TULUKSET.

Pojan ja hänen perheensä elämä tuolla pohjoisella tunturisaarella

olisi käynyt yhä vaikeammaksi keskellä jäätikköä, yhä ankarammaksi

muuttuvien talvien ja yhä lyhenevien sadekesien vaiheilla, ellei Poika

olisi uudelleen hankkinut tulta, elettyään niin monta kovaa vuotta sitä

vailla.

Mutta kuten hänen koko kehityksensä vastuksista huolimatta oli

opettanut ettei olemassaolo parane ennenkuin on nähty kovinta hätääkin,

niin ilmestyi nyt tulikin talven sydännä äärimmäisen hädän hetkenä. Se

ei tullut salamana, ei putoavina hehkuvina kivinä eikä minään muunakaan

taivaasta tulevana tulenmuotona. Poikahan näet eli jäitten keskellä

köyhänä ja jumalan hylkäämänä. Hän saavutti tulen _taistellen_, hakkasi

vastakkain kovia kiviä, kunnes sai sen. Ja se päivä jolloin tuo suuri

ihme tapahtui, jolloin syttyi tuli hänen käsiensä töistä, oli riemuisa

voittopäivä, oikea triumfihetki, joka teki hänet kaikiksi ajoiksi

rikkaaksi ja teki hänestä luomakunnan herran.

Poika oli näet tiennyt jo vuosikausia että tulta oli jollain hänelle

tuntemattomalla tavalla piikivessä tai ilmassa sen ympärillä. Hän

huomasi sen tuoksahduksen halaistessaan liusketta veitseksi tai

valmistaessaan suurempia työkaluja. Se oli jotain palanutta muistuttava

voimakas haju, joka loihti hänen mieleensä muiston kaikesta siitä mikä

sen yhteyteen liittyi. Se toi hänen muistoonsa voimakkaasti hehkuvan

tuhan, aarniometsän, poreilevan suomaan ja ukkosen. Ja kaikki tämä

läikehti alituisesti hänen mielessään niin, että hän päivät päästään

teki tuota piityötä, aherteli kumaraisissaan ja ahneesti, avosuin

ja sieraimin herkutellen ahmi siitä lähtevää hajua. Emo huomasi

tuon omituisuuden miehessään, mutta hän ei ymmärtänyt sen syytä.

Poika vainusi tulta ja koko sen salaperäistä jumalanvoimaa ja hänen

ajatuksensa kulkivat teitä, joilla ei Emo voinut häntä seurata. Ja

tuli näyttäytyikin joskus, etenkin Pojan kalkutellessa piitä pimeässä.

Silloin saattoi kivestä sinkoilla kipinöitä, jotka syttyivät, mutta

sammuivat samassa. Ne säihkyivät sateenkaaren väreillä ja säkenöivät

tähtinä Pojan käsissä, saattaen hänen ajatuksensa vilkkaaseen työhön.

Mutta kun talvet, jäätikön piirittäessä Pojan kotia, yhä kovenivat,

kun luolan ulkopuolella oli pureva ilma ja kaikkialla helisevää ja

kireässä pakkasessa halkeilevaa jäätä, kun oli niin kylmä että Emon ja

lasten täytyi pysyä majan pimeässä vieri viereen sulloutuneina, monen

nahkakerroksen peittämänä, silloin poika joutui samaan mielentilaan

kuin missä hän oli ensimäisinä epätoivon aikoinaan. Silloinhan oli

kylmä riistää häneltä alastomalta, yksinäiseltä ihmis-rukalta hengen.

Ja nyt samoin. Nyt — nyt juuri täytyi tehdä jotain, nyt oli vihdoin

mahdoton tehtävä mahdolliseksi.

Hän koetti lähempänä olevaa keinoa, alotti siitä, minkä jo ennestään

tunsi: hakkasi kahta piikiveä vastakkain. Päivät pääksytysten istui hän

majansa sisäänkäytävän suulla sekä talvisen hailakan auringon valossa

että lumipyryssä kiireestä kantapäähän karhuntaljoihin käärittynä ja

löi lyömistään piikiviä yhteen. Hän ei suonut itselleen koskaan lepoa,

löi ja murskasi toisen pii- ja harmaa kivipalasen toisensa jälkeen ja

näki niiden savuavan purevassa pakkasilmassa. Hän istui kivikasojen

keskellä uupumatta ja ahersi aamuhämärästä alkaen siksi kunnes

entistään kaukaisemmalta näyttävä aurinko kutistuneena ja kylmänä

kuin jäämöhkäle oli päässyt ratansa päähän ja vajosi taivaanrannalla

äärettömien lumi-aavikoitten taa. Yö tuli, revontulet syttyivät ja

suuret värisevät tähdet tuikkivat, maja peittyi lumeen ja ainoastaan

tumma aukko, jonka majassa olevien lämpö sulatti, osotti siellä olevan

eläviä olentoja.

Lauma peuroja riensi ohi narisevalla lumella, kapsavin kavioin. Ne

painoivat huurteisen turpansa maata vasten ja päästivät kuuluville

ihmeellisen onton kurkkuäänensä — _rau_ —, se oli heidän kieltään.

Revontulet loimusivat liekehtien ja räiskyen jäätikön yllä. Kautta

taivaan kuului niiden salaperäinen ääni kuin mieletön hiljainen kolkko

nauru. Otava vilkutti sumuisessa avaruudessaan, kirkastui silloin

tällöin ja himmeni taas kuin olisi kaste laskeunut sen tähdille.

Mutta seuraavana päivänä istui Poika jälleen majansa sisäänkäytävällä

ja löi kiviä vastakkain, epätoivoisena ja väsymättömänä mutta

ilmeettömin kasvoin. Sieramet ainoastaan värähtelivät. Hän pysyi

lämpimänä mielettömässä työssään ja se näyttikin olevan ainoa hyöty

mitä siitä lähti. Emo-parka luuli jo miehensä kylmän noitumaksi.

Mutta Poika ei lopettanut. Koska siinä kerran oli tulta, täytyi

se saada siitä irtikin. Tulen täytyi olla _jossain_ kivessä ja

vaikka hänellä olisi niin kirottu onni että se olisi vasta maailman

viimeisessä kivessä joka hänen käteensä joutuisi, niin täytyisi

sen sittenkin löytyä. Kiviä riittäisi murskattavaksi silloin tosin

tuhansiksi vuosiksi ja hän ehtisi tulla vanhan vanhaksi, mutta hänen

_täytyi_ löytää oikea kivi ja tuli. Kun hänen kivivarastonsa oli

käytetty, hankki hän uusia, laahasi kaikki läheistön irtonaiset kivet

kotiin ja kalkutteli ne rikki. Niin kului sekin ankara talvi.

Kesällä keräsi Poika kotiin kiviä kautta koko tunturisaaren, hän

otti jokaisen irtokiven ja keräsi niistä kokonaisia vuoria luolan

eteen. Sinä kesänä ei hän tehnyt paljon muuta kuin kuleksi kylmässä

rankkasateessa ja kuletti kotiin kiviä, kiviä ja taaskin kiviä eikä

Emokaan enää voinut pidättää kyyneleitään. Hän keräsi lasten kera

ruokavaroja keräämistään, ja saarella tuskin enää olikaan mitään

syötäväksi kelpaavaa. Kesyjä eläimiä kun ei enään ollut — niin

mitenkähän lopultakin tulisi käymään? Pojan metsästysaseet olivat

käyttämättä ja kun Emo katsahti häneen kosteine silmineen, loi hän

Emoon ilmeettömän katseen. Poika ei ollut enään entisensä näköinen.

Kasvot olivat käyneet ryppyisiksi ja kuoppaisiksi. Kiven siruja ja

tomua oli hänen hiuksissaan ja hänen tulisena ja kiihtyneenä säkenöivän

silmänsä ympärillä. Tyhjä silmäreikä oli täynnä multaa ja likaa. Ja

samoinkuin Emo, ajatteli Poikakin toisinaan, että hänen sielunsa oli

jäässä.

Mutta sinä talvena löysi hän tulen.

Se tapahtui äkkiä eräänä päivänä. Hän oli tapansa mukaan särkenyt kiviä

sadottain ja istui pistävän hajun vaivaamana, hajun, joka nyt alkoi

raukasevasti vaikuttaa, saattaen hänet toivomaan unta, ijäistä unta.

Silloin sattui hänen käteensä kivi, josta heti lähti piillä iskettäessä

suuria kipinöitä. Hän löi uudelleen kovemmin ja kivestä aivan satoi

tulta, sinisiä säkeniä, pitkiä, kiemurtelevia tulikäärmeitä, jotka

pysähdyttyäänkin hehkuivat kiiluvina kiemuroina ennenkuin sammuivat. —

_Tuli, tuli!_

Silloin herpaantuivat Pojan voimat, koko ruumis kuumeni ja lopen

uupuneena täytyi hänen istua aivan hiljaa. Kädet vaipuivat voimattomina

helmaan, hän ei uskaltanut enään yrittää, rukoillen hän loi katseensa

ympärilleen, katsoi sitten aurinkoa, joka säteili kaukana selkeässä

pakkasilmassa. Hän katsahti ympärilleen lumista saarta ja jäätikköä,

joka levisi valkosena ja autiona silmän kantamattomiin eikä hän ollut

mielestään milloinkaan nähnyt maailmaa niin selvästi kuin nyt. Vasta

nyt hän näki ensi kerran millainen se oli. Hän huokasi syvään, niin

syvään.

Sitten hän koetti uudelleen. Hän näki säkenien putoilevan suurina ja

säihkyvinä lumelle jättäen siihen sammuessaan tumman kuopan. Rinnasta

nousi nyyhkytys, toinen. Ja toivottomuuden väistyessä onnen tieltä,

jota hän ei vielä uskaltanut uskoakaan, täytti kumma heikkous hänen

sydämensä. Mutta totta se oli. Hän nousi päättävästi, tietoisena itse

aikaan saamastaan todellisuudesta ja hän tuskin hengitti nuotiota

tehdessään. Entuudestaan, niiltä ajoilta saakka jolloin hän vartioi

tulta metsissä, tiesi hän mitä nuotion tekemiseen tarvittiin: taulaa

tulen vangitsemiseksi ja kiihdyttämiseksi ja puita sen palamiseksi.

Hetken kuluttua oli hänellä lekkuva liekki.

Hän antoi kipinän pudota kuivalle taulalle ja samassa näki hän syntyvän

hehkuvan pilkun, sen savuavan, mustuvan keskeltä reunat hehkuvina ja

kytevän. Hän puhalsi varovasti niin että hehku alkoi kasvaa ja suhista,

pani sitten nopeasti lastuja päälle, lakkasi puhaltamasta — silloin

leimahti liekki suoraan ylöspäin. Se oli pieni sinertävä ja kellertävä,

kuumahenkinen tulenjumalan-sielu, joka epäröi hiukan, astahti ylös,

astahti alas, katosi ja ilmestyi jälleen ja riennähti Pojan puhaltaessa

tulen jälkeen. Hän puhalsi kovasti ja pysähtyi välillä silloin tupsahti

liekki ahneesti lastuihin ja alkoi palaa. Poika sytytti oksan. Siinä

oli tuli. Nyt se siis oli hänellä eikä hänen tarvinnut kiittää siitä

ketään, se oli hänen omansa, tulinuotio!

Emo kuuli jonkun hoilaavan luolan ulkopuolella, kuuli rajattomia

ilohuutoja ja laulua, luolan katto kumisi, joku hyppi katolle, tuntui

aivan kuin siellä olisi ollut karhu, joka hypähti korkealle ja putosi

takaisin tassuilleen. Mutta miehen äänihän sieltä kuului. Hänen

sieluaan ahdisti, hän ryömi ylös varmana tuhosta. Nyt oli siis Pojalle

käynyt huonosti ja samoin heille kaikille. Hän löysi Pojan majan

katolta hyppimässä kädessä palava oksa. Emo näki _tulen_ — ja silloin

hän irvisti. Hän pysähtyi jalat sisäänpäin ja hymyili ihastuneena.

Hän ymmärsi mitä oli tapahtunut. No niin, nyt oli hänen puolisonsa

ja Jumala luoneet tulen. Se ei häntä suuresti hämmästyttänyt. Mitä

ei Poika saisikaan aikaan! Mutta hyvä se oli. Emo katselee tulta

hymyillen, mutta Poika on aivan haltioissaan, hän ulvoo ilosta ja

riemuitsee hänelle Emo, Emo! Lapsetkin tulevat ryömien, haistelevat

pakkas-ilmaa ja katsovat tulta. He kurkottavat hämmästyneenä ja

lähenevät katse tarkkana.

Mikä päivä tämä olikaan! Siinä ei tuntunut olevan alkua eikä loppua.

Riemuiten vihittiin tuli, uhriksi annettiin kuivaa lihaa ja vanhaa

talia. Ensimäinen uhri nousi kylmään talvi-ilmaan, kodikas paistetun

käry ilahutti perhettä, joka kaiken unohtaen suu ruokaa täynnä istui

ääressä.

Tuli söi ja syleili ahnaasti polttopuita kuluttavine liekkeineen,

peitti saaliinsa hurjine aavemaisine lonkeroineen, jotka ilmaan

hypähtäen tekivät tulen poikasia, kiihtyivät ja heikkenivät. Puut

rätisivät ja paukkuivat, liekit puhkuivat saaliinhimoisina, jyrisivät

ja vierittivät savua, joka pilvenä nousi korkealle. Mikä ihme! Mutta

suuri ihme oli se että nuotio lämmitti, lämmitti enemmän kuin kesäpäivä

ja lähempää kuin suuri aurinko. Poika näki lastensa hymyilevän tulelle

ja näki heidän karkeille puutteen painamille kasvoilleen leviävän

onnellisen ilmeen. Hän näki heidän lämmöstä nauttien ojentavan käsiään

tulta kohti, ikäänkuin hyväillen sitä koska se oli niin armas, ja

hän näki heidän liian lähelle tultuaan vetäytyvän pelästyneinä

pois ja silloin hän nauroi vallattomasti. Kyllä he pian oppisivat

erottamaan hyvän pahasta. Emo katseli heitä iloisesti räiskyvän tulen

valossa ryppyisenä, mutta silmät loistavina. Hän otti jälleen esille

punoustyön, jonka hän oli pannut syrjään ja askarteli taas kerineen.

Ja illalla oli luola valoisa! Keskellä permantoa palava nuotio näytti

heille kodin sisustan, jossa he tähän asti olivat saaneet hapuilla

eteenpäin. Uusi aika koitti jäätikön perheelle.

Poika tarkasteli tuota ihmeellistä kiveä joka piillä lyötäessä oli

antanut tulen ja oli vastakin antava. Se oli kirkkaan keltainen ja

kimalteli valon siihen sattuessa; kädessä se oli painava ja sillä oli

raa'an katkaistun sipulin haju. Olisihan siitä jo pitänyt _nähdäkin_,

että se oli tulikivi. Poika ei ollut mielestään koskaan pidellyt

kädessään mitään niin tärkeää ja arvokasta. Se synnytti aivan uuden

omistamisen ilon, se herätti voimakkaan halun, joka oli samalla kertaa

tyydytetty hänen omistaessaan kiven. Se antoi hänelle kaiken vallan;

se oli hänen ja ihmiskunnan ensimäinen aarre. Eikä ilo johtunut

yksin siitä, että hänellä oli tuli, vaan nyt hän saattoi hankkia

sen uudelleen milloin tahansa, jos se pääsi sammumaan! Sitä eivät

toiset metsien asukkaat voineet. Heillä oli vain nuotio, josta tuli

täytyi ottaa ja muutettaessa oli se vaivaloisesti kuletettava muassa,

tauloilla täytetyssä korissa. Jos se sammui, ei sitä enään voinut

sytyttää. Heillä ei ollut tulen kipinää. Nyt se oli tässä kivessä. Ja

Poika päätti valmistaa erityisen majan, rakentaa sen niin suurista ja

raskaista harmaakivimöhkäleistä kuin hän suinkin jaksoi liikuttaa ja

kätkeä sinne tuluksensa.

Mutta kun yö tuli ja kaikki muut nukkuivat luolassa kylläisinä ja

lämpiminä, ei Poika voinut nukkua. Päivän suuri keksintö täytti hänen

ajatuksensa saattaen veren suonissa kiertämään kuin kuumeessa; ilo

ja liikutus säkenöivät hänen jäsenissään. Maatessaan katseli hän

ympärilleen aivan luonnottoman virkeänä. Tuntui kuin jännitys olisi nyt

vasta lauennut, kun päämäärä oli saavutettu pitkien aikojen toivottoman

työn jälkeen. Tuli oli tuhan peitossa lattiakuopassa ja se hehkui siinä

valaisematta. Sen yläpuolelle oli hän tehnyt kattoon kivien väliin

reiän, josta savu pääsi ulos ja sieltä katseli pieni ystävällinen tähti

sisään.

Matala, vankasti varustettu maaluola, jossa Poika perheineen ja

kaikkine omaisineen oli, oli täynnä tulen ja palaneen puun käryä. Puut

olivat vuodattaneet kesäisen sielunsa ja Poika uneksi jälleen olevansa

aarniometsässä sen hedelmällisen ilman ja pihkaa valuvien, kasteisten

palmujen keskellä. Hänen ohitseen oli häikäisevä auringonpaiste

kulkevinaan ja hän luuli lentävänsä, leijailevansa vapaana ihanan

onnellisena huimaavan korkeitten puitten latvojen yläpuolella. Eikö

hän nähnyt riikinkukkoja eikö hän itsekin ollut sateenkaaren värinen,

loistava riikinkukko, joka pitkinä taikasilmäisine laahuksineen kulki

yli metsien aurinkomeressä? Oliko hän palannut takaisin lapsuuteensa,

eivätkö lämpimät metsät jälleen huojuneet maanpäällä ja eikö ollut vaan

unta että jäätikkö kymmenien sylien vahvuisena ulottui yli maan?

Hänen korviinsa saapui tuttu yö-ääni, jään syvä, maanalainen hiominen

kulkiessaan vuoripohjaa vastaan, jäälohkareitten putoileminen ja

pohjatuulen ulvonta vihreissä, autioissa luolissa — vai kuuliko hän

ehkä lämpimän sateen kohisevan aarniometsän latvakruunuissa, kuuliko

korkeitten puitten huokailevan ja natisevan? Veri humisi korvissa,

eikä hän enään voinut erottaa totta mielikuvituksestaan. Muistaessaan

aarteensa puristi onni hänen rintaansa, hän tuli niin iloiseksi, että

näki silmissään aurinkojen leikin ja hän unohti ajan kulun. Hän ei

tuntenut enään itseään. Mikä oli todellakin totta? Hänkö tässä oli,

hän, joka loppumattoman pitkinä vuosina oli uhmannut talvea, hänen

lastensa vilusta väristessä, voimatta hankkia heille lämpöä, kunnes

hänen sydämensä oli muuttunut melkein samanlaiseksi kuin se pii oli,

jota hän murskasi. Mutta jo vaikka koko maailma olisi muuttunut

kiveksi, olisi hän iskenyt siitä sittenkin tulen! Oliko hän nyt

löytänyt sen? Oi, hän oli saanut jälleen sydämensä, saanut rintaansa

kuumia, melkein tukehduttavia elämän lähteitä.— — —

Hän makasi tulikivimöhkäle vierellään ja hänestä tuntui kuin olisi

kulunut koko ijäisyys siitä kun hän sitä viimeksi iski. Hän kaipasi

nähdä uudelleen liekkien siitä leiskuvan. Veri humisten kuohui läpi

suonien kuin kulo. Hänen täytyi nähdä tuli, rauhoittaa sydäntään

sillä rikkaudella, jonka hän oli nyt tehnyt mahdolliseksi. Hän oli

kokoavinansa yön pimeydessä ylös vuoteeltaan, päätä huimasi, hän piti

kädessään kiveä ja piipalasta ja iski tulta.

Suuri sininen liekki leimahtaa kivestä. Se on sininen kuin vihaisin

salama ja sen yliluonnollinen valo luo Pojan silmäin eteen kokonaisen

maailman. Hän näkee hurmaavan näyn:

Hän ei ole enää luolassa vaan avaruudessa ja hänen ympärillään

säihkyilee viheriää elämän ilmaa, johon kaikki häntä ympäröivä virtaa

ja johon se kajastaa. Korkealla hänen päänsä päällä näyttää olevan

keinuva, heläjävä kupukatto, josta valo heijastaa hohtavan kirkkaana

ja hän ymmärtää että hän on vedessä, syvällä; vesi kietoutuu lämpimänä

ja raskaana hänen ympärilleen kulettaen häntä eteenpäin niin, että

poreilevat kuplat kohoavat sivuilla. Näköpiiri, joka on ollut kapea ja

epäselvä, laajenee mahtavasti hänen eteenpäin soljuessaan ja hän näkee

muitakin olentoja olevan liikkeellä. Hän kohtaa suuria, kilpikuorisia

petokaloja, jotka väistyvät syrjään lyöden vettä vinolla pyrstöllään

ja nopeasti nuljuaa meripalmujen lomitse läpinäkyviä ankeriaita.

Alhaalla pohjassa näyttää olevan satumaisen kimeltäviä koralli-eläimiä

tuhatkukkaisena niittynä, joka kirkkaassa vedessä tuntuu paljoa

elävämmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Siellä hapuilevat sinne

tänne limaiset polyypit pitkine pyydys-lonkeroineen, jotka ovat

täpötäynnä silmiä ja tuntosarvia. Ne vääntelehtivät syvässä vedessä

ylös, alas, edestakaisin ja vesi on niin pettävän läpikuultavaa, ettei

edes näe missä polyyppi on. Tai ehkä se onkin vaan jonkun pitkän,

hiljaa keinuvan vesikasvin haarake, jonka ympärillä rapueläimet

parveilevat ja jonka varsilla nilviäiset ryömivät. Siellä syvyydessä on

kokonaisia lehtoja lehteviä ja sormiliuskaisia kasveja, joitten lomitse

välähtää viheriäitä valoja ja liukuu kaikenlaisia heleänkeltaisia

ja taivaansinisiä kaloja, jotka ahmien sieppaavat lämmintä vettä

ja soljuttavat sitä pois taas kidustensa kautta samalla vilkuillen

sinne tänne litteillä, kiiltävillä silmillään. Pienet, pitkäleukaiset

merihevoset ovat juroina heittäneet kiertopyrstönsä merikauran

ympärille ja antavat maailman mennä menojaan. Niitten selkä-evät ovat

tiukkoina kuin pienet purjeet jotka lepattavat hiljalleen virrassa.

Hiljaa eteenpäin liukuessaan huomaakin Poika että hän se luokin

varjon yli merikaura-pensaikkojen ja että hän kulkiessaan synnyttää

maininkeja, jotka huojuttavat koko vedenalaista metsää. Hän on jokin

suuri ja peljätty olento, koska kaikki kalat, vaarallisimmatkin,

näyttävät pakenevan hänen tieltään. Koko ajan on hänen ympärillään

ollut määrätyn suuruinen tyhjä tila ja siihen lienee ollut syynä juuri

tuo hänelle suotu kunnioitus.

Hän kulkee monenlaisten merenpohjakuilujen yli ja näkee siellä synkässä

pohjapimeydessä hämärästi paksujen ankeriaitten pyrstöjä, niiden siellä

liejussa piillessä. Hän kulkee yli matalien koralliriuttojen, joista

kimaltelevat kalanpoikaset lähtevät päätä pahkaa pakoon; lopulta

hän lähestyy välkkyvää, häikäisevää lakea — ja tulee pinnalle. Nyt

nousee hän jonkun puun juurien lomitse jonkunlaiselle liejusärkälle ja

huomaa olevansa maalla suuren ikimetsän reunassa, ja hänen sieraimiaan

tervehtää kostea, pihkainen tuoksu.

Taivas hänen yllään on aivan hohtavan valkea lämpimistä vesihöyryistä

ja näyttää lepäävän äärettömyyksiä syleileväin jättiläis-sananjalkojen

latvoilla. Ja nuo sananjalat muodostavat ruoko- ja liekokasvien kera

aarniometsän. Lehvien välissä lentelee jättiläishyönteisiä, merkillisiä

kärpäsiä, kultakuoriaisia ja yliluonnollisen suuria sudenkorentoja,

joitten loistelevat siivet rätisevät ja surisevat kovaäänisesti. Mutta

metsän höyryävän, soisen pinnan, joka on täpötäynnä mangrovepuita ja

kumoonkaatuneita mustia jättiläispuunrunkoja, on hikevä käymislämpö

melkein tuleen sytyttänyt. Siellä istuu suuria, lihavia liejusammakoita

sieluttomine silmineen. Ne yrittävät syrjään loikahtaa kun joku

jättiläishyönteinen niitä lähenee. Puolilahonneita puunrunkoja pitkin

ryömivät ihmeelliset, käärmemäiset loiskasvit, jotka mehevine,

sitkeine varsineen tunkeutuvat kaikkialle. Rikkipitoisissa lätäköissä,

ruokokasvien juurivesojen lomitse uiskentelee sammakonpoikia ja

sisiliskoja. Puun juurien välissä on musta lieju täynnä kuoppia, joissa

ravut vaanivat ohi uiskentelevia vilkas-silmäisiä ja nopea-eväisiä

kaloja. Kuuma, hikevä lieju poreilee ja kuohuu elämää.

Mutta aurinkoa ei näy. Sensijaan leviää loistava usva yli maan.

Silloin tällöin käy ikäänkuin kuumempi värähdys läpi usvan, niin että

taivas vaalenee hiukan, vaikka se ei muutukaan läpinäkyvämmäksi. Se

on kaukainen, tukahutetun ukkosen seuraama salama. Etelässä näkyy

taivaalla sumuisten sananjalkametsäin yllä pyöreä simpukankuoren

värinen läiskä. Se on aurinko, jonka säteet eivät milloinkaan tunkeudu

usvakehän läpi.

Mutta silloin näkee Poika läheisellä liejusaarella puun ilmajuurien

välissä uuden olennon, suuren lihanpunaisen, ihmissilmäisen

salamanterin. Se istuu lima-pyrstöineen vedessä, louskuttelee

torahampaisia kalanleukojaan ja on juuri syömäisillään samanlaisen,

vaikkakin vähän pienemmän salamanterin. Ylt'ympäriltä väistyvät

kaikki muut eläimet tehden kunnioittaen tilaa. Ja — sellainen tietää

Poikakin olevansa, hän huomaa, sitä itsekään oikein käsittämättä,

olevansa samanlainen salamanterisielu, hän huomaa sen päivän selvästi

— ymmärtämättä sitä kuitenkaan. — — Samassa sammui liekki ja hän istui

pimeässä luolassaan jäätiköllä.

Poika huokasi. Hän tiesi nähneensä näyn, vaikkei enään muistanut minkä.

Hän kuuli lastensa hengityksen; ne nukkuivat kaikki turvallisina

lämpimässä luolassa. Ulkona kulki pakkastuuli äännähdellen yössä

yksinään. Kaukaa jäätiköltä kajahteli jää murtuessaan jossain rotkossa.

Poika aavisti tuskallisesti ajan kulun. Hänen täytyi iskeä tulta vielä

kerran, vaan yhden ainoan kerran. Ja hän iski. Kivestä kirposi pitkä,

kellervän sininen, tipahteleva liekki.

Ja nyt tulen välähtäessä tuntuu Pojasta kuin hänen sielunsa avartuisi

niin voimakkaasti, että hän tuntee ja on kaikessa mukana, mihin tuli on

vaikutuksensa ulottanutkin, vaikka se onkin hänelle uusi, käsittämätön

maailma. On talvi-yö, mutta kaikkialla liekehtii valo ja ihmisiä on

liikkeellä tuhansittain. Hän näkee kadunkulman — Chicagossa, ja tuo

salaperäinen liekki kipinöi johdoissa raitioteitten yläpuolella.

Loppumattomat jonot valaistuja ja täysinäisiä raitiotievaunuja kulkee

kadulla, jolla vilisee ihmisiä mustanaan ja yläpuolella jyrisevät

ilmaradan vaunut kiitäessään valaistujen rakennuskerrosten ohi.

Sataa lunta, mutta kaupungilla kuljeksii ihmisiä sekä jalan että

ajaen, siellä rientää loputon kulkue voimavaunuja ja savuavia junia.

Kaupungista kohoaa penikulmain levyisiä, korkeita huone-rivejä

ja ne ovat kuin hehkuva rauta- ja kiviröykkiö, jossa savu ja

pistävä tulen haju sekaantuu talvi-yön hienoon lumeen. Tuhansin

kokoontuu vento-vieraita ja toisilleen vihamielisiä ihmisiä keskelle

kauppahuoneita, jotka päivänkirkkaaksi valaistuina julkisivuineen

antautuvat kadulle. Ja kadunrajasta asti kohoaa suuria akkunaruutuja

korkeimpiin kerroksiin, jossa ne vähitellen katoavat talviyön

savuun ja pimeyteen. Keskellä jalkakäytävän kivitystä on iso kasa

pyrylunta, jolle lankeaa epätasainen, hillitty tulenloiste. Se

tunkeutuu alhaalta paksujen lasiprismojen kautta ja tykyttää nopeassa

tahdissa. Siellä alhaalla on suuri voimaratas, jonka hampaitten

varjo saa valon väreilemään, se on talon alla olevan, valtavalla

kivihiilitulella sytytetyn koneen suonenlyönti, valon sydämen tykytys,

joka lähettää keinotekoista päivänvaloa kaupunkiin pitkin kadun

jääkylmän kivityksen alla olevia kuparisuonia. Kaikkien noitten

kiirehtivien ihmisten päitten yläpuolella olevat kaarilamputkin palavat

melkein huomaamattomasti samassa tahdissa. Se on »pyörien aika»,

sananjalkametsien toinen kukoistuskausi.

Kylmyys ja työtarmo kyyristivät Pojan kokoon. Liekki sammui ja hän

istui taas pimeässä, tulukset voimakkaissa käsissään. Hän oli kumman

hurmaantunut. Hänet valtasi ihmeellinen tuskan ja samalla onnen

sekainen tunne, hän ei ymmärtänyt maailmaa eikä itseään, ja sitä hän ei

voinut kestää. Hän iski uudelleen tulta.

Nyt oli kulunut jo puoli vuosisataa tulen löydöstä ja hän oli nyt

hyvin vanha mies. Hänen jäätiköllä asuvista jälkeläisistään oli tullut

kokonainen kansa, joilla oli hänen ja Emon ominaisuudet. Se oli

voimakas, kestävä suku. Emo oli aikoja sitten kuollut, mutta ei ollut

pelkoa että hänen tapansa olisivat unohtuneet. Lapset kyllä säilyttivät

ne. Niin, Poika oli tullut vanhaksi, hänen sielunsa liikkui nyt hyvin

ahtaissa rajoissa hänen köyryisessä ja luisevassa ruumiissaan. Aika

kului. Eräänä päivänä tunsi hän ikävää ja meni kivimajaansa, jonka hän

oli rakentanut vartavasten tuluksilleen ja sinne ei kukaan uskaltanut

häntä seurata. Hän sulki sisään mennessään majan suurella kivellä.

Pojat ja pojanpojat, jotka seisoivat ympärillä syvimmän kunnioituksen

vallassa, kuulivat vanhuksen käännähtävän ja hengähtävän raskaasti

kuin karhu, joka asettuu pesäänsä talveksi. Sitten kuulivat he hänen

ääntävän maan alla ja hyräilevän:

Aikaiseen elämän myrskyissä

ma mielen selvyyttä opin;

maan alla, tiedän varmaan sen,

on väsyneellekin koti.

Se päivä meni menojaan, menipä yökin Pojan tulematta esiin eikä kukaan

uskaltanut tunkeutua hänen luokseen. Mutta he kuulivat hänen hyräilevän:

Lapsena poimin heelmiä puun,

missä nyt jäävuoret ryskää.

Tulevat polvet ne kaipaa kai

sitä maata min hukkuvan näin.

Vielä kolmantena päivänä he kuulivat kuopasta voimattoman äänen. Poika

hyräili:

Merta, jonka ma nuorena näin

min toista rantaa ei silmä tapaa,

ma kaipaan. Muisto se lohduttaa.

Emo, kohtaanko sinut siellä?

He näkivät kuopasta tulen loimun ja vetäytyivät peloissaan taaksepäin.

Vasta viikkokausien jälkeen rohkaisivat Pojan pojat itsensä ja

peittivät mullalla kivimajan, jonne vanhus oli mennyt.

Mutta se tulenvalo, jonka he näkivät, oli Pojan sytyttämä. Kolme

vuorokautta ajatuksissaan oltuaan hapuili hän vanhoilla sormillaan

tulukset, löi tulta ja hän näki:

Voimakas yliluonnollinen valo ympäröi hänet. Hän on olevinaan

keskellä elävien metsää. Maanpinta on karkeahuokoista nahkaa joka

kasvaa siellä täällä karvaa ja joka on paikoin kovettunut musta- ja

valkea-juovaiseksi sarveksi. Mäet ja poimuttelevat laaksot osottavat,

missä maan pinnan epätasaisuudet ovat ja nahan alla kulkee peninkulmain

pituiset kylkiluut ja tasangolle on siroitettu vanhoja, halenneita

luu-möhkäleitä. Verilammikon rantasora onkin yhteen kasattuja

ihmishampaita ja lammesta kohoaa sormimättäitä, alkaen pienoisista,

vielä avautumattomista lapsenkäsistä aina vankkoihin, avoimiin miehen

kouriin. Mutta puut metsässä, joka tiheänä ulottuu niin etäälle, että

se viimein näkyy vain punervana usvana, ovatkin haaraisia jäseniä,

rungot ovat silmiä täynnä ja latvoina on pitkiä, alas riippuvia

ihmishiuksia. Kaikki eivät ole samanlaisia. Toisten pinta on valkoinen

ja punainen, niin että voi erottaa sen alta siniset suonet; niillä on

vihertävät silmät ja tuuheat, punaiset latvat. Toisilla on ruskeampi

kaarna, tummemmat silmät ja musta latva. Mutta metsä on niin äärettömän

suuri, ettei yksityiskohtia juuri huomaakaan.

Metsä tekee sanoin selittämättömän jättiläisvaikutuksen vaikkeivät

kaikki puut olekaan samaa sukua tai saman ikäisiä. Siinä on miehisiä

puita rystyisine oksineen ja voimakkaine vatsoineen ja rinnalla kohoaa

hienoja, herkkiä neitosia, joitten tuuheat hiukset leviävät yli

ruumiin väristen kuin kevätkoivu. Pienokaiset kasvavat alhaalla, näkee

ainoastaan niiden maasta puhkeavat pyöreät päät.

Jotkut puut ovat vanhoja, kumartuneita ja täynnä vakoja; ohuesta

latvasta rustoiseen tyveen asti peittää niitä harva, aivan valkoinen

suortuva-kerros. Toiset taas ovat pienoisia, vastasyntyneitä

lapsellisia puita, joita peittää maidonvalkoinen hipiä ja lyhyitä oksia

verhoaa vaalea nukka.

Haaraisine juurineen yhtyvät puut maassa, mutta muuten on niillä

melkein kaikki elimet itsekullakin erikseen. Paitsi silmiä on rungoissa

yksi tai useampia korvia, oksien välissä ammottaa suu ja sieraimia on

ylt'ympäri puuta. Mutta hengitys on yhteinen. Koko metsä hengittää

kuin kuumetautinen ja maan alla ja kautta kaikkien puitten, ylempiin

oksanhaaroihin asti huomaa yhteisen suonen tykinnän jonka tahdin näkee

koko luonnossa, se on säännöllistä, melkein huomaamatonta nousua ja

laskua koko ajan. Voimakas sydän lyö syvällä maan sisällä. Ilmakin on

yhteinen. Koko metsässä on huumaava hien haju.

Niin kauas kuin silmä kantaa — ja ilma onkin niin kirkas että voi

nähdä satojen penikulmien päähän — leviää metsä lihanvärisenä ja

ääriä vailla. Joissakin paikoissa on metsässä varjotäpliä, sekä

lähempänä että kauempana ja varjot näyttävät olevan määrätyn suuruisia,

soikean muotoisia ja ne kulkevat yli seudun. Poika, joka on metsässä

vanhana, käsnäisenä kantona lahoine silmineen, koettaa katsella

ylöspäin ja löytää syyn mistä varjot lähtevät. Hän näet huomaa useita

litteitä, kampelamaisia jättiläisolentoja, jotka leijailevat ylhäällä

avaruudessa, kuvastuen punaista taivasta vastaan. Yksi on lähempänä

ja se leijuu kuten joku penikulmain pituinen, soikea kappale metsän

yläpuolella äärettömän korkealla. Mikä se on? Sitä hän ei voi erottaa,

mutta se näyttää soljuvan eteenpäin ja koko ajan näyttävät sen ohuet

ja läpinäkyvät kyljet lepattavan ja lainehtivan alkupäästä loppupäähän

päin, kuten kampelan evät, ja se uudistuu yhä. Tämä lentävien,

soikeitten olentojen ääretön suuruus tekee metsän ja kaiken muunkin

maan päällä matalaksi ja pieneksi. Mutta taivaan punavalo kiinnittää

katseen ylemmä ja pian nekin näyttävät tomuhiukkasilta ilmassa, sillä

taivas kaareutuu äärettömiin avaruuksiin.

Koko avaruus on ihanan aamuruskon värinen, se on se lähde, josta kaikki

vanhat tarut elämän auvosta ovat lähtöisin.

Lähellä on aurinko, mutta se ei häikäise, joten voi nähdä sen

ihmeellisen kaasu-ruumiin lepäävän rehevänä pallona laajeten ja

supistuen, mutta kuitenkin pysyen koossa kuten mehiläisparvi

kesäpäivänä. Ylt'ympäri sitä kulkee monta planeettaa säännöllisiä

ratojaan ja taka-alalla kertovat tähtitarhat lukemattomista

auringoista, jotka risteilevät siellä yksinään, mutta samojen

onnellisten lakien mukaan. Sinisiä ja keltaisia taivaankappaleita on

niin lähellä, että voi nähdä niiden maailman osien rajat. Linnunrata,

joka on biljoonien penikulmien päässä, uiskentelee kevyitten pilvien

tavoin avaruudessa.

Mutta kaikkein ylinnä, keskitaivaalla, leijuu tähtisumu, jonka

suunnattoman suuret, loistavat kiehkurat muodostavat jonkunlaisen

pyörän, joka peittää neljänneksen taivasta. Se pysyy aina siinä

elävienmetsän yläpuolella ijäisen pyörimis voiman merkkinä...

Kipinä sammui ja Poika oli yksin pimeydessä. Hauta sulkeutui tiukasti

hänen ympärilleen. Se oli ahdas ja yksinkertainen kuten ne ensimäiset

kivihökkelit, joita hän alastomana ja yksinään talven selkään

jäädessään oli kyhännyt.

Aika kului ja hän näki vielä. Kivien lomissa oli aukko ja siitä

hän näki palasen tähti-taivasta. Ja hän tunsi lopuksi syvintä iloa

saadessaan levätä lapsuutensa tähtitaivaan alla oman maansa mustassa

mullassa.

Otava siinä hänen yllään loisti. Se vilkkui sumuisesti, vuoroin

avaten kaikki tähtisilmänsä, vuoroin himmeten, kuin kaste olisi sille

laskeutunut.