Pohjolan kansa lisääntyi. Jäätikön levetessä lisääntyivät Pojan ja
Emon jälkeläiset jakautuen lukuisiin perheisiin ja pikkuheimoihin,
jotka asuivat kaikkialla tunturisaarella säilyttäen edelleen
heimovanhempainsa elintavat.
Alussa peri jäätikön kansa entisten metsässä asuvien heimolaistensa
veren. Pojan pojat tekivät retkiä etelään metsäkansan luo tuoden sieltä
itselleen vaimoja. Heidän poikansa tekivät samoin ja senjälkeen oli
kansan tapana, että jäätikön nuorukaiset, miehen ikään päästyään,
suorittivat miehuuskokeensa hankkimalla metsäseuduista itselleen
puolison. Nämä partioretket suoritettiin aina keväällä ja silloin
vallitsi voimakas juhlatunnelma, josta lapset uneksuivat, jota
vanhemmat säilyttivät ihanana muistona. Paitsi nuorten neitosten
tuontia, veivät nämä retket morsianten omaisten yhteyteen, olipa
ruuassakin tervetullutta vaihtelua. Heimon kesken kerrotaan hupaisia
taruja naisten ryöstöistä ja sitä seuraavista aterioista, jolloin
juhlahumussa saatettiin syödä morsiankin, jonka jälkeen, jottei
tarvinnut tyhjin käsin palata kotiin, täytyi suorittaa koko retki
uudelleen. Vieraassa ympäristössä katosi arkuus.
Mutta kun nuoret miehet olivat palanneet takaisin jäätikölle
metsä-neitosineen, pidettiin näitä hyvänä, osaksi heidän erikoisuutensa
vuoksi, osaksi siksi että heistä tuli oivallisia äitejä. Ja tuo melkein
itsetiedoton irvistys, jolla heitä lähestyttiin ikäänkuin syödäkseen
heidät, muuttui siten tarkottamaan hyväilyä ja omistamis-iloa.
Matkat yhä laajenivat jäätikön levitessä. Saattoi kulua kokonainen
vuosi, ennenkuin tapasi etelän metsäläisiä ja ennätti palata naisineen
takaisin kotiin. Ja siksipä alkoi tapa unohtua. Sitä paitsi hävisi tapa
siitäkin syystä, että jäätikkö-kansa oli aikojen kuluessa kasvanut niin
suureksi, että eri perheitten nuoret olivat toisilleen siksi vieraita
— vaikkakin olivat sukulaisia — joten saattoi herätä molemminpuolinen
mieltymys, joka johtaa nuoret ihmiset yhteen. Kaikella on aikansa.
Naisten ryöstöt alkoivat jo olla entisaikain töitä. Pojan jälkeläiset
ja hänen esi-isänsä kuuluivat jo kahteen toisistaan kokonaan eroavaan
ihmislajiin. Kerrottiin yhä tarumaisempia juttuja aarniometsäin
tummista, ihanista tyttäristä, mutta ne jotkut harvat, joita sieltä
vielä joukolla haettaessa saatiin, olivat myskin hajuiset eivätkä
miellyttäneet jäätikön kansaa. Toista on haaveilla niin, että vesi
kielelle herahtaa, toista vastenmielinen todellisuus. Ja kun etäisyys
ja aika olivat vihdoin erottaneet nämä kaksi kansaa toisistaan,
pidettiin vähintäkin halua omistaa joku noista villi-naisista
suorastaan rikoksena. Mutta sensijaan tarut, joille kaipaus vielä
siipiä antoi, muodostuivat yhä ihanammiksi, ja lopulta kasvoi niiden
ympärille kokonainen maailma.
Siten syveni kuilu syvenemistään näiden kahden kansan välillä, jotka
jäätikkö oli erottanut. He eivät muistuttaneetkaan enään toisiaan. Ero
sen oli vaikuttanut auttamattomasti. Alkukansa, joka aina sai siirtyä,
oli pysynyt samana, jotavastoin Poika, joka ei tahtonut taipua, oli
muuttunut toiseksi ja jättänyt jälkeläisilleen perinnöksi muuttuneen
luonteensa. Metsäläiset pakenivat aina talvea, kulkivat yhä etelämpään
voidakseen viettää entistä elintapaansa ja tämä väistyminen tuli
kerran, heidän samalla tullessaan yhä monilukuisemmiksi, viemään heidät
kaukaisille maan äärille ja levittämään heidät kaikkiin maan-osiin.
Mutta Pojan heimo jäi Pohjolaan. Se sai mukautua yhä vaikeampiin
olosuhteisiin, jotka pakottivat sitä paikallaan pysyen kehittymään.
He eivät enään edes muistuttaneetkaan noita alastomia, huolettomia
villejä, joista he olivat lähtöisin. He olivat toisia ihmisiä.
Vaivaloinen metsästys-elämä jäätiköllä loi Pojan pojat suuriksi ja
vahvoiksi kuin karhut. Vaatteet tekivät tarpeettomiksi heidän ruumiinsa
karvapeitteen, nahoilla verhotusta ihosta tuli valkea ja punertava.
Alituisen kostea ilma vaalensi hiukset ja ennen niin suljettuihin
silmiin loivat jäätikön luolat, taivaanrannalla kajastava jää ja
taivaan sini oman avoimen värinsä.
Ja koko heidän olemuksensa oli toisenlainen kuin kaukaisten esi-isien.
He eivät enään metsäläisten tavoin hävittäneet asuinsijojaan ja
asettuneet taas toiseen, suotuisempaan paikkaan, heidän elinehtonsa
vaativat ensin tarkoin punnitsemaan asioita ja sitten, ajan
tultua, tarttumaan tarmolla työhön. He eivät eläneet huolettomina
nykyhetkessä, aarniometsäin ikuisen kesän lumoissa, heidän täytyi
muistaa tulevaisuutta, ajatella eteenpäin, jos aikoivat kestää eri
vuodenaikoja. Alkukansan hillittömän intohimoisuuden sijasta oli
heillä sellainen itsensä hillitsemistaito, että sitä saattoi luulla
kylmäverisyydeksi.
Se teki heidät suljetuiksi ja raskasmielisen näköisiksi, eikä heidän
asunnoistaan kajahdellut sellainen sirkutus kuin metsän lehtimajoista.
Mutta elämän ilo ja vilkkaus piili heidän luonteensa syvyydessä, olipa
siellä vahvistumistaan vahvistunutkin. Tässäkin suhteessa muistuttivat
kaikki Poikaa, jonka levollisuudesta läpi koko elämän kerrottiin taruja
polvesta polveen, mutta samoin kertoeltiin siitä rajusta kiivaudesta,
millä hän parina kertana käytti jättiläisvoimiaan. Sanottiin ettei
kukaan ollut koskaan nähnyt Pojan nauravan ja kuitenkin tiedettiin
varmasti, että hän nautti olemassa-olostaan enemmän kuin kukaan
muu. Mutta hän olikin kuolematon. Jäätikkökansa ajatteli tuota
tois-silmä-vanhusta yhä hämärämmin kunnioituksen tuntein. Kaikki
häneltä periytyvä oli pyhää. Hänestä kaikki polveutui.
Se elämä, jota tunturisaarella elettiin monen, monen sukupolven
aikana — vuosi-tuhansien vieriessä — oli aivan Pojan ja Emon, noiden
ensimmäisten esivanhempain elämän kaltaista ja kaiken _tulikin_ pysyä
samanlaisena.
Miehet valmistelivat aseitaan ja harjoittivat metsästystä. Tässäkään ei
tapahtunut muuta muutosta, kuin että riista tuli yhä harvinaisemmaksi
ja sitä täytyi etsiä yhä kauempaa. Silloin alkoivat kaikki perhekunnat
pitää kesyjä peuroja, jotka silloin teurastettiin kun metsänriistaa ei
saatu. Tärkeimpänä riistana oli mammutti, jonka kanssa jo aikoja sitten
oli rikottu rauha ja jota pyydettiin luolista heittokeihäillä. Niitä
oli ikävä kyllä vaan niin vähän ja usein sai kulkea penikulmittain
jäätikköä etäisille tunturisaarille ennenkuin niitä löysi.
Merkkitapauksena pidettiinkin sitä päivää, jolloin metsästäjät kauan
poissa oltuaan palasivat kertoen saaliistaan. Silloin raikui kautta
koko saaren riemuhuutoja; mammutin hampaalla toitotettiin ja ilo oli
ylimmillään. Merkkihuudot kaikuivat kaikkialla, mutta etenkin siinä
perhekunnassa, johon onnellinen mammutin jälkien ensimäinen löytäjä
kuului. Silloin läksivät kaikki, jotka suinkin kynsille kykenivät;
kulkivat jäätikön poikki yhden tai useamman päivämatkan päähän sinne
missä mammutti oli. Heillä oli myötä tulta ja nahkoja telttoja varten
ja mammutin ympärille muodostui kokonainen leiri ja siinä pidettiin
sellaiset lihan syömingit ettei sillä ollut mitään määrää. Nuo
onnelliset jäätikköläiset, jotka riemuitsivat siinä mammutin ympärillä,
olivat itse teurastetun näköisiä, niin verissä he olivat kiireestä
kantapäähän. Nahat heitettiin yltä ja ilkialastomina pistivät he
päänsä jättiläis-eläimen höyryäviin sisälmyksiin. Kullakin heistä
oli kädessä vasta tehty, vielä salamalta tuoksuva piiveitsi, Naiset
nostivat vaatteensa niin että ne olivat renkaana kaulassa ja he
juoksivat kiireisinä äännellen edestakaisin nuotion ja mammutin ruumiin
väliä. Silloin saattoi tapahtua merkillisiä seikkoja, mutta mammutin
teurastuksessa oli _kaikki_ luvallista.
Juhla-ateria alettiin mammutin lämpimästä mahalaukusta, joka oli
täynnä puoleksi sulanutta ruokaa. Siellä oli kasottain lehtikuusen
neulasia, sammalta, ajuruohoa, kaarnaa ja marjoja, kaikki paahtuneena
ja herkullisena, maha-happoon sekaantuneena liemenä, joka melkein
juovutti nuo kasviruokiin tottumattomat ihmiset. Tämä ruoka oli ollut
vanhan Tois-silmän lempiruokaa hänen vanhuuden päivinään. Hänellä
oli tapana sanoa, että se johti hänen mieleensä hänen nuoruutensa
viheriät aarniometsät. Joka mammutin teurastuksessa säästettiin suuri
osa mahalaukkua sisuksineen. Se uhrattiin Pojan hautakummulla kotiin
palattua. Vanhat metsästäjät tiesivät kertoa iso-isäinsä kuulleen taas
omilta iso-isiltään Tois-silmän mammutinmaha-rakkaudesta. Siihen vielä
lisättiin merkillisenä muinaistaruna että jäätikkökansa Pojan, hänen
poikainsa ja poikainsa poikain aikana oli niin harvalukuinen, että se
kaikkine perheineen töin tuskin jaksoi syödä yhden mammutin kerrallaan.
Se oli siihen aikaan. Nyt sensijaan saattoi koko jäätikköheimo, jos se
oli yhdessä paikassa koossa, syödä ilman vähintäkään vaivaa yhtä monta
mammuttia kuin yhden miehen käsissä oli sormia, vieläpä sai kaikki
varpaatkin ottaa lukuun.
Laulut ja tarut, menneet ajat ja aikain vaiheet kertoeltiin tällaisina
suurina mammutti-juhlina, jolloin liha-humala irrotti kielen kannat ja
kauhistava kalmanpainajainen siitti mieliin villejä unia. Juteltiin
kernaasti ja perin pohjin jännittäviä kertomuksia siitä taikka
tästä mammutista, joka oli tullut hulluksi ja tallannut metsästäjän
kuoliaaksi. Se olikin julkea mammutti, joka ei ollut suonut nälkäisille
ihmisille mitään. Ja kun oltiin oikein kylläisiä, niin kylläisiä, että
viimeinen pala ei tahtonut enään kurkusta alas painua, vaan voiteli
kielenkantaa, silloin kääntyi puheenaihe itsestään kaskuilemaan siitä
suuresta yliluonnollisesta mammutista, jonka oli vain nähnyt Jumala ja
jokaisen iso-isä. Tai sattui niinkin — etenkin jos oli syöty munuaisia
— että kerrottiin miten joku oli itse sen nähnyt jäätiköllä jonain
talvi-yönä. Se oli ollut äärettömän vanha uros; sen kulmahampaat
olivat ulottuneet revontuliin asti ja sen turkki oli ollut niin
iän vaalentama, että se oli ollut valkoinen kuin lumimyrsky. Mutta
se oli ollutkin itse isä-mammutti ja se ennusti nälänhätää. Ja jos
kellä oli ennen aavistamattomia runoilijan lahjoja, tulivat ne kyllä
esille tällaisilla mammutti-ateriolla ja suusta suuhun kulki monen
monta laulua, joissa kuvastui nuotio-herkut, jäätikön paistin käry ja
taivaalla tuikkivat tähdet.
Heimo ei palannut kaadetun mammutin äärestä ennenkuin se oli käytetty
aivan sananmukaisesti nahkoineen, karvoineen. Jos lihasta jäi jotakin
syömättä, vietiin se viipaleiksi leikeltynä kotiin ja savustettiin.
Villaa käytettiin vaatteiksi ja majojen sisustukseen, luille, suolille
ja suonille oli omat käyttöpaikkansa, kaikki oli tarpeen. Ja kun kaikki
oli koottu ja kuljetettu kotiin, alkoi tavaran jako. Se oli suuri työ,
sillä jokaisen saarelaisen tuli saada jotain eläimestä, joko enemmän
tai vähemmän, tarkkojen ennakkomääräysten mukaan. Jäätikköläiset olivat
täten aina saaliin jakaneet niiltä ajoilta asti, jolloin Poika-vanhus
itse toimitti teurastuksen ja piti huolta siitä, että kukin sai yhtä
suuren osan. Sellaista oli ollut silloin, mutta nyt teki sen vaikeaksi
jäätikkökansan lukuisuus, olipa aivan mahdotonta suorastaan jakaa.
Se täytyi nyt toimittaa suhteellisesti. Oli määrättyjä rikkomattomia
lakeja, joitten mukaan jaon tuli tapahtua, mutta heimon kasvaessa
täytyi lakeja tulkita uudelleen ja lopulta se oli niin vaikeata, että
ani harva oli niistä oikein selvillä. Ensiksi sai osansa saaliin
onnellinen löytäjä. Hänelle kuului toinen suurista torahampaista, josta
hän sai oivallisen torven tai uusia erinomaisia heittokeihäitä. Toinen
kuului Tois-silmälle ja se uhrattiin hautaan mammutin sisälmysten ynnä
muun hyvän kera. Liha sekä muu osa eläintä jaettiin ankarien sääntöjen
mukaan, niin että se heimo, jonka osalle teurastus lankesi, sai
suurimman osan. Loppu jaettiin sukulaisuus-suhteitten mukaan, kunnes
jokainen saaren perhe oli saanut osan saaliista, joskin se osa saattoi
olla aivan pieni. Suosituin oli tietysti Garm-suku, joka polveutui
Pojan-esikoisesta ja jolla oli oikeus ottaa vastaan Tois-silmälle
kuuluvat uhrit. Yhdestä ainoasta mammutista, joka tosin oli pian syöty,
riitti yhdelle perheelle työtä moneksi vuodeksi ja koko saarelle
suurimmaksi osaksi talvea, niin paljon sillä oli villoja, suolia ja
suonia punottavaksi. Ihmeellisen paljon sellaisessa eläimessä olikin,
olkoonpa vaan että se oli mahtavan suuri, mutta kaukana jäätiköllä
näytti se vain hyttysen kokoiselta.
Paitsi tuota suurta Pohjolan elefanttia pyydystivät miehet
hienovillaista sarvikuonoa, peuroja, myskihärkiä, jääkarhuja ja monia
pienempiä eläimiä, kettuja ja jäniksiä, jotka asustivat kallioilla
tai kuljeskelivat niiden välillä jäällä. Metsästysretkillä seurasi
jäätikköläisiä koirat, joista Pojan ajoista asti oli kehittynyt
kokonainen kesy koiralaji. Se oli nyt sotajalalla entisten villien
sukulaistensa kanssa, jotka oleskelivat susien parissa ja sekaantuivat
niihin. Kotonakin oli koirista hyötyä. Ne vartioivat porolaumoja ja
estivät niitä karkaamasta saarelta.
Kun miesten metsästys ja ase-työt on mainittu, olikin koko heidän
elintapansa aivan samanlaista kuin kantaisän, Pojan, aikana ja siitä
oli kuitenkin kulunut lukemattoman monta sukupolvea. Asuntoina olivat
samat maakuopat, joita suuret harmaakivimöhkäleet suojasivat, vaatteina
samanlaiset pureskelemalla pehmennetyt ja rasvalla parkitut nahat ja
samalla tavalla ne kiinnitettiinkin pitkin poronnahkahihnoin. Oli
mahdotonta ajatellakaan mitään muutosta, sillä koko järjestyshän oli
Pojan luomaa, eikähän heillä muuta ollutkaan. Mikä hänelle kelpasi,
se kelpasi kyllä hänen lapsilleenkin ja muuttui tavaksi koko hänen
suvulleen.
Eräs seikka oli, jota Poika tuskin oli tullut ajatelleeksi eläessään:
se näet, että heidän lukumääränsä tulisi niin suureksi tunturisaarella.
Olihan saari tosin suuri, monen päivämatkan laajuinen joka suunnalle,
mutta aikain kuluessa oli heitä sittenkin tullut liian paljon. Ja
yhä enemmän tuli. Lapsia vallan kuhisi maassa. Heitä oli asumusten
ympärillä niinkuin kärpäsiä rikkaläjällä. Kun useampain perheitten
lapsia kokoontui oli heitä kokonainen suuri lauma, joka tulvaeli saarta
poikki ja pitkin ja joka yksinäiselle aikaihmisellekin saattoi olla
vaarallinen sivuutettava. He tahtoivat ruokaa ja kun heitä oli paljon
yhdessä, ilmoittivat he irvistellen että heille kelpasi _mikä tahansa_.
Ja jos sattui niin että kulkijan omia pienokaisia oli joukossa ja ne
näyttivät isälleen hampaitaan siltävaralta ettei hän sieltä joukosta
tuntisi omaansa, saattoi se tehdä isän mielen apeaksi.
Mutta oli muitakin syitä jotka mieliä masensivat kuin ruuan hankinta
noille liiankin monille suille. Ruoka ei ollut kaikille tasan jaettu,
vaikka he kaikki olivatkin tasa-arvoisia. Jo tämä seikka esti toisia
kehittymästä vapaasti. Tämä ja monet muut sisäisetkin syyt, etenkin
kanta-isän muistoon suhtautuminen, alkoivat taakan tavoin ahdistaa
jäätikköläisiä. Pojan säännöt, joiden tarkotuksena alkujaan oli
suojella kaikkia, alkoivat nyt estää yksilöitten ja siten koko saaren
kansan kehitystä. Kanta-isän palvelus joka vähitellen oli tullut
käytäntöön, yhdisti tosin kaikkia yhteen, mutta se esti myös heidän
kehitystään. Pojan hautakumpu oli kaiken keskuksena, eikä toisin
voinutkaan olla. Mutta yhä kasvava vääryys oli siinä, että yhdellä
ainoalla suvulla, Pojan esikoisesta Garmista polveutuvalla, oli
luonnollinen etu-oikeus johtaa kaikille yhteistä palvelusta. Tämä suku
vartioi Pojan hautaa ja vastaanotti hänelle tulevat uhrit.
Ei kukaan uskonut että Tois-silmä, kaikkein isä, voisi olla kuollut.
Eihän kukaan ollut häntä murhannut, eikä mikään tapaturmakaan häntä
saattanut päiviltä pois kuten muita ihmisiä. Hän oli vaan mennyt
majaansa koska itse tahtoi ja oli sitten jäänyt sinne. Monet väittivät
nähneensä hänet vielä miespolvia sitten, olipa niitäkin, jotka olivat
nähneet joskus tulen loistavan kummusta. Vanhus eli siis vielä ja
tietysti hän tarvitsi ruokaa, eikä paraskaan pala ollut hänelle liian
hyvä. Sitä ei pidetty minään että Garmin suku, joka vartioi hautaa
ja otti uhrit vastaan, nautti itse niistä joko salaa tai julkisesti,
sillä ajateltiin että se, mitä perhe sai, koitui asianomaisellekin.
Eikä kukaan myöskään mielestään kärsinyt vääryyttä luopuessaan
saaliinsa toisesta puolesta. Mutta viime aikoina jäi metsästäjälle
itselleen tuskin kymmenettä osaa. Metsästettiin melkein suorastaan
toisille. Ja Garmin jälkeläiset tahtoivat vallita muillakin aloilla
kuin saaliinjaossa ja heillä oli tukenaan tuo haudalle omistettu
kunnioitus-pelko. Heillä oli valta. Tuli ja sen alkulähde oli heidän
hallussaan.
Tietysti joka perheellä oli oma nuotionsa jota hoidettiin ja pidettiin
vireillä mitä suurimmalla huolella. Ja vaikka siihen niukkoina
aikoina oli viimeinen talinpala käytettävä, ei sitä saanut laskea
sammumaan. Jos se sittenkin pääsi sammumaan, ei ollut muuta neuvoa,
kuin hakea sytty emä-roviosta, jonka ukkovanhus itse oli sytyttänyt ja
jonka jälkeläiset omistivat. Itsestään oli selvä, etteivät he tulta
antaneet ilman runsasta korvausta tai muita velvoituksia. Garm-suvussa
oli kehittynyt hienon hieno halu pitää huolta omasta edusta, eikä
se suinkaan perintönä kulkiessa vähentynyt. Paitsi pyhää roviota
oli heillä tulikivikin, niin ettei heille puutetta tullut. Heidän
tulensa oli aina turvattuna, vieläpä jos roviokin pääsi sammumaan,
hehän tunsivat tulen salaisuuden. Jotkut sanoivat Tois-silmän
ilmoittaneen salaisuuden vanhimmalle pojalleen ja jättäneen hänen
tehtäväkseen tutustuttaa muut siihen, mutta että Garm olikin nähnyt
hyväksi säilyttää sen itselleen; toiset väittivät Pojan ottaneen
kiven hautaansa kanssaan ettei kukaan sitä saisi, mutta että Garm
oli rikkonut haudan rauhan ja ottanut sen itselleen. Miten sen asian
laita lieneekään ollut, se vaan tiedettiin, että tuo ihmeellinen kivi
oli Garm-suvun hallussa. Se kulki isältä pojalle suorassa polvessa
eikä sitä ollut kukaan nähnyt paitsi joka sukupolven esikoista. Ja
kiven sanottiin omistavan kaiken mahdollisen yliluonnollisen voiman.
Sitäpaitsi sitä ei ollut vielä koskaan käytetty rovion sytyttämiseen,
emä-roviohan oli palanut herkeämättä Pojan päivistä asti.
Jäätikkökansa alistui nöyrästi Garm-suvun valtaan Ukko-vanhuksen
vuoksi. Mutta tästä esi-isän palveluksesta oli seurauksena että
kaikki se mitä suvut säilyttivät traditionina Tois-silmän elämästä
ja tavoista, oli pysyvä sellaisena kautta aikojen ja tässä kulkivat
garmilaiset kaikin voimin etunenässä. Ei mikään ollut sallittua,
mikä ei kuulunut traditioniin, mistä ei voinut sanoa, että niin
oli vanhus tehnyt. Kaikkiin yksinkertaisimpiinkin tapoihin, joihin
aikoinaan välttämättömyys oli pakottanut, vaikkakin ne olivat Pojan
alkuunpanemat, liitettiin pyhä, syvempi merkitys, joka esti yrittämästä
mitään uutta, joka olisi saattanut helpottaa elämää. Seurauksena
tästä oli, että jokapäiväinen elämä jäykistyi ja tuskin uskallettiin
liikkua, ettei rikottaisi pyhyyttä. Vähitellen sammui yksityisten
metsästys-ilokin. Mutta ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta
siitä, mikä kunkin mielestä oli välttämätöntä. Eihän voinut tulla
kysymykseenkään, ettei joku myöntäisi kanta-isän haudalle sille
kuuluvaa kunnioitusta; sehän oli kunkin oman sydämen luonnollinen
ilmaisu. Eikä sitä aikonut Garm-sukukaan ja se vahvistautui
säilyttämään hurskasta tapaa syömällä ahkerasti mammutin sisälmyksiä,
joita kansa uhrasi Tois-silmälle.
Sillä kannalla olivat asiat ja sille kannalle ne jäivät niinkauan kuin
jäätikkö liukui eteenpäin ja siihen kului aikaa. Taivaalle ilmestyi
vieraita pyrstöniekkoja tähtiä ja hävisi jälleen jättäen ihmisten
mieliin salaperäisen kauhun. Sukupolvi seurasi toista; rikkaläjiin
asumusten lähelle kerääntyi kerros hiiliä ja luita toisensa jälkeen.
Miehet jotka muistivat lapsuutensa päivän selvästi, näkivät omien
lastensa kasvavan ja tuutivat nyt _heidän_ pienokaisiaan, jotka taas
tulisivat kokemaan saman. Ja yhä vielä valmistelivat jäätikköläiset
kirveitään ja rakensivat maahan kivimajojaan, aivan samanlaisia kuin
hämärä, mutta horjumaton muistotieto kertoi kanta-isän tehneen. Iät ja
ajat kuluivat ja elämän harmaa pimeys sulki samentaen mielet.
Jäätikkö puhui omaa salaista kieltään tunturisaaren ympärillä kuten se
oli vuosituhansia puhunut kumisten ja teutuen jään alaisissa rotkoissa,
ja maan alaisten vesien hioessa tunturien seiniä. Mutta kukaan ei sitä
kuullut, ne äänet olivat vanhoja, korva oli niihin tottunut.
Jäätikön miehet olivat jäähänsä sidotut, vaikkeivät he sitä itse edes
tienneet.
Mutta heidän kulkiessaan metsästysretkillään ja traditioiden
kietomissa vapaaehtoisissa kahleissaan, tuli naisten puolelta, ihme
kyllä, monta parannusta itsestään, huomaamatta aikaan. Ei kenenkään
mieleen johtunut tehdä heitä miesten yhteiskuntalaeista osalliseksi.
Ne olivat välttämättömyyden ulkopuolella ja oli heillä siten täysi
vapaus. Tosin ei naisilta puuttunut heidän omia pikkutapojaan. Ne
olivat ehkä vieläkin horjumattomammat kuin miesten tavat, sillä ne
oli luonut tottumus eivätkä he itse. Mutta koko naisten suvulla oli
hämärä, levollinen unhoittamisen taito, joka oli läheistä sukua
etelämaalaisten aarniometsä-luonteelle ja se salli monen seikan kulkea
päivän toisensa jälkeen aivan silmien sivu sitä huomaamatta. Ei mikään
ole epänaisellisempaa kuin olla erilainen kuin muut, saattaapa käydä
niinkin, että uuden vastustaminen luetaan rikokseksi.
Jokapäiväisessä elämässä olivat naiset seuranneet Emon tapoja ja
askartelivat ahkerasti punoustöitten ääressä, keräilivät aineita ja
tietysti ennenkaikkea puuhailivat lastensa kanssa. Uskokaa pois että
niitä kannettiin selässä kotona majassakin, vaikkei enään vaihdettukaan
asuinpaikkaa, sillä niin oli Emokin tehnyt. Kesäisin keräiltiin jyviä
ja kaikenlaista saarella kasvavaa ja syötäväksi kelpaavaa ja talvisin
punottiin lankaa ja palmikoitiin vaatteita — sehän kaikki oli jo
iänikuisen vanhaa.
Mutta nyt valmistelivat naiset saviruukkuja ja polttivat niitä tulessa.
Oliko Emokin tehnyt niin? Ehkä, ehkä ei. Naiset olivat sivelleet
koriaan savella kunnes yksi koreista, joka oli ripustettu tulen
päälle kuivamaan, oli palanut niin, että savi oli enään jälellä;
se oli ensimäinen ruukku. Siihen oli syynä huolimattomuus. Koko
sukupuolella oli siinä osansa. Se oli ihastuttava. Kerran ei joku
nuori neitonen malttanut muodostella ruukkuaan korin ympärille, vaan
teki sen suorastaan savesta — uskalikko — mutta se ei särkynyt! Kaikki
naiset seurasivat hänen esimerkkiään ja nyt valmistettiin aina kaikki
saviastiat yksinomaan savesta.
Mutta nuo poltetut ruukut johtivat tärkeään elintapojen muutokseen;
nyt totuttiin keittämään ruoka, joka ennen vain käristettiin. Vielä ei
kuitenkaan pantu astiaa tuleen, vaan siihen pistettiin hehkuvia hiiliä,
kunnes ruoka oli maukasta.
Naiset olivat tietysti omissa valloissaan ja puuhailivat tulen ääressä
niinä pitkinä päiväkausina, jolloin miehet olivat metsästysretkillä.
Kaikkia piti koitettaman, paistettaman ja haistettaman, kaadettaman
astioihin ja niistä pois, maistettaman ja sekotettaman uudestaan.
Pelkkä uteliaisuus ja joutilaisuus opetti heidät leipomaan. He
halusivat ruskottaa ja lämmittää kaikkia herkkujaan, ennenkuin suuhunsa
pistivät. Jyväsiä he paistoivat kivilaatalla, sillä siten ne maistuivat
makealta, he jauhoivat jyvät kahden kiven välissä, panivat vettä tai
maitoa joukkoon ennen leipomista ja leipoivat mitä ihastuttavimpia
kakkuja — lapsetkin alkoivat leipoa hiekasta samanlaisia — ja kun
miehetkin mieltyivät leipään, alettiin niitä leipoa säännöllisesti, kun
vaan jyviä oli varastossa. Etenkin talvisin, jolloin mitään yrttejä ei
ollut saatavissa olivat nämät kuumilla kivillä paistetut, suolasella
tuhalla maustetut leivät erittäin mieluisena ruuan lisänä.
Muuten pantiin aina saviruukkuun juuria ja sipulia, lihaa ja talia,
päälle kaadettiin vettä ja liemi lämmitettiin kuumilla kivillä, jotka
saattamatta ruokaa kiehumaan maustivat sitä hiilen ja tuhan maulla.
Kun sellainen hehkuva kivi, joka loisti luolassa kuin pieni aurinko
ja josta lähti säkeniä ja tulitähtiä, pudotettiin ruukkuun, jossa se
polskahti veteen niin että ruukku heilahti, saattoi jokainen nähdä
aivan selvästi että vedestä lähti paha henki tulen voimalla. Se
kierteleiksi, puhisi ilkeästi ja täytyi pitää kiinni ruukusta ettei se
läikkyisi laitojen yli. Ei ollut puhetta siitä, osasiko Emo aikanaan
keittää, kukapa sen tiesi. Mitä nyt tehtiin, oli luultavasti aina tehty.
Kun naiset eivät puuhailleet herkullisine taitoineen tulen ääressä,
palmikoivat he itselleen vaatteita toinen toistaan hienompia ja
ylellisempiä mutta aina mitä tarkimmin kaikkein maun mukaisia. Eräällä
vuosisadalla oli aivan välttämätöntä pukeutua ainoastaan jääkarhun
taljaan, jonka tuli olla edestä auki ylhäältä alas asti. Jääkarhut
hävitettiin melkein sukupuuttoon ja naiset eivät uskaltaneet mennä
ulos, sillä muoti oli niin kylmä, mutta mitä tehdä! Oli välttämätöntä
pukeutua juuri siten, sillä kukaan ei saanut nähdä millään ehdolla
vilaukseltakaan naisten selkää. Myöhempien aikojen vapaamieliset
ihmiset eivät voineet ymmärtää, miten entisajan kansa oli saattanut
takertua sellaisiin ennakkoluuloihin.
Jäätikkö-naiset kokoilivat tietysti aina koruja. Suden hampaista
tehty ketju — reikä porattuna hampaaseen ja yhdistettynä nauhaan oli
hauska tuollaisen heikon olennon kaulassa, joka oli vain nainen.
Kaikki saattoivat hankkia luun sieraimiinsa ja se ei ollutkaan
kauan käytännössä. Kauniille ihonvärille pantiin paljon painoa ja
jokainen koetti koristaa ihoaan värimullalla, jota saatiin lähteistä.
Kirkas väri levisi pian kasvoista kautta koko ruumiin ja nyt täytyy
mainita että se tarttui miehiinkin. Hekin alkoivat voidella itseään
värimullalla ja rasvalla niin että he olivat vallan tulenvärisiä ja
loistivat koreudessaan kauas asti.
Mutta paitsi näitä parannuksia, jotka koskivat heidän ulkonaista
puoltaan, olivat naiset ottaneet käytäntöön erään tavan, jota
Emo-vanhus ei ollut tuntenut, tavan, jota oli jo kauan käytetty
ja jonka alkuperää ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. He lypsivät
puolikesyjä porojaan ja käyttivät maidon talouteensa. Siihen liittyi
kenties pienoinen surullisen ihana tarina, äänetön kuin äidin sydän,
tarina naisesta, jolla ei ollut vastasyntyneelleen maitoa ja joka
oli ottanut sitä poroista, jotka kuljeskelivat asumusten ympärillä
talviteurastusta varten. Sitten olivat muutkin ihmiset päässeet
poronmaidon makuun. Nyt oli säiliökomeroissa aina maitoruukkuja, niissä
joko tuoretta tahi hapanta maitoa ja moni poro sai senvuoksi jäädä
henkiin. Tämä tapa johtaa sittemmin pitemmällekin.
Ylimalkaan viihdyttiin jäätiköllä hyvin ja vietettiin siellä
rehellistä, yksinkertaista elämää. Mutta väen alituinen lisääntyminen
ahdisti eikä päästy pitemmälle. Ehkäpä Pohjolaiset olisivat jääneet
ainiaaksi samalle tasolle, eläneet köyhää rehellisen, mutta
kehittymättömän metsästäjäkansan elämää, ellei siitä suljetusta
piiristä, minkä sisään heidän elämänsä oli jäykistynyt, olisi
murtautunut taas eräs, kuten Poika aikoinaan, uusi karkotettu ja
vapauttaja, joka vastoin kansansa tahtoa johti sen vapauteen.
Ja samaan aikaan joutuivat olosuhteet perinpohjaisen uudistuksen
alaiseksi jäätiköllä, joka kaikkina aikoina määräsi ihmisten kohtalon.