Ensimmäinen kohtaus.
Huone linnassa.
(Kuningas, kuningatar, Polonius, Ophelia,
Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)
KUNINGAS.
Ja ettekö te minkään juonen kautta
Syyt' urkkia voi tuohon sekasortoon,
Mi hurjaks, vaaralliseks raivoks yltyin
Elämän rauhan hältä raatelee?
ROSENCRANZ.
Hän myöntää hämmennystä tuntevansa,
Mut syyt' ei lainkaan tahdo sanoa.
GYLDENSTERN.
Eik' ollut helppo häntä tutkistella;
Hän tekohullun viekkaudella pakoon
Vaan luiskahti, kun taudin tosikantaa
Me tiedustimme.
KUNINGAS.
Hyvin kohteliko
Hän teitä?
ROSENCRANZ.
Täyden ylimyksen lailla..
GYLDENSTERN.
Mut paljon pakoittaa hän koitti mieltään.
ROSENCRANZ.
Hän säästäin kyseli, mut kysymyksiin
Auliisti aivan vastas.
KUNINGATAR.
Koitittenko
Esittää hälle jotain huvitusta?
ROSENCRANZ.
Niin, jalo rouva, sattumalta tiellä
Näyttelijöitä tapasimme; hälle
Sen kerroimme, ja jonkun ilon näytti
Se hälle tuottavan. He hoviss' ovat,
Ja, niinkuin luulen, käsky heili' on näyttää
Tän' iltana jo hälle.
POLONIUS.
Aivan oikein;
Ja näytäntöön mun kauttani hän kutsuu
Molemmat teidän majesteettinne.
KUNINGAS.
Halusta aivan; sangen hauskaa mulle,
Ett' on hän sillä päällä. Hyvät herrat,
Hänt' yhä vietelkää ja kiihoitelkaa
Huveihin moisiin.
ROSENCRANZ.
Kyllä, majesteetti.
(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
KUNINGAS.
Sinäkin, rakas Gertrud, jätä meidät.
Me salaa laitoimme, ett' tänne Hamlet
Nyt tulee ja, kuin sattumalta, täällä
Ophelian kohtaa, -- Minä ja Polonius, --
Vakoojat lailliset, -- niin asetumme,
Ett', itse näkymättä, kaikki näemme
Ja päättää voimme heidän yhdynnästään
Ja siitä, miten Hamlet käyttäytyy,
Tuo lemmentuskako se häntä vaivaa
Vai mikä.
KUNINGATAR.
Olen kuuliainen. Mutta
Mit', Ophelia, sinuun tulee, toivon,
Ett' ihanuutes on se armas aihe,
Mi Hamletia hurmaa; toivon myöskin,
Ett' avus hänet järjilleen taas saattaa,
Molempain kunniaks.
OPHELIA.
Sit' itse toivon.
(Kuningatar menee.)
POLONIUS.
Kävele tääll', Ophelia! -- Nyt piiloon,
Jos suvaitsette. -- (Ophelialle.)
Lue tuota kirjaa;
Sen varjoll' yksin-olosi sä peität. --
Siit' usein soimataan, -- ja liian usein
Se nähdään, -- että hurskaall' olennolla
Ja hartahalla muodoll' itse pirun
Makeaks teemme.
KUNINGAS.
Liiaksikin totta!
Se puhe tuimast' omaantuntoon sattui!
Ruseella kaunistettu porton poski
Ei, keinoon katsoin, häijymp' ole kuin
Makeitten sanain suhteen minun työni.
Voi, taakkaa raskasta!
POLONIUS.
Hän tulee; piiloon, herra kuningas.
(Kuningas ja Polonius poistuvat.)
(Hamlet tulee.)
HAMLET.
Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
Lopettain kaikki? -- Kuolla, -- nukkua,
Ei muuta; -- luulla, uness' että päättyy
Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat,
Nuo lihan perinnöt, -- se loppu hartaast'
Ois halattava. Kuolla, nukkua: --
Nukkua! kenties uneksia? -- siinä
Se vastus. Millaiset lie unet kuolon,
Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset,
Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset
Ne elon kurjuutta niin pitkittävät.
Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
Virastolt' ylpeitä ja potkuja,
Joit' ansiokkaat epatoilta saavat,
Jos puukon tutkaimella suoran tehdä
Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis
Ja hikois, voihkais elon kuorman alla,
Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, --
Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi
Palaja ykskään, -- niin ei huumais mieltä,
Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat,
Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne?
Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa,
Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon
Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa,
Ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet
Uraltaan luistavat tuost' arvelusta
Ja teon nimen kadottavat. -- Vaiti!
Ihana Ophelia! -- Nainen, sulje
Rukouksiisi rikokseni kaikki.
OPHELIA.
Kuin voitte, prinssi, monest' ajasta?
HAMLET.
Nöyrästi kiitän; hyvin, hyvin, hyvin.
OPHELIA.
Sain muistoja ma teiltä, prinssi hyvä,
Jotk' aikeess' olin aikaa teille jättää;
Ne ottakaa, ma pyydän.
HAMLET.
En, en suinkaan;
En koskaan teille mitään antanut.
OPHELIA.
Kyll' annoitte, sen hyvin muistanette,
Ja lisäks sanoilla niin viehkeill', että
Niist' arvo lahjan karttui; pois ne viekää,
On tuoksu niistä mennyt; rikkaat lahjat,
Jalolle luontehelle köyhiks muuttuu,
Kun rakkautta antajalta puuttuu.
Kas, tuossa, hyvä prinssi.
HAMLET.
Ha, ha, oletteko siveä?
OPHELIA.
Prinssi!
HAMLET.
Oletteko kaunis?
OPHELIA.
Mitä tarkoitatte, prinssi?
HAMLET.
Jos olette siveä ja kaunis, niin älkää salliko siveytenne seurustella
kauneutenne kanssa.
OPHELIA.
Voiko, prinssi hyvä, kauneudella olla parempaa seuraa kuin siveys?
HAMLET.
Voi hyvinkin, sillä kauneuden voima voi pikemmin tehdä siveyden
parittajaksi, kuin siveyden valta voi tehdä kauneuden kuvakseen. Tuo
kuului muinoin hiukan oudolta, mutta nykyaika näyttää sen todeksi.
Minä rakastin teitä muinoin.
OPHELIA.
Niin tosiaan, prinssi hyvä, mun saitte sitä uskomaan.
HAMLET.
Teidän ei olisi pitänyt uskoa minua; hyviä tapoja ei saa niin
istutetuksi vanhaan varteemme, ett'ei tuosta jäisi makua. En
rakastanut teitä.
OPHELIA.
Sitä enemmän petyin.
HAMLET.
Mene luostariin sinä. Miksi syntisiä sinä ilmoille saattaisit? Itse
minä olen jokseenkin siveä; kuitenkin voisin itseäni syyttää töistä
semmoisista, jotta paras olisi, ett'ei äitini olisi minua synnyttänyt.
Olen hyvin ylpeä, kostonhalukas, kunnianhimoinen; enemmän on rikoksia
viittaustani odottamassa kuin minulla ajatuksia niitä keksimään,
kuvausvoimaa niitä muodostamaan tai aikaa niitä toimeen panemaan.
Miksi tällaiset veijarit kuin minä maan ja taivaan välillä matelevat?
Me olemme aika konnia kaikki; älä ketään meistä usko. Mene luostariin!
Missä on isänne?
OPHELIA.
Kotona, prinssi hyvä.
HAMLET.
Sulkekaa ovet hänen jälkeensä, ettei hän muualla kuin talossaan hupsuna
liiku. Hyvästi!
OPHELIA.
Oi, auttakaa häntä, armahat jumalat!
HAMLET.
Jos naimisiin menet, niin annan sinulle myötäjäisiksi tämän kirouksen:
ollos niin puhdas kuin lumi, niin kirkas kuin jää, et kuitenkaan vältä
parjausta. Mene luostariin, mene! Hyvästi. Tai jos kaikin mokomin
naimisiin tahdot mennä, niin ota hupsu; sillä järkimiehet tietävät
liian hyvin, mitä hirviöitä heistä teette. Mene luostariin, mene ja
heti! Hyvästi!
OPHELIA.
Oi, taivahan vallat, saattakaa hänet entiselleen!
HAMLET.
Tunnen myöskin maalaustaitonne, aivan hyvin. Jumala on teille kasvot
luonut, ja itse teette itsellenne toiset. Te keikutte, te sipsutatte,
te sopotatte, puhutte herjanimillä Jumalan luoduista, ja
keimailemistanne luulottelette viattomuudeksi. Niin, niin; minä olen
siitä kylläni saanut; se on minut hulluksi tehnyt. Emme, sanon
minä, enää lainkaan naimisia kaipaa: ne, jotka jo naineet ovat,
jääkööt eloon, kaikki paitse yksi; loput olkoot mitä ovat. Mene
luostariin, mene!
(Menee.)
OPHELIA.
Mik' oiva henki tuossa pirstaleina!
Hovikon silmä, viisaan kieli, urhon kalpa,
Tään kauniin vallan kukoistus ja toive,
Tapojen peili, taidon esikuva,
Ihanteen ihanne, ja kaikk' on mennyt!
Ja minä, naisist' onnettomin, kurjin,
Jok' imin noiden lemmenvalain mettä,
Näen, kuin tuo valtava ja jalo järki
Rämisten soi kuin soinnuttomat kellot;
Näen, kuinka hulluus raataa kukkean
Nuoruuden kauniin muodon. Voi mua vaan,
Mit' olen nähnyt ja nyt nähdä saan!
(Kuningas ja Polonius palajavat.)
KUNINGAS.
Vai lempi! Ei, se häll' ei mieless' ole;
Ja puhe, vaikka hiukan muodotonta,
Ei hulluudelta tunnu. Häll' on jotain,
Jot' alakuloisuudessaan hän hautoo;
Ja sikiö, näin siitetty, ma pelkään,
Voi tulla turmioks. Sit' estääkseni
Tään reippaan panen päätöksen nyt toimeen:
Koht' Englantiin hän menköön vaatimaan
Sen veron, jot' on laiminlyöty maksaa.
Kentiesi meri-ilma, vieraat maat
Ja vaihtelevat esineet vois poistaa
Tuon sydänt' ahdistavan, oudon aiheen,
Jot' aivoissaan hän hautelee, näin tullen
Vieraaksi itselleen. Mit' arvelette?
POLONIUS.
Se hyvää tekee; mutta luulen sentään,
Ett' alkuna ja syynä noihin tuskiin
Hylätty lempi on. -- No, Ophelia!
Sanoja prinssin älä turhaan kerro;
Kuulimme kaikki. -- Tehkää tahtonne;
Mut antakaa, jos hyväks näette, äidin
Näytelmän jälkeen kahden kesken hältä
Nuo huolet urkkia ja peittämättä
Käsiksi käydä; minä, jos sen suotte,
Asetun tuota kuulemaan. Jos äiti
Ei selvää saa, niin lähettäkää hänet
Pois Englantiin, tai pankaa lukon taakse,
Min parhaaks näette.
KUNINGAS.
Sen ma teen. Ei saa
Vapaina hullut prinssit vaeltaa.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Sali linnassa.
(Hamlet ja muutamia näyttelijöitä tulee.)
HAMLET.
Lausukaa olkaa niin hyvä, tämä puhe, niinkuin minä sen teille lausuin,
sujuvalla kielellä; mutta jos sitä kangerratte, niinkuin moni meidän
näyttelijöistä, niin kuulisin yhtä hyvin palovartijan värsyjäni
huutavan. Älkää myöskään ilmaa liiaksi käsillänne hosuko, näin,
tällä tavalla; vaan tehkää kaikki siivosti; sillä itse intohimonkin
virrassa, hyrskyssä ja, niin sanoakseni, pyörteessä pitää teidän
osottaa ja noudattaa kohtuutta, joka tekee sen miellyttäväksi. Oi,
sydäntäni vihlaisee, kun kuulen tuollaisen kömpelön, paksutukkaisen
kolhon repivän himonsa kappaleiksi, ihanpa ryysyiksi, halkaistakseen
alhaison korvia, joka, suurimmaksi osaksi, ei muuta ymmärrä kuin
hullutuksia ja melua. Sellaiselle suurisuiselle pöyhkärille soisin
kelpo löylytyksen; hän on hirviötä hirveämpi. Sellaista välttäkää,
ma pyydän.
ENS. NÄYTTELIJÄ.
Siitä olkaa varma, prinssi.
HAMLET.
Mutta älkää liian laimeakaan olko, vaan ottakaa oma ymmärryksenne
johtajaksi. Sovittakaa sanat toimintaan ja toiminta sanoihin, tarkasti
vaarinottaen, ett'ette poikkea luonnollisesta kohtuudesta; sillä kaikki
sellainen liioitteleminen on vastoin näytelmän tarkoitusta, jonka
tehtävänä aluin on ollut ja vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta
luonnolle, näyttää hyvyydelle sen omat piirteet, pahuudelle sen oma
kuva ja itse aikakaudelle ja ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto.
Jos tätä nyt liioitellaan tai laimeasti esitellään, niin saattaa tuo
kyllä oppimattomissa herättää naurua, mutta järki-ihmistä se vaan
suututtaa; ja yhden ainoan järkimiehen moitteen pitää teille olla
suurempiarvoinen kuin huoneen täysi noita toisia. Oi, niitä on
näyttelijöitä, joiden itse olen nähnyt näyttelevän, -- ja kuullut muiden
heitä kiittävän, oikein ylistämällä, -- joilla, pilkkaamatta puhuen, ei
ollut kristityn puhetapaa eikä kristityn eikä pakanan eikä ihmisen
käyntiä, vaan jotka rehentelivät ja ärjyivät niin, että luulin jonkun
luonnon oppipojan ihmisiä tehneen, ja hutiloimalla lisäksi; niin
inhottavasti he ihmisyyttä osottelivat.
ENS. NÄYTTELIJÄ.
Toivon, että meillä tuo on jokseenkin poistettu.
HAMLET.
Oi, poistakaa se kokonaan. Ja älkää salliko niiden, jotka narreina
näyttelevät, puhua enemmän, kuin mitä heidän osaansa kuuluu; sillä
heidän joukossaan on sellaisia, jotka itse nauravat saadakseen joukon
tyhmiä katselijoita myöskin nauramaan, vaikka, samaan aikaan, joku
tärkeä kohta kappaleessa olisi huomioon otettava. Tuo on hävytöntä ja
osottaa aivan surkuteltavaa kunnianhimoa siinä narrissa, joka niin
tekee. Menkää, laittakaa itsenne valmiiksi.
(Näyttelijät menevät.)
(Polonius, Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)
No, herraseni, tahtooko kuningas kuulla tätä kyhäystä.
POLONIUS.
Tahtoo, ja kuningatar myös, ja heti nyt.
HAMLET.
Käskekää näyttelijöitä joutumaan.
(Polonius menee.)
Ehkä tekin molemmat tahtoisitte heitä jouduttaa.
ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
Kyllä, herra prinssi.
(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
HAMLET.
Horatio! Hoi!
(Horatio tulee.)
HORATIO.
Täss' olen, altis palvelukseenne.
HAMLET.
Horatio, sin' olet kelpo mies,
Sun vertaistas en ole löynnyt toista.
HORATIO.
Oi, prinssi hyvä, --
HAMLET.
Min' en imartele;
Mit' ylennystä toivoisin ma sulta,
Jonk' ainoa on tulo hilpeytesi.
Mill' elannon ja vaatteet vaivoin hankit?
Miks köyhää mairisin? Ei, nuoleskelkoon
Makea kieli tyhmää koreutta,
Ja norjiks käykööt polven saranat,
Miss' auttaa kumarrus. Siit' aikain, kuules,
Kun kallis sieluni sai ehdonvallan
Ja arvostaa voi ihmisiä, määräs
Sun omakseen se; sillä näytät siltä,
Kuin, kaiken puutteessa, et mitään puuttuis,
Ja onnen suosiot ja kompat vastaan
Samalla mielell' otat. Autuaita
Ne, joiden pää ja sydän niin on yhtä,
Ett'eivät, onnen pillinä, sit' ääntä
Soi, jota soitetaan. Mies anna mulle,
Jok' ei oo himon orja, hänet suljen
Sydämmeni sydänkotaan, niinkuin sinut,
Sydämmen' sydämmeen. -- Jo kyllin tätä. --
Illalla kuninkaalle näytellään;
Yks kohta näytelmässä muistuttaa
Mit' isäni kuolemasta kerroin sulle;
Kun tulee tämä kohta, pyydän että
Kaikella sielus tarmolla sa tarkkaat
Mun setääni. Jos tuossa kohdass' ei
Salattu rikos loukostansa lähde,
Niin on se henki hornan, minkä näimme,
Ja minun mielikuvani niin mustat
Kuin tuonen sepän ahjo. Tarkoin tarkkaa;
Minäkin häneen naulaan silmäni,
Yhdessä sitten huomioitamme
Me vertaamme.
HORATIO.
Hyv' on. Jos näyteltäissä
Hän varkain peittää vähääkään ja pakoon
Näin luikahtaa, niin varkauden maksan.
HAMLET.
Jo tullaan. Hupsuks ruveta taas täytyy.
Valitse paikka.
(Tanskalainen marssi. Torven toitotuksia.)
(Kuningas, kuningatar, Polonius, Ophelia, Rosencrantz,
Gyldenstern ynnä muita tulee.)
KUNINGAS.
Kuinka voi Hamlet serkkumme?
HAMLET.
Oivasti, todellakin; kameleontin pöydässä herkuttelen: syön ilmaa,
lupauksilla lihotettua. Niin ette voi salvokukkoja syöttää.
KUNINGAS.
Se vastaus ei kuulu minuun, Hamlet; nuo sanat eivät ole minun.
HAMLET.
Eikä minunkaan enää. -- (Poloniukselle.) Hyvä herra, näyttelittehän
kerran yliopistossa, niinhän?
POLONIUS.
Niin, prinssi hyvä; ja hyvänä näyttelijänä minua pidettiinkin.
HAMLET.
Ja kenen osaa te toimititte?
POLONIUS.
Julius Caesarin osaa; sain surmani Capitoliossa;
Bruto minut tappoi.
HAMLET.
Ruton työtä tappaa tuollaista kapitoljusta. --
Ovatko näyttelijät valmiit?
POLONIUS.
Ovat, prinssi hyvä; odottavat vaan käskyänne.
KUNINGATAR.
Tule tänne, hyvä Hamlet, minun luokseni istumaan.
HAMLET.
Ei, äiti hyvä, tämä rauta vetää enemmän.
POLONIUS (Kuninkaalle).
Hoo! huomasitteko sitä?
HAMLET.
Saanko maata helmassanne, neiti?
(Istuutuu Ophelian jalkain juureen.)
OPHELIA.
Ette, prinssi.
HAMLET.
Pää helmassanne, tarkoitan?
OPHELIA.
Saatte, prinssi.
HAMLET.
Ajattelitteko minun tarkoittaneen sopimattomia?
OPHELIA.
En ajatellut mitään.
HAMLET.
Ihana ajatus maata tyttösen jalkain juuressa.
OPHELIA.
Mitä, prinssi?
HAMLET.
Ei mitään.
OPHELIA.
Olette hupainen, prinssi hyvä.
HAMLET.
Ken? Minäkö?
OPHELIA.
Niin, prinssi hyvä.
HAMLET.
Herrainen aika, vallan verraton leikinlaskija! Mitä muuta ihminen voisi
kuin olla hupainen? Sillä katsokaas, kuinka iloiselta äitini näyttää,
eikä ole kahta tuntia siitä, kun isäni kuoli.
OPHELIA.
On, prinssi hyvä, siitä on kaksi kertaa kaksi kuukautta.
HAMLET.
Niinkö paljon? No, piru sitten enää mustissa käyköön; minä tahdon
sopuliturkin. Oi, taivahan vallat! Kaksi kuukautta jo kuolleena, eikä
vielä unohtunut! Sittenhän voi toivoa, että suuren miehen muisto elää
puoli vuotta hänen kuoltuansa; mutta kirkkoja, maarin, hänen rakentaa
täytyy, muuten häntä ei ajatella enempää kuin keppihevosta, jonka
hautakirjoituksena on:
Ah, voi! ah, voi!
Jo keppihepo unohtui![11]
(Torven toitotuksia. Elenäytelmä.)
[Muudan kuningas ja muudan kuningatar astuvat esiin, sangen
rakastuneina; kuningatar syleilee kuningasta ja tämä kuningatarta.
Kuningatar laskee polvilleen ja näyttää vakuuttavan kuninkaalle
jotakin. Tämä nostaa hänet maasta ja nojaa päätään hänen olkaansa;
laskeutuu sitten levolle kukkaslavalle; kuningatar, huomattuaan hänen
nukkuvan, lähtee pois. Heti senjälkeen tulee sisään mies, ottaa kruunun
kuninkaan päästä, suutelee sitä, valaa myrkkyä kuninkaan korvaan ja
lähtee pois. Kuningatar palajaa, huomaa kuninkaan kuolleeksi ja tekee
epätoivoisia liikkeitä. Myrkyttäjä, kaksi tai kolme mykkää henkilöä
muassaan, tulee takaisin ja näyttää vaikeroivan kuningattaren kanssa.
Kuollut ruumis kannetaan pois. Myrkyttäjä kosii kuningatarta lahjoilla;
tämä näyttää alussa vastahakoiselta, mutta suostuu vihdoin hänen
rakkauteensa.]
(Poistuvat.)
OPHELIA.
Mitä tämä tietää, prinssi hyvä?
HAMLET.
Oh, se on ilkeätä salakuiskutusta; se tietää pahaa.
OPHELIA.
Kenties selittää tämä kuva kappaleen sisällyksen?
(Proloogi astuu esiin.)
HAMLET.
Sen saamme tuolta mieheltä tietää: näyttelijät eivät voi mitään salata;
he kertovat kaikki.
OPHELIA.
Kertooko hän meille tämän kuvan merkityksen?
HAMLET.
Kyllä, tai jonkin toisen kuvan, jonka te hänelle näytätte. Jos te
ette häpeä kuvia näyttää, niin ei hänkään häpeä kertoa teille niiden
merkitystä.
OPHELIA.
Olette ilkeä, oikein ilkeä. Tahdon näytelmätä katsella.
PROLOGI.
Me näytelmän ja itsemme
Nyt suosioonne suljemme
Ja kärsimystä toivomme.
(Poistuu.)
HAMLET.
Oliko se proloogi vai mielilause sormuksessa?
OPHELIA.
Se lyhyt oli.
HAMLET.
Kuin vaimon rakkaus.
(Näytelmän kuningas ja kuningatar tulevat.)
NÄYT. KUNINGAS.
Jo kolmekymment' aurinkoa nyt
Maan, vetten ympäri on kierrellyt;
Kakstoista kertaa kolmikymmenin
Kuu loistoaan on luonut ilmoihin
Siit' aikain, kun me liiton vannoimme
Ja lemmen toisillemme annoimme.
NÄYT. KUNINGATAR.
Ja saman verran aurinko ja kuu
Saa kiertää, ennenkuin se lakastuu.
Mut voi! sa olet sairas, katkeruus
Sun valloittaa, ja poiss' on iloisuus.
Se mua surettaa; mut tuosta vainen
Sa ällös huolestu; näet, yhdenlainen
Kuin vaimon lempi sen on pelkokin:
Ei kumpaakaan, tai liiaks kumpaakin.
Mun lempeni sa tunnet: yhtä suuri
Kuin lempeni on pelkonikin juuri.
Vähästä suuri rakkaus pelvon saa;
Suur' pelko suurta rakkautt' osottaa.
NÄYT. KUNINGAS.
Mun pian täytyy sinut, armas, jättää;
Mua vanhuus vaivaa, elinvoimat pettää.
Sa tänne ihanaan jäät maailmaan,
Jäät arvohon ja loistoon, ehkä vaan
Saat toisen miehen, yhtä rakkaan --
NÄYT. KUNINGATAR.
Vait!
Sen petokseksi sanois tunnon lait.
Kirottu ma, jos huolen toisellen:
Se vaimo tappoi miehens' entisen.
HAMLET (Syrjään).
Marunata, marunata!
NÄYT. KUNINGATAR.
Ei lempi, mutta voitonpyyntö lie
Se syy, jok' uuteen naimisehen vie.
Ma toiste puolisoni murhaisin,
Jos toisen suutelohon nukkuisin.
NÄYT. KUNINGAS.
Ma uskon, että mieles lausuit nyt;
Mut moni sanansa on pettänyt.
On päätös muiston orja, syntyään
Se kiivas on, mut veltto kestämään.
Niin raakilakin pysyy oksassaan,
Mut putoo itsestään, kun kypsyy vaan.
On aivan tarpeen, että unhotamme
Me itsellemme maksaa velkojamme;
Päätökseen, jonka himon kiihko tuottaa,
Ei, himon sammuttua, auta luottaa;
Ja liika kiihko riemun niinkuin vaivan
Hävittää näiden vaikutukset aivan.
Miss' ilo suurin, haikein tuska siellä;
Käy riemu huolen, huoli riemun tiellä.
Katoopi maailma; mik' ihme siis,
Jos lempi onnen kanssa muuttelis?
Se pulma on, jot' yhä tutkaisemme:
Onnenko lempi tuo vai onni lemmen.
Kun suuret sortuu, ystävää ne puuttuu;
Kun köyhä nousee, vihat lemmeks muuttuu.
Näin lempi aina seuraa onnen teitä:
Sill' ystäviä, ken ei kaipaa heitä;
Ken hädäss' ystävätään koettaa,
Hän siitä heti vihamiehen saa.
Näin tahtomme ja sallimuksen tie
Useinkin vastakkaiseen suuntaan vie;
Ja mietteet tyhjään raukee; aatokset
On vallassamme, mut ei päätökset.
Nyt mietit, ett'et toiste kuolla vois,
Se miete miehes kanssa kuolee pois.
NÄYT. KUNINGATAR.
Pimetköön taivas! horna auetkoon!
Ja elämäni rauha rauetkoon!
Epäilys uskon, toivon sijaan tulkoon!
Ja vangin leipä nautintoni olkoon!
Mit' ilon-raatelevaa tuskaa liekään,
Se multa riemuni ja onnen viekään!
Ikuinen vaiva mua seuratkaan,
Jos vaimoks tulen leskest' uudestaan!
HAMLET.
Entä, jos hän rikkoisi valansa?
NÄYT. KUNINGAS.
Se tuima vala! Jätä minut nyt:
Miel' on niin raskas, aatos väsynyt;
Nukahtaa koitan.
(Nukkuu.)
NÄYT. KUNINGATAR.
Rauhaan pääsi paina;
Meist' onnettomuus kaukan' olkoon aina!
(Menee.)
HAMLET.
Rouva hyvä, kuinka miellyttää teitä näytelmä?
KUNINGATAR.
Tuo nainen vakuutti mielestäni liiaksi.
HAMLET.
Mitä vielä! Hän kyllä pysyy sanassaan.
KUNINGAS.
Tunnetko sisällyksen? Eikö siinä ole mitään loukkaavata?
HAMLET.
Ei, ei lainkaan; he laskevat leikkiä vaan, myrkyttävät leikillään;
ei loukkaavata vähääkään.
KUNINGAS.
Mikä on näytelmän nimi?
HAMLET.
Hiirenloukku. Niin miksikö? Kuvaannollisesti. Tämä näytelmä kuvaa
Wienissä tapahtunutta murhaa. Gonzago on herttuan nimi; hänen vaimonsa
Baptista. Saatte kohta nähdä; se on peijakkaanmoinen kappale. Vaan mitä
siitä? Teidän majesteettiinne ja meihin, joilla on puhdas omatunto,
meihin se ei koske. Potkikoot satulan lyöttämät konit, meidän säkämme
on eheä.
(Lucianus tulee.)
Tuo on eräs Lucianus, kuninkaan veljenpoika.
OPHELIA.
Te olette oiva koorus,[12] prinssi hyvä.
HAMLET.
Voisin olla tulkkina[13] teille ja armahallenne, jos vaan saisin
nähdä nukkien hyppivän.
OPHELIA.
Olette kärkevä, prinssi, oikein kärkevä.
HAMLET.
Saisittepa huokailla, jos tahtoisitte kärkeni typistää.
OPHELIA.
Hullua hullumpaa vaan.
HAMLET.
Semmoisiksihan miehet tahdotte. -- Toimeen, murhaaja! Hiiteen nuo kirotut
kasvojen väänteet! Toimeen! Kas niin: -- käheä korppi huutaa kostoa.
LUCIANUS.
Käs' altis, myrkky tuima, hanke musta;
Sopiva aik', ei kuulu hiiskausta.
Nyt murhaneste, kalman myrkkykeitto,
Min kolmin kerroin noitui hiiden neito,
Kirottu taikamehus tuohon luo
Ja surmaa heti terve henki tuo!
(Valaa myrkkyä makaajan korvaan.)
HAMLET.
Hän myrkyttää hänet puistossa saadakseen itse vallan. Hänen nimensä on
Gonzago. Kertomus on olemassa, ja hyvällä Italian kielellä. Kohta
saatte nähdä, kuinka murhaaja saavuttaa Gonzagon lesken rakkauden.
OPHELIA.
Kuningas nousee.
HAMLET.
Mitä! väärääkö palomerkkiä pelästyen?
KUNINGATAR.
Kuinka voitte, puolisoni?
POLONIUS.
Lopettakaa näytteleminen.
KUNINGAS.
Tuokaa valkeata! -- Pois täältä!
KAIKKI. Valkeita, valkeita, valkeita!
(Kaikki lähtevät paitse Hamlet ja Horatio.)