Eikö sade uhkeana lankea?
Eikö se ole kuin rakastuneen ääni,
pitkä, hillitty lemmen jokellus
sateen ja maan kesken,
huulet huuliin yhtyneinä?
Valkokarhu sai kaiken lahjaksi. Kun hänen täytyi lähteä maanpakoon
kansansa kiroamana ja henkipattona, johti hänen kohtalonsa hänet
leudompaan ilmanalaan (jossa ihminen ei kuitenkaan alkanut viihtyä);
mutta hänen tuli saada kaikkea yltä kylläisesti, niinpä ilmakin muuttui
ja lämpeni. Hän oli lähtenyt etelään ja etelä tulikin häntä vastaan.
Pohjolan suuri jäänlähtö välkkyi auringon paisteessa. Jäätikkö
peräytyi nopeasti. Alangoltaan saattoi Valkokarhu alkuaikoina nähdä
jään viheriän hohteen luoteisella taivaan rannalla, mutta se hävisi
yllä enemmän kunnes se vihdoin katosi kokonaan; jäätikkö oli painunut
taivaanrannan taa pohjoista kohti. Sitä ei tarvinnut ihmetelläkään,
sillä ilma oli niin lämmin, että se olisi voinut sulattaa vuoria.
Ukkoskuuroja ja lämmintä sadetta valui virtanaan melkein herkeämättä.
Koko kevään ajelehti sadepilviä taivaalla ja välillä pistäysi aurinko
näkyviin niin hymyilevän voimakkaana, niin toivorikkaana, että
eläimetkin nostivat päänsä märästä maasta ja katselivat maailmaa, joka
oli aivan uusiintunut.
Tummat raekuurot, joissa salamat tuhkatiheästi välähtelivät, kiitivät
taivaan yli kesken päivänpaistetta piiskaten maan valkoiseksi ja kun
pilvet olivat menneet ja ukkonen loittoni, kaareutui sateenkaari
ilmavana yli nurmikenttien, joilla sadepisarat kimaltelivat kuten
kyynel lapsen silmäripsillä. Pari kolme ihanaa sateenkaarta kaareutui
yli taivaan laen toinen toisen rinnalla, ne olivat tuhatvärisiä siltoja
pilvien ja voittoisan auringon välillä ja näyttivät olevan maassa
kiinni vaikkeivät kuitenkaan olleet. Jokainen kuuro oli talven hukka
isku, joka herätti toivon eloon.
Yöt ja päivät satoi vettä kaatamalla ja maa otti sen moni-uomaisena
vastaan. Järvet tulvivat, joet virtailivat ääriään myöten täynnä ja
kuohuen läpi alangon syöksyen mereen. Mutta sade oli lämmintä ja se
kantoi tyhjentymättömässä helmassaan uuden ajan.
Valkokarhun lapset katselivat kirkkain silmin sadetta, joka löi
vesilätäköihin niin, että näytti kuin siellä olisi ollut kokonainen
kääpiö-joukko, joka hypähteli nopeasti ylöspäin ja putosi takaisin
maahan sateen yhä uusia synnyttäessä. Sateenkaaret loistivat heidän
lapsuutensa aikana luvaten heille koko maailman.
Tosin oli talvea vielä joka vuonna, mutta kylmä oli lyhyt-ikäisempi ja
kevät puhkesi yhä suuremmalla voimalla. Joka kevät peittivät tulvat
alangon ja alukset olivat Valkokarhulle monet kerrat hyvään tarpeeseen,
niille hän vei vaimonsa ja omaisuutensa turvaan. Oli aikoja, jolloin
koko maa oli penikulmain laajuudelta veden peitossa, niin että kukkulat
vaan kohosivat pinnalta kuin saaret, ja peto-eläimet ryntäsivät niille
mustina mielettöminä laumoina, niin että kauhistutti niitä lähestyäkin
ja samanlaisia joukkoja uiskenteli kuolleina pinnalla. Valkokarhu, joka
oli rakennellut aluksia vain huvikseen, alkoi aavistaa niitä kerran
vielä tarvittavan. Niitä tultaisiin vielä tarvitsemaan hädän hetkellä.
Valkokarhu hymyili niin että koko hänen vaaleaveriset kasvonsa
säteilivät.
Olihan aurinko hänen ystävänsä. Eikö hän voisi luottaa maahan?
Sehän oli lahjoittanut hänelle tulen, silloin kun hänellä ei sitä
ollut ja hän oli aivan yksin. Aurinko ja maa olivat yhtyneet yhteen
sulattaakseen jäätikön ja antaakseen hänelle tulen. Hän ei tulisi
milloinkaan unohtamaan sitä päivää, jolloin vuori avautui hänen majansa
ulkopuolella ja antoi tulta maan sisästä. Sinä hetkenä valtasi heidät
hirvittävä tuska, joka päättyi valtavaan riemuun.
Koko maa vapisi kuin olisi sen viimeinen päivä ollut tullut, syvällä
maan sisällä jymisi ja kävi niin kovia täräyksiä että Valkokarhukin
horjahti nurin. Soilta kuului käsittämätöntä tuskan ulvontaa, eläimet
menettivät järkensä ja sekaantuivat toisten joukkoihin katsomatta
olivatko ne ystäviä vai vihollisia.
Ja kesken kaameinta kuolemankauhua näkee Valkokarhu maanhalkeamasta
syöksyvän tulta, pensaikot syttyvät. Silloin hän nousee, nauraa kuin
mielipuoli, ymmärtää koko leikin tarkoituksen, horjuu tulta kohti,
sillä maa aaltoilee hänen allaan; hän kaatuu, hymyilee, nousee jälleen
ja saa vihdoin tulen käsiinsä. Sydän on onnesta ja kiitollisuudesta
pakahtumaisillaan. Tuli! Hänellä on tuli ja hän ulvoo rajattomasta
riemusta. Hän rientää kuin raju-ilma kotiin Kevään luo, joka makaa
kasvoillaan pidellen kahden käden kiinni, hän heiluttaa palavaa oksaa
vaimonsa pään päällä. Tulta! Tulta! Niin, niin, maa on antanut Keväälle
tulen, sillä se on niin hyvä.
Sinä päivänä, jona nuotio paloi taas hänen majassaan, meni hän ulos
ja itki lämpimässä sateessa. Sade ja kyyneleet valuivat pitkin hänen
partaansa, kun hän huumaantuneena ja sydän täynnä kiitollisuutta
katseli auringossa hohtavia pilviä.
Siitä oli nyt kulunut monet vuodet ja Valkokarhun pojat olivat
aikamiehiä. Näille hän kertoi siitä ystävyys-suhteesta, mikä hänellä
on maahan ja aurinkoon. Mutta joka kevät sytytti Valkokarhu suuren
rovion maan rikkauden ja anteliaisuuden muistoksi. Hän toi nuoren härän
uhriksi ja jos taivas oli kyllin armollinen ja otti vastaan savun
herkuttelivat ihmiset itseään iloisina paistilla. Ja tämä tapahtui
käen kukkuessa ja auringon valaistessa keskiyön pohjoista taivasta,
auringon, joka ei laske kauas. Sinä aikana oli Valkokarhu saanut tulen
ja sinä aikana sytytti hän ilotulen muistoksi ensimäisestä nuotiosta,
minkä maa oli hänelle antanut.
Valkokarhun pojat sytyttivät tulia senjälkeen aina samana aikana,
vielä silloinkin kun he olivat eronneet ja joutuneet niin kauas
toisistaan etteivät enään nähneet toistensa nuotioitakaan. Ja tämä tapa
säilytettiin sittemmin aina pohjolassa.
Mutta Kevät, joka tietysti oli ulkopuolella Valkokarhun ja poikien,
noiden käsittämättömien miesten toimia, lähestyi maata salaa omalla
naisellisella tavallaan, kiitollisena rakkaasta tulesta, joka nyt paloi
aina hänen liedellään.
Häh lähti ulos kenenkään huomaamatta ja nähdessään yön olevan valoisan
ja auringon lepäävän jäätikön takana, sen jäätikön, joka ei enää tulisi
uhkaamaan häntä eikä hänen omaisiaan, uhrasi hän maalle maljallisen
jyviä, lihavia viljajyviä, joita hän oli edellisenä vuonna koonnut
tähkä tähkältä ja hieronut niitä kärsivällisesti hyppystensä välissä.
Hän ei tiennyt parempaa lahjaa ja kun maa oli suonut hänelle tulen,
niin että hän saattoi taas leipoa leipää, tuli sen tietysti saada
uhrikin. Pienihän se oli, niin pieni, ettei kukaan sitä näkisi, mutta
hänen mielestään ei maa saisi olla ilman lahjaa tällaisina valoisina
öinä. Kevät kylvi siemenensä maahan kainona kuin nuori neitonen ja kun
se oli tehty, palasi hän sisään.
Kesän kuluessa alkoi siemen orastaa ja siitä kasvoi kaunis laiho. Kevät
selitti sen siten että maa oli kaikessa hiljaisuudessa ottanut lahjan
vastaan ja hänet valtasi harras kiitollisuus huomatessaan, että se
vastasi antamalla hänelle siemenen satakertaisena takaisin. Poimisiko
hän sen, olisiko se hänelle? Aivan varmaan, sillä kun kerran naiselle
osotetaan sellainen suosio, tulee hänen nöyränä ottaa se vastaan. Kevät
ymmärsi sen suureksi epäitsekkääksi rakkauden osotukseksi, jonka hän
otti vastaan kumartaen syvään maalle, jolla seisoi. Maan armollisuus
vei voimat hänen polvistaan. Hän otti vastaan vahvimman suoman lahjan
kuten lapsi äidiltä. Niin lainehti ensimäinen keltainen vilja kesän
tuulessa, kuten salainen side, ihana ja viaton, rikkaan maan ja Kevään
hiljaisen neitosydämen lemmenliitto.
Seuraavana keväänä uhrasi Kevät taas jyvänsä maalle miesten ollessa
iloissaan polttamassa tuliaan ja tervehtimässä pohjolan aurinkoa. Ja
sinä kesänä oli hänen peltonsa vielä suurempi. Mutta hän ei korjannut
sitä kokonaan syksyllä vaan jätti osan paikoilleen; hän arveli että
maan tulisi saada se pitää.
Sen jälkeen antoi hän aina lahjojaan, joista toivoi saavansa takaisin,
sillä hän oli käytännöllinen. Hän uhrasi pellavan siemeniä, jotka
eivät olleet hyviä syödä ja sai sijalle pellavaa värttinää varten.
Hän kylvi sangen kovasydämisenä nauriin siemeniä ja korjasi nauriit,
jotka oikeastaan laatuunsa nähden olisivat kuuluvat maalle. Sensijaan
antoi hän kaalin juurien jäädä maahan ja söi itse latvat. Mutta mitä
hän tekikin, pysyi maa kuitenkin liitossa ja aurinko ja sade auttoivat
heidän yhteistöitään.
Se oli Kevään maanviljelyksen alku. Hänen liittonsa maahan sekä kesy
karja olivat olleet hänen elämänsä onnena kaikkina niinä vuosina,
jolloin hänen lapsensa syntyivät ja hän näki niiden varttuvan suuriksi,
Valkokarhun puhuessa joka ikinen päivä poismuutosta. Mutta niin kauan
kuin he paikallaan asuivat, oli Kevään elämä ainaista aherrusta ja sinä
aikana oli hän luonut lapsilleen kodin.
Hänen hyvyytensä ei unohtunut milloinkaan. Hänen sydämensä oli niin
suuri että hänelle nousi kyyneleet silmiin nähdessään lintujen
lentelevän korsi nokassaan pesän tekoon. Hän oli niin lempeä, etteivät
hänen poikansa, jotka olivat karkeita miehiä, voineet milloinkaan
vahingoittaa eläintä paitsi mitä ravinnokseen tarvitsivat. Tulevina
aikoina muistettiin aina Kevättä nähdessä vasikoita ja pikku karitsoja
jotka keväisin makasivat vasta syntyneinä ja värisevinä maassa emänsä
vieressä. Vieläpä alkukesääkin alettiin kutsua hänen mukaansa ja
siunattiin hänen nimeensä.
Mutta se päivä koitti kuitenkin kerran, jolloin Kevään täytyi jättää
kotinsa ja kärsiä rajattomasti tuskaa ja surua ennenkuin hän sai
toisen. Jään lähtö tapahtui eräänä vuonna niin äkkiä ja niin rajusti,
että se tempasi koko perheen asuinsijoiltaan ja heitti sen merelle.
Tuli harvinaisen aikaseen suojailmoja ja tuntureilta alkoi tulvia,
joet tulvivat yli äyräittensä jo ennenkuin jäätkään olivat liikkeessä.
Alas virtaili suuria jäätikön palasia niin nopeasti, ettei niillä
ollut aikaa edes sulaa matkalla. Kuolleitten eläinten paljoudesta,
joita uiskenteli alas virtoja vilisten, ymmärsi Valkokarhu että ylä
maissa olivat olot aika vaikeat; siellä nousi vesi varmasti kaulaan
asti, ehkäpä vielä ylemmäksikin. Tulipa aikaisten kevätvirtojen mukana
ihmisruumiitakin, jotka Valkokarhu tunsi järjestään kaikki ja häntä
alkoi huolestuttaa jäätikköläisten kohtalo.
Eräänä päivänä näki hän vedenpinnalla kelluvan ruumiin, jonka vatsa
kohosi korkealle yli pinnan; sen päällä istui korppi kiskoen nahkaa
irti, saadakseen reijän. Valkokarhu purjehti kuolleen luo, ja huomasi
sen olevan Tuuri-päällikön. Siitä päivästä lähtien alkoi Valkokarhu
suosia korppia.
Mutta pian tuli muutakin ajateltavaa kuin entisiä kadehtijoitaan. Tuli
maanjäristyksiä ja tulvavirtoja, toiset tuoden tullessaan särkyneitä
vuoria, ukkosilmoja ja tulta kidassaan, toiset taas tulivat nopeasti
ja hiljaa pitkine käsivarsineen, jotka sulkivat kaiken syleilyynsä.
Kaukana pohjoisessa jäätikön ja vuorten suunnalla näki Valkokarhu
suunnattoman korkean tulipatsaan syöksyvän ilmaan ja liekeissä oli
äärettömän suuria jäälohkareita ja kokonaisia vuoria, jotka sitten taas
satoivat maahan. Sitä seurasi lumivalkoinen höyrypilvi, joka melkein
samassa täytti koko taivaan. Sen jälkeen tuli pimeys, sitten rajuilma
ja taivaasta satoi muraa. Tulta sinkoili ristiin rastiin kuohuen
ilmassa.
Vuorilta kiiri jylisevä kohina, joka nopeasti saapui rannalle, missä
se kohtasi mereltä tulevan myrskyn. Virta siinä kuohui alas rajusti
sulavilta jäätiköiltä. Se tuli villeinä penikulmain laajuisina koskina,
joitten edessä oli vettä pauhaavana rintavarustuksena ja se riensi
merta kohti, jossa hyökyaalto kohosi sitä vastaanottamaan. Saaret ja
rannikot joutuivat tämän mahtavan taistelun jalkoihin.
Ja kun myrsky asettui ja tuli aivan tyyni, oli koko alanko yhtenä
ainoana tulvivana, mereen yhtyneenä järvenä. Veden pinta nousi ja laski
hitaasti yön kaikkien tähtien kuvastuessa sen mustaan, upottavaan
helmaan. Suuria saarimaisia kuolleitten eläinten joukkoja kellui
yhdessä kohden, keinuen kuten hidas hengitys ylös, alas syvyyden
pinnalla kokonaisena ruumis-, luu- ja sarvimetsänä, jota kuu valaisi.
Mutta Valkokarhu oli joukkoineen jo aikoja sitten aavalla ulapalla. Kun
hän huomasi, että jäätikkö ja maa olivat kovassa taistelussa ja ettei
kuivalla maalla enää ollut olemista, pani hän aluksensa kuntoon, otti
elintarpeita ja tulta mukaansa sekä astui laivaan koko perheineen ja
omaisuuksineen. Keväälle se oli kuin kuolonisku. Mutta palavat vuoret
ja tulisade pakottivat lähtemään. Niin he turvautuivat mereen. He
olivat jo ehtineet kauas kun virta purkautui vuorilta, aalto saavutti
heidät heikentyneenä ja kaatamatta aluksia. Oli aivan tyven, laivasto
pysyi paikallaan keinuen hiljalleen meren nukkuvasti hengittäessä.
Valkokarhu istui joukkoineen laivassa toivotonna ja äänettömänä kuten
taivaan tähdet ja niiden mereen kuvastuvat kuvat. Hohtavista laineista
jäävuorien välistä kohottausi merihirviöitä, ne puhalsivat kuumaa ilmaa
ja sukeltausivat takaisin märät selkäevät kuutamossa loistaen.
Mutta aamu koitti ja aurinko kohosi idästä punaisena ja
kaikkivaltiaana. Raitis tuulenhenki puhalsi pitkin merenpintaa aurinkoa
vastaanottamaan. Valkokarhu ja hänen poikansa nostivat nahkoja tuuleen
ja laivat lähtivät liikkeelle.
Kun he tulivat aavalle merelle, kohosi heidän näkyviinsä se sisämaa
minkä he olivat jättäneet ja he näkivät että pohjoiset vuoret loistivat
alastomina ja kaiken värisinä kuten aikojen alussa. Jäätikkö oli
hävitetty ja se oli tyhjentäytynyt mereen. Muita kauniimpana kohosi
pyöreähuippuinen vuori, josta nousi ohut savupatsas rauhallisesti
sinistä taivasta kohti. Silloin ymmärsi Valkokarhu että rauha oli tehty
jälleen. Aurinko oli voittanut ja se otti nyt vastaan maan uhrin.
Mutta tuuli ajoi aluksia maasta poispäin itää kohti, kunnes yltympäri
näkyi ainoastaan aava meri ja silloin he luulivat että heidän täytyy
kuolla. Kymmenentenä päivänä, kun kaikki olivat näännyksissä, alkoi
idästä näkyä maata. Valkokarhu näki että he pelastuisivat ja hän antoi
maalle nimen Livland, elämänmaa.
Tänne he nyt asettuivat. Valkokarhu sytytti nuotion ja otti haltuunsa
uuden maan, suurten lintuparvien rientäessä etelästä etsimään pohjoisia
järviä.
Täälläkin olivat aurinko, vesi ja pilvet kilpasilla ja maa lepäsi
paljaana ja höyryävänä kylvyn jäliltä, vuoroin valossa, vuoroin
kiitävien pilvien varjostamana, pilvien joiden kera aurinko nyt löi
leikkiä. Mutta kevät voitti. Sateenkaari jännitti kevyen siltansa yli
ketojen sen merkiksi että tämäkin on ihmisten asuinpaikka.
Valkokarhu katseli ympärilleen ja näki koivuja, näki paljon ja hyviä
laivanrakennusaineita. Täällähän voisi rakentaa huimaavia aluksia,
joilla pääsisi matkustamaan ympäri koko maailman! Tänne hän tahtoi
jäädä.