Suuri muuttokevät tuli ja alus oli valmiina kääntyneenä nälkäisenä
avoimine lohikäärmeen kitoineen merta kohti.
Valkokarhu oli polttanut ilotulensa tänäkin vuonna toivoen saavansa
sytyttää seuraavan uudessa maassa. Mutta Kevät kylvi siemenensä
maahan tällä kertaa huoaten, hän tiesi, ettei hän saisi sitä korjata.
Mutta hän kylvi sen kuitenkin, sillä maa, joka oli ensin antanut oli
oikeutettu saamaan viimeiseksi.
Mäyriäiset olivat tulleet varhain muuttolintujen kera ja Valkokarhu
oli kestinnyt heitä kevätkokolla runsaasti hevosen lihalla. Valkokarhu
uhrasi auringolle, kuulle, merelle, maalle ja kaikille voimille
matkansa johdosta. Ne olivat suuria juhlia, jolloin mäyriäiset pitivät
sydäntä liikuttavia soittajaisia. Harppu soi rajuna kuni kaikki
maailman myrskyt, rumpu pärisi kuin särkymäisillään oleva sydän ja
luuhuilu itki haikeasti; kadotettu maa oli lähellä. Esitysten lomassa
oli paikoilleen jääneillä mäyriäisillä monia asioita kerrottavana
niille, jotka etelästä palasivat. He kuiskuttelivat keskenään päät
yhdessä monenmoista. Valkokarhun sydän lämpeni soitosta eikä hän
huomannut mitään.
Huomattuaan vieraansa alakuloisina lähti hän ajelemaan uusine,
ihmeellisine ajoneuvoineen, ehkäpä heitä huvittaisi nähdä hänen
telmivän hevosineen ja jyrisevän pitkin aroa. Valkokarhun terävä katse,
joka näki kaikki, ei huomannut, miten mäyriäiset seisoivat kokoon
lyyhistyneinä pidättäen raivoaan, hän ei kuullut miten he huulet yhteen
puristettuina purivat hampaitaan mykkinä hänen taitavuudestaan.
Mäyriäisiä raivostutti sydämen pohjia myöten se, että heidän
täytyi olla tuollaisen mielettömän matkan todistajina. Oli melkein
hengenvaarallista jo nähdäkin noiden pyörien pyörivän niin vinhasti
ettei silmä selittänyt ja jyrisevän sillä lailla että se oli itse
jyrisijällekin hirveätä ja katselijoille kiusallista. Eikö omilla
jaloillaan muka saattaisi kulkea?
Mikähän se seuraava tulee olemaan? Ja mitä hän mahtoi itsestään
luullakaan tuo ulkomaalainen, jonka pään oli joku tauti tehnyt
vaaleaksi, koska hän röyhkeästi, astumatta alas korkeudestaan,
täytti koko maailman mielettömillä päähänpistoillaan? Pitääkö hänen
väkivaltoineen ja voimineen olla muita parempi? Olihan hän kohtelemalla
muita vertaisinaan osottanut olevansa aivan tavallisten ihmisten
kaltainen.
Mutta he sallivat hänen ryöstää heidät putipuhtaiksi. Kaikki se
kupari, jota hän käytti laivoihinsa ja jolla hän nyt oli kattanut
noiden kirottujen rattaillensa pyörät oli ollut alkujaan heidän nenä-
tai kaulakoristeinaan, sehän oli tullut viheriäksi heidän hiestään ja
kuului oikeastaan heille. Entä sitten se, mitä hän oli sanonut...
Valkokarhu oli sanonut jotain sellaista, joka enemmän kuin mikään
muu oli saanut mäyriäisten veret vihasta kuohumaan ja tehnyt heidän
silmänsä keltaisiksi. Se oli vain sellainen kevyt sana, jonka
Valkokarhu oli kerran huomaamattaan lausunut ja unohtanut jälleen,
mutta nuo alkuasukkaat olivat ottaneet sen ivaksi, sellaiseksi
veriseksi karkeudeksi, jota he eivät milloinkaan voineet antaa anteeksi.
Hän oli erään kerran, jolloin joukko mäyriäisiä oli sen kuullut ja
hän olikin tietysti tahtonut olla heille ilkeä, sanonut olleen oikean
onnen että hän oli alusta pitäen keksinyt kuljettaa laivaa perä edellä,
muuten olisi tainnut käydä niin, että ihmiset olisivat purjehtineet
sivu edellä maailman loppuun asti!
Niin hän oli sanonut ja se oli sydämetöntä. Sitä vain mäyriäiset
pohtivat Valkokarhun kesteissä ja sillä välin vuodattivat he koko
sielunsa soittoon ja lauluun, joka teki Valkokarhun huolettomaksi.
Pari päivää kokkotulien jälkeen läksi Valkokarhu kauas arolle erän
pyyntiin. Laivasta puuttui vielä vähän ruokavaroja ja mäyriäiset
olivat käyneet ilmoittamassa, että sisämaassa kuljeskeli suuri lauma
puhveleita. He olivat kehottaneet lähtemään miesvoimin ja hän oli
ottanut neljä vanhinta poikaa mukaansa. He kulkivat ratsain ja hän oli
rattaineen.
Myöhemmin päivällä kun Valkokarhu oli ollut poissa jonkun tunnin,
lähenivät mäyriäiset ryömien eri haaroilta asuntoa, piirittivät sen
ja asettuivat väijymään, kolmen neljän astuessa aivan rehellisesti
Valkokarhun majaan.
Kotona oli Kevät ja kolme hänen tytärtään, joista nuorin oli vielä
lapsi, sekä puolikasvuinen poika Orma. Hänen puoleensa kääntyivät nyt
mäyriäiset puhellen vähän aikaa yhtä ja toista. Orma tunsi heidät
hyvin, he kävivät siellä usein pyytäen Valkokarhulta apua. Tällä kertaa
he eivät pyytäneet muuta kuin saada lainata saviruukkua ja kun Orma
käänsi selkänsä hakeakseen, heittivät he hihnat hänen käsiensä ja
jalkojensa ympäri vetäen hänet nurin. Orma puolustautui epätoivoissaan
ja oli jo pääsemäisillään irti kun mäyriäisiä tuli lisää ja ylivoima
voitti hänet.
Siinä metelöidessä tuli Kevät ulos pienen tyttärensä kera. Kivimajaan
jäivät molemmat täysikasvuiset tyttäret. Kevät ei vaihtanut vieraitten
kanssa sanaakaan, mutta katseltuaan vähän aikaa ympärilleen ja
nähdessään Orman makaavan maassa sidottuna, otti hän suuren
puukappaleen, nosti pienokaisen käsivarrelleen ja alkoi taistella
sekä oman että lastensa hengen puolesta. Hän löi niin kauan kuin näki
eteensä, raivoten kuni emäkarhu, kunnes hän meni tainnoksiin.
Asuinpaikan edessä oli kosolta mäyriäisiä, kokonaisia joukkoja oli
ryöminyt esiin ruohistosta ja viidakosta, heitä oli niin paljon, että
he lainehtivat eteen ja taaksepäin kuin nousu- ja pakovesi, heitä oli
melkein liian monta saadakseen mitään aikaan. Mutta vähän kerrassaan
he kävivät työhön. Toiset ottivat aluksen haltuunsa, toiset särkivät
Valkokarhun reet ja tappoivat kotieläimet. Molemmat tyttäret tulivat
huutaen ulos majasta, mutta heidän huutonsa tukahtui pian, sillä heidän
päänsä yli heitettiin nahkoja ja kohta se lakkasi kokonaan kuulumasta
heitä poisvietäessä.
Joukko otti Orman ja talutti hänet puun luo kidutettavaksi. He
katselivat häntä niin että silmät olivat särkyä ryöstön himosta, he
repivät hiuksiaan ja karjuivat kuin villit pedot yöllä ja he saivat
suonenvedon kohtauksia niin että he ähkivät ja päristelivät. He eivät
voineet puhua, sillä kouristukset leukapielissä ja jäykät irvistykset
estivät ja Orman ääni, joka kaikui yksinään kaikkien noitten ihmisten
keskellä, kuului niin yksinäiseltä ja hyljätyltä. Hän puhui paljon,
tuntui kuin hänellä olisi ollut kokonaisen elämän sanavarasto
käytettävä yhdellä ainoalla kerralla. Hän säilytti totisen äänensä,
joka oli karkea kuten ainakin keskenkasvuisella, silloinkin kun häntä
kidutettiin.
Kun hän ei voinut olla vapisematta seistessään alastomana pyöveliensä
edessä, huomautti hän heille sen johtuvan siitä että hänen jäsenensä
surivat menettäessään voimansa. Häntä vaivasi olla sellaisessa
ahdingossa ja hän nyrpisti nenäänsä sille ruumiinlämmön ja suolien
hajulle, joka heistä läksi. He koettivat saada häntä valittamaan,
toivat palavia syttyjä hänen jalkainsa juureen ja katkoivat hänen
sormiaan kepeillä; hän kohottausi suoraksi, mutta vaikeni. Hän oli
sitä lajia, joka ei vastoinkäydessä masennu. Sitten puhui hän jotain
ilmasta. Silloin he alkoivat kiduttaa poikaa oikein todenteolla ja
perinpohjaisesti ja saivat hänet vihdoin itkemään. Kaukana arolla näki
Valkokarhu savua ja ymmärsi ettei se voinut nousta muualta kuin juuri
hänen asuinpaikastaan. Hän ihmetteli sitä, keskeytti metsästyksen ja
kääntyi takaisin. Savu lisääntyi yhä, hän näki sen juurelta liekkejä
ja silloin hän riensi kotia kohti minkä hevoset kerkisivät. Hän saapui
mäelle, josta näkyi rannikolle asti ja näki, että _laiva_ oli tulessa.
Kotimatkalla kulki hän tiheän koivikon läpi ja sieltä ryntäsi lukematon
mäyriäisparvi äkkiä esille ja lähti täyttä kurkkua ulvoen Valkokarhua
ja hänen poikiaan kohti. Mutta ennenkuin he ennättivät nuolen kantaman
päähän ja havaitsivat jättiläisen tulevan kivinuijineen jyristen
vaunuissaan täyttä laukkaa, katosi heiltä rohkeus ja koko lauma kääntyi
yht'aikaa kuin lintuparvi ja pakeni takaisin viidakkoon. Heidän pieni
sotasuunnitelmansa kuoli syntyessään. Valkokarhu ei nähnyt enää
ainoatakaan hurjalla loppumatkallaan asunnolleen.
Eikä sielläkään näkynyt ainoatakaan. Mutta selvät jäljet osoittivat
että he olivat aivan äskettäin lähteneet pakoon. Valkokarhu loi
vain lyhyen katseen alukseen, joka oli liekkien ympäröimänä ja
aivan mennyttä kalua; lohikäärmeen pää ammotti mustuneena merelle
päin. Majansa edustalla näki Valkokarhu asioitten olevan vieläkin
hullummasti. He lienevät mellastaneet täällä tunnin verran kaikessa
rauhassa ja hajaantuneet, koko asuinpaikka oli verta täynnä ylt'yleensä.
Kevät, Kevät oli kuollut! Sylissään piti hän vielä pienen tyttärensä
muodotonta ruumista, molemmat suuret olivat poissa.
Kuolevana ja puuhun kiinni sidottuna löysi Valkokarhu Orma-poikansa.
Hän lepäsi pää olalle vaipuneena, mutta isän lähestyessä kohotti
hän kalpeat kasvonsa ja hymyili hänelle. Hänen kesakoisilla
lapsenkasvoillaan näkyi vielä kyynelten jälkiä, silmät olivat
puoliavoinna ja niiden katse oli sammunut. Hän ei nähnyt enää, mutta
hän liikutti vielä sinisiä huuliaan jotain sanoakseen.
He olivat lävistäneet hänen selkänsä auki ja kiskoneet keuhkot ulos
hänen eläessään.
Vielä kerran liikutti hän huuliaan. Valkokarhu kallisti korvansa ja
kuuli poikansa kuiskaavan, että hänen oli hyvä olla. Samassa painui
hänen päänsä alas rinnalle ja hän oli kuollut.
Pohjolan valoisina öinä seisoo koivu rikkaine lehtineen, jotka
riippuvat ylt'ympäri pyöreitä, valkoisten jäsenten kaltaisia runkoja.
Koko tuo hieno puu värisee kuten nainen, jonka pitkät kiharat riippuvat
yli kasvojen, ja pohjan taivas, joka punastuen hymyilee nukkuva
aurinko helmassaan, ei tiedä onko koivu kätkenyt kasvonsa siksi että
se ilosta vavahtelee vai itkuaanko peittääkseen. Oi, koivun valoisa,
vasta puhjennut vihannuus riippuu syvän surun vallassa, sillä se on
nähnyt unta että sen kruununa onkin verisiä hiuksia ja että joka lehti
on vertavuotava haava, joka ei mene umpeen, ennenkuin se kietoutuu
lumimyrskyn hursteihin. Ja puu, joka värisee pohjolan taivaan sitä
myötätuntoisesti katsellessa, on Kevät, tuo lempeä Kevät.
Ja tuo suuri valkoinen tähti, joka vaeltelee rauhatonna taivaalla
kaikkien muitten tähtien rauhottuessa ja kimallellessa yhdessä kohdin,
tuo tähti, joka ei säteile, vaan kulkee rauhallisena ja kovana kuin
Pojan kyyneleet, on Orma, joka kuoli liian varhain. Miten kalpeana se
loistaa seuratessaan rataansa, joka katkaistiin ennenkuin hän ennätti
elääkään, miten hän kiertää iankaikkisesti maailmaa hienoine, uhmaavine
sydämineen!
Ja milloin ilta-, milloin aamutähtenä valaisee pieni tyttönen, joka
surmattiin äidin sylissä, valaisee valkeana ja miettivänä kuin lapsen
sielu, joka puuhailee yksinään ja leikkii hiljaa itsekseen äärettömillä
poluillaan.