NUIJAMIES.

Valkokarhun tuska oli kuin se synkkä, verinen meri, johon aurinko

talvisydännä painuu ja kuin pitkät, mustat pohjolan yöt.

Vuosikausia kului, ennenkuin hänen mielensä valkeni ja koko sen ajan,

jolloin hänen sielunsa peitti synkkyys, riensi hän eteenpäin hirveänä

kostajana. Arolla raivosi murhan ja murhapolton rajuilma. Valkokarhu

kiiti ylt'ympäri jyrisevillä vaunuillaan, joista oli tullut kuolon

sanansaattaja, hänen nuorta voimaa säihkyvät poikansa seurasivat häntä

ratsain ja kaikkialla, minne hän saapui, makasivat mäyriäiset maahan

lyötyinä. Hän heilutti suurta kivinuijaansa, joka ennen oli hällä

ollut apuna laivaa rakentaessa rauhan töissä. Se ei jäänyt kirveen

lailla haavaan kiinni kirvelemään, vaan se musersi luut ja oli heti

jälleen hänen kädessään valmiina hänen samotessaan eteenpäin puoleen ja

toiseen ja mäyriäiset vaipuivat kuolleina vinhojen pyörien jäljille.

Valkokarhu teki maan autioksi penikulmain laajalta, karkotti mäyriäiset

viidakoista tulella ja hävitti heitä joukottain perinpohjin. Kaikki,

miltä vähänkin kantoi metsän ja lymypaikan nimeä, poltettiin tuhaksi,

aro ammotti mustana ja palaneena silmän kantamattomiin. Se oli kuin

talven rangaistus koko maalle, ei korttakaan säästetty. Mäyriäiset

hajaantuivat kuin lehdet puista syysmyrskyssä.

Mutta ei kyennyt murha eikä kosto vahinkoa kuitenkaan korvaamaan.

Valkokarhua ei tyydyttänyt se, että hän näki kuolon kauhun noiden

raukkojen kasvoilla, jotka hän oli tuominnut, mutta jotka eivät edes

tienneet mitä he olivat tehneet. Hän ymmärsi, että mäyriäiset olivat

toimineet suuressa tietämättömyydessään, he olivat vain seuranneet

luontoaan ja hän oli eniten rikkonut sillä, ettei ollut varustautunut

heidän varalleen. Hänelle oli käynyt kuten sille, joka vapauttaa suden

ansastaan metsässä ja saa sen heti niskaansa. He olivat metsäläisiä,

jotka eivät osanneet ajatella eivätkä olleet oppineet muistamaan.

Ilkityö oli tehty sitä ajattelematta, ikäänkuin hetken päähänpistona

ja nyt he olivat unohtaneet koko syynsä, vieläpä niin perinpohjin,

että tuntui kuin se olisikin ollut hän, joka oli alkanut ja raivonnut

herkeämättä kuten väsymätön joukkomurhaaja. Heidät täytti yksi

ainoa tunne ja se oli äänetön viha, eivätkä he tunteneet kuoleman

pelkoa, vaikka olivatkin muuten pelkureita. Kun hän kuolemantuomiota

julistaessaan katsoi heitä silmiin, näki hän niissä vain tuijottavan

vihan, vain katumattomuuden ilmeen kuten eläimillä, kunnes hän

nuijallaan murskasi heidän aivonsa. Vihdoin hän ei enää voinut lyödä.

Heitä oli niin paljon ja lienevät olleet oikeassa.

Silloin ilmestyi jotain, joka oli Valkokarhua voimakkaampi. Kaukana

idässä kohtasi hän vihdoin joukon, joka oli ryöstänyt hänen molemmat

tyttärensä. Taivas hohti jo punaisena, kosto ja murha leijaili ilmassa,

silloin kohtasi Valkokarhu omansa ja Kevään valkohipiäiset tyttäret,

omaa lihaansa ja vertansa. He polvistuivat hänen eteensä, anoen armoa

ryöväreille, jotka olivat heitä loukanneet ja raastaneet heidät pois.

Silloin Valkokarhu itki ja soi heille rauhan.

Hän luopui kostosta ja vetäytyi kotiin. Siellä hän istui kuukausimääriä

toimettomana ja hiljaa valittaen kuin syksyinen lehtimetsä. Hänen

päänsä tuli valkoiseksi. Mutta miehen miettimis- ja rakentamishalu

palasi jälleen. Hän oli miettinyt ja päättänyt sekä omansa että

mäyriäisten kohtalon.

Kevät lepäsi molempina lapsineen majassa, jossa Valkokarhu oli asunut;

hän peitti sen mullalla ja kohotti siihen suuren kummun. Itse hän

lähti pois ja asettui asumaan eteläänpäin rannikolle, jossa kasvoi

suuria puita. Siellä hän rakensi uuden laivan. Se oli niin pitkä ja

niin leveä, että utelioilla mäyriäisillä, jotka olivat uudelleen

arkoina alkaneet lähestyä asuinpaikkaa, oli paljon päänvaivaa siitä,

miten Valkokarhu saisi niin suuren laivan kulkemaan veden pinnalla.

Valkokarhu pystytti keulaan lohikäärmeen pään, joka suu ammollaan

katseli merta ja näytti nauravan hiljaista kaameaa nauruaan.

Mutta kun laiva oli valmis ja siinä oli tuhtoja kahdellekymmenelle

miehelle, lukuunottamatta Valkokarhua ja hänen poikiaan, astui hän

eräänä päivänä maihin ja toi monta mäyriäistä, nuoria, voimakkaita

miehiä ja vei heidät sidottuna alukseen. Joka istuimelle oli hän

asettanut kuparirenkaan ja sen hän kiinnitti jokaisen vangin jalkojen

ympärille. He odottivat kuolemaansa. Mutta Valkokarhu antoi heille

ruokaa ja huolehti heistä parhaansa mukaan, niin että he hämillään

loivat silmänsä maahan. Sitten käski hän heidän tarttumaan airoihin ja

suotamaan. Ja nyt he siis saivat nähdä miten hän oli ajatellut pitää

laivaa liikkeessä.

Kun heidät alkoi koti-ikävä vallata ja he alkoivat vertailla entistä

koiran-elämäänsä arolla nykyiseen huolettomaan ja turvalliseen oloonsa,

menettää työkykynsä ja huokailla entisaikaa ajatellessaan lohdutti

Valkokarhu heitä puhellen heidän ruumiinvoimistaan ja tulevasta

illallisruuastaan. He olivat sanomattoman ylpeitä soudussa saamistaan

käsivarren voimista ja irvistelivät liikutettuina Valkokarhun

heitä kehuessa. Ja illallinen oli ihana ateria. Mäyriäisistä tuli

oivallisia soutajia. Heiltä ei puuttunut mitään. Valkokarhu otti heidän

naisiaankin laivan pohjalle saadakseen miehet paremmin kotiutumaan ja

lisätäkseen tarpeen tullen miehistöä.

Sitäpaitsi vei Valkokarhu kaiken omaisuutensa tilavaan laivaansa,

vaununsa, hevosensa, karjansa sekä heiniä että viljaa ja kaikkia mitä

hän omisti, nahkoja, työkaluja, kuparia ja aseita. Laivan perällä

olevalla liedellä paloi tuli, jonka Valkokarhu kykeni sammuttamaan ja

sytyttämään milloin tahtoi. Oli tapana, että Valkokarhu seisoi suuren

perä-airon vieressä ohjaten vankien soutaessa. Etu-alalla asustivat

hänen poikansa tähystellen maata ja pitäen aina aseet käsissään. Ja

niin he lähtivät ulapalle.

Ja tämä laiva kaikkineen mitä siihen oli koottuna oli sellaisenaan

nyt tuulen ja merivirtojen vietävänä omain sisäisten voimiensa

avulla. Se oli kuin pieni elävä saari, vastoinkäymisissä kasvavien

kykyjen ja niiden seurausten perikuvana, jotka lensivät jäätiköltä

yli koko Euroopan. Se oli siten kaikkien merien tulevaisen kehityksen

ja kaikkien maitten tulevaisuuden kuva, se oli valkoisen miehen

yhteiskuntalaitoksen alku.

Mutta vanhin Valkokarhun pojista, Hukka, jäi Liivinmaahan. Hän oli

ottanut luokseen erään mäyriäisten tyttäristä, ruskean, vilkkaan

aronneidon ja aikoi jäädä maahan jakamaan elämän vaivat hänen kanssaan.

Heistä ja Valkokarhun kahdesta valkeasta tyttärestä, joiden miehet

olivat alkuasukkaita, polveutui suuri kansa, joka kuljeskeli hevosineen

vaunuineen idät ja lännet.

Valkokarhu purjehti niin kauan merellä pohjan tähden alla että hän

alkoi kaihota Upplantiin, jossa hän oli viettänyt elämänsä parhaan osan

sieltä silloin pois ikävöiden. Hänen täytyi saada nähdä se paikka,

jossa Kevään ensimäinen keltainen vilja lainehti tuulessa kuten

hänen rikkaat kiharansa. Ja hän löysi tien ohjaamalla laivansa tulta

syöksevää vuorta kohti, jonka savu johti häntä päivällä ja huipun hohde

taivasta vastaan yöllä.

Valkokarhu jäi asumaan Upplantiin. Vesi oli jäätikön sulamisen jälkeen

jo aikoja sitten alentunut ja maan peitti ihana nurmikko ja nuori

metsä, joka verhosi märät hiekkakummut ja vuorille kasvoi mäntyjä. Ne

syvät hiidenkirnut, jotka jäätikkö oli kiviperustaan kaivanut, olivat

reunojaan myöten täynnä kirkasta vettä, niin että saattoi nähdä sen

pyöreän kiven, joka ennen oli kirnun jauhanut, lepäävän liikahtamatta

ja peittyvän sammaleella. Siellä eleli pieniä kirjavamahaisia

vesiliskoja, niinkuin ei siellä olisi koskaan mitään muuta maailmaa

ollutkaan. Mutta kuumina kesäpäivinä saattoi vieläkin lehahtaa vasten

kasvoja haju, kalmankylmä tuulen henkäys, lähtenyt vuosisatain

vanhoista jäistä, joita vielä oli jossakin pohjoisissa rotkoissa

sorakerrosten peittämänä.

Metsä oli täynnä eläimiä, jotka katselivat puitten lomitse pitkin

lehtikujia aivan kuin ne olisivat aina olleet siellä. Kuusista valui

pihkaa kuumina kesäpäivinä ja ne tuoksuivat kuten ennen ollessaan

lämpimän ilmanalan puita. Haapa, koivu ja pihlaja kuiskailivat

keskenään kadotetusta maasta heilutellen merkitsevästi lehdillään.

_Aivan tässä alla_, sanoivat he pudistaen päätään kaikkitietävinä.

Mutta viidakoissa tuoksui vadelma hienommin kuin mitä mikään metsä

ennen oli tuntenut. Siinä oli pohjolan kesien salainen, rikas

sydämellisyys.

Mehiläiset surisivat ahkerina kooten hunajaa kukista, jotka elivät

ainoastaan kesän, mutta jotka joivat täysin siemauksin mullasta,

jota jäätikkö oli jauhanut vuorien ikivoimaisista uumenista ja jota

kaikki taivaan kosteat säät, pakkaset, sateet ja auringon helle olivat

paljastaneet ja täyttäneet kasvuvoimalla. Jäkälä ja sammal peittivät

paljaan, uurteisen kiven. Sen olivat sinne kuljettaneet taivaan tuulet;

muuttolinnut lensivät maitten yli siemen nokassaan tai kantoi sen

sinne untuvan tavoin syystuuli meren yli, ja niin pukeutui maa uusiin,

vihreisiin vaatteisiinsa.

Jokaisen kovan kallion halkeamassa kohosi ruoko tai pienen pieni

tuoksuva kukka. Ja jokaisen kukan kupuun pisti mehiläinen suristen

pienien, untuvaisen velhoruumiinsa ja kun se oli lähtenyt, nyökäytti

kukka kerran ja toisen, järjesteli pukuaan ja tutkisteli taas aurinkoon.

Valkokarhu teki itselleen hunajasta juomaa, joka pani hänen päänsä niin

pyörälle, kuin olisi hän kuunnellut auringon ja etäisellä rinteellä

alastonna tuoksuvan kukan lemmenkohtausta. Kun hän simasta juopuneena

ja lämpimänä kautta koko ruumiinsa, maatessaan päivän paahtamilla

kivipaasilla, katseli mehiläisparvea, joka liikuskeli auringon edessä

suuren leijailevan pallon tavoin, ikäänkuin kuumasta supistuen ja

laajeten ja liidellen kuin tulipilvi taivaaseen, palasi kadotettu maa

ja sen kera kokonainen maailma takaisin hänen mieleensä. Vihdoinkin

pysähtyi Valkokarhu maahan, josta hän oli lähtenytkin.

Hän antoi vuosien kulua. Hän tarkasteli Upplannin metsiä, olisiko

siellä venepuita. Puut olivat vielä nuoria, eivätkä siis sopivia,

mutta tästä nousisi metsää hänen jälkeläisilleen aluksiksi,

kokonaisiksi laivastoiksi. Nuoret, sileäkaarnaiset puut huojuivat jo,

kuin tietäisivät ne, että niistä tulisi köliä ja että ne pääsisivät

etäisille merille.

Valkokarhu iloitsi saadessaan siellä asua ja hän vedätti laivansa

maalle. Hän käänsi sen kumoon ja varusti sen suureksi pirtiksi ja se

oli ensimäinen goottilainen rakennus. Kun Valkokarhun jälkeläiset

löysivät uuden maan ja jäivät sinne asumaan, tekivät hekin laivoistaan

juhlallisia pirttejä ja sen holvistoissa suunnittelivat aatoksissaan

uusia matkoja.

Valkokarhu lähti saarelle, jonka jäätikkö oli piiriinsä sulkenut ja

hän löysi siellä kansansa. Monet jäätikköläisistä olivat kuolleet

tulvien aikana, mutta loput elivät melkein samoissa oloissa kuin niihin

aikoihin, jolloin Valkokarhu karkotettiin. Ja nyt hän palasi takaisin

ajaen tulisella valjakolla, mukanaan kivinuija ja tuli ja takanaan

rannikolla laiva, ja ne sukulaiset, jotka vielä tunsivat hänet,

pahottelivat tuota vanhaa juttua.

Valkokarhu pani viralta pois garmilaiset. Hän käski jäätikköläisiä

hajaantumaan. He asuivat saarella, joka ei enään pitkiin aikoihin ollut

mikään saari. Koko maailma levisi heidän ympärillään, mutta ei ollut

miestä, joka olisi osottanut että rajat olivat enää olemassa vain

heissä itsessään. Valkokarhu osotti sen.

Etteivät he tunkeilisi yhä edelleen kantaisän haudan ympärillä, otti

hän itselleen oikeuden koota heidät uuden merkin, tulta synnyttävän

pyörän ympärille. Mutta pyhän paikan määräsi hän Upplantiin, jossa aava

meri oli yhdellä sivulla rajana. Hän määräsi suuria uhreja palaavalle

kevät-auringolle, jonka tulessa hän käski jäätikköläisiä palvomaan

vanhaa Tois-silmää. Nuoret toivoivat hänen matkaavan kuten ennenkin,

mutta hän pysähtyikin paikoilleen ja perusti valtakunnan, jonka hengen

tuli lyödä niin leimansa nuorisoon, että he muistaisivat mistä he ovat

ja levittäisivät valkoisen miehen tapoja edelleen vieraitten pariin.

Jäätikköläiset kokoontuivat silloin Valkokarhun ympärille tulipyörän

ja nuijan merkin alle. Toiset lähtivät vapauduttuaan tuntureille ja

perustivat Norjan, toiset asettuivat Valkokarhun kera rannikolle oppien

maanviljelystä. Sitten läksi nuoria miehiä Englantiin, Tanskaan ja

Saksaan sekä Välimerelle, avaten kautta koko Europan purjehdus väyliä

isänmaallensa; he levisivät, mutta pysyivät sittenkin koossa.

Viimeisinä vuosinaan, hyvin ijäkkäänä, harrasti Valkokarhu suuresti

taivaankappalten kulkua. Hän tiesi paremmin vuoden päivät ja tunsi

lähemmin tähdet kuin kukaan ennen häntä ja hän jätti tietonsa

perinnöksi pojilleen. Heidän tuli se pitää yksinomaisena tietonaan,

tuli kyetä ennustamaan auringon kulun kunakin vuodenaikana ja antaa

kansalle sen mukaan neuvoja.

Muuten ei Valkokarhu koettanut mitenkään lujittaa valtaansa

kaikenlaisilla salaisilla ja hämärillä taidoilla niinkauan kuin hän

oli ruumiinvoimissaan. Tulen tekemisen taito, jonka hän oli heille

tuonut, oli tunnettu ja kaikkien hallussa, hän ei tahtonut että

sitä käytettäisiin toisten sortamiseen. Mutta tulipyörän teki hän

pyhäksi kullekin, siten että se oli oleva ijäinen kiitollisuuden

merkki maata ja taivasta kohtaan ja hedelmällisyyden vertauskuva.

Oman vaikutusvaltansa säilytti hän omilla keinoillaan, nuijalla ja

voimakkaalla kädellään.

Eräänä joutilaana hetkenään sepitti Valkokarhu oman elämäkertansa ja

hakkasi sen ikuisiksi ajoiksi itse maahan, tunturiperustalla olevaan

paateen jonka jäätikkö oli hionut sileäksi. Se oli ensimäinen taulu.

Kirjoituksessa oli kaksi merkkiä, joista toinen kuvasi laivaa ja toinen

pyörää. Se oli taiteen ja kirjallisuuden alku.

Niin kauan kuin hän säilytti silmäinsä valon, työskenteli Valkokarhu

puu- ja metallitöittänsä ääressä. Aivan erikoisella rakkaudella oli

hän kiintynyt kiviaseisiinsa, joista hänellä oli aina ollut niin

suurta hyötyä, mutta vapaa-aikoinaan askarteli hän uteliaana kuparin

ja muitten uusien aineiden kimpussa, joita pojat toivat kotiin idästä,

koetteli kaikkea tulessa ja kiinnitti huomionsa aineitten laatuun.

Erään kerran siellä käydessään toi Hukka suuren möhkäleen merkillistä

metallia, joka oli idästäpäin kotoisin ja laski sen vanhuksen käteen.

Se oli kauan ennenkuin edes kuparin käyttö oli tullut yleiseksi.

Valkokarhu piti möhkälettä kaukana ojennetussa kädessään, katseli

sitä tarkoin, punnitsi kämmenellään ja tunnusteli sitä suurine,

arpisine sormineen. Sillä metallilla oli kylmä, sinervä kiilto, joka

muistutti ehkä hiukan jäätä, ja se oli sangen painavaa. Se oli hyvin

kivenkaltaista. Valkokarhu vei sen kielelleen. Siinä oli karvas ja

raaka maku kuin merellä, hän haisti sitä ja siinä oli veren haju.

Silloin vaipui Valkokarhu syviin mietteisiin. Se oli rautaa.

Siitä kappaleesta takoi Valkokarhu itselleen nuijan ja ensi kerran oli

hän vanhalle, monia kokeneelle kivi-aseelleen uskoton. Hän oli vielä

niin vahva, että hän saattoi yhdellä iskulla lyödä hevosen kuoliaaksi

sen seisoessa uhrikiven luona ja se isku oli sellainen ettei hevosen

pääluista jäänyt siruakaan ehjäksi.

Mutta kun hän ehti vanhuuden viisausikään, havaitsi hän että kansa

halusi taipua hänen valtaansa silloinkin, kun sitä ei enään ollut

olemassa ja tämä ihmissydämen tuntemus sai vielä kerran hänen viisaat

kätensä työhön.

Valkokarhu oleili melkein aina suurpirtissään, joka oli jokseenkin

hämärä ja siellä oltiin totuttu näkemään hänen kookas vartalonsa ja

osottamaan hänelle sitä kunnioitusta, joka oli tuleva hänelle ja

hänen nuijalleen. Valkokarhu veisti nyt kaikessa hiljaisuudessa oman

kokoisensa kuvan tukista, asetti sille nuijan käteen ja pani sen

sitten seisomaan hämärään suurpirtin perälle, jossa hänellä oli tapana

näyttäytyä. Ja hän näki tyydytyksekseen, että kansa kumarsi yhtä

kunnioittavasti varjoa kuin itse todellisuutta. Silloin nauroi vanhus

valkoiseen partaansa ylpeillen kättensä töistä — sekä myöskin toisen

hauskan ja julman ihmistuntija-ajatuksen vuoksi. Ja nyt hän asettui

lepoon.

Mutta sitten kun hän ei enää näyttäytynyt pyhäkön ulkopuolella, nähtiin

hänet seisomassa siellä puolihämärässä kohotettu nuija kädessä ja hänen

vanhin poikansa, ainoa uskottu, pirskotteli uhrijuhlana verta hänen

päälleen ja tervehti kansaa vanhan vaunuilla-ajajan ja meren-kulkijan

puolesta.

Valkokarhua, joka oli ollut enemmän ihminen kuin kenkään ennen häntä

tai hänen jälkeensä, palvelivat pohjolaiset jumalana ja hän sai

monta lempinimeä: ukkosen-jumala, nuija-mies, todenpuhuja ja hänelle

määrättiin paikka taivaissa vanhan Toissilmän rinnalla. Mutta heidän

verensä virtasi heimon suonissa. Pojasta, jota vastoinkäymiset eivät

murtaneet ja hänen jälkeläisestään Valkokarhusta, avoimen taistelun

isästä, polveutuvat kaikki kuninkaat ja talonpojat.

Pohjolan kansa kehittyi pitkälle maanviljelyksessä ja merenkulussa. He

toivat orjia idästä ja asuivat heidän kanssaan vuosisatoja. Aikojen

kuluessa sekaantuivat he yhdeksi kansaksi, mutta aina oli olemassa

raja, vaikka he olivatkin samaa juurta, sen rajan oli jäätikkö luonut

ja se oli perinpohjainen erotus kehityskulussa. Siellä oli niitä, jotka

olivat muiden edellä ja joiden kohtalona oli kuljettaa menneisyyttä

muassaan, ja oli niitä, joiden oli mahdoton saavuttaa toisia vaikkakin

he aina yrittivät olla heidän kaltaisiaan. Pohjolan kansa ja niitten

maitten asukkaat, joihin he levisivät, tulivat aina olemaan joko

vapaita miehiä tai vankeja sekä heidän sekaantuneita jälkeläisiään;

ikeen alla eläviä vapaasieluisia työntekijöitä samoinkuin orjamielisiä

ankaroita herroja.

Mutta kun Valkokarhu oli saanut sijaisensa asetetuksi paikalleen,

kaipasi hän yksinäisyyttä. Eräänä yönä jätti hän suurpirtin ja astui

salaa laivaan, jonka hän työnsi vesille. Ikä painoi häntä ja hän toivoi

saavansa laskea ruumiinsa mereen. Kaukana aavalla ulapalla istui hän

aivan hiljaa katsellen kämmeniään laivan hiljalleen keinuessa poikki

laineen. Hän ei kuulunut enään tähän elämään.

Aamu valkeni, hänen ystävänsä aurinko nousi. Se kuvastui mereen suurena

ja punaisena.

Kuu kulki yli taivaan hymyillen Kevät-vainajan lempeätä hymyä.

Pieni kuollut tyttönen ilmestyi pohjoiselle aamutaivaalle, katseli

alas, loisti hiljaa kunnes sekin vaaleni näkymättömiin.

Silloin hän sulki silmänsä eikä nähnyt enää.