakautens' etevin ja kilpaan
Voi muita vaatia. Mut kosto tulee.
KUNINGAS.
Senvuoks äl' untas heitä. Älä luule,
Ett' ainetta niin höllää, kurjaa olen,
Ett' antaisin näin huviks vaaran nyhtää
Mua parrasta. Saat kohta lisää kuulla.
Rakastin isääsi, ja itseäni
Myös rakastan; ja siitä voinet päättää --
(Sanansaattaja tulee)
No, mitä nyt? --
SANANSAATTAJA.
Kirjeitä Hamletilta.
Tuo se on teille, herra kuningas,
Tää kuningattarelle.
KUNINGAS.
Hamletilta!
Ken toi ne?
SANANSAATTAJA.
Merimiehet, sanotaan;
En heitä nähnyt. Nuo sain Claudiolta,
Ja hän ne itse tuojalt' otti vastaan.
KUNINGAS.
Laertes, kuulla saat ne. -- Jätä meidät.
(Sanansaattaja menee.)
(Lukee.) "Suurivaltaisin kuningas! Ilmoitan, että minut on alastonna
maalle laskettu teidän valtakuntaanne. Huomenna pyydän luvan saada
nähdä teidän kuninkaalliset kasvonne; ja silloin, armollisella
suosiollanne, kerron syyn tähän pikaiseen ja kummalliseen palaamiseeni.
Hamlet."
Mit' on se? Liekö kaikki palanneet?
Vai petost' onko tää ja pelkkää tyhjää?
LAERTES.
Käs'alan tunnettenko?
KUNINGAS.
Se on hänen.
"Alastonna", -- ja lisäyksessä tuossa
Hän sanoo: "yksin". Selvitäppä se.
LAERTES.
Tuost' aivan hämmennyn. Mut, tulkoon hän!
Sairasta sydäntäni virvoittaa se,
Ett' elävänä hälle vasten partaa
Saan sanoa: "Tuon teit sa."
KUNINGAS.
Jos niin on,
-- Ja miksi olis niin? ja miksi toisin? --
Ma saanko sua neuvoa?
LAERTES.
Sen saatte,
Jos rauhaksi vain ette neuvo.
KUNINGAS.
Rauhaks
Vain itsellesi. Jos nyt palajaa hän, --
Ja kammoksuen matkaansa, ei tahdo
Uudestaan lähteä, -- niin urostyöhön
Hänt' yllytän, jonk' älyni juur' keksi,
Ja jossa ilman armotta hän sortuu;
Ja kuolemast' ei hiisku moitteen äänet,
Ei itse äiti siinä petost' arvaa,
Vaan sallimaks sen sanoo.
LAERTES.
Neuvoon suostun.
Ja sitä mieluummin, jos tehdä voitte
Mun välikappaleeksi.
KUNINGAS.
Niinpä niin.
Kun matkall' olit, kehuttiin sua paljon
Eräästä taidosta, joss' olet oiva.
Sen kuuli Hamlet; muut sun lahjas yhteen
Niin katehelliseks ei tehneet häntä
Kuin tämä yksi, jolla, mielestäni,
On kaikkein vähin arvo.
LAERTES.
Mikä taito?
KUNINGAS.
Vaan nauha nuorukaisen hatussa,
Mut tarpeen sekin; kevyt, norja puku
On nuorelle, näet, mitä vanhukselle
On turkit, vaipat, jotka terveyttä
Ja arvoisuutta lisää. -- Kuukaus sitten
Ylimys Normandiast' oli täällä.
Ma sodass' olen nähnyt ranskalaisen;
Hän hyvin ratsastaa; mut tuopa mies
Ol' oikein noita: satulaan hän juuttui
Ja teki hevollaan niin kummat temput, --
Kuin yhtä luontoa ja ruumist' oisi
He olleet. Kaikki toiveeni hän voitti:
En temppua ja liikettä ma saanut
Viel' aatelleeksi, kun jo hän sen teki.
LAERTES.
Kuin? Normandiastako?
KUNINGAS.
Niin.
LAERTES.
Lamord,
Niin totta kuin ma elän!
KUNINGAS.
Sama mies.
LAERTES.
Ma tunnen hänet hyvin, tosiaankin
Hän kansansa on kaunistus ja helmi.
KUNINGAS.
Sinusta mielensä hän lausui, kiitti
Niin mestarilliseksi taitoasi
Ja ahkeruuttas käyttää aseita,
Etenkin miekkasinta, että huusi:
Katsella kelpais, vertaises jos saisit.
Hän vannoi, että Ranskan miekkamiehill'
Ei ole pontta, väistöä, ei silmää,
Jos kanssas yhtyisivät otteluun.
Tuo puhe kateen myrkyllä nyt täytti
Niin Hamletin, ett' anoi vaan ja toivoi
Pikaista palaamistas, jotta saisi
Sun kanssas kilpailla. Ja tästä seuraa, --
LAERTES.
Niin, mitä siitä seuraa, sanokaa?
KUNINGAS.
Laertes, rakastitko isääsi?
Vai oletko vain pelkkä murheen kuva,
Vain muoto ilman sydäntä?
LAERTES.
Kuin niin?
KUNINGAS.
En luule, ett'et rakastanut isääs;
Mut tiedän, ett' on rakkaus ajan lapsi,
Ja tiedän kokemuksesta, ett' aika
Voi lauhduttaa sen kipinät ja liekit.
Näet, lemmentulen sisustass' on sydän
Tai karsi, joka himmentää sen valon;
Ei millään ole aina samaa voimaa;
Kun voima liiaks paisuu, pakahtuupi
Se kyllyydestään. Mitä tahdot tehdä,
Sun täytyy tehdä oiti; tahto muuttuu,
Ja sill' on syitä, esteit' yhtä monta
Kuin kieltä, kättä, seikkaa maailmassa.
Näin on tuo täytymys kuin turha huokaus, --
Mi huojentaissaan tuottaa haittaa vaan.
Mut, paiseen ytimeen. Kun Hamlet palaa,
Niin mitä teet, ett' isäs potkana
Työss' enemmän kuin sanoiss' ilmestyisit?
LAERTES.
Ma kirkossakin hältä kaulan leikkaan.
KUNINGAS.
Ei pitäis turvapaikkaa murhaajalla.
Ei rajaa kostoll' olla. Mut, Laertes,
Jos tuota aiot, pysy kodissasi.
Kun Hamlet palaa, tulos hällen kerron,
Ylistää annan taitoas ja vielä
Kiillottaa sitä kiitosta, jot antoi
Tuo Ranskan mies. Sitt' yhteen teidät viemme
Ja vedon lyömme päistänne. Hän, joka
On varomaton, luuloton ja jalo,
Ei tutki miekkoja; vain pikku temppu, --
Ja vähin vaivoin kärjellisen miekan
Valitset itselles, ja taito-iskull'
Isäsi murhan kostat.
LAERTES.
Sen ma teen;
Ja siihen toimeen miekkan' voitelen.
Mä puoskarilta nestett' ostin tuimaa,
Moist', että, jos vaan siihen veitses kastat
Ja verihaavan teet, ei kalliin voide,
Vaikk' ankarimmist' yrteist' alla kuun
Se tehty ois, voi kuolost' auttaa sitä,
Ken sirkamankin saapi. Tuohon myrkkyyn
Teräni kastan, jotta pienin naarma
Tuo kuolon hälle.
KUNINGAS.
Tuumiapa sietää
Ja aatella, mik' aika ois ja keino
Sopivin tarkoitukseen. Tuo jos pettäis,
Ja huonot toimet aikeemme tois ilmi,
Ois paras jättää koe. Toinen juoni
Siis täytyy varall' olla, joka auttaa,
Jos tämä tyhjiin raukeis. Annas olla: --
Isoisen vedon lyömme taidostanne, --
Nyt tiedän:
Kun kiista palavan ja janon tuo, --
Kivasta sitä varten ottelua, --
Ja juotavaa hän pyytää, pidän hälle
Varalla maljan; tuosta jos hän maistaa,
Niin kaikk' on hyvin, vaikka välttäisikin
Hän myrkyllisen iskus. Vait! mit' ääntä?
(Kuningatar tulee.)
No, mitä, Gertrud?
KUNINGATAR.
Tuska tuskaa seuraa,
Ett' astuu toinen toisen kantapäille. --
Laertes, hukkunut on sisarenne.
LAERTES.
On hukkunut! -- Oi, mihin?
KUNINGATAR.
Raita tuolla
Jokehen kallistuupi, kuvastain
Haleita lehviänsä virran kalvoon;
Hän sinne kulki, sitoin kiehkuralle
Nokkoiset, liekot, orvokit ja orhot,
Joit' irstain nimin raaka paimen kutsuu,
Mut immet kainot kämmenkukiks sanoo.
Kun virran yli kallistuvaan puuhun
Kapusi seppeltään hän ripustamaan,
Niin silloin taittui petollinen oksa,
Ja kiehkuroineen aaltoon itkevään
Hän putos. Väljä puku häntä hetken,
Kuin aallotarta, veden päällä kantoi;
Hän lauloi siinä vanhaa laulelmaansa
Ikäänkuin turmiolleen tunnotonna
Tai olentona, joka elämään on
Vedessä luotu. Vaan ei kauan kestä,
Ennenkuin vaatteet, raskaiks vettyneet,
Tuon lapsiraukan sulolaulelmistaan
Mutaiseen hautaan alas painavat.
LAERTES.
Voi, hän siis hukkunut on?
KUNINGATAR.
Hukkunut.
LAERTES.
On liiaks sulla vettä, sisko parka;
Siis säästän itkuni. Vaan se ei auta;
Tapansa luonto pitää, mitä hyväns'
Sanokoon häpy. Tään kun itkun itken,
En ole enää akka. -- Herran haltuun!
Minussa tult' on, joka lieskaks yltyis,
Mut tämä hassumaisuus sammuttaa sen.
(Menee.)
KUNINGAS.
Menkäämme, Gertrud! Töin ja vaivoin hältä
Sain raivon hillityks. Nyt pelkään, että
Se puhkee uudestaan. Siis seuratkaamme.
(Menevät.)