Svein oli erään merenkulkijan nimi. Hän saapui laivoineen rannalle
ja näki maan, joka oli melkein yhtenä meren kanssa; siinä oli paljon
matalia saaria ja niiden välissä vuonoja ja salmia. Eräässä näistä
vuonoista hän eksyi ja kierteli niin kauan niemien, salmien ja saarien
väliä että hän alkoi pitää maasta.
Merestä kohosi peninkulmain laajalta tasankoja ja pieniä mäkiä,
täpötäynnä kivensiruja, tuoreen ja sateen tuoksuisena ikäänkuin
jäätikkö olisi siitä vasta eilen lähtenyt. Svein nousi maihin ja näki
rannan leviävän ystävällisenä, mitä hienoimman hiekan peitossa ja
täynnä laineitten pyöristämiä kirjavia pikku-kiviä, jotka hiersivät
somasti vastakkain ja ruohoa kasvoi sinisen meren äyräälle asti.
Sisämaassa oli runsaasti niittyjä ja sammalsoita, nuorta viheriää
metsää ja välillä laajoja nummia. Kaikkialla oli runsaasti riistaa
ja vuono, johon kukkien lomitse juoksevat ja hymyillen poreilevat
vedet laskivat, välkkyi täynnä kaloja. Taivas kaareutui mahtavana
yli maan, jota tuskin erotti merestä ja siellä ajelehti kokonaisia
pilvimaailmoita ja ilmalinnoja peittäen auringon.
Svein lähti sieltä pois, mutta hän ei unohtanut alavaa maata, vaan
palasi sinne jälleen. Silloin oli aikainen kevät ja tuuli koleasti.
Sateet lankesivat vinhoina, vaikkei kukaan niitä kiirehtinyt.
Harmaalla pellolla seistä törröttivät myyränkekojen laidassa kortteet
kuten hoikat, luiset sormet. Mullassa, joka hengitti ja hikoili
päivänpaisteessa, oli pikkukiviä kuin kosteita silmiä, ja vaaleassa
ruohostossa kohosi siellä täällä keltaisia kukkia harmaine varsineen.
Eteläisillä mäenrinteillä alkoi maa vihoittaa ja siellä täällä kasvoi
jokunen hento orvokki katsellen ylöspäin pienine kylmänsinisine
kasvoineen.
Märkien maitten yli vaelteli vaeltelemistaan pilvien varjoja. Vuoroin
tummeni maa, vuoroin taas aurinko tunkeutui voimakkaana esiin, katseli,
levittäytyi suureksi pyöräksi, lähetti tulta yli koko maailman ja
katosi jälleen. Pilvet kiitivät maan yli kuten meren aaveet olisivat
olleet liikkeellä, ne riensivät mäkiä ylös ja alas toistensa seuraamina
ja kostean tuulen takaa ajamana.
Mutta ylhäällä taivaalla, jota pilvet epätasaisesti varjostivat ja
jossa aurinko pyrki leikkien esiin, liiteli leivo laulaen.
Hitaasti, huumaantuneena kohosi se ilmaan, milloin valossa, milloin
varjossa, lakkaamatta laulaen — tui, tui, tui — tii, tii — tui —
kunnes se ikäänkuin ihanan unen vallassa, riemuissaan siitä, että sen
sydäntä laajensi se ilmakin, jota se hengitti, kohosi niin korkealle,
aivan pystysuoraan, että pilvet ja valo sen huomaansa sieppasivat ja
nyt tuntui siltä, kuin itse kostea ilma olisi laulanut maalle, josta
lähteet pulppusivat kirkkaina keskeltä paljasta multaa.
Yöt kävivät lämpimiksi. Sammakot istuivat ryntäisiään myöten vedessä
ja kurnuttivat kuin pienet peikot vesilätäköissä, joiden vielä
ruokottomaan pintaan aurinko kuvastui. Mustista, käyristä kalmojuurista
pistäysi esiin vihreitä vesoja, pajut olivat kietoneet nuppunsa
valkoiseen untuvaan, eihän näet voinut tietää mitä ilma taas keksisi.
Muuttolinnut palasivat. Kaikki alkoi itää.
Mutta Svein oli kuullut kiurun äänen ja päättänyt jäädä tänne. Täällä
syntyisivät hänen lapsensa, ja heidän omaisuudekseen jäisi maa. Sille
annettiin sittemmin nimeksi Tanska. Svein asettui asumaan rauhaisan
vuonon pohjukkaan, joen laskusuulle. Laaksoissa levisi soita ja metsiä
ja pitkien mäkien takana alkoi nummi.
Siitä saakka kuin Sveinin lapset kykenivät valkokiharaisina ryömimään,
oleskelivat he kanervikossa ja tutustuivat maailman menoon. He
lähestyivät suuria harmaakivi-möhkäleitä, joita oli siellä täällä
hajallaan erinäköisinä tai kanervikossa hauskassa ryhmässä ja he
saattoivat vaieten asettua seisomaan sellaisen mykän jättiläisen
eteen kädet selän takana odottaen siitä elonmerkkiä. He ojensivat
pikkusormensa katajapensaalle, joka pyöreänä ja pulleana, mutta
pensasmaisena seisoi kanervien keskellä ja kun he huomasivat että se
pisti, eivät he enää sitä lähestyneet.
Toisten kanssa heistä taas tuli pian hyvät ystävät. Niinpä kävi
kanervan kanssa, joka kasvoi kuin mikä rautapuu, helpeisiä ruusuja
joka oksalla. He löivät leikkiä puolukan ijätiviheriöiden lehtien
kera, jotka olivat pienten laivojen muotoisia, ja suopursun kanssa,
joka kantoi kokonaisia karjalaumoja hienoja voimakastuoksuisia käpyjä.
Harris kukki punaisena kuin tuli ja kantoi sitten mustia palkoja, jotka
olivat palaneiden miekkojen kaltaisia ja saattoivat olla kyynärän
pituisia ja riippua suuren puun latvasta. Kirjavat kämmekät kasvoivat
kanervikon laidassa pisankimaisine varsineen. Lieko ryömi pitkin
epätasaista alankoa kanervien alla ja lähetti tähysteliöiksi sieltä
täältä ylös pitkäkaulaisia vesoja, mitä suloisimpia, vaaleanviheriöitä
pikkupuita.
Lapset eivät olleet koskaan kuulleet että kaikki nämä sateen
surkastuttamat kasvit kerran olivat olleet tropillisen metsän puita,
ikimetsän, joka oli kerran kasvanut samassa paikassa, mutta kyllähän he
sen sentään hyvin tiesivät. Maistaessa kanervan oksaa jäi suuhun sekä
karvas että balsamin maku ja jo siitä tunsi, että se kuului suureen
perheeseen ja että se oli kotoisin kuumasta seudusta. He ymmärsivät
että katajapensas oli nähnyt parempia päiviä. Ja he kuvittelivat
mielellään että saraheinä ulottui taivaaseen asti suurena palmuna,
jossa oli kiiltävät, uurreniekat hedelmät, suuret kuin leipä.
Lämpiminä kesäpäivinä, jolloin heinäsirkan sirkutus kaikui kuin
terävä hengitys kanervikossa, kuului kaikkialla eikä missään, saattoi
tapahtua, että nummen yläpuolella näkyi kajastuksena lehtoja ja
ikimetsiä. Lapset erottivat siellä jättiläispuita ja pitivät aivan
luonnollisena nähdä suuren metsän ilmassa.
Valoisina öinä saattoivat he herätä ja heidän mieleensä johtuivat
pyöreät pikkukivet, jotka olivat olevinaan lehmiä ja asustivat nyt
yösydännäkin navetoissaan nummella ja joilla ehkä siellä oli kovin
yksinäistä. He kohottivat päätään, katselivat valoisaan yöhön ja
puoliunisen, haaveilevan lapsensielun läpi saattoi silloin kajastaa
hämärä ajatus siitä miten muinaisten pohjolan aarniometsien yli
kaareutuivat valoisat kesäyöt. Lapsuus on kadotettu maailma.
Tällainen on taru Pojasta.