YKSISARVINEN.

Oli mies Valkokarhu nimeltään. Hän ei kuulunut Garm-sukuun.

Hän kuuli jo varhain sen suvun vääryyksistä ja ylivallasta. Valkokarhun

isällä oli tapana istua luolassaan selkä perimpään nurkkaan päin ja

liikutella huuliaan sillä tavalla että huomasi kirousten kuohuvan hänen

mielessään. Garmilaiset olivat näet loukanneet häntä ja se painoi hänen

sydäntään niinkuin hehkuva kivi. Mutta ääntäkään ei hän päästänyt, hän

nieli kiukkunsa. Valkokarhun isä oli taitava metsästäjä ja vuosittain

kantoi hän verona suuren määrän mammutin hampaita Tuurille, Garm-suvun

nykyiselle vanhimmalle.

Valkokarhun isä oli hyvin voimakas, mutta Tuuri oli pienikasvuinen

vetelys, joka ei viitsinyt vaivata lihavata ruumistaan varasto-huoneita

ja makuupaikkaansa kauemma. Lapsena oli Valkokarhu katsellut ihmetellen

noita kahta ja kuullut Tuurin antavan käskyjä isälle, jonka rintaan

asti hän vain ylettyi. Kun Valkokarhu oli muitten lasten kera ulkona

saarella ja ahmattimaisen ruokahalun kasvaessa poikien mielet tulivat

rohkeiksi, puhuttiin aina siitä että kun kerran tullaan suureksi,

syödään Tuuri ja vesi herahti kielelle sen sanottua, mutta samassa

puistatti. Tuurillahan oli näet pyhä kivi, joka löi miehen kuoliaaksi

ja palasi taas takaisin hänen käsiinsä. Huu, miten puistatti!

Kun Valkokarhu kasvoi ja hänestä tuli metsämies, oppi hänkin

kunnioittamaan jumal-isää ja hänet vihittiin haudalla uhraamaan

suurimman osan saaliistaan garmilaisille. Ja samalla kertaa teki Tuuri

Valkokarhulle tiettäväksi, kuten hän oli tehnyt ennen muillekin,

että iloinen uhraaminen olisi hänelle eduksi, koska Isä-vanhus pian

saapuu ja vie koko kansan kotiin siihen rikkaaseen maahan, jonka hän

tiesi olevan olemassa. Niin, kyllähän Valkokarhu tiesi siitä ihanasta

kesämaasta, joka oli kadotettu ja jonka Tuuri sanoi saatavan takaisin.

Mutta hän ei tuhlannut sille paljon ajatuksiaan. Jäätikkö oli hänelle

kyllin hyvä. Valkokarhu suoritti uhrinsa sillä hän sai saalista,

kymmenin verroin enemmän kuin muut. Hänestä tuli voimakas metsästäjä ja

hän oli saaren iloisin mies, joka aina lauleli, eikä ollut epäsovussa

kenenkään, ei edes Tuurin kanssa.

Mutta Valkokarhu otti itsellensä tytön ja silloin särkyi rauha. Tapa

oli sellainen että jos nuori pari aikoi asettua omaan kotiin, piti

heidät siunattaman Isä-vanhuksen hautakummulla ja heidän kotiinsa piti

ottaa tuli pyhästä emäroviosta. Kaikki muu tuli oli epäpuhdasta ja

siksi se oli kiellettyä. Ei kukaan kunnon ihminen ollut seuraamatta

tätä tapaa ja tunturisaarella oli vain kunnon ihmisiä, Mutta vihkiminen

maksoi paljon ja velvotti koko elinajaksi, sitä paitsi riippui

kokonaan Tuurin mielivallasta, suostuiko hän ensinkään liittoon. Ja

Valkokarhulta hän kielsi sen. Tuuri ei ollut milloinkaan sietänyt

Valkokarhun perhettä, mutta neitonen toivoi salaa Valkokarhua. Hänen

nimensä oli Kevät ja hän oli ihana.

Joka nyt luulee että Tuuri suorastaan kielsi ja siinä kaikki, hän ei

tunne Tuuria. Valkokarhu sai kiellon siinä varovaisessa muodossa, että

jos hän toisi yksisarvisen sarven kanta-isän haudalle, olisi Kevät

hänen; — mutta sehän olisi — arveli Tuuri — mahdotonta.

Valkokarhu hymyili. Hän lähti jäätikölle ja viipyi vuoden ja kun

hän palasi oli hän kaatanut hirviön. Se oli suurin urostyö mitä

kukaan saaren miehistä oli tehnyt. Ei kukaan ollut ajatellut sitä

mahdolliseksi. Poika-vanhus oli ainoa, jolla olisi ollut kyllin voimaa

ja rohkeutta siihen minkä Valkokarhu suoritti. Häntä alettiin kutsua

yksi-sarvisen kaatajaksi ja häntä ylistettiin lauluissa ja taruissa.

Itse hän piirsi ikuiseksi muistoksi keihäänsä kärkeen kuvan koko

metsästyksen kulusta. Ensin oli pitkä, viiva, jonka alla oli neljä

pystyviivaa ja sen poikki vinoviiva. Se oli yksisarvinen. Sitten oli

viiva ja sen poikki toinen, se oli Valkokarhu itse heittokeihäineen.

Loppua, taistelua ja yksisarven kuolemaa ei voinut väärin ymmärtää.

Ja eläin olikin oikea yksisarvinen. Ei tuo tavallinen villanen ja

vihainen Rinoceros, joka seurasi mammutin jälkiä tunturisaarella ja

jonka jäätikköläiset usein kaatoivat. Sekin oli tosin sekä ilkeä että

vaarallinen ja aika vaikeata oli siitä selviytyä, mutta ei se ollut

kuitenkaan mitään yksisarveen verraten.

Tämä oli aivan erikoista lajia. Sillä oli ainoastaan yksi sarvi ja se

oli lähes kolme kertaa suurempi sarvikuonoa. Sen ruumis oli pitempi

kuin mammutin, mutta se ei ollut niin korkea. Kauheinta oli että se

huolimatta äärettömästä ruumiinpainostaan juoksi ja hyppi kuten hirvi,

ja että se hyökkäsi aivan odottamatta kimppuun. Oli varmasti kuoleman

oma jos joutui sen näköpiiriinkin.

Jos se vainusi vähänkin metsästäjiä, lähti se täyttä ravia niiden

kimppuun, päästellen kurkustaan korvia vihlovia, karjuvia ääniä ja

miehenkorkuinen, otsassa, silmien lomassa oleva sarvi oli ojossa

lävistämään sen onnettoman, joka uskalsi penikulman alalla sitä lähetä.

Oli hirvittävää jo nähdäkin tuon luonnottoman suuren eläimen juoksevan

ja kääntelevän nopeasti kuin koira. Se oli maailman nopein ja painavin

eläin. Kun se läheni nuolennopeana, jäi sen jälkeen maahan niin suuria

koloja että mies mahtui niihin ryömimään ja se kääntyi niin äkkiä, että

tuskin ennätti ajatellakaan. Sitä ei päässyt pakoon.

Kaikkein pahinta oli se, että sitä tuskin huomasi jäätiköllä tai

pajua kasvavilla kallioilla, joissa se oleskeli. Se saattoi maata

ja muistuttaa soikeata kivilohkaretta jäällä tai vaivaispensaikkoa,

kunnes se äkkiä nousi ja oli samassa lähellä. Metsästäjät tiesivät

heti kohtalonsa, nähtyään jäätiköllä jotain outoa, jota he olivat

luulleet elottomaksi ja joka äkkiä liikahti. Se oli yksisarvinen ja

he tiesivät joutuvansa seuraavassa hetkessä joko lävistetyksi tai

poljetuksi muodottomaksi. Joku ani harva oli pelastunut sen käsistä ja

heidän kertomustensa mukaan tiedettiin tuosta kauheasta eläimestä mitä

tiedettiin.

Jäätikköläisten mielestä oli olemassa ainoastaan yksi ainoa

yksisarvinen kaiken kaikkiaan. Se oli naaras ja oli se ollut olemassa

niiltä ajoilta asti jolloin eläimet karkoitettiin kadotetusta maasta.

Silloin ei yksisarvinen ollut saanut puolisoa vaan oli saanut elää

yksinään ja niin oli siitä tullut jäätikön vanha-neito ja senvuoksi se

oli niin pitkä ruumiinen, niin jäntevä ja niin purevan katkera koko

maailmalle. Ne harvat, jotka olivat hengissä selviytyneet sen käsistä,

kertoivat, että sillä oli hyvin pienet punaiset silmät, niinkuin

se olisi itkenyt koko ijäisyyden ja kun uuden kuun aikana kuului

jäätiköltä penikulmain päästä hirveä karjunta, sanottiin yksisarvisen

seisovan siellä häntä pohjoiseen päin ja valittavan niin, että sen

sydämen luuli särkyvän, itkevän puolisoa, jota se ei koskaan saanut.

Se oli säilyttänyt ihmeellisen liikkeitten nuorteuden, kun ei sillä

milloinkaan ollut pentuja; se laukkasi vielä kuin vasikka vaikka se oli

niin vanha, että sen lapojen päälle alkoi kasvaa kiveä. Silminnäkijät

kertoivat vielä väristen, että sen kasvot ja koko sen ruumis, missä ei

villa sitä peittänyt, oli niin ryppyinen että siihen saattoi haavoittaa

itseään, niin sen oli ikä kivettänyt kerroksiin. Ja sarvi oli niin

pitkä, paljon pitempi kuin uroolla, koska se oli elänyt niin vanhaksi

vaikka olikin naaras.

Ei ollut ihme että jäätikköläiset pitivät aivan mahdottomana voittaa

sellaista olentoa, jolla oli tallella koko nuoruuden ketteryys ja

tulisuus ja jonka kuolemattomuuteen ja lapsettomuuteen oli yhtynyt

pakkanen ja yksinäisyys. — Mutta nyt oli Valkokarhu sittenkin päättänyt

yksisarvisen päivät.

Metsästyksen yksityiskohtia ei koskaan saatu selville. Valkokarhu oli

ollut yksinään ja hän kertoi sitten laulaen ja ihastuneena, mutta

hyvin lyhyesti tapahtumasta. Hän oli leikkinyt niin kauan sen vanhan

neitosen kanssa, että se oli mennyt johonkin jäätikön onkaloon ja

tarttunut sinne kiinni ja siellä hän oli ottanut sen hengiltä. Sarvi

oli Valkokarhun mittainen kun se pantiin maahan pystyyn hänen viereensä

ja Valkokarhu oli pitkä. Siinä oli niin monta vuosirengasta ettei niitä

voinut lukeakaan, se muistutti iki-kaihon tornia, jossa oli kerros

kerroksen päällä loppumattomiin.

Paitsi sarvea toi Valkokarhu kotiin yksisarvisen sydämen, joka oli

hyvin nuoren ja kirkkaan näköinen, mutta niin kova ettei siihen mikään

piikirves pystynyt.

Tuuri otti yksisarvisen sarven talteen Poikavanhuksen puolesta. Mutta

kaikelle sille laululle ja riemulle, minkä Valkokarhun suur-työ

synnytti saarella, käänsi Tuuri lihavan selkänsä. Hän näytti kokonaan

unohtaneen välipuheen.

Mutta kun Valkokarhu vihdoin nöyrästi huomautti että nyt hän siis sai

Kevään, kuten puhe oli, vastasi Tuuri hämärästi jotain siihen suuntaan,

että hän oli ajatellut ja laskenut vain pientä pilaa pyytäessään

Valkokarhua kaatamaan yksisarvisen. Puolueettomat miehet olisivat

samaa mieltä, että ehdotus oli ollut vain hienossa muodossa annettu

kielto. Mutta jos Valkokarhu oli käsittämättömyydessään ja vihapäissään

ymmärtänyt hänet sananmukaisesti, oli hän nyt valmis selittämään

hartaan toivomuksensa olevan, että Valkokarhu saisi röyhkeydestään

ansaitun rangaistuksen. Koska Valkokarhu oli tullut terveenä kotiin,

oli siis hän pitänyt Tuuria pilkkanaan ja oli nyt vikapäänä sovittava

jumal-isälle asiain uuden käänteen. Se oli Tuurin vastaus.

Keskustelu tapahtui garmilaisten asuinpaikalla, Pojan muinaisessa

kodissa, joka oli pyhä paikka. Ja nyt kehittyivät asiat nopeasti. Kun

Valkokarhu nyt ymmärsi ettei hän saanut Kevättä eikä tultakaan omalle

liedelleen, raivostui hän ja vaistomaisesti ikäänkuin puskeakseen

heristi päätään, jossa hänellä oli myskihärän nahka sarvineen

päivineen. Silloin pelästyi Tuuri, kyyristyi ja kulmakarvat alkoivat

väristä niinkuin kovassa vedossa. Valkokarhu hymyili, hän leppyi heti.

Nyt hän alkoi katsella Tuuria kauan, hän tarkasteli kiireestä

kantapäähän ja nauroi vihdoin ääneen. Sitten hän löi tuota raukkaa

pienellä risulla, pienimmällä minkä löysi ja aikoi mennä. Mutta Tuuri

alkoi huutaa kuin suurimmassa hengenhädässä ja garmilaisia alkoi

rynnätä joka haaralta hihnoineen ja seipäineen sitomaan Valkokarhua ja

antamaan hänelle selkään.

Silloin valtasi Valkokarhun Pojan henki ja ennenkuin kukaan

aavistikaan, oli hän tehnyt odottamattoman teon, lyönyt yhden Tuurin

pojista, koskemattoman pyhän — kuoliaaksi. Ja kun toiset peräytyivät

kauhun lyöminä, tarttui Valkokarhu raivoissaan ruumiin toiseen käteen,

laski jalkansa rinnalle ja veti irti sen käden, jossa keppi oli ollut.

Valkokarhu ulisi, heitti revityn käden Tuurin jalkoihin. Samassa hän

tyyntyi ja meni.

Samana päivänä ryösti Valkokarhu Kevään ja he pakenivat jäätikölle.