Ammuttu hirvi parahtaa,
Kedolla hyppii vapaa;
Yks valvoo, toinen nukahtaa,
Se maailman on tapaa.
Eiköhän tämä puhe, Horatio, ja sulkatöyhtö hatussa, -- jos muu onni
menisikin turkosen tietä, -- sekä pari tupsukukkasta avosuisissa kengissä
auttaisi minua saamaan paikkaa näyttelijäjoukossa, mitä?
HORATIO.
Puolesta osuudesta.
HAMLET.
Ei, kokonaisen tahdon.
Oi, Damon armas, muista vaan,
Sun viime kuninkaasi
Ol' itse Zeus; nyt valtiaan'
On pelkkä, pelkkä -- tiuku.
HORATIO.
Miksi loppusoinnun jätitte?[14]
HAMLET.
Oi, Horatio hyvä! Panen vetoa tuhat puntaa haamun sanain totuudesta.
Huomasitko?
HORATIO.
Aivan hyvin, herra prinssi.
HAMLET.
Kun tuli puheeksi myrkytys, --
HORATIO.
Silmäsin häntä tarkasti.
HAMLET.
Ah, haa! -- Soittoa! Huiluja!
Jos kuningas ei näytelmätä kiitä,
Niin luulen, että -- hän ei pidä siitä.
Soittoa, soittoa!
(Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)
GYLDENSTERN.
Hyvä prinssi, suvaitkaa minun lausua pari sanaa.
HAMLET.
Vaikka kokonainen tarina.
GYLDENSTERN.
Kuningas, prinssi hyvä, --
HAMLET.
No niin, mitä hänestä?
GYLDENSTERN.
On huoneisiinsa siirtynyt, sangen pahoinvoipana.
HAMLET.
Juomisestako?
GYLDENSTERN.
Ei, prinssi, pikemmin sappitaudista.
HAMLET.
Suurempaa älyä osottaisitte, jos veisitte lääkärille sen sanoman;
sillä jos minä hänelle huolluketta määräisin, niin rupeisi ehkä
hänen sappensa vaan enemmän kuohumaan.
GYLDENSTERN.
Hyvä prinssi, saattakaa puheenne hiukan järjestykseen ja älkää noin
hurjasti karatko pois asiastani.
HAMLET.
Olen masea, herraseni; -- puhukaa.
GYLDENSTERN.
Kuningatar, äitinne, on suurimmassa sieluntuskassa ja lähetti
minut luoksenne.
HAMLET.
Terve tultuanne!
GYLDENSTERN.
Ei, prinssi hyvä, tuo kohteliaisuus ei ole oikeata lajia. Jos
suvaitsette antaa minulle järkevän vastauksen, niin tahdon toimittaa
äitinne käskyn; jos ette, niin suokaa anteeksi, että lähden ja katson
toimeni päättyneeksi.
HAMLET.
Hyvä herra, minä en voi.
GYLDENSTERN.
Mitä, prinssi hyvä?
HAMLET.
Antaa järkevätä vastausta: järkeni on sairas. Mutta sellaisen
vastauksen, kuin antaa voin, saatte käskeä, hyvä herra, tai oikeammin
äitini, kuten sanoitte. Siis ei muuta kuin asiaan. Äitini, sanoitte, --
ROSENCRANZ.
Niin, hän sanoo näin: teidän käytöksenne on vaikuttanut hänessä
hämmästystä ja kummastusta.
HAMLET.
Oi, ihmeellistä poikaa, joka niin saattaa hämmästyttää äitiään! --
Mutta eikö seuraa mitään jälkilausetta tuon äidillisen kummastuksen
kantapäillä? Sanokaa.
ROSENCRANZ.
Hän haluaa puhutella teitä kamarissa, ennenkuin menee levolle.
HAMLET.
Me tottelemme, vaikka olisi hän kymmenkertaisesti äitimme. Onko
teillä vielä muuta asiata?
ROSENCRANZ.
Hyvä prinssi, te piditte muinoin minusta.
HAMLET.
Ja pidän vieläkin, näiden näppien ja tiirakkain nimessä.[15]
ROSENCRANZ.
Prinssi hyvä, mikä on syynä alakuloisuuteenne? Te tosiaankin haittaatte
omaa vapauttanne, jos ystäviltä salaatte huolenne.
HAMLET.
Minä kaipaan ylennystä.
ROSENCRANZ.
Miten se on mahdollista, koska kuningas itse on teidät määrännyt
Tanskan vallan perilliseksi.
HAMLET.
Niin, hyvä herra, mutta "ennenkuin suo sulaa", -- se sananlasku on
jotenkin kulunut.
(Näyttelijöitä tulee huilut mukana.)
O, huiluja! Yksi minulle! -- (Gyldensternille.) Tulkaapa syrjään hiukan.
Miksi noin käytte ympärilläni ja nuuskitte, ikäänkuin tahtoisitte minua
ansaan ajaa?
GYLDENSTERN.
Oi, prinssi hyvä, jos on intoni liian rohkea, niin on ystävyyteni
liian säädytön.
HAMLET.
Tuota en oikein ymmärrä. Olkaa hyvä, soittakaa tätä huilua.
GYLDENSTERN.
Prinssi hyvä, en taida.
HAMLET.
Tehkää niin hyvin.
GYLDENSTERN.
Toden totta, minä en taida.
HAMLET.
Minä pyydän teitä.
GYLDENSTERN.
En osaa siinä yhtäkään temppua, prinssi hyvä.
HAMLET.
Se on yhtä helppoa kuin valhetteleminen. Hallitkaa noita äänireikiä
sormilla ja peukalolla, puhaltakaa suullanne siihen henkeä, ja se
puhuu mitä suloisinta sävelkieltä. Katsokaas, tuossa on läpäkkeet.
GYLDENSTERN.
Mutta minä en kykene saamaan niistä irti vähääkään sointua; minulla ei
ole sitä taitoa.
HAMLET.
No, nähkääs nyt, kuinka katalana raukkana minua pidätte. Tahdoitte
minua soittaa; olitte tuntevinanne äänireikäni; tahdoitte minulta
temmata syvimmän salaisuuteni; tahdoitte koetella ääniäni matalimmasta
korkeimpaan; ja paljon sointua, suloisin ääni on tuossa pienessä
soittokalussa, ettekä kuitenkaan saa sitä soimaan. Tuhat tulimmaista!
Luulettenko, että minua on helpompi soittaa kuin huilua? Sanokaa minua
miksi soittokaluksi tahdotte, soinnuttomaksi kyllä minut saatte, mutta
soittaa ette minua voi. --
(Polonius tulee.)
Jumal' antakoon hyvää päivää.
POLONIUS.
Prinssi hyvä, kuningatar haluaa puhutella teitä, ja nyt heti.
HAMLET.
Näettenkö tuota pilveä tuolla? Se on melkein kamelin muotoinen.
POLONIUS.
Niin maarin, kamelin näköinen todellakin.
HAMLET.
Minusta se on kuin kärppä.
POLONIUS.
Sen on selkä kuin kärpän.
HAMLET.
Tai niinkuin valaskalan.
POLONIUS.
Ihan niinkuin valaskalan.
HAMLET.
Nyt tulen äitini luokse, heti paikalla. -- He ilveilevät kanssani,
jotta luontoni on katketa. -- Tulen heti paikalla.
POLONIUS.
Sen hänelle sanon.
(Menee.)
HAMLET.
"Heti paikalla" on helposti sanottu. -- Jättäkää minut, hyvät ystävät.
(Rosencrantz, Gyldenstern, Horatio, y.m. lähtevät.)
Nyt yöst' on aika kummitusten; haudat
Nyt haukottaa, ja myrkkyns' itse horna
Luo maailman. Nyt voisin juoda kuumaa verta
Ja tehdä hirmutöitä, joita päivä
Kavahtain katsois. Vait! Nyt äidin luo.
Oi sydän, muista luontos! Neeron mieltä
Poveeni lujaan älä koskaan päästä.
Julm' olla tahdon, mut en luonnoton;
Ma tikareita haastan, vaan en käytä.
Näin mielen, kielen teeskennellä täytyy.
Jos sanoin häntä herjaankin, et saa
Teolla, sielu, niitä vahvistaa.
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
Huone linnassa.
(Kuningas, Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)
KUNINGAS.
En kärsi häntä; turvass' emme ole,
Jos raivota noin saa hän. Valmiit olkaa:
Ma joutuun teille valtakirjat laitan,
Ja Englantihin saatte hänet viedä.
Ylevät tehtävämme eivät kestä
Niin suurta vaaraa, kuin hän hulluuksillaan
Jok' aika uhkaa meille.
GYLDENSTERN.
Valmiit ollaan.
Se vallan pyhä on ja hurskas huoli
Niin monen, monen turvaa ajatella,
Jonk' elo, elämä on kuninkaassa.
ROSENCRANZ.
Jo yksityinen velkapää on luotaan,
Henkensä kaikin asehin ja voimin,
Vahingot torjumaan; sit' enemmän
Se henki, jonka onnesta niin monen
Elämä riippuu. Kuninkaass' ei kuole
Hän yksin; vaan kuin pyörre vie hän myötään
Mit' osuu tielleen. Hän on suuri pyörä,
Korkeimman vuoren huippuun kiinnitetty,
Jonk' äärettömiin kehrävarsiin tuhat
Pient' esinettä liittyy. Se kun sortuu,
Niin samaan häviöhön pienin lisä
Ja liite syöksyy. Kuningas kun oihkaa,
Niin samassa myös valtakunta voihkaa.
KUNINGAS.
Ma pyydän, joutuun valmistukaa matkaan;
Tuo vaara täytyy kahlettaa, se liian
Vapaana liikkuu.
ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
Teemme joutua.
(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
(Polonius tulee.)
POLONIUS.
Nyt, kuninkaani, äidin luo hän lähtee.
Ma seinäverhon taa käyn piiloon; sinne
Voin kaikki kuulla. Takaan, että äiti
Hänt' oikein sättii: ja, kuin lausuitten, --
Viisaasti lausuttu, -- on tarpeen, että
Puhetta kuulemass' on joku muukin
Pait äiti, sillä puolta-pitäväiset
On äidit luonteeltansa. Herran haltuun!
Ennenkuin levolle te käytte, palaan
Ja tiedon saatan.
KUNINGAS.
Kiitos, hyvä herra.
(Polonius menee.)
Tekoni irstas, taivaaseen se löyhkää:
Kirous ensimmäinen, veljenmurha.
Rasittaa sitä! -- Rukoilla en taida,
Vaikk' yhtä kiivas halu on kuin tahto:
Tuimempi rikos tuiman kumoo aikeen;
Ja niinkuin mies, joll' ompi kaksi tointa,
Ma epäilen, mist' alkaisin, ja laimin
Lyön kummankin. Jos kirottu tää käsi
Ois paksuudeltaan veljen veriss', eikö
Sadetta armon taivaassa, mi huuhtois
Sen lumipuhtaaks? Mitä muut' on armo
Kuin synnin paljastus? Ja mitä muuta
Rukous kuin tuo kaksinainen voima
Lankeemust' estää sekä langenneelle
Tarita anteeks-antamus? Siis ylös
Luon silmän'! Rikos tehty on. Mut voi!
Millaiset rukoukset sopii mulle?
Suo ilkimurha anteeksi -- Se ei kelpaa,
Kosk' omanain on murhan saalis yhä,
Kuningatar ja valtani ja kruunu.
Armonko sais, ken pysyy synneissään?
Tall' inhall' ijällä voi rikollisen
Kullattu käsi syrjään työntää lain,
Ja väärälläkin saaliill' oikeutta
Saa usein ostaa. Niin tuoll' ylhääll' ei!
Siell' ei käy juonet, totuudessaan siellä
Työt näkyy; synneistämme meidän täytyy
Suun sisään itse antaa todistus.
Ja sitten? Mitä jääpi? Koita, mitä
Vois katumus. Mit' ei se voisi? Mutta
Se mitä voi, kun katua ei taida?
Voi, kurjaa tilaa! mieltä kalman-mustaa!
Voi, paulottua sielua, mi vapaaks
Yrittää, mutta takertuu vaan yhä!
Avuksi, enkelit! Nyt toimeen! Nöyriks,
Te jäykät polvet! Sydän raudan-kova,
Käy pehmeäks kuin rintalapsen suonet!
Kaikk' ehkä muuttuu hyväks.
(Menee syrjään ja laskee polvilleen.)
(Hamlet tulee.)
HAMLET.
Nyt käy se päinsä, nyt hän rukoilee;
Nyt työhön! -- Ja näin taivaaseen pääsee.
Ja kostanut ma olenko? Kuin onkaan:
Isäni murhas konna, ja nyt minä,
Isäni ainoo poika, saman konnan
Lähetän taivaaseen?
Ei, palkkaa ois se, vaan ei kostoa.
Hekuman helmaan isäni hän tappoi,
Kun synti täydess' oli heilimässään,
Ja kuin lie tilin laita, tiesi Herra,
Mut, ihmissuhteiden ja järjen mukaan,
On laita huono. Kostanutko olen,
Jos tuon nyt murhaan kesken katumustaan,
Kun puhdas sieluns' on ja valmis lähtöön?
Ei!
Seis, miekka! Kolkompata tilaa vartoo,
Kun päissään on hän, nukkuu taikka raivoo
Tai rutsaisessa vuotehessaan telmää
Tai kiroo, mässää taikka muuta tekee,
Jost' autuus kaukan' on, -- hänt' iske silloin,
Ett' ilmaan lentää kantapäät, ja sielu
Kirotun mustaks käy kuin helvetti,
Jonk' oma on se. Äiti kiirehtää;
Se lääke sairaat päiväs pidentää.
(Menee.)
(Kuningas nousee ja astuu esiin.)
KUNINGAS.
Sanani nousee, mieli maassa pysyy;
Ei sanoja, vaan mieltä taivas kysyy.
(Menee.)
Neljäs kohtaus.
Huone linnassa.
(Kuningatar ja Polonius tulevat.)
POLONIUS.
Hän heti tulee. Kovaa hälle pankaa;
Sanokaa, että kärsittäväks ilveens'
On liian raakaa, että varjehena
Hänestä tulen tuiman ehkäisitte.
Ma vaikenen ja piiloon käyn. Mut pyydän,
Hänt' älkää armahtako.
HAMLET (Ulkoa).
Äiti, äiti, äiti!
KUNINGATAR.
Sen takaan; minust' olkaa huoletonna.
Pois piiloon, hän jo tulee.
(Polonius kätkeytyy seinäverhon taakse.)
(Hamlet tulee.)
HAMLET.
No, äiti, mikä asiana?
KUNINGATAR.
Isääsi, Hamlet, kovin loukkasit.
HAMLET.
Isääni, äiti, kovin loukkasitte.
KUNINGATAR.
Hamlet! Se vastaus on löyhän kielen.
HAMLET.
Ja kysymys se oli herjan kielen.
KUNINGATAR.
Mit' aiot, Hamlet?
HAMLET.
Mikä asiana?
KUNINGATAR.
Mua etkö tunne?
HAMLET.
Kyllä: kuningatar
Olette, puolisonne veljen vaimo;
Ja -- voi mua, voi! -- olette äitini.
KUNINGATAR.
Odota, kyllä muut sun järkiin saavat.
HAMLET.
Tulkaatte, istukaa; ei paikast' ulos,
Ei, ennenkuin ma näytän teille peilin,
Joss' oman sisimpänne nähdä saatte.
KUNINGATAR.
Mit' aiot? Ethän murhata mua aio?
Apua!
POLONIUS (Seinäverhon takaa).
Hoi, apua!
HAMLET.
Mitä! rotta?
(Paljastaa miekkansa.)
Se kuolee! punta vetoa, se kuolee!
(Iskee miekkansa seinäverhon läpi.)
POLONIUS (Seinäverhon takaa).
Murhattu olen!
(Kaatuu ja kuolee.)
KUNINGATAR.
Voi mua! Mitä teit?
HAMLET.
En totta tiedä. Kuningas se onko?
KUNINGATAR.
Oi, mikä verinen ja hurja teko!
HAMLET.
Verinen teko; melkein yhtä kurjaa
Kuin tappaa kuningas ja sitten -- niin --
Sen veljen kanssa mennä naimisiin.
KUNINGATAR.
Kuin tappaa kuningas!
HAMLET.
Niin sanat kuului.
(Nostaa seinäverhon ja vetää esiin Poloniuksen.)
Sa kurja, kärkäs narri, hyvää yötä!
Sun luulin herraksesi. Tyydy osaas;
Sa näet, ett' ompi liika hoppu vaaraks. --
Pois kätten puserrus! Vait! Istukaa!
Ma sydäntänne puserran, niin, totta,
Jos tunkea sen läpi voi ja sit' ei
Kirottu tottumus niin paaduttanut,
Ett' on se kova tunteille kuin kivi.
KUNINGATAR.
Oi, mitä tein, ett' uskallat mua kohtaan
Noin hurjaa kieltä käyttää?
HAMLET.
Teitte työn,
Mi kainouden hävyn, sulon tahraa;
Sanoopi kunnon petturiksi; kukan
Vie puhtaan lemmen kirkkaalt' otsalta
Ja siihen paiseen luo; häävalan tekee
Kuin korttivalan vääräks; oi, työn moisen,
Mi naimaliiton ruumiista vie sielun
Ja tekee armaan uskonnon vaan tyhjäks
Sanojen tulvaks. Taivaan kasvot hehkuu,
Ja luja, vankka maakin murheissansa.
Kuin lähetessä tuomion, on tuosta
Sairaalla mielellä.
KUNINGATAR.
Voi! mikä työ
Noin jylisee ja hankkeissaan jo pauhaa?
HAMLET.
Kas tuonne, tuota taulua ja tuota:
Ne kahden veljeksen on muotokuvat.
Kas, mikä sulo noissa kasvoiss' asuu:
Apollon kutrit, Jupiterin otsa,
Ja katse uljas, uhkaava kuin Marsin,
Ja ryhti Hermeen, kun hän alas astuu
Vuorille, joita taivas suutelee;
Siin' yhdistys ja muoto, johon kaikki
Jumalat sinettins' on painaneet,
Vakuuttain maailmalle: tuoss' on mies!
Se puolisonne oli. Vaan, kas tätä:
Tää puolisonne on; kuin nokitähkä,
Mi polttaa veljensä. Teill' onko silmät?
Tuon kauniin vuoren ahot voitte jättää
Ja mennä tuohon nevaan rypemään!
Haa! onko silmät teillä? Rakkaudeks
Sit' älkää sanoko. Ei, veren kiihko
Tuoll' ijällä jo talttuu, lannistuu
Ja järkeen mukaantuu. Mut mikä järki
Vie tuosta tuohon? Aistit teill' on, muuten
Himoja teill' ei ois; mut aistit varmaan
On halvatut. Noin hulluuskaan ei pettyis,
Ja niin ei vimman orjaks joudu järki,
Ett'ei jää älyä sen verran, että
Nuo erottaisi. Mikä paha henki
Noin sokkosille teit' on vietellyt?
Ei silmä tuntoa, tunto silmää vailla,
Ei korva silmää, kättä vailla, haisto
Muist aisteist' erillään, ei, tosi aistin
Sairaskaan jäännös noin ei hairahtuisi.
Oi, häpy, miss' on punas? Hornan liekki,
Jos eukon luissa riehut noin, tee puhdas
Nuoruuden into vahaksi, jok' omaan
Tuleensa sulaa; hävyst' älä puhu,
Jos kuuma veri virvoketta etsii,
Kosk' yhtä kiivaast' itse jääkin palaa,
Ja järki himojen on parittaja.
KUNINGATAR.
Vait, vaiti Hamlet! Sydämmeni pohjaan
Sa käännät silmäni, ja siellä näen
Niin mustaa, syvään juurtunutta tahraa,
Jok' ikänään ei lähde.
HAMLET.
Ei, vaan vaivu
Hikisen vuoteen innoittavaan saastaan,
Himoissas haudu, suutele ja telmää
Liassa haureuden, --
KUNINGATAR.
Taukoo, Hamlet!
Sun sanas viiltää korvia kuin veitsi.
Vait, Hamlet!
HAMLET.
Murhaaja ja konna; orja,
Ei sadannesta kymmeneksestä
Mies-vainaastanne; kuninkuuden narri;
Herruuden, vallan taskuvaras, joka
Varasti kalliin kruunun hyllyltä
Ja taskuunsa sen pisti.
KUNINGATAR.
Vaiti, vaiti!
HAMLET.
Räsyistä tehty riepu-kuningas.
(Haamu tulee.)
Avuksi, taivaan vallat! Suojelkaa
Mua suvillanne! -- Mitä, jalo haamu? --
KUNINGATAR.
Voi, hän on hullu!
HAMLET.
Tulitko nuhtelemaan laiskaa poikaa,
Jok', intoa ja aikaa tuhlaten,
Löi laimin julman käskys täyttämisen?
Oi, haasta?
HAAMU.
Älä unhota! Nyt tulin
Vaan teroittamaan tylsää aikomustas.
Mut, katso! kauhistus sun äitis valtaa;
Hänt' auta hänen sieluntuskissaan;
Näet, luulon voima heikoissa on suurin.
Hänelle haasta.
HAMLET.
Kuinka voitte, äiti?
KUNINGATAR.
Voi! Kuinka sinä voit?
Sa silmäs pelkkään tyhjään kiinnität
Ja puhuttelet ruumiitonta ilmaa;
Hulluuden valo tuikkaa silmistäs;
Kuin häikäst' unelias sotajoukko
Levoltaan tukkas karkaa, pystyyn nousee,
Kuin henki hiuksiss' oisi. Armas poika,
Tuliseen tuskaas kylmää malttamusta
Sa vihmo. Mitä katsot?
HAMLET.
Häntä, häntä!
Kas, kuinka kalvaana hän tuijottaa!
Oi, hänen muotons', asiansa saisi
Kivunkin tunnon! -- Älä katso minuun!
Näkösi surkea voi tyhjäks tehdä
Mun tuiman työni, voi sen luonteen muuttaa,
Ja vettä veren sijast' ehkä vuotaa.
KUNINGATAR.
Sa kelle puhut?
HAMLET.
Ettekö te näe?
KUNINGATAR.
En mitään; kaikki, mitä on, näen kyllä.
HAMLET.
Ja mitään ette kuule?
KUNINGATAR.
En, vaan meidät.
HAMLET.
Oi, katsokaa! Kas, kuinka pois hän hiipii!
Isäni ihka eläväinen muoto!
Kas, tuolla käy hän, juur' nyt, ovest' ulos!
(Haamu katoaa.)
KUNINGATAR.
Tuo vaan on sairaan aivos sikiö;
Ja olemattomia esineitä
On hulluus aina valmis luomaan.
HAMLET.
Hulluus!
Mun suoneni soi raittiisti kuin teidän
Ja tahdin mukaan tykkii. Mitä lausuin
Ei hulluutt' ole. Koitelkaa mua: kaikki
Sanasta sanaan kerron; sit' ei koskaan
Tee hulluus. Herran tähden, sydänt' älkää
Hivelkö sillä voiteell', että tässä
Vaan hulluus puhuu eikä oma rikos;
Se haavan peitteeks vaan luo hienon kalvon,
Mut alla häijy märkä myrkkyänsä
Levittää salaa. Tunnustakaa synti,
Katukaa vanha, välttäkäätte uutta,
Ja rikkaruohoon älkää lantaa panko,
Ett'ei se höysty. Anteeks hyveeni!
Näin lihavaan ja hengettömään aikaan
Saa itse hyve synnilt' anteeks pyytää,
Kumartaa lisäksi ja karttaa lupaa
Saadakseen sille hyvää tehdä.
KUNINGATAR.
Hamlet,
Oi, sydämmeni kahtia sa leikkaat!
HAMLET.
Pois huonomp' osa viskattu, niin säilyy
Sen puhtaampana toinen. Hyvää yötä!
Setäni vuoteest' olkaa poissa; hyve
Jos teiltä puuttuu, teeskennelkää. Tapa,
Tuo hirviö, mi kaiken tunnon nielee,
On usein perkele, mut siinä enkel',
Ett' oivatkin ja jalot työt saa siltä
Pukimen, verhon, joka hyvin istuu.
Tän' yönä himo hillitkää, se toisen
Hillinnän tekee hiukan helpommaksi
Ja sitä helpommaks taas seuraavan:
Näet, tapa luonnon sinetin voi muuttaa,
Pirunkin voittaa, ihmevoimall' ajaa
Sen ulos. Vielä kerran hyvää yötä!
Kun siunaust' itse kaipaatten, niin kerjään
Ma siunausta teiltä. -- Tuota kadun; (Osottaen Poloniusta.)
Mut niin kai Luoja päätti rangaistakseen
Mua hänen kauttaan ja mun kauttain häntä,
Mua aseenaan ja vitsanansa käyttäin.
Ma huolta pidän hänestä ja vastaan
Myös kuolemastaan. Vielä hyvää yötä!
Mun rakkaudesta täytyy julma olla;
Paha ol' alku, pahempaa voi tulla. --
Sananen vielä, äiti.
KUNINGATAR.
Mitä tehdä?
HAMLET.
Ei millään lailla sitä, mitä pyysin.
Teit' antakaa tuon tursaan kuninkaan
Taas viekoitella, poskeen titittää,
Nimittää hiirekseen ja, riettain muiskuin
Ja sormens' irstaat kaulahanne kietoin,
Teilt' ilmi houkutella, ett'en todest'
Olekaan hullu, mut vaan kavaltelen.
Hyv' oisi, jos hän sais sen tietää. Kenpä
Noin kaunis, kaino, viisas kuningatar
Pöllöltä, rupikonnalt', yököltä
Noin tärkeitä vois salata? niin, ken vaan?
Ei, vastoin älyä ja salausta,
Avatkaa vasu huoneen harjalla,
Pois linnut päästäkää, kuin marakatti
Vasuhun koetteeksi itse käykää
Ja pudotessa niskat taittakaa.
KUNINGATAR.
Jos sanat henkeä, henki elämätä,
Niin, usko pois, ei elämätä mulla
Sun sanojasi ulos hengittää.
HAMLET.
Ma viedään Englantiin, sen tiedättenhän?
KUNINGATAR.
Ah! sen ma unhotin. Niin päätös on.
HAMLET.
Lukitut kirjeet on; ja kumppanini,
Nuo molemmat, joit' uskon niinkuin kyitä,
Työn toimittavat, luovat tien ja vievät
Mun konnuuteen. No, menköön! Sepä sutkaus,
Jos miinaajan veis oma ruutins' ilmaan!
Kovalta ottaa, jos en kaiva vaaksaa
Ma syvemmälle heidän ruutisuontaan
Ja paiskaa heitä kuuhun. Ihanaa,
Kun yhdess' ottelee kaks kavalaa! --
Tuo miesi mulle kiireen antaa;
Vien lähihuoneesen sen ihravatsan.
Hyvästi, äiti! -- Salaneuvos tää
Nyt hiljaa, vait on, aivan sanatonna,
Se vanha narri, lörpäkkö ja konna.
Nyt matkaan, hyvä herra; teistä tahdon
Ma joutuun päästä. -- Hyvää yötä, äiti!
(Menevät eri haaralle: Hamlet laahaten perässään Poloniusta.)