Ei kukaan tunturisaarelainen hyväksynyt Valkokarhun tekoa, ei edes
hänen oma sukunsa. Murhan saattoi vielä ymmärtää, mutta hän oli lyönyt
vanhinta ja rikos oli tapahtunut pyhällä maalla, se oli sovittamaton
teko. Ei ainoakaan ääni noussut puolustamaan Valkokarhua kun hän
kaikkien koossa ollen julistettiin jumal-isän haudalla henkipatoksi.
Hän oli nyt poistettu jäätikköläisten sydämestä ja jokainen, joka
ystävällisesti häntä vaan ajattelikin, vielä vähemmin antoi hänelle
ruokaa tai suojaa, oli myös henkipatto. Valkokarhu ja Kevät hyljättiin
jäätikölle, elämän ijäksi tulettomina ja kirottuina ja jos joku heidät
kohtasi, oli heitä kohdeltava kuin muutakin riistaa ja jokainen sai
heihin keihäänsä kääntää.
Kirous ei koskenut Valkokarhuun eikä Kevääseen. He olivat asettuneet
asumaan kaukaiselle kalliosaarelle, penikulmain päähän jäätikölle,
jossa he nauttivat täydessä rauhassa nuorten ihmisten onnea saada olla
yhdessä, mutta saivat he kyllä maistaa maanpakolaisuuden katkeruuttakin.
He olivat tulta vailla ja raaka liha, joka ensin tuntuu niin
voimakkaalta, kaipaa aikaa myöten valmistamista. Mutta oli kesä-aika,
heillä oli ihanata asua nahoista tehdyssä teltassaan. Saarella
kasvoi vähän yrttejä ja jyviäkin, joita Kevät kokoili ja tarjosi
raa'an paistin lisänä. Hän leipoi jyvistä pieniä kakkuja, mutta
hänen täytyi ikävä kyllä tarjota ne raakoina ja paistamattomina, kun
mies palasi metsästysretkiltään. Valkokarhu söi ne merkillisesti
kasvojaan väännellen ja lauloi miten lämmin ruoka on oikeastaan
tarpeetonta hienoutta. Syksypuolella pisti jäätiköstä kohoavilla
tunturien huipuilla esiin vähän marjoja, jotka maustivat raakaa ruokaa
ja kaikessa puutteessa ne olivat erinomaisia. Mutta pian alkoi ilma
kylmetä, pakkasyöt tulivat, ensimäinen lumi peitti maan ja niin oli
talvi käsissä.
Valkokarhu oli rakentanut hyvän majan suurista kivistä ja hankkinut
sinne suuren joukon turkiksia. Kevät oli kuivannut lihaa ja yrttejä
varastoon. Sitäpaitsi oli Valkokarhu tuonut kotiin pari villiporoa,
joita pidettiin sidottuina, kunnes ne aikaa voittaen kesyyntyivät ja
antoivat maitoa. Siten ottivat he talven vastaan. Se olikin myrskyinen
ja hyvin kylmä. He koettivat elää talven ilman tulta. Valkokarhu tiesi
että niin oli ennenkin tehty mutta nyt hän melkein epäili, oliko se
mahdollista.
Yöt olivat pitkät ja sysimustat niinkuin maan sisässä; tuskin tiesi
missä oli ja oliko missään. Oli hyvä että heitä oli kaksi, niin että
toinen voi löytää toisen. Pitkinä, synkkinä öinä vaipui Valkokarhu
mietteisiinsä. Hän näki edessään kotiseudun kaikkine roihuavine
rovioineen. Hänen silmissään vaikeni ja hänen ihonsa lämpeni hänen
sitä ajatellessaankin. Nyt istuivat garmilaiset ja kaikki muut nöyrät,
kunnon ihmiset tulen ääressä jutellen Valkokarhu-murhaajasta, joka
varmaankin pian on jo joutunut niin syvään kurjuuteen, että hän
kurittaa vaimoaan ja syyttää häntä kaikesta. Jo ennen keskitalvea
säätänee odottaa molempia kotimaille, jonne he ovat kerjäten palanneet.
Valkokarhu hymyili pimeässä.
Vielä silloin kun vallitsi kuolon kylmyys ja lakkaamaton lumimyrsky,
niin että aurinko ja kuu olivat menehtymäisillään, hymyili Valkokarhu
Kevät käsivarrellaan. Mutta Kevät värisi. Hengissä he pysyivät, sillä
olivathan he nuoria ja reippaita, mutta puutetta he kärsivät. Molemmat
uutis-asukkaat olivat liian rikkaita surrakseen, heidän huuliltaan ei
kuulunut valitusta, mutta hirvittävän kylmä heillä oli. Valkokarhu
päätti hankkia tulen.
Ensiksi luopui hän yksitellen jok'ainoasta pienimmästäkin ajatuksesta
saada tuli muilta. Lähin ajatus oli hiipiä kotiin ja pyytää tai
varastaa se jostain roviosta, mutta sitä hän ei ainakaan tahtonut
tehdä. Mahdollisempi oli hänestä ajatus tuoda tuli suorastaan
garmilaisten pyhästä roviosta, mennä sinne muodolliselle vierailulle
keihäineen, kirveineen. Mutta — ei, ei Valkokarhu sitäkään voinut
tehdä. Koska Tuuri sukuineen oli perinyt rovion, oli se heidän
eikä kenenkään muun omaisuutta. Kauan hautoi hän ajatusta tuosta
salaperäisestä tulikivestä, jota hän tiesi Tuurin säilyttävän
jumal-isän haudassa. Jospa hän jonakin yönä murtautuisi sinne ja
varastaisi sen? Taika-uskoa oli että Poika-vanhus vielä eläisi siellä.
Korkeintaan maatuivat siellä hänen luunsa ja ne eivät tekisi mitään
kellekään. Mutta vanhus oli elänyt kerran ja jättänyt heimolleen tulen.
Parasta on jättää kaikki mikä häntä koski, paikoilleen. Ei ollut
mieluista lähestyä kanta-isää niinkauan kuin voi keksiä muun neuvon.
Ja olihan neuvona keksiä tuli itse! Sen asetti Valkokarhu ensimäiseksi
päämääräkseen.
Hän haki syttyjä saaren petäjiköstä ja asetti ne rovion muotoon. Niin
pitkälle pääsihän sinä talvena.
Seuraavana vuonna he muuttivat. Kesän he vielä asuivat saarella ja se
kesä oli ihmeellisen kuuma ja raju pistävine auringonpaisteineen ja
melkein jokapäiväisine ukkos-ilmoineen, jotka kuluttivat jäätikköä
silminnähtävästi. Heidän saarensa oli jäättömänä puolta suurempi
entistään ja samoin näyttivät ympärillä olevat saaretkin isommilta.
Jäätikkö välkkyi ja tummeni vihreine notkoineen salamain valossa
kirkkaina öinä. Kun sade hetkeksi lakkasi virtaamasta, olivat pilvet
tulen värisinä äärettömän korkealla. Ne näyttivät kummallisen
eläviltä, laajenivat auringon paisteessa, kunnes ne taas sulkeutuivat
kauttaaltaan ja lähettivät jäätikölle lämpimän rankkasateensa. Salamat
iskivät jäähän ja halkasivat sen pohjiaan myöten, ukkosenjyrinä kajahti
vastaan vettä tippuvista rotkoista. Oli raju ilma. Sinä kesänä ei
Valkokarhu enemmän kuin Kevätkään kaivannut tulta. Mutta Valkokarhu ei
unohtanut talvea, hänen sydänpohjiaan kirveli muistaessaan miten Kevät
kärsi. Hän tiesi että tuli oli hankittava.
Raju kesä meni menojaan muitta uutisitta paitsi että heille tapahtui
ihme, he saivat pienokaisen, jonka Valkokarhu ilosta huutaen kantoi
sateeseen. Hänellä oli syntyessään kaksi pienoista hammasta ja
ihastunut isä vihki hänet suuriin töihin. Ja voimakas hävittäjä hänestä
tulikin.
Mutta kun ilma alkoi saarella uudelleen kylmetä, tuli Valkokarhu
rauhattomaksi. Eihän hän ollut hankkinut tulta. Yöt muuttuivat ensin
sinisiksi ja sitten mustiksi. Valkokarhu valitti unissaan, milloin hän
ei maannut valveilla miettien. Eräänä yönä otti hän Kevään syliinsä ja
Kevät huomasi hänen itkeneen hänen kertoessaan ettei hän löydä tulta.
Mutta eikö hänen mielestään olisi parasta muuttaa? Olisi! Kevät lähtisi
hänen kanssaan vaikka maailman ääriin. Niin se oli päätetty. Valkokarhu
suunnitteli matkaa etelään. Kun hän ei voinut hankkia tulta, täytyi
heidän vaihtaa olopaikkaa. Hän oli kuullut että jäätikkö loppui kaukana
etelässä ja että siellä olisi lämmin maa suurine metsineen, joissa asui
alastomia villejä ihmisiä. Olisi koetettava matkustaa sinnepäin.
Syksy oli jo pitkälle kulunut, kun tuo pieni perhe läksi. Vielä niin
myöhään lausui ukkos-ilma heille jäähyväisensä jyristen ja valaen
vesivirtojaan jäätikölle, joka välkkyi jylhän viheriänä salamoitten
sinkoillessa. Valkokarhu katseli ympärilleen. Salamoita, salamoita yli
koko taivaan, maailma täynnä tulta eikä hänelle riittänyt kipinääkään!
Hän hymyili mutta se oli vanhaa, heikkoa hymyä, joka veti hänen
kasvonsa vaan ryppyihin. Niin he matkustivat kääntymättä katsomaan
kertaakaan taakseen.
Ainoa mitä perhe omisti oli pieni parvi puoli-kesyjä poroja, joukko
vuotia teltoiksi ja vaatteita, paitsi Valkokarhun aseita ja Kevään
koreja, joissa oli kaikenlaista pikkutavaraa. Niin varustettuna
lähtivät he etelää kohti. Talvi saavutti heidät ja se olikin ankara,
mutta kulkua helpotti se että jäätikölle satoi lunta, joka jäätyi
penikulmaisiksi lumikentiksi. Sitä myöten oli helpompi kulkea kuin
rotkoista jäätä.
He matkustivat koko sen talven pääsemättä kovinkaan pitkälle ja
Valkokarhu tuli mielestään vanhaksi mieheksi. Hän sai vaeltaessa
ponnistaa kaiken voimansa poistaakseen puutteen tuosta pienestä,
kylmästä teltasta. Usein sai hän yötä päivää seurata jälkiä ennenkuin
saattoi palata takaisin saaliineen ja hän tiesi Silläaikaa noiden
kahden olevan teltassaan sangen turvattomina. Hänen edessään kiiti
eläin, joka ei tahtonut antautua ja hänen kintereillään seurasi huoli,
mutta eteenpäin hänen täytyi, ennenkuin saattoi palata. Kun hän
palasi kotiin, oli teltta lumen peitossa, pieni joukko kesyjä peuroja
kuljeskeli ulkona lumessa etujalat sidottuina ja hengitti pakkasilmaa.
Niihin ei Valkokarhu käynyt käsiksi, niin vaikeata kuin olikin lihan
hankinta, niiden maito oli Kevään turva hänen poissa ollessaan ja ne
olivat sellaisena varastona, johon saattoi tarttua vasta äärimmäisessä
hädässä. Kevät keräsi niille sammalta ja jäkälää irtonaisilta,
jäätiköllä liukuvilta kiviltä ja kallion lohkareilta ja hän suojeli
niitä susilta Valkokarhun ollessa metsästämässä. Mutta kun Valkokarhu
oli saanut runsaan saaliin, purkivat he teltan ja lähtivät eteenpäin.
Kun lumimyrskyt heidät yllättivät ei ollut muuta neuvoa kuin
mennä johonkin rotkoon ja antaa ilman raivota. Siten viettivät he
viikkomääriä loppumattomassa pimeydessä ja unohtivat melkein puhumisen.
He kärsivät sellaista kurjuutta, etteivät tahtoneet sitä enään
jälestäpäin muistaa, sillä se lamautti sielun ja hävitti omat jälkensä.
Talvi tuntui niin pitkältä ja kovalta, että nuo molemmat ihmisraukat
aivan tylsistyivät eivätkä enään muistaneet että he olivat matkustaneet
tai mihin he aikoivat eivätkä edes ketä he olivat. Aika tuntui
vuosituhansilta. Revontulet loimusivat hurjan äänettöminä taivaalla
ja kummittelivat milloin läheisenä milloin etäisempänä ijäisyytenä
tulettoman perheen pään päällä, perheen, joka unohti itsensä lumessa
vaeltaessaan.
Ja sittenkin oli tämä talvi tavallista lyhyempi. Leudot ilmat tulivat
aikaseen ja voimakkaina. Mutta se ei auttanut Valkokarhua niinkauan
kuin he kulkivat lumessa. Viime aikoina olivat he päässeet nopeammin
eteenpäin, sillä Valkokarhu oli keksinyt ruveta ajamaan sellaisella
laitoksella, josta sitten muodostui reki. Sen sijaan että porot
kantoivat teltan ja muut tarpeet, koetti hän antaa niiden vetää
kuormaa, pannen ne koivusalot, joita hän käytti teltan tukena, alle,
joten se luisti lumella paremmin. Porot jaksoivat vetää enemmän kuin
kantaa ja pian kiipesivät Valkokarhu ja Kevätkin kuormalle ja antoivat
vetää itseään. Se oli suuri parannus ja se yhdisti perheen ja porot
entistä lähemmä toisiaan. Valkokarhu iloitsi reestä ja pian hän keksi
muodon, jota hän alkoi käyttää ja piti parhaana. Hänen tarvitsi sitoa
ainoastaan kaksi koivusalkoa kuorman alle, mutta niiden täytyi olla
käyriä edestä, etteivät uppoaisi lumeen ja etteivät alusnahat kuluisi.
Estääkseen kuormaa viistämästä maata, sitoi hän jalasten poikki käyriä
oksia ja niin oli reki valmis. Valkokarhulla oli toimeliaat kädet ja
välttämättömyys piti lopusta huolen.
Kun aurinko kauniilla ilmoilla paistoi räiskyville lumikentille, antoi
Valkokarhu matkan luistaa täyttä laukkaa ja hän huuteli iloisena
poroille. Silloin hän ja Kevät näyttivät ikäänkuin heräävän ja tuntevan
toistensa kuluneet, rakkaat kasvot. Vaivat saattoivat tuudittaa heidät
jonkinlaiseen sielun sokeuteen, jolloin he unohtivat ajan kulun,
mutta minkäänlaista huolta he eivät tunteneet. He havaitsivat päivän
paisteessa kiitävänsä pitkin pakkaslunta eteenpäin reessä, jota nopeat,
rykivät porot hihnoista vetivät ja koirat hyppivät rinnalla. Huhhei!
Pienokainen pisti esiin päänsä pussista Kevään selässä ja katseli
suurine unelmoivine silmineen maailmaa, joka vilisi reen ohitse. Niin
he kulkivat eteenpäin.
Ja niin he saapuivat merelle. Valkokarhu oli ohjannut etelään,
mutta olikin joutunut kulkemaan itään, auringonnousua kohti ja niin
hän saapui jäätiköltä Upplannin rannikolle. Kun lumi, joka peitti
mannermaankin jäätikön eteläpuolella, suli pois kevään tultua, huomasi
Valkokarhu että he olivat saapuneet jäättömälle alangolle, jota järvet,
suot ja joet leikkelivät ja jossa oli siellä täällä kukkuloita, jotka
jatkuivat merelle luotoina ja saarina.
Jäätikkö oli nyt kaukana pohjoisessa, mutta siitä ei ollut kulunut
kauan aikaa, kun se oli vielä ulottunut tänne asti, vieläpä mennyt
mereenkin. Rannikko ja luodot olivat vielä paljaita ja jään
pyöristämiä. Valkokarhu tunsi kaikkialla alangolla jään jäljet.
Kauempana pohjoisessa rannikolla kulki vieläkin jääjono vuonon kautta
rantaan asti ja Valkokarhu kuuli sen jyrisevän ja huokaavan tuolla
ylhäällä, kun jää lohkesi mereen ja ui edelleen jäävuorena. Ei kestänyt
montakaan vuotta ennenkuin jää vetäytyi kokonaan pois rannikolta ja ne
jäävuoret, joiden vielä nähtiin uiskentelevan kaukana merellä, tulivat
perimmästä pohjolasta.
On varma, että Valkokarhu avasi sieraimensa ja vetämistään veti syvään
ilmaa keuhkoihinsa tehdessään ensin tuttavuutta meren kanssa. Hänen
sielussaan oli kätkössä jotain, jonka suolainen meri herätti ja jota
hän ei ymmärtänyt. Se oli Pojan meren kaipuuta, jonka hän oli veressään
perinyt. Unelma merestä oli ollut Pojan sielun lempilapsi ja se oli
kätkeytynyt kaikkiin hänen perillisiinsä uinuvana viettinä, joka
tarvitsi herätäkseen vain suolaisen rantatuulahduksen. Valkokarhu ahmi
meri-ilmaa suurin avoimin sieraimin ja meri sulki hänet syliinsä.
Se teki sen siten että hän halusi heti eteenpäin. Hän suunnitteli
matkaa etelään ja metsiin, mutta meren lainehtiva liike, sen kulku
omien reunojensa yli tuli nyt lisäksi ja muutti koko hänen olentonsa
kaipuuksi päästä etemmä. Täällä, missä hän ei päässyt eteenpäin, tuntui
hänestä että nyt hän vasta todenteolla alkoi kulkunsa. Meri sulki tien,
mutta siitä se olikin kerran avautuva.
He jäivät nyt asumaan tänne alangolle pensaikkoja kasvavien soitten
ja järvien väliin, niin kauas jäätiköstä, että sen viheriä kajastus
näkyi kaukaisella pohjoisen taivaan rannalla. Toiselta puolen rajoitti
näköpiiriä saaristo ja avoin meri. Täällä oli kyllin riistaa ja yhä
sitä lisääntyi, tuli suuria eläinlaumoja, eläinten vähitellen kulkiessa
jäättömään maahan. Sisämaanjärvet ja sisävesistöt olivat täpötäynnä
kaloja, lohia, haukia ja ankeriaita, joitten makuun Valkokarhu heti
pääsi ja joita hän oppi houkuttelemaan kiemuralla madolla, jonka
sisällä oli koukku. Merikin oli kuin välkkyvä kalakenttä. Valas ajoi
silliparvia rannalle, jossa niitä oli niin sakeana että niissä saattoi
kahlata. Niin, täällä oli hyvät päivät ja se saattoi Valkokarhun
ikävöimään yhä voimakkaammin etemmä. Hänen sielunsa asusti saarien
välisillä kuutamon kuvaamilla kultasilloilla meren noustessa ja
sulkiessa koko maailman myrskyiseen, pauhaavaan äärettömyyteensä.
Mutta sinne he jäivät asumaan. Vuosia kului ja he elivät yhä alangolla
jäätikön ja meren välissä. Kevät lisäsi perhettä, syntyi lapsi toisensa
jälkeen. Vaikkakaan he eivät päässeet pitemmälle, hautoi Valkokarhu
yhä matkasuunnitelmia miten päästä kauemma. Talvisin oli hänellä tosin
reki, jolla hän teki pitkiä matkoja jääpeitteisille järville, vieläpä
saarien väliinkin ja joskus, jään kestäessä, kauas merelle; mutta hän
pääsi ainoastaan sinne asti, missä avovesi sulki tien. Keväällä oli
reki käyttökelvoton ja kevättulvat muuttivat alangon usein suureksi
järveksi, joka saarti Valkokarhun aivan samoin kuin merikin. Tässä
täytyi ryhtyä johonkin.
Jäätiköllä ei ollut mitään syytä purjehtimiseen, vaikka mammutin
metsästäjät saivat kenties joskus kevättulvien aikana tottua käyttämään
jääkappaletta lauttana. Hämärä taru kertoi kanta-isän kerran aikojen
alussa olleen taitavan vesillä kulkijan. Hän oli tullut etelästä
purjehtien, toiset sanoivat puunrungolla, toiset loihdutun kilpikonnan
seljässä, mutta aina oli hänellä ollut suuremmat voimat kuin kellään
kuolevaisella. Mutta mihin ei Tois-silmä olisikaan kyennyt! Valkokarhu
ei uneksinutkaan olevansa kanta-isän veroinen mitä yli-luonnollisiin
voimiin tulee. Hän oli vain ihminen joka pyrki eteenpäin saatuaan
vapaat kädet. Siitä huolimatta saavutti Valkokarhu sen taidon
kokemustensa kautta.
Suuria puita ei löytynyt, mutta että niitä kerran oli ollut, siitä
tuli Valkokarhu vakuutetuksi kirkkaina päivinä, auringon paistaessa
ruskeisiin soihin, jolloin niiden pohjassa näkyi olevan ikäänkuin
mutainen luhistunut lattia kaatuneita, kaikenpaksuisia puunrunkoja.
Se oli varmasti tulvan peittämä metsä ja Valkokarhun mieleen johtui
monenlaisia ajatuksia hänen katsellessaan tuonne alas hukkuneeseen ja
äänettömään maailmaan, jonka hän ymmärsi kuuluneen menneisiin aikoihin.
Taivas huimaavan etäisine pilvineen kuvastui syvien suojärvien
peilipintaan ja ainoastaan hänen katsoessaan oman, alhaalla vedessä
olevan kuvansa läpi, tuli vesi läpinäkyväksi niin että pohja hukkuneine
metsineen näkyi selvästi. Ihmeellistä, kun hän katsoi hukkunutta
metsää, ei häntä itseään ollut olemassakaan ja kun hän katsoi itseään,
katosivat puut hänen silmistään!
Miten lienee ollutkaan sen metsän laita joka kerran oli kasvanut,
nyt etsi Valkokarhu myöskin metsää, mutta sen tulisi olla elävän ja
se oli kaukana etelässä; se oli se tulevaisuus, jota hän kaihosi.
Eräänä päivänä laski hän alas hihnan solmuineen ja veti sen suuren
puunrungon ympärille, joka näytti niin tuoreelta; saattoi vallan
selvästi nähdä kohdat missä lehdet olivat olleet kiinni ja kaarna oli
aivan pihkainen. Hänen mieleensä johtui koettaa käyttää hyväkseen tuota
pohjassa lepäävää aarniometsää ja laatia siitä alus millä pääsisi
etelään. Ajatus ei ollut huono, mutta puu katkesi lahona keskeltä
kahtia kun hän aikoi sitä vetää luokseen ja se pala, jonka hän sai, oli
keskeltä aivan musta ja täynnä liejua. Siten hävisi Valkokarhulta metsä
kaksinkertaisesti.
Mutta nyt hän jo hautoi uutta tuumaa, joka ei tosin ollut niin
seikkailujen sekainen mutta joka oli lähempänä päämäärää. Yli meren
tahtoi Valkokarhu päästä; meri erotti hänet etelästä ja hänen täytyi
päästä eteenpäin. Hän oli jo kauan edistynyt pienin askelin sitä
edes itse tietämättä. Laajat rämeiköt ja alangon rahkasuot kasvoivat
koivuja, haapoja ja monenlaisia vaivaispuita, pensaita, joista
ainoastaan koivu kohosi vähän korkeammaksi, mutta ei siitäkään
käyttökelpoista hirttä tullut. Valkokarhun täytyi luopua kaikista
ajatuksista luoda puitten rungoista purtta. Ne kilpikonnat, joita hän
näki, olivat ainoastaan kämmenenkokoiset, niin että jos kanta-isä
todellakin oli sellaisella purjehtinut, täytyi siinä olla osallisena
taikakeinot. Oli muuten huomattavaa että tyhjä kilpikonnankuori kantoi
hyvin veden pinnalla; sillä oli niin sopiva muoto ettei parempata
voinut ajatella; mutta miestä se ei tietysti kantanut.
Valkokarhu oli painava, sen hän huomasi joka päivä. Mutta kun hän
kuljeskeli lukemattomien vesistöjen leikkelemillä mailla, oli hänellä
tapana kulkea pienempien jokien yli heittämällä pensaita ja oksia
veteen, kunnes ne täyttivät syvennyksen ja muodostivat sillan ja jos
vesi oli liian syvä, kokosi hän niin paljon oksia ja kokonaisia puita
että ne kantoivat hänet ja sysäsi sauvalla lauttansa yli. Etteivät
oksat pääsisi hajalleen, kietoi hän hihnan niiden ympärille. Tästä
muodostui ajan ja kokemusten mukaan ruokolautta ja lautturi oli
Valkokarhu.
Hän vietti aikansa alituisesti vedessä pulikoiden uusine, paranneltuine
kulkuneuvoineen. Se muuttui vallan hänen toiseksi luonnokseen. Kaikkea
piti koetella vedessä pysyisikö se pinnalla, oliko se kyllin tiivis,
juoksiko se helposti ja oliko se tasapainossa. Valkokarhu askarteli
aina rannalla, avojaloin ja vaipuneena vesi-ajatuksiinsa, kylmästä
sinisenä, vesipisara nenässä; aurinko nousi ja laski hänen sitä
huomaamatta. Hänestä kehittyi suuri puuseppä ja oikea vesi-ihminen. Ja
ihme kyllä, ei ollut olemassa mitään, jota hän olisi enemmän peljännyt
kuin vettä. Tämä synnynnäinen pelko sai uroon, joka ei milloinkaan
tuntenut pelkoa, vapisemaan ja huutamaan syvälle joutuessaan.
Valkokarhu ei osannut uida. Hän näki muitten eläimien kulkevan iloisena
vedessä, mutta hän ei osannut siten liikkua. Juuri silloin, kun
syvyys paraiten kantoi, kun hän tunsi sen painavan voiman työntävän
häntä pohjasta poispäin, valtasi hänet mieletön pelko, merkillinen
halu päästä kiipeämään, halu, jota hän ei eläessään voittanut. Hänen
poikansa olivat sensijaan uimareita pienestä pitäen; he puikkelehtivat
vedessä kuin saukot, he olivat aina kohmetuksissa ja koko heidän
ruumiinsa oli täynnä ryppyjä, sillä uituaan he menivät sateeseen
virkistymään.
Kaikki Valkokarhun pojat olivat vaaleita, iho oli paljas ja valkoinen
ja karkea alituisesta vedessä olosta. Kesäisin saivat he kesakoita,
se oli jäännös siitä tummasta verestä, joka oli periytynyt metsistä
tuoduista esi-äideistä, ja heidän päivänpaahtamasta ihostansa. Heidän
hiuksensa olivat vaaleat ja oli niissä punaisen keltainen hohde, joka
muistutti muinaista tummaa tukkaa, jonka Pohjola oli vaalentanut.
Silmissä oli kesäjäätikön loiste. Heistä oli tuleva suuria merimiehiä.
Vedessä avuttomalla Valkokarhulla oli täysi syy miettiä esineitä, jotka
pysyvät veden pinnalla. Mutta kaiken sen takana oli aina tuo suuri
ajatus päästä matkustamaan meren yli, eteenpäin, yhä eteenpäin ja tämän
halun jätti hän pojilleen perinnöksi.
Koko sinä aikana minkä he rannikolla asuivat, ei Valkokarhulla ollut,
sanan mukaisesti, pysyvää asuinsijaa. Ja kuitenkin viipyivät he siellä
kunnes lapset kasvoivat suuriksi. Pojista varttui voimakkaita ja
teräväjärkisiä miehiä, jotka veistelivät ja ajattelivat kilpaa isän
kanssa. Työkalut loivat töitä ja työt kehittivät työkaluja. Valkokarhu
hioi poikineen kivikirveet ja taltat, jotavastoin isät olivat jättäneet
ne karkeatekoisiksi. Paljon työtä meni kovan kivikirveen terottamiseen
sieralla, mutta sitten se pystyikin puuhun, johon sen tulikin pystyä
eikä se tärvellyt jälkeään. Valkokarhu ja hänen poikansa huomasivat
että kaikki uudet keksinnöt tekivät heidät viisaammiksi. Heillä oli
Pojan katse, terävät, lähellä toisiaan olevat silmät, jotka älykkäästi
välähtäen tarkastelivat käsillä olevia töitään; kaikesta mitä heidän
käsistään syntyi, saivat he lisää elämänhalua. Ja vihdoinkin olivat he
päässeet niin pitkälle, että ensimäinen laiva oli valmiina rannalla
kodin edessä.
Se oli pitkä alus, kyhätty ohuista, yhteensidotuista koivuriu'uista,
pohja pyöreä ja tiivistetty talilla ja eläinten karvoilla, niin ettei
se ainoastaan kantanut vaan vieläpä se pysyi kuivanakin. Se ei ollut
niinkään pieni, vaan mahtui siihen monta henkeä ja se kulki nopeasti.
Seipäät, joilla he sitä kuljettivat, olivat toisesta päästä leveät,
joten ne auttoivat paremmin vedessä, sen tultua niin syväksi, ettei
pohjaan tavannut. Valkokarhu souteli poikineen kauas pitkin sisäjärviä
ja olivat he alukseen hyvin tyytyväisiä. Jos he aikoivat tuulen
suuntaan, nostivat he vaan pystyyn lehtisiä oksia, silloin päästiin
eteen päin airoja käyttämättä. Jos kiinnitti nahan seipääseen, pääsi
vielä nopeammin.
Valkokarhu varjosti kädellä silmiään ja katsoi etelää kohti, jossa
taivaanrannalla taivas ja meri yhtyivät. Nyt he pääsisivät pian
lähtemään! Alus oli vaan tehtävä suuremmaksi, muuten täytyi niitä
rakentaa useampia jotta koko perhe mahtuisi.
Kevät vaikeni ja katseli neuvotonna miestänsä, kun tämä sini-silmät
iloisina ja innoissaan kuin lentoon lähtevä kotka selitti, että nyt
he lähtevät matkaan. Mies oli sanonut samoin jo niin monen monena
kesänä että Kevään lapset olivat kasvaneet yhtä suuriksi ja — kaikella
kunnioituksella sanottuna — yhtä käsittämättömiksi kuin isäkin. Kevät
katseli suuresti ihaillen Valkokarhua, joka saattoi yhä säteillä ja
hyppiä aivan kuin heidän ensi nuoruutensa ihanina aikoina vaikkei
kumpikaan heistä ollut enään nuori, mutta hän pelkäsi miehensä
suunnitelmia ja kun hänen miehensä puheli lähdöstä kaukomaille,
silmäili hän kotiaan kuin olisi hän saanut kuolettavan iskun. Kevät
tulisi kadottamaan paljon.
Hän ei viettänyt työttömänä päiviään sillä aikaa kun Valkokarhu ei
voinut päivääkään pysyä paikoillaan; hän oli minkään häiritsemättä
päässyt kiintymään jokapäiväisiin askareihinsa ja kokoillut kaikkea
kotiaan varten. Kevät ei ajatellut tulevaisuutta, eikä hänellä ollut
mitään unelmia, mutta hän oli uskollinen vähässä. Kun Valkokarhu
unohtaen innoissaan nykyisyyden työskenteli vain aluksineen, puuhaili
Kevät arkitoimissaan, jotka eivät suurilta näyttäneet, mutta jotka
vuosien kuluessa kasvoivat hänen käsissään suuriksi. Hän ei milloinkaan
kiivastunut, ei milloinkaan muuttanut tapojaan, ei ainakaan tietensä,
ja kuitenkin oli hän naisten tavoin unohtaen entiset tapansa vuosien
kuluessa tehnyt monta uutta ja välttämättömän tarpeellista keksintöä.
Tuskinpa Valkokarhu huomasi suurestikaan hänen joka päiväistä
puuhailemistaan pikku toimissaan, niin innostuneena hän oli
purjehtimis-unelmiinsa, mutta hän näki Kevään itsensä sellaisena kuin
hän oli, itseensä sulkeutuneena, alituisesti liikkeessä olevana hyvänä
henkenä, Valkokarhun tukena ja toisena järjestelevänä minänä. Kevät
oli aina lähellä ja oli aina sitä ollut, uhkeana ja lempeänä, sateen
suorana valuessa, pitkät vaaleat hiukset lainehtien hartioilla, kantaen
aina lasta muassaan, aina astellen edestakaisin pitkin kodin lyhyitä
teitä, ruokkien ja hoivaten. Oli harvinaista nähdä häntä äänenkantamaa
kauempana ja silloin tiedettiin saatavan jotain erikoisia vihanneksia
päivälliseksi.
Niinä vuosina salamoi paljon ja joskus saattoi Valkokarhu nähdä salaman
valossa Kevään seisovan rankkasateessa lastensa ja koti-eläintensä
ympäröimänä, ajatuksiinsa vaipuneena levollisina katseineen vaikka
raju-ilma vallitsi, kaikkien pyrkiessä hänen lähelleen. Ukkonen meni
yli hänen ymmärryksensä kuten kaikki muukin, missä taivaan suuri henki
ja yleensä kaikki _miehet_ olivat osallisena, mutta lapset ja arat
eläimet tulivat hänen luokseen tullakseen osalliseksi siitä rauhasta,
jota hänen sydämestään virtaili. Ja sellaisena muisti Valkokarhu hänet
sittemmin nuoruuden aikojen kadottua; hän oli tuntevinaan sadepilvien
makua kielellään, läheisten salamain tulituoksua ja näkevinään
Kevään, jonka hiukset sade valeli pitkin selkää ja jossa oli villin
kesä-seljapuun tuoksu, seljan, joka levittää kukkivia käsiään aurinkoon
ja sateeseen.
Mutta nyt oli Kevät kypsynyt ja monia kokenut perheenäiti, joka
puolusti omaansa, vaieten ja antaen tyytyväisenä ajan mennä menojaan.
Hän hymyili vilpittömästi kun Valkokarhu joka vuosi kertoi riemuiten
lähdöstä ja uudesta aluksesta, sillä hän oli varma siitä että sitä
vielä korjailtaisiin ja rakennettaisiin uudelleen. Mutta silloin kun
Valkokarhu kertoi tosissaan ja vakavana matkasta, niin että hän oli
jo näkevinään sen edessään, kävi hän neuvottomaksi ja antoi katseensa
liukua asuinsijoilla, joihin hän oli kasvanut kiinni. Entä karja?
Pitäisikö senkin purjehtia merellä? Keväällä oli pelto, jossa kasvoi
sarka viljaa ja toinen pellavaa, puhumattakaan kyökkitarhasta herne-,
ajuruoho-, sipuli- ja juurikasvipenkkeineen. Eihän hän voi maitaankaan
ottaa mukaan. Mitä se Valkokarhu puhuikaan!
Niin, Kevät kadottaisi paljon. Hän hoiti kotieläimiä ja harjoitti
maanviljelystä. Se oli kaikki tullut itsestään; ensin kun ei heillä
ollut tulta, pakotti hätä häntä auttamaan itseään kaikin keinoin ja kun
he sitten saivat tulen, ei hänen keksimiskyvyllään ollut mitään rajoja.
Lehmiä hän etenkin rakasti. Hän oli saanut ne lieden vielä kylmillään
ollessa ja ne olivat olleet puolena elämänä hänelle ja lapsille, hän ei
olisi mitenkään voinut tulla toimeen kylminä aikoina ilman niitä.
Villi karja vaelsi alangolle jäätikön väistyessä laihoina ja kepeinä
kuin hirvet suurine kosteine silmineen ja uteliaina kuin maailma olisi
vasta luotu. Pienet, vastasyntyneet vasikat, jotka horjuen seurasivat
emäänsä, liikuttivat Kevään herkkää naissydäntä; hän kumartui
kyyrylleen ja levitti kätensä kutsuen niitä syliinsä.
Alkujaan ne eivät olleet arkoja, ne tulivat siksi vasta sitten kun
Valkokarhu oli ajanut niitä takaa jonkun aikaa ja silloinkin ne
saattoivat viattomuudessaan jäädä seisomaan vähän matkan päähän
puoliympyrään märehtien heinää ja sarviset päät kääntyneinä tuota
heille tuntematonta olentoa kohti. Jos se tuli liian lähelle, juoksivat
ne kauemma, mutta pysähtyivät taas katsomaan nojautuen varovasti
taaksepäin, sieramet kosteina ja samoin silmät, jotka olivat hämärät
kuin yö. Malttamattoman uteliaana täytyi jonkun lähteä piiristä,
lähestyä pari askelta ja koettaen muka ottaa uhkaavan asennon nostaa
toista etujalkaansa ja sitten laskea taas sen maahan hyvin kovasti
ikäänkuin pahaa ennustaen ja huoaten syvään, mutta laupiaat silmät
eivät sopineet yhteen koko sotaisen asennon kanssa ja kohta muuttui
lehmä taas omaksi itsekseen, käänsi päänsä syrjään värähtelevine
silmäluomineen ja kääntyi pois.
Valkokarhun keihäs lensi aikanaan, yksi eläimistä jäi maahan kierimään
keihäs ruumiissaan toisten juostessa täyttä vauhtia pakoon. Mieluimmin
hän pyysi suuria härkiä, siitä sai metsästys vauhtia ja hänkin
innostui, sillä ne saattoivat nekin hyökätä esiin.
Alangolla oli nyt sakeita karjalaumoja; aurinkoisina päivinä saattoi
nähdä kukkulalta yli soitten ja maitten, joilla pilvien heittämät
varjoläiskät sekaantuivat eläinparviin aivan silmän kantamattomiin.
Kaikki ei ollut kuitenkaan villiraavaita, siellä oli yhtä suuria
hirvi- ja metsähärkälaumoja; villisikajoukkoja kuljeskeli viidakossa
edestakaisin, saaressa seisoi karhu mustikanvarpujen keskellä ja
puronreunalla onki kettu käpälillään rautuja vedestä. Hirviä kulki
nuoressa koivikossa, vaivaismännyistä lehahti metsoparvia lentoon
niihin katsoessa ja jos kanervikkoon astui, pyrähti sieltä joukottain
teiriä. Lähimailla vilisi eläimiä ja etäämpänä sulautuivat laumat
hämäriksi juoviksi, jotka yhtyivät taivaanrantaan ja jatkuivat vielä
sen tuolle puolellekin. Täällä oli helppoa hankkia lihaa yltäkyllin
ja Valkokarhulle jäi mielin määrin aikaa laivojensa rakentamiseen
päästäkseen lähtöön.
Jo ensimäisenä vuotena anoi Kevät Valkokarhua pyytämään hänelle
muutamia lehmiä elävänä, hän koettaisi kesyttää niitä. Porot eivät
enään viihtyneet, ne kaipasivat jäätikköä ja lakkasivat lypsämästä.
Siten sai hän ensimäiset lehmänsä ja jo samana päivänä kun ne oli
otettu kiinni tyytyivät ne kohtaloonsa ja alkoivat märehtiä syvät
silmät kylläisinä. Niillä oli maitoa paljon runsaammin kuin poroilla
ja sitten ne olivat niin lempeitä. Niistä tuli lasten paraita ystäviä.
Kevät rakasti niitä, ne olivat hänen lemmikkejään ja ystäviään. Hän
kuljeskeli aina niiden parissa ystävällisesti jutellen. Niiden verevien
sarvien lämpö virtaili hänen kätensä kautta sydämeen asti. Niissä oli
sen heinän lämmin tuoksu, jota ne söivät ja sitä ravintoa olikin niillä
riittämään asti.
Keväästä tuli taiteilija lehmien maidon virtaillessa hänen suurten,
äidillisten käsiensä välitse. Hän valmisti juustoa. Sitä muodostui
itsestään kun pani maitoon palasen juoksutinmahaa ja Keväällä oli aina
varastossa pyöreitä painettuja juustokakkuja. Kun miehet palasivat
kotiin märiltä töiltään joko kalastuksesta tai purjehtimasta, kiittivät
he usein äitiä juustoviipaleesta.
Pojat tekivät hänelle vastalahjaksi veitsiä ja lusikoita luusta.
Valkokarhu oli tyytyväinen siihen lankaan, jota Kevät ja tyttäret
istuivat kärsivällisesti sormillaan punomassa, etenkin senjälkeen kun
hän oli alkanut valmistaa verkkoja millä pyytää kaloja ja siihen hän
tarvitsi paljon lankaa. Kuten tavallista, koetti hän nytkin löytää
paraan keinon ja kokeiltuaan silmät tarkkana päivän verran, toi hän
Keväälle _värttinän_, jolla voi kiertää kymmenen kertaa enemmän
pellavaa kuin käsin. Se oli pieni keppi, päässä pyöreä levy, jota
pyöritettiin, kunnes se pyöri omalla vauhdillaan ja kehräsi langan
somasti. Tarpeeksi kerrattu lanka kierrettiin kepin ympärille ja niin
saatettiin kehrätä edelleen langan joutumatta epäkuntoon. Värttinä oli
naisväen mieleen ja se pyörikin siitä alkaen aina kodissa.
Kun he olivat saaneet uudelleen tulen ja Kevät oli polttanut suuren
määrän ruukkuja ja patoja, alkoi hän valmistaa voitakin. Jos totuuden
sanoo, sai sen keksiminen alkunsa Kevään omista tarpeista, hän halusi
voidella ruumistaan hyvänhajuisilla aineilla. Hän voiteli tyttärineen
itseään ensin sillä sakealla kermalla, joka kohosi maidon pinnalle
niin että sen saattoi kuoria pois; mutta voide kävi sakeammaksi
ja vahvemmaksi, jos se sai seisoa vähän aikaa ja etenkin jos sitä
ravisteli ruukussa kovasti. Se oli hidasta ja ankaraa työtä, jossa
täytyi vuorotella, mutta he tekivät sen mielellään kunnes kerma muuttui
voiksi ja he saivat hyvän voiteen. Valkokarhu mieltyi voiteeseen mutta
karkeampi luonteisena käytti hän sitä toisin, hän söi sitä. Ja Kevät
valmisti sitä hänelle suuremmissa määrin. Täten oli voi vähitellen
tullut käytäntöön, ensin ylellisyytenä, sitten jokapäiväisten
elintapojen vaihteluna.
Leipomisessakin oli Kevät päässyt pitkälle. Mutta kaikki mikä koski
viljaa ja hänen harjoittamaansa maanviljelystä, perustui erityisen
salaperäiseen suhteeseen maahan; hän palvoi sitä omalla naisellisella
tavallaan, joka johti mieleen sen kevään ja sen onnen päivän jolloin
tuli uudelleen saatiin.