UUTISASUKAS.

Liivinmaassa joutui Valkokarhu alkuasukasten kanssa tekemisiin. Hänen

mieleensä ei juolahtanutkaan että nuo pienet rupiset villit, jotka

liikuskelivat viidakossa kuten muurahaiset, olivat niitä kauniita,

alastomia ihmisiä, joita hän oli kuvitellut löytävänsä metsien

eteläpuolella; ja sittenkin ne olivat samoja. Ne polveutuivat samasta

kansasta, joka kerran oli karkottanut Pojan ja jättänyt hänet talven

kynsiin.

Kesti kauan ennenkuin Valkokarhu sai arat alkuasukkaat niin paljon

rauhottumaan, että hän saattoi kunnolleen nähdä niitä. Alussa ne

piiloutuivat pensaisiin kuin ketut ja lähtivät pakoon, jos niitä tuli

liian lähelle. Ne pakenivat mielellään nelin kontin pysyäkseen niin

näkymättöminä kuin mahdollista ja kun ne sitten ryömivät ruohistossa

jäykkä nahka selän peitteenä, oli niillä tapana kääntää päänsä

taaksepäin, näyttää kaikki hampaansa ja juosta edelleen. Päästessään

tarpeellisen välimatkan päähän nousivat ne ja juoksivat suorina kunnes

pääsivät suojaan. Valkokarhu kutsui niitä mäyriksi sen jäljen mukaan

minkä ne tekivät ja niiden hajun mukaan.

Hänelle selvisi, että ne tunsivat häntä ja hänen pitkiä, vaaleita

poikiaan kohtaan pelkoa ja syvää kunnioitusta ja pitivät heitä

varmaankin yliluonnollisina olentoina. Mitä muuta ne voisivatkaan

ajatella vaaleatukkaisista ja sinisilmäisistä jättiläisistä, jotka

tulivat merta myöten _laivoilla_, joita he eivät ensinkään voineet

ymmärtää. Valkokarhun täytyi tehdä monta ystävällistä merkkiä ja kulkea

viheriät oksat käsissä aseitten asemesta saadakseen niitä lähenemään ja

sittenkin ne tulivat vatsallaan ryömien ja pelosta ja alistuvaisuudesta

uikuttaen kuin koiranpennut.

Lempeä Kevät istui kyyryllään niiden edessä ja viekotteli niiden

pienokaisia luokseen pitäen jyväkakkuja polvellaan.

Vihdoin saatiin syntymään läheneminen, mutta vasta sitten, kun mäyrät

olivat oppineet, etteivät nuo pitkät, valkoiset ihmiset tahdo heitä

syödä, heittäytyivät he maahan heidän, kuten yliluonnollisten olentojen

eteen. Heidän puoleltaan ei siis Valkokarhu saanut kokea mitään

vaikeuksia, kun hän asettui maahan asumaan.

Täällä oli runsaasti suuria mänty- ja koivumetsiä, täynnä riistaa.

Sisämaassa levisi äärettömiä aroja, joilla villihevos- ja lammaslaumoja

kulki syömässä silmän kantamattomiin. Valkokarhu näki täällä

villihevosen ensikerran; se oli jättänyt Skandinavian jo kauan ennen

hänen aikojaan. Kerrottiin tosin taruja, miten iso-isät aikoja sitten

olivat tunteneet eläimen, jolla oli vain yksi varvas kummassakin

jalassa ja joka juoksi kuin tuuli, mutta Valkokarhu oli luullut sitä

vain saduksi jonkalaisia kerrottiin niin paljon menneiltä ajoilta;

tässä näyttäytyivät tarut siis tosiksi.

Valkokarhu toivoi paljon näiden villihevosten tuttavuudesta. Ne

olivat kauniita eläimiä. Mustat juovat pitkin harmaankeltaisia

kylkiä ja suuret vilkkaat korvat päässä. Ne olivat hyvin uteliaita

ja leikinhaluisia, aina valmiina hypähtämään ja kiitämään iloista

ravia yli aron. Valkokarhun pojat olivat sangen mieltyneitä noihin

reippaisiin eläimiin ja koettivat lähestyä niitä toisessa kädessä

leipäpala, toisessa hihnan solmu ja villihevosetkin korskuivat, niiden

teki mieli lähestyä ja ne tanssivat paikallaan pehmein liikkein, mutta

kun pojat lähestyivät, lähtivät ne kuitenkin täyttä laukkaa pakoon,

niin että näki niiden kavioiden vaan vilkkavan ilmassa. Ne päästelivät

kiivaita ääniä kurkustaan, etenkin nuoret varsat, jotka kiitivät

liehuvin harjoin ja joiden silmissä näkyi valkuainen kuin puolikuu,

pojat huutelivat niille kaikilla mahdollisilla lempinimillä ja hevoset

nyökäyttivät päätään ja vastasivat iloisesti hirnahdellen, mutta eivät

toistaiseksi laskeneet heitä lähelle.

Asian laita oli niin että alku-asukkaat osasivat kyllä pyytää hevosia,

mutta kesyttää niitä ja tehdä niistä ihmisten ystäviä eivät he

ymmärtäneet. He olivat kerrassaan tunteettomia eläimiä kohtaan ja sillä

tavalla että Valkokarhu sekä oudoksui että tuli siitä liikutetuksi;

he eivät tyytyneet siihen, että he olisivat metsästäessään tappaneet

ne, vaan he kiduttivat niitä aivan vaan huvikseen. Mutta heidän

mieleensäkään ei juolahtanut kohdella niitä ystävällisesti, sillä

Valkokarhun arvelun mukaan nämä arat kantapäällä astujat pitivät

itseään äärettömän paljon korkeammalla kaikkia mitkä eläimen nimeä

vaan kantoivatkin. Mutta näillä mäyriäisillä ihmiseksi oli monta

omituisuutta, joista he ylpeilivät ja jotka Valkokarhu kernaasti salli

heidän säilyttää ominaan.

Tämä alkukansa oli kokenut monia vaihtelevia kohtaloita senjälkeen kuin

Poika-vanhus oli eronnut heistä kadotetussa maassa. Useimmat niistä

olivat jatkaneet matkaansa suoraan etelää kohti ja olivat hajonneet

kaukaisiin kuuman vyöhykkeen maihin, eikä niistä kuulunut mitään,

ennenkuin melkein kokonaisen maailman kehityskauden jälkeen eräs Pojan

jälkeläisistä, Kolumbus, löysi perheen haaran länsi-Intian saarilta.

Vielä myöhemmin tapasi Pojan heimoa oleva, Darwin, Tulimaassa sen

kuolevan äärimäisen haaran, samanlaisena kuin se oli alkanut.

Mutta Valkokarhun aikana eivät ne vielä olleet ehtineet etelä-Europaa

pitemmälle ja alkoivat vasta siirtyä Afrikaan ja Aasiaan. Oli aina

pohjoisia etuvartioita, jotka kestivät kylmää paremmin kuin toiset

ja kun ilmanala pohjolassa leutoni, siirtyi moni takaisin entisille

seuduilleen, seuraten muuttoeläimiä ja liikkuen edestakaisin

vuoden aikojen mukaan. Silloin kun tämä alkukansa oli siirtynyt

Skandinaviasta, oli se ollut muun Europan yhteydessä; sitten avautui

väliin leveitä salmia, joiden poikki he eivät toistaiseksi päässeet,

mutta silloin he poikkesivat Itämeren maakuntain rannoille toisten

asettuessa kauas sisä-Venäjälle ja täällä, siis Valkokarhu heidät

tapasi.

Alussa he eivät voineet ymmärtää toisiaan ja molemmat luulivat ettei

toisella olisikaan mitään kieltä, ainoastaan järjettömiä ääniä,

mutta he oppivat pian yhdistämään sen mitä sanottiin siihen mitä

tarkoitettiin ja tämä kielten eroavaisuus antoi ensimäisen aiheen

muodostamaan käsitteitä, jotka sitten saivat pysyvän muodon. Eikä

sitä paitsi kestänyt kauan, ennenkuin Valkokarhu huomasi mäyriäisten

näöltään ventovieraassa kielessä sanoja, jotka tuntuivat hänestä

tutuilta ja jotka kerran lienevät olleet samanlaisia kuin hänen omansa.

Mäyriäiset osasivat kertoa taruja ja ikivanhoja runoja. Heillä oli

muun muassa hämärä muinaistaru jostain ihmisestä, joka oli murhannut

veljensä ja kirottuna täytyi muuttaa autioon maahan. Valkokarhu

kuunteli suurella myötätunnolla kertomusta tuosta hirmutyöstä ja antoi

kertojalle palan leipää.

Pohjolassa asuvat alkuihmiset eivät olleet enään aivan samanlaisia

kuin Pojan heistä erotessa. Kodittomuus ja hätä olivat tehneet heidät

pahemmiksi, ja he kadehtivat jo syntymästään asti toisiaan enemmän kuin

ennen. Siitä huolettomuudesta ja notkeudesta mistä heidän esi-isänsä

ennen olivat niin iloinneet, ei ollut jälkeäkään; he eivät enään

kiikkuneet puitten latvoissa omena kädessä ravistellen hedelmiä maahan

aikansa kuluksi. Karvapeitettä ei heillä enään ollut, kovat ajat olivat

sen kuluttaneet ja sen sijaan oli tullut hiki ja maanpakolaisuuden

tomu. Ainoa, minkä he olivat oppineet, oli suojella selkää talvelta,

jota he aina pakenivat ja sen he tekivät aivan sananmukaisesti, sillä

he eivät ymmärtäneet pukeutua oikein, vaan vetelivät muassaan vanhaa

lampaan nahkaa, jolla he suojelivat selkäänsä kylmältä. Mutta he eivät

osanneet sitä valmistaa, nahka oli jäykkää ja kovaa. He käyttivät sitä

metsästysretkillä ja kaikissa tilaisuuksissa suojanaan, he nukkuivat

sen alla ja vaaran uhatessa ryömivät sen taakse. He eivät rakentaneet

itselleen majoja, vaan nukkuivat viheliäisesti luolissa tai pensaassa

ja talven joutuessa vetäytyivät he joukottain kuten muuttolinnut etelää

kohti, eivätkä näyttäytyneet ennenkuin seuraavana keväänä. Ja heiltä

oli kuitenkin aina ollut tuli. He kuljettivat sitä korissa taulan

kera aivan kuten ennen muinoin, mutta he eivät olleet sen käytössä

päässeet pitemmälle. Ruukkuja he eivät tunteneet. Leivän leipominen

oli heille tuiki outoa eivätkä he aavistaneetkaan mitään koko viljan

olemassa olosta vaikka he kahlasivat siinä kaulaansa myöten, sillä maa

kasvoi viljavanaan villiä viljaa. Tietysti ei heidän mieleensäkään

noussut ajatus että he itse voisivat kasvattaa viljaa. Aluksia he eivät

osanneet rakentaa, mutta sensijaan he osasivat uida ja selviytyivät

siten pienemmistä vesiesteistä. He eivät heittäneet keihästä ja

valmistivat ainoastaan kehnoja kiviliuskoja.

Mutta sen sijaan oli heiltä eräs ase, joka oli vallan uusi

Valkokarhulle; he osasivat ampua putkella, jossa oli kivinuoli pitkän

ja tarkoin määrätyn matkan päässä, käyttämällä paria antilopin sarvea,

joiden päät oli kiristetty yhteen suonijänteellä. Se oli jousi,

mutta he eivät osanneet selittää miten he olivat sen saaneet, vaan

he näyttivät irvistäen kuinka he ottivat kiinni myrkyllisen käärmeen

ja pistivät nuolenpäitä sen päähän tehdäkseen ne voimakkaiksi ja

Valkokarhua kauhistutti nähdessään ensimäisen kerran villihevosen

kaatuvan sellaisen nuolen satuttamana ja kuolevan suonenvedon

tapaisesti väännellen, vaikka siihen oli tullut tuskin naarmuakaan. Se

oli rumaa noituutta. Valkokarhu ei ainakaan puolestaan tahtonut käyttää

jousta.

Pojat eivät sensijaan saaneet silmiään pois niistä ja he laittoivatkin

pian samanlaisia, vaikkakin saarnipuusta. Myrkystä he eivät

välittäneet, siltä he eivät ampuneet takaapäin; he olivat voimakkaita,

ja harjaantuivat aikaa myöten niin, että läheltä saattoivat ampua

nuolen aivan metsähärän ruumiin läpi.

Paitsi metsästystä, käyttivät mäyriäiset jousta toisellakin tavalla: he

istuutuivat ja soittivat näppäilemällä pingotettua kieltä. Siitä lähti

houkutteleva ääni, joka soi kuin kaukaisten maailmojen yli kiitävä

tuuli.

Mäyriäiset pitivät paljon soitosta ja kun joku heistä näppäili

jousta, jonka ääni kaikui kuivasta pääkallosta, jossa sarvet olivat

kiinni ja toinen takoi kepillä onttoa puuta kolmannen vihellellessä

luulla ja muiden ympäröidessä näitä soittotaiteilijoita ja voihkiessa

tuskallisesti kuorossa, teki se syvän vaikutuksen muihinkin kuin noihin

väänteleviin soittoniekkoihin itseensä. Niissä sävelten värähtelevissä

soinnuissa oli jotain salaperäistä, joka saattoi sekä ihmisen että

eläimen haaveilemaan ja itkemään, niissä oli metsänääniä, jotka

herättivät eloon uinuvia muistoja kadotetusta Eedenistä.

Alkujaan olivat he nähtävästi käyttäneet houkutussoittoaan ainoastaan

metsästyksessä, kiinnittääkseen riistan huomiota. Kun villi hevonen

läheni viisas pää kallellaan ja suuret, hienokarvaiset aistikkaat

korvat eteenpäin kääntyneinä kuunnellen ihania säveliä, jotka olivat

kuin tuulen henki kaukaisilta onnellisilta laitumilta, lensikin

harppukielen myrkkynuoli pistäen kuolontulen eläimen suoniin. Se oli

hyödyttävä taito ja koko alku-asukkaan sielu oli keskitettynä tähän

aseeseen, joka oli samalla sekä kyykäärme että harppu.

Mutta pitkäaikaisen käytön jälkeen oli heidän taitonsa niin kehittynyt,

että he alkoivat kunnioittaa soittoa erityisenä taitona aivan toisena

kuin metsästystä. He kiinnittivät kaareen useampia kieliä ikäänkuin

erilaisia tuulenvoimia vastaamaan ja syvensivät kaikua irrottamalla

sarvet tyhjästä pääluusta, joka sorisi hampaineen, kiinnittämällä ne

kilpikonnan kuoreen, jossa oli täyteläisempi sointu. Luusoittimeen he

tekivät reikiä, niin että se valitteli useampihaavaisena; onton puun he

hakkasivat poikki niin että sitä saattoi helpommin kuljettaa muassaan

ja he oppivat valittamaan määrätyssä tahdissa, joten puute ja kaihokin

olivat hyödyksi. Oi, niin, niin, kylläpä he olivat soittotaitureita!

Ei Valkokarhulla eikä hänen perheellään ollut pienimpiäkään lahjoja

siihen suuntaan, mutta he olivat hyvin vastaanottavaisia ja kuuntelivat

syvästi liikutettuina toisten esittäessä paraita palojaan; syvä huokaus

kohosi heidän sielunsa syvyyksistä ja he vuoroin kalpenivat vuoroin

punastuivat, niin syvästi se heihin vaikutti. Soitto lumosi heidät,

he seisoivat kuin kiinni naulattuina salaperäisten houkutusäänten

hurmaamina, jotka saattoivat heidät unohtamaan itsensä.

Siinä niin kuunnellessaan muistuttivat he suuresti kauniita

villihevosia, jotka soitto teki luottaviksi, he kumartuivat eteenpäin

samaan lumottuun asentoon, liikkumattomina — ja noiden vierasten soitto

voitti Valkokarhun ja sitoi hänet heidän ystäväkseen.

Muuten ei Valkokarhu oppinut paljoakaan itämaalaisilta. Vaikutus oli

päinvastainen. Heillä näytti olevan hämmästyttävä matkimiskyky, he

oppivat kädenkäänteessä sekä pukeutumaan että keittämään, ajamaan

reellä, purjehtimaan merellä ja tekemään kaikkea, mitä Valkokarhu teki.

Vieläpä he mukautuivat niihin niin pian, että he jo keskenään

huomauttelivat siitä, miten he oikeastaan olivat tunteneet

nuo yksinkertaiset seikat jo aikoja sitten. He olivat melkein

nauramaisillaan tuolle tuliparralle, joka oli olevinaan kaikkien mitä

luonnollisimpien asioiden keksijä; sehän ei onneksi ollutkaan niiden

keksijä. Mutta he eivät kuitenkaan milloinkaan päässeet pitemmälle

uusine oppineen, ennenkuin he olivat kurkistelleet, miten Valkokarhu

teki työnsä.

Puu- ja työkalut elivät Valkokarhun suurissa kesakoisissa käsissä. Ei

mikään jäänyt entiselleen, vaan puhkesi yhä täydellisempään muotoon

kun hän oli tarkastellut sitä sinisine säihkyvine katseineen. Hän ei

laskenut käsistään ainoatakaan uutta venhettä eikä rekeä joka ei olisi

ollut toisenlainen kuin edellinen. Alku-asukasten pyrkimys hankkia

jotain hyvää oli sensijaan kohdistettuna siihen, että se olisi aivan

sellaista kuin sen _pitää_ olla: vanhaa tuttua muotoa, ja tätä he

kehittivät hyvin pitkälle; he pääsivät niin korkealle kuin päästä voi

pysyttelemällä itsekeksineen kintereillä.

Heidän kauttansa leväsivät uudet tavat edelleen kaukana asuville

alkukansaheimoille, jotka ottivat ne halulla vastaan, mutta joilla

ne jäivät kehittymättä, koska ne olivat joutuneet liian kauas

alkulähteestä.

Valkokarhu ja alku-asukkaat tulivat keskenään hyvin toimeen. Kumpikin

säilytti omat tapansa. Ja ne olivat sangen erilaiset. Alku-asukkaat

esim. polttivat vainajansa. Se oli kuvaava tapa, joka periytyi

muinais-ajoilta, jolloin he vielä paistoivat ja söivät ne. Ikäänkuin

muinaisajan tapojen muistona söi perhe vielä pienen palan vainajasta

roviolla, kunnioittaakseen asianomaista. Olisihan ollut aivan

sopimatonta laskea joku menemään aivan syömättä pois. Mutta opittuaan

Valkokarhulta jyvien käytön, ottivat he tavaksi muodostella pieniä

kakkuja kuolleen muotoisiksi ja syödä niitä poltto-tilaisuudessa ja

tämä tapa jäi sitten käytäntöön.

Valkokarhu ei paheksinut ruumiinpolttoa, vaikkakin haju oli hänelle

vastenmielinen. Hän oli tottunut jäätiköllä toisiin tapoihin, mutta

eihän voinut odottaa että kaikki kansat olisivat samanlaisia.

Jäätikköläiset eivät uskoneet kuolemaan. Niiltä ajoilta asti, jolloin

kanta-isä oli mennyt majaansa eikä näyttäytynyt enää, annettiin niiden,

jotka kuolivat joko johonkin tautiin tai vanhuuttaan, jäädä sinne

missä he olivat asuneet eläessään ja jätettiin heille jotain ruokaa,

jonka jälkeen hauta peitettiin. Jos he elivät vielä sen jälkeen, ei se

kuulunut kenellekään, mutta se tehtiin heille niin mahdolliseksi kuin

suinkin.

Jokapäiväisessä elämässäkin erosivat alkuasukasten tavat suuresti

Valkokarhun elintavoista. Naisten asema oli kurja. Siveettömyys ja

irstaisuus oli heistä mitä luonnollisinta. Varasteleminen oli ainoa

luvallinen omistusoikeus minkä he tunsivat. He olivat niin pelkureita

että heitä kävi sääli, mutta matkan päässä he olivat hyvin rohkeita.

Ylivoiman kunnioittamista he eivät tunteneet, pienintäkin eläintä he

pakenivat, mutta luonnon puhuessa eivät he vaienneet. Pimeässä he

ulvoivat kuin susilauma. He kinastelivat aina, sättivät aina toinen

toisiaan, mutta eivät milloinkaan lyöneet.

Valkokarhun ja alku-asukasten välillä syntyi itsestään sopiva

välimatka. Valkokarhun jäädessä rannikolle asumaan valmistellen uusia,

suuria laivojaan, vaeltelivat alku-asukkaat edestakaisin samojen

seutujen välillä. He vetäytyivät kylmän tullen etelään ja palasivat

kevään joutuessa takaisin. Valkokarhu otti heidät ystävällisesti

vastaan kun he palasivat, mutta mitään läheisempää yhteyttä ei

syntynyt. Joka kevät siihen aikaan kun Valkokarhu poltti kokkoansa ja

toimitti uhria — hän uhrasi nykyään kernaimmin villihevosia, joiden

liha oli hyvää — saapuivat alku-asukkaat, nuo vanhat tutut, jotka

saivat mielellään myöskin yhden palan ja joilla aina oli kerrottavana

uutisia ulkoapäin. Siten pidettiin suuret juhlat sitä seuraavine

soittohuveineen ja vaihtokauppoineen. Alku-asukkaat toivat mukanaan

tavaroita, joita Valkokarhu toivoi saavansa ja hänellä oli sensijaan

sellaisia herkkuja, joista toiset pitivät.

Eräänä vuonna oli jollakin noista kiertolaisista muassaan merkillinen

kirves, jonka Valkokarhu heti vaihtoi itselleen ja jota hän ryhtyi

ahkerasti tutkiskelemaan. Se oli kauniin punainen ja niin kirkas,

että siinä näki kasvonsa aivan kuin veden pinnassa. Merkillisintä oli

ettei sitä voinut käsitellä kuten muita kivilajeja, se ei murentunut

eikä siitä lähtenyt lyödessä siruja. Sensijaan saattoi sen lyödä

liuskaiseksi, jolloin se myös lämpeni ja takoa taas toisen muotoiseksi.

Se oli sitkeää mutta ei erittäin kovaa. Mitään makua tai hajua sillä

ei ollut ja kädessä se oli painava. Se oli kuparia. Valkokarhu ei

käyttänyt sitä kuitenkaan paljon, vaikka hän hankki itselleen sitä

vaihtamalla niin paljon kuin käsiinsä sai, sillä Kevät piti sitä

mielellään kaulassaan riippumassa. Työkaluksi ei se sopinut, se ei

ollut kyllin kovaa, pii oli siihen sopivinta. Valkokarhulla oli koko

joukko hiotuita talttoja ja kirveitä, joita ei mikään muu aine voinut

korvata, ne purivat puuta ahnaasti ja niillä sai lyödä voimainsa takaa.

Sittemmin oppi Valkokarhu kuparin ominaisuudet, eivätkä ne suinkaan

olleetkaan vähäiset. Valmistellessaan siitä Keväälle koristuksia

huomasi hän että se suli tulessa. Se kuumeni nimittäin taottaessa

ja tuli samalla huomattavasti pehmeämmäksi. Valkokarhu koetti sitä

kuumentaa tulessa, ja silloin hän näkikin miten se äkkiä virtasi

punasena käärmeenä liekkeihin. Hän vallan hämmästyi. Myöhemmin löysi

hän sen yhtenä möhkäleenä ja kylmänä tuhassa ja hän alkoi uudelleen

kokeilla. Sittemmin oli hänelle siitä monenlaista hyötyä. Mäyriäiset

sanoivat että he saivat sitä kaukana itä- ja eteläpuolella asuvilta

heimoilta, mutta eivät tunteneet sen kivestä eroavia ominaisuuksia

ja oli se heillä aina hakattuna pieniksi kirveiksi tai nenärustossa

kannettaviksi puikoiksi. Kohta sai Valkokarhu ostaa heiltä toistakin,

melkein kuparin kaltaista metallia pieninä paloina. Se oli keltaisempaa

ja sitäpaitsi pehmeämpää niin ettei sitä voinut käyttää muutakuin

helminä ja naisten korvarenkaina. Vielä oppi Valkokarhu tuntemaan

jotain valkoista metallia, puhumattakaan monista muista kapineista,

joita mäyriäiset kuljettivat muassaan, kuten raakkuja, kauniita kiviä

ja sen sellaista.

Heidän yhdessä olonsa kadottivat uutuuden viehätyksensä. Mäyriäiset

tiesivät hyvin etteivät nuo valkoiset ihmiset olleet sen

yliluonnollisempia kuin hekään. Eräänä vuonna jäi yksi heimoista

asumaan paikoilleen talven yli ja selviytyi erinomaisen hyvin.

Olivathan he jo oppineet sekä rakennus- että laivanvarustustaidon.

Sitten jäivätkin he paikoilleen ja järjestivät elintapansa Valkokarhun

perheen elämän mukaan. He näyttivät olevan erittäin kestäviä vahtimaan

Valkokarhun töitä ja matkimaan häntä. Heillä oli oma omituinen tapansa

varastaa silmin, suomatta milloinkaan omistajalle kiitosta.

Valkokarhu antoi heidän olla rauhassa. He elättivät itseään

kalastuksella opittuaan käyttämään merta hyväkseen. He eivät kuitenkaan

_rakentaneet_ laivoja vaan jäljittelivät mieluummin sitä koverrettua

venettä, jonka Valkokarhu oli antanut heille malliksi, täällähän oli

runsaasti puuta. Sellaisen kaukalon saattoi suuremmitta vaivoitta

kaivertaa tulen avulla ja se sopi hyvin mäyriäisten tarpeeseen. Ja

totta puhuen he eivät suinkaan seuranneet millään sokealla ihailulla

tuota taiteellista suur-alusta, joka Valkokarhulla oli rakennettavana

rannalla; heidän sydäntänsä ahdisti ennemmin tuskallinen, polttava

sisäinen tauti, johon oli olemassa ainoastaan yksi lääke...

Valkokarhun alus kasvoi. Ja hänen suunnitelmansa kasvoivat sen mukaan.

Siitä tulisi niin suuri, että se voisi vallan yksin kantaa hänet ja

koko hänen sukunsa maailman ääriin, aivan kadotettuun maahan asti!

Hänen päätänsä huimasi työskennellessään. Hän riensi sinne tänne

lämpimissään, otsa tulikuumana ja kädet ajatuksissa luomistyössään.

Silmät välähtelivät, hänestä tuli varovainen ja kätevä, ja läpitunkevan

tarkkanäköinen suunnitellessaan työtään; hän iski puun halki yhdellä

ainoalla iskulla, hän rynnisti kuin härkä saadessaan selväksi mitä

hän aikoi. Hän huuteli voitonriemusta työskennellessään auringon

paisteessa ja hän oli itsekin kuin aurinko punaisine tukkineen ja

partoineen, ja saattoi tapahtua, että hän raivoten malttamattomana

löi suurimmalla vasarallaan säpäleiksi koko työnsä ja särki sen kuin

villainen härkä kunnes ei ollut siruakaan eheänä; se tapahtui silloin

kun joku seikka oli kiusannut häntä, eikä hän tahtonut heti saada sitä

paikoilleen. Seuraavana päivänä seisoi hän taas raittiina ja reippaana

työpaikallaan, pyyhkäisi punaista tukkaansa ja alkoi työnsä alusta.

Pojat auttoivat häntä kaikessa.

Laiva, jota hän nyt rakensi, oli ensimäinen, jossa oli köli. Ankkurin

ja naulat, jotka pitivät kaaripuita koossa, oli hän takonut kuparista

ja kun koko aluksesta uhkasi tulla niin suuri, ettei hän eikä hänen

poikansa, enemmän kuin mikään muukaan ihmisvoima sitä jaksaisi

liikuttaa, oli hän, entisistä kokemuksistaan viisastuneena, laskenut

kölin jo heti alusta lähtien pyöreille puille, lykätäkseen sen niitä

myöten valmiina vesille.

Mutta kölin etupään, jonka tuli kohota yli keulan, oli Valkokarhu,

käyttäen siihen koko rikkaimman älynsä, muodostanut jonkun hirviön pään

muotoiseksi, jolla suu oli auki.

Ei ollut helppoa arvata mitä se tarkoitti, eikä edes Valkokarhukaan

ollut siitä selvillä. Mutta hänen veressään kummitteli vielä esi-isien

näkemät ja heiltä perityt hämärät muistot kauheasta merikäärmeestä,

joka nyt nukkui ikuista untaan meren pohjassa ja hän kuvasi jotain sen

suuntaista, jotain mielikuvitelmiensa hirviötä, joka hänen käsissään

sai muotonsa. Pään tuli peloittaa valaita ja sen se tekikin. Sitä

paitsi saisi se katsella ulos laivaa rakennettaessa ja koota itseensä

kaipuun nähdä niitä ihmemaita, joita Valkokarhu aikoi sen turvissa

etsiä.

Valkokarhu oli kuitenkin tarkkanäköisyydessään joutunut toisille

jäljille ennenkuin laiva oli vielä valmiskaan. Aro ja näköala itää

kohti, jossa hän ei ääriä löytänyt, vaikka olisi miten kauas kulkenut,

sekä maailman äärettömyys, kuten merenkin, ei jättänyt häntä rauhaan.

Eikö hän milloinkaan pääsisi eteenpäin? Oliko tuo pyöreä näköpiiri

tuolla nousevine aurinkoineen hänen rajanaan? Eikö maailma sillä

suunnalla milloinkaan tulisi hänen omakseen? Entä villihevoset, miksi

ne saattoivat laukata itää kohti niin etäälle kuin halusivat?

Valkokarhu alkaa ottaa hevosia kiinni, hän kesyttää niitä, entisaikojen

reet tulevat taas käytäntöön ja talvisin kiitää hän rannattomille

lumikentille. Kotona nousee aika touhu kesytyksineen, hirnumisineen,

nauruineen ja huutoineen. Kevät tulee, kädessä leivän palasia hevosille

ja hän ojentaa niitä kämmenellään etteivät ne puraisisi hänen sormiaan

ja hevoset sieppaavat palasia pehmeillä, liikkuvilla huulillaan. Ja kun

ne loppuvat, kuivaa hän kuolan kädestään hevosten harjaan ja nauraa

niille, kun ne seuraavat häntä ja nuuskivat pehmeällä turvallaan hänen

käsiään. Valkokarhu tekasee kekseliäästi siimaniekan piiskan, joka

suhisee ilmassa ja pistää kuin paarma; se saa hevoset hypähtelemään ja

heittämään päätään. Hän lähtee poikineen hurjille retkille pitkin aroa.

Nuo hevoskullat juoksevat hyvin mielellään, ne kiitävät täyttä ravia

reen edessä siinä vahvassa uskossa että ne koko ajan juoksevat pois

reestä ja vankeudesta, ja niinhän niiden pitääkin juosta; takana istuu

Valkokarhu reessä nauraen ääneensä, hevosten pakoa hän juuri voikin

hyväkseen käyttää.

Reen rinnalla ratsastavat pojat, jotka aikoja sitten ovat oppineet

asettumaan tuon kiitävän toverin selkään ja ohjaamaan sen rajua

kulkua haluamaansa suuntaan. He istuvat kuin olisivat ratsastaja ja

täyttälaukkaa kiitävä ratsu sulautuneet yhdeksi. Heleijaa!

Mutta kesäisin ei Valkokarhu pääse rekineen mihinkään. Hän miettii.

Ja hän miettii yhä. Kas, tuossahan ovat nuo pyörät, joita hän

käyttää kierittäessään aluksiaan mereen. Entäs jos hän kiinnittäisi

pyöreän tukin reen alle niin että se pyörisi koko ajan jalasten

alla? Valkokarhu ei saa mielestään pyörää. Hän koettaa sitoa hihnan

kummankin paksun hirren pään ympärille ja ripustaa sen reen alle. Mutta

hihnat sitovat, eivätkä laske pyörää vapaasti pyörimään. Eikähän sen

tarvitsekaan koskea maahan pitkin pituuttaan. Valkokarhu veistää sen

kapeaksi paitsi molempia päitä ja saa sen pysymään kiinni, mutta se ei

ole sittenkään vielä hyvä ennenkuin hän hihnojen asemesta tekee reijät

itse jalaksiin ja antaa pyörän ohuitten osien mennä niiden lävitse. Nyt

saattaa reellä todellakin ajaa paljaallakin maalla. Mutta molemmissa

reunoissa olevat pyöreät puulaatat täytyy tehdä suuremmiksi, ottaa

paksummasta puunrungosta ja oli aikamoinen työ veistää sitä keskeltä

ohueksi; eiköhän voisi kiinnittää rekeen pitkää tankoa ja tehdä noihin

laattoihin reijät?

Valkokarhun aivoissa värähtelee sitä ajatellessa. Hän saa puutyön

tehtyä ja omistaa siis monen kesän vaivaloisten yritysten ja

lakkaamattoman puukirveellä nalkuttelemisen jälkeen ensimäiset rattaat.

Ja nyt hevoset eteen! Valkokarhu tuo parin ja niiden silmissä välähtää

valkuainen niiden katsellessa uutta laitosta suurine pelottavine

pyörineen. Ne hirnahtelevat ja vavahtelevat hiukan, valmistautuvat

lähtemään täyttä laukkaa, kuin lähtö olisi maailman ääriin ja

vapauteen, ja niin heidän pitääkin mennä, arvelee Valkokarhu, mutta

sen aikaa tulee niiden seisoa hiljaa kunnes hän saa nahkahihnat

kiinnitetyiksi. Pieni sipaisu kupeelle tekee ne halukkaammiksi

kantamaan hihnoja ja samalla vapauden haluisemmiksi ja se sopiikin

yhteen Valkokarhun ajatusten kanssa. Hirvensarvisuitset suuhun, pois,

pojat, tieltä ja iloinen Valkokarhu lähtee ajamaan.

Tuskin on pari minuuttia kulunut kun hänellä on tuli!

Niin on, niin totta kuin aurinko taivaalla tanssii!

Hevoset pillastuivat samassa, pyörät, jotka hankasivat puu puuta

vastaan, alkoivat heti savuta, rattaat olivat päässeet vauhtiin

ja hevoset, jotka tunsivat palon hajun ja luulivat aron syttyneen

tuleen, alkoivat kiitää vinhaa vauhtia. Savua alkoi kohota kummaltakin

puolelta, kipinöitä alkoi sinkoilla ja kohta olivat pyörät liekkien

vallassa ja koko ajoneuvot ilmitulessa Valkokarhun ympärillä. Silloin

vaipuivat kasvoilleen kaikki mäyriäiset, jotka olivat tulleet salaa

kurkistelemaan ja itkivät haikeasti pitäen käsillään päästään — eihän

vain tuo mahtava voima sallisi heidän kuolla?

Mutta he tyyntyivät pian ja olivat katketa naurusta nähdessään miten

se matka päättyi. Valkokarhu kaatui ja hevoset, jotka olivat aivan

hulluja, särkivät kaikki säpäleiksi, juoksivat tipotieheen ja siinä

makasi Valkokarhu rattaiden jäännösten keskellä taistellen tulen

kanssa. Hänen sekä hiuksensa että partansa kärventyivät ja hän sai

palohaavoja kaikkialle, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota

enemmän kuin mäyriäisiinkään, vaikka ne tulivat ja nauroivat hänelle

päin kasvoja. Hän nauroi itsekin täyttä kurkkua ja silmät sekä pelosta

että ilosta pyöreinä heilutteli päänsä päällä palavia rattaitten osia

ulvoen mieletönnä riemusta. _Tuli!_ Hän riensi kohti työpajaansa

tehdäkseen kaiken uudelleen ja äkkiä hän juostessaan vaikenee, nyt on

hänen järkensä taas selvä, hän tekee työtä!

Takaa kaikuu noiden kantapäillään astujien kova nauru, noiden maahan

sidottujen, jotka eivät ymmärtäneet mitään muuta kuin että mies kaatui

ja kärventyi.

Sen jälkeen he virnistelivät yhä enemmän, kun Valkokarhu, tuo mieletön

narri, oli ajelemassa rattaineen; he nousivat seisaalleen ja näyttivät

hyvin uskovilta, pidättivät henkeään juhlallisen vakavina, mutta

sitten he laskivat ilmaa sekä edestä että takaa kuin vallattomat siat

naurellen tuon ukkospään puuhille. Valkokarhun ajaessa kovaa pitivät

rattaat aika ryskettä, etenkin kun niiden pyörät eivät olleet oikein

pyöreitä ja kun ensimäisellä koematkalla oli tultakin näkynyt, olivat

mäyriäiset todella uskoneet että _ukkonen_ itse siinä heidän keskellään

kulki ja he olivat vaipuneet maahan hänen eteensä. Se oli suuri

erehdys, jonka hän sai kalliisti maksaa! Nauruun kätkeytyi kalvava

ilkeys, viha, jota ainoastaan varkaan sydän saattaa hautoa. Heillä oli

anteliaisuus kostettavana.

Mutta Valkokarhu ei nähnyt mitä häntä kohtaan kerääntyi. Hän oli

kokonaan rattaisiinsa kiintynyt. Hän teki heti uudet ja esti ne

syttymästä kaatamalla vettä pyörille; joku hänen pojistaan istui

rattailla hänen vieressään vesiruukku kädessä ja piti akselia

märkänä. Se vastasikin tarkoitustaan, kunnes hän yhä kokeiltuaan oppi

voitelemaan ajoneuvonsa rasvalla ja talilla. Hän paransi pyöriä, sillä

puunrungosta poikkipäin otetut pyörät eivät kestäneet ja sitäpaitsi

niiden irti hakkaamiseen tarvittiin ylivoimainen työ. Hän asetti kaksi

vankkaa puupalaa yhteen ristiin ja teki reijän keskelle, ympärille hän

taivutti lujan, kämmenen levyisen suoran saarnipuun ja sitoi sen kiinni

siannahkaisella hihnalla. Sitousta suojelemaan kiersi hän vielä yhden

saarnin sen ympärille estämään sen kulumista ja nyt saattoi tuskin

ajatella pyöriä paremmiksi. Hän pitensi rumpua etteivät pyörät pääsisi

mutkittelemaan. Itse vaunujakin hän paransi asettaen niihin puun mihin

hevoset valjastettiin ja seipäät aisoiksi.

Mutta nyt tiesi siis Valkokarhu, että jos hän ajaisi voitelemattomilla

rattailla saisi hän tulen syttymään. Ja siten oli Valkokarhu keksinyt

tulen, kuten esi-isä Poikakin, omalla työllään.

Tulen-teko taitoa kehitti hän sitten aivan omalla tavallaan. Hän

teki pyörän jossa oli akseli ja hän vaihtoi liikkeen siten että hän

kiersikin akselia pyörien pysyessä paikoillaan. Kokemus opetti hälle,

että akselin pitäisi mieluummin olla saarnia ja rummun jalavaa. Täten

oli hänellä tulineuvot käytettävänään ja hän saattoi saada tulen

milloin vaan halusi.

Koskei pyörää enään käytettäisi ajamiseen, jätti hän siitä vanteen

pois, jätti vaan ristiin pannut puut paikoilleen haka kummassakin

päässä, joka piti ne yhdessä. Tästä työkalusta tuli sitten salainen

merkki kaikille Pojan suvun jäsenille, kun he olivat levinneet yli koko

maailman, päivänmerkki, johon yhdistettiin kaikenlaisia ihmeellisiä

asioita; mutta merkin ainoa salaisuus oli kestävyys ja tuli ja

ennenkaikkea: työ.

Nyt ajatteli Valkokarhu lähtöä. Laiva oli kohta valmis ja siitä tulikin

suuri. Siihen mahtuisi rattaat ja useampia hevospareja; niinpä niin,

sillä sitten lähdettäisiinkin siihen maahan, johon he merta myöten

saapuisivat.

Laivaan oli varustettava viljaa viikkojen varalle, sillä siihen maahan

oli pitkä matka. Valkokarhu auttoi Kevättä viljelemällä jyviä. Hän näki

Kevään kuokkivan maata oksan tyngillä pehmittääkseen multaa siemenille,

silloin hän tuli, katseli peltoa säihkyvin silmin, käyristi oksaa ja

valjasti sen eteen härän, säästääkseen Kevään voimia. Vielä yksi sato

ja sitten he lähtisivät!