Palatkaamme jokapäiväiseen elämään. Talvi tuli. Poika ja Emo ottivat
sen levollisesti vastaan ja vetäytyivät pohjoiseen, jäätikön reunalle,
jossa Poika oli tottunut asumaan ja kotiutuivat pian. Täällä he
kestivät elon vaiheet, alussa kierrellen, myöhemmin asettuen
vakinaiseen asuinpaikkaan. Ja vuosien kuluessa kasvoi perhe.
Emo oli tottunut kylmään, ja oppinut tulemaan toimeen joka vuoden
aikana. Vähitellen sai Poika selkoa kaikista niistä keinoista,
joita Emo ymmärsi käyttää elämänsä turvaamiseksi. Ne olivat sangen
vaatimattomia ja niin yksinkertaisia, ettei kukaan metsien asukas
tullut niitä huomanneeksikaan. Emo oli aivan yksinkertaisesti tuonut ne
käytäntöön. Ne vaatteet, joita hän kantoi Pojan tavatessa hänet, olivat
hänen omaa keksintöään ja Poika teki sen huomion, että kaksi ihmistä
kaukana toisistaan, vähääkään toisistaan aavistamatta, saattoivat
keksiä saman asian. Ja tämä oli syynä siihen että hän nöyrtyneenä ja
kiitollisena otti Emon toverikseen yksinäisyyteensä ja heistä tuli
ensimäinen pieni yhteiskunta maan päällä. Aarniometsissä lähestyivät
mies ja nainen toisiaan kuten sudet, eikä yksikään nainen tullut
äidiksi tuntematta niskassaan miehen hampaanjälkiä. Poika ja Emo olivat
ensimäinen oikea ihmispari.
Emon puku oli toista ainetta kuin Pojan, se oli jonkunlaista
palmikoitua ja vanutettua paksua ja lämmintä mammutinvillahuopaa. Hän
oli kerännyt villoja orjantappurapensaista ja punonut siitä lankaa.
Jaloissa oli hänellä palmikoidut niinikengät, eikä hän milloinkaan
luopunut taidokkaasta vasusta, johon kuten jotkut linnut keräili
kaikenlaisia mitä ihmeellisimpiä pikku esineitä. Hänellä oli siinä
siemeniä, hampaita, pikkukiviä, joiden väriin tai pyöreyteen hän
oli mieltynyt, siinä oli sulkia, kuihtuneita kukkia, niittyvillaa,
kaikenlaisia kiiltäviä ja pehmeitä esineitä, paitsi tietysti ruokaansa,
joka oli ihmeellisen laatuista. Jos kori täyttyi liiaksi, tyhjensi
Emo esinevarastonsa sinne tänne, kivien alle ja kallionkoloihin.
Hän ei heittänyt koskaan mitään hukkaan, mutta unohti pian mitä oli
piilottanut. Hän oli hyväsydäminen vaimo.
Poika ei päässyt milloinkaan oikein selville siitä, miten Emo oli
tullut erämaihin ja miten hän oli selviytynyt pakkasen käsistä — hän
oli sangen harvapuheinen. Se ei ollut salaperäisyyttä eikä pahuutta,
mutta hänellä ei ehkä ollutkaan mitään yhtenäistä menneisyyttä. Hän
oli pelkkää elämää mutta elämää nykyisyydessä, sillä entisyyden
muisto välähti hänen ohitseen vain heikkona, epäselvänä varjona.
Pojan kysyessä miten hän oli eksynyt heimostaan saattoi hän pudistaa
vallattomia kiharoitaan ihanan ilmehikkäästi. Hän halusi myös kertoa
pitkän tarinan, joka äkkiä näytti kumpuavan hänen mielikuvituksiinsa,
mutta hän teki vain eleitä ja lausui joitakin harvoja sanoja tai
pikemmin lauluääniä ja silmistä loisti aatoksien rikkaus ja kaipuu ja
hän uskoi sillä kertoneensa paljon. Ja siihen sai Poika tyytyä. Hän oli
se mikä oli, lämmin, aina mahdollisimman lähellä Poikaa ja apuna missä
taisi, eikö siinä ollut tarinaa kyllin?
Pojan oman käsityksen mukaan oli Emo jostain syystä, johon hän ei
itse mitään voinut, karkotettu, kuten Poikakin, ja paennut erämaihin.
Hän lienee silloin ollut hyvin nuori, sillä nyt vasta hän oli
täysikasvuinen ja kaikesta päättäen hän oli viettänyt yksinäisyydessä
monet talvet. Hän oli varmasti ollut luonteeltaan Pojan kaltainen,
hänessä oli jotain joka oli tehnyt hänet erilaiseksi kaikkia muita
heimolaisiaan ja antanut hänelle kyvyn elää yksinään ja tuetta. Raikas
pohjatuuli oli pyyhkäissyt hiukset hänen otsaltaan ja opettanut häntä
auttamaan itseään.
Oli omituista huomata miten hän talven koulussa oli oppinut käyttämään
samoja vastustuskeinoja kuin Poikakin, vaikka eri tavalla. Sen huomasi
Poika vähitellen heidän yhdessä eläessään ja tutustuessaan Emon
tapoihin. Metsästystä hän ei harjoittanut, päinvastoin kaikki eläimet
herättivät hänessä pelkoa, saattoipa pieni hiirikin hänet kirkaisten
pakenemaan vuorelle. Sitävastoin hän söi mielellään muurahaisia,
etanoita ja kaikenlaisia ryömiviä elukoita, vieläpä kärpäsiäkin, mutta
ei milloinkaan hämähäkkiä; hän näkyi lajittelevan eläimet omien,
käsittämättömien sääntöjensä mukaan.
Hän söi sitäpaitsi melkein yksinomaan kasviksia ja oli niistä
muodostellut joko enemmän tai vähemmän onnistuneita uusia ruokia. Kun
ei hän enään saanut hedelmiä kuten ennen kotimetsissä, alkoi hän syödä
ravinnokseen ruohoja, juuria ja erilaisia yrttejä, joita hän löysi
sammalikosta ja asumiltaan kivikkomailta. Ja koko hänen terveyttä ja
elinvoimaa uhkuva olentonsa osotti hänen ymmärtäneen nauttia ravitsevia
aineita. Kesäisin se kyllä saattoi käydä päinsä vieläpä myöhään
syksylläkin, jolloin suot olivat täynnä marjoja, joita Poikakin osasi
käyttää hyödykseen, mutta miten oli Emo selvinnyt talvella, jolloin
ei erämaissa ollut matelijoita eikä kasveja? Hän ei osannut kerätä
varastoon kylmien aikojen varalle, kuten Poika teki ja kuitenkin oli
hän tullut toimeen.
Tähän oli aivan yksinkertaisesti syynä hänen kokoamisvaistonsa, josta
johtui se että hän, vieläpä noina pitkinä aikoina jolloin ei löytynyt
mitään ruokaa, oli tullut toimeen vasussaan olevilla ja muihin
piilopaikkoihin kätkemillään jäännöksillä. Hän kokoili kaikenlaista
ja kaikkea mahdollisimman paljon ja tämä sokea vaistomainen tapa oli
yhtenä hänen itsesäilytyskeinonaan. Hänellä oli _aina_ ravintoa ja
siten hän pääsi yli talven.
Emo ymmärsi kuivata joitakin syötäviä juuria tai ehkäpä ne olivat
piilopaikoissaan kuivuneet ja näitä hän kokosi suuriin kasoihin. Mutta
ennen kaikkia suosi hän muutamien ruokalajien siemeniä. Niitä hän
poimi ja kätki suuret määrät. Hän oli kai alkuaan rakastanut näitä
siemeniä, koska ne olivat niin pieniä ja muistuttivat hänen mielestään
pikkuruisia vuonia, jotka tuli peitellä ja joita hemmotella, voidakseen
niitä omistaa. Näitten keräämisessä ei hän tiennyt mitään määrää, hän
tahtoi vaan omistaa niitä, oikein rajattoman joukon, suuren suuren
lauman, kokonaisen maailman pieniä, suloisia vuonia. Sitten oli hätä
pakottanut hänet syömään niitä. Kourallinen riittikin Emolle koko
päivän ravinnoksi.
Etenkin keräsi hän korkean, karkearöyhyisen ruohon, villin ohran jyviä.
Poika tunsi ne hyvin. Hän oli joskus syönyt jonkun jyvän, kun niitä oli
sattunut tarttumaan hänen hiuksiinsa ja ne olivat hyvän makuisia. Mutta
Emo kokosi niitä joka vuosi joukottain ja niistä tuli pian vakinainen
lisä sekä hänen että Pojan jokapäiväiseen ravintoon.
Vuodet vierivät ja Emo kehitti tapojaan, heidän muutellessaan jäätikön
tieltä ja asuessaan missä lyhemmän missä pitemmän ajan. Ja Poika antoi
hänen olla rauhassa toimineen, hän piti vain huolta metsästyksestä
ja paranteli työkalujaan. Tuon tuostakin huomasi hän että Emolla oli
käsillä joko uusi esine; ne näyttivät syntyvän kuin itsestään. Emo
kokoili uutterasti mammutinvillaa ja eläinten karvoja mistä vain
löysi ja istui sitten majassaan punoen lankaa josta hän palmikoi
vaatteita. Kesäksi valmisti hän kevyitä paitoja kaisloista, punoi
ruohojen säikeitä ja pääsi kokeilemalla niin pitkälle että hän vihdoin
huomasi erään kasvin joka erikoisesti oli omiaan vaate-aineeksi. Se
oli pieni, sinikukkainen ruoho, pellava ja sen kanssa ahertelivat
sitten Emon väsymättömät sormet uutterasti. Jyviään varten punoi hän
vitsaksista vasuja ja tiivisti ne savella, jotteivät jyvät valuisi pois
raoista. Tätä tietä tulivat hänen jälkeentulevaisensa kerran keksimään
saviruukkujen valmistuksen. Mutta sekä tämä että moni muu seikka ei
päässyt oikein vauhtiin ennenkuin Poika löysi uudestaan tulen.
Heillä oli jo monta lasta. Ensimäinen pienokainen syntyi Pojan poissa
ollessa ja seuraavalla kerralla läksi Emo maasta suuren kiven juurelle
jossa Poika kuuli hänen valittavan hiljalleen, kunnes hän jonkun ajan
kuluttua palasi uusi pienokainen muassaan. Ne olivat pieniä, sokeita
olentoja, joiden ruumista peitti ruskea nukka ja jotka nukkuivat
ensi aikoina melkein koko ajan palmikoidussa pussissa Emon selässä.
Mutta ne kasvoivat nopeasti; vanhin jo vaaperteli pullomahaisena oven
ulkopuolella etsien jos jonkin näköisiä irtonaisia esineitä. Isä teki
hänelle tuskin peukalonkynttä suuremman kirveen, jolla pikkumies
hyökkäsi asuntopaikan seutuvilla pyöriskelevien koiran pentujen
kimppuun. Kuten ennenmuinoin kotimetsässä, sai hän taas nähdä pienten,
karvapeitteisten lasten puhaltelevan untuvia ilmaan ja pitävän niitä
lintuina. Mutta nyt oli moni seikka toisin.
Asunto täytyi rakentaa pysyväiseksi ja tilavaksi jotta perhe mahtuisi
sinne istumaan. Metsälle lähtiessään viritti Poika suuren kiven
sisäänkäytävän suulle ja siellä sisällä istui Emo lapsineen levollisena
uutterasti punoen. Päivällä otti hän pienen kiven pois kivimajan
reunalta niin että hänelle lankesi reiästä vähän valoa, muuten siellä
olisikin ollut jotenkin pimeä, etenkin talvella. Kylmän ajan asuivat he
yhdessä paikassa ja asuttavan maan ala laajeni aikalailla. Pojan täytyi
rakentaa erikoisia pieniä majoja heidän juuri-, vilja- ja tuulessa
kuivattuja lihavarastojaan varten. Hän valikoi aina ennakolta tuulen
suojaisen paikan, mieluummin luonnon luolan tai sitten sopivan kallion
kielekkeen alustan, jolle varusti seinän. Joskus paremman puutteessa
asuttiin maakuopassa.
Jäätikkö pakotti heidät yhä muuttamaan, usein pyyhkäisi jäänreuna
suorastaan asuinpaikan yli. Täten olivat he siirtyneet kauas etelään
ja asuivat nyt suunnilleen Pojan syntymä- ja lapsuusseuduilla. Hän
luuli useista merkeistä päättäen heidän olevan sammuneen tulivuoren
lähistöllä. Mutta missä ennen aarniometsä kohosi, levisi nyt
penikulmain laaja jääpanssari, joka rotkopaikoissa oli korkeimpia puita
paksumpi. Se oli ihmeellinen erotus entiseen verraten ja tuskinpa
Poika, joka oli tämän muutoksen nähnyt tapahtuvan, aina tunsi itseään.
Muuttaminen tuli kuitenkin yhä vaikeammaksi. Emolla oli jo monta lasta
ja hän tahtoi kantaa yhtä selässään, toinen oli hänen käsivarrellaan,
kolmatta talutti hän vapaalla kädellään ja loput pitelivät kiinni
hänen vaatteensa liepeistä. Mutta heillä oli niin paljon tuiki
tarpeellisia esineitä, joita heidän täytyi kulettaa muassaan, että se
alkoi käydä melkein mahdottomaksi. Emo kantoi omaa painoansa enemmän,
aina hiljaisena ja aina hyvänä. Mutta muuttaa heidän täytyi, jäätikkö
pakotti siihen, vaan näin ei voinut jatkua kauan.
Poikakin oli ottanut käytäntöön monenlaisia parannuksia joiden vuoksi
oli vaikea muuttaa yhteen kohti asetuttua. Hän oli näet alkanut
pitää kotieläimiä. Usein sattui hän saamaan metsästysretkillään
jonkun eläimen kiinni elävänä. Milloin oli villi varsa milloin peura;
ne hän vei kotiin ja piti niitä nahkahihna-lieassa kodin lähellä.
Ellei metsäriistaa sattuisi saamaan, olivat nämä aina käsillä. Ajan
kuluessa oli hänellä kesynä kotosalla monta villihevosta paitsi
villiraavaita, peuroja ja vuohia. Ja vankeudessa ne yhä lisääntyivät.
Susien ahdistellessa niitä öisin, laittoi Poika niille oksista ja
risupunouksista aituuksen. Syksyllä teurasti hän useimmat ja kuivasi
lihan talvitarpeeksi, mutta kesyimmiksi käyneet ikäänkuin perheeseen
kuuluvat säästi hän talven yli. Emo ja lapset syöttivät niille heiniä,
joita he kesällä olivat keränneet ja kuivanneet. Puolikesyjä hevosia ja
peuroja oli helpompi kuljettaa matkoilla, kantoivatpa ne tyytyväisinä
Emon niiden selkään sälyttämiä kuormiakin ja olivat siten hyödyksi.
Lapset tulivat pian pienten ketterien hevosten kanssa hyviksi ystäviksi
ja heidän päähänsä pälkähti nousta matkoilla ollessa ratsaille niiden
selkään.
Muuttokulkue näytti silloin tällaiselta: Poika kulkee etunenässä
kivikirveineen aina tarkkaavaisena ja valmiina. Hänellä on yksi ainoa
silmä, mutta se näkee kaikki, huomaa kaikki mitä penikulman alalla
liikkuu. Hän käy käsiksi suuriin kiviin, jotka ovat hänen tiellään,
kääntää ne sivulle ja vierittää jaloin syrjään jatkaen keskeymättä
matkaa, katseellaan tarkastellen näköpiiriä. Hänen takanansa tulee
Emo taakkoineen, lapset ja koti-eläimet sulassa sovussa, pienimmät
ratsastaen suurimmilla. Sataa. Taivaanrannalla näkyy jäätikön viheriä
kajastus, joka kylmällä katseellaan pakottaa heidät kulkemaan. Niin,
siinä kulkee kivikauden mies omaisineen.
Mutta matkoista tuli viimeinkin loppu. Eräänä vuonna he asettuivat
tunturi-ylängölle, josta he eivät taipuneet muuttamaan ja silloin
jäätikkö ympäröi heidät.
Tunturi oli useita penikulmia ympärimitaten, tasainen huipultaan
mutta niin korkea, että jää ei noussut sen yli vaikkakin levittäytyi
kaikkialle sen ympärille. Ja tälle saarelle he jäivät asumaan
jääpeitteen kasvaessa ja soljuessa penikulmain laajana ympärillä.
Perhe lisääntyi. Oli jo tyttöjä ja poikia enemmän kuin vanhemmat
osasivat laskea, oli enemmän kuin paljon, oli _monta_. Jokainen oli
kuitenkin ihmisenä, yksilönä, enemmän tai vähemmän tunnettu. Emo, joka
ennen oli kehittänyt keräilemistaitoaan kokoilemalla mitä sattui, oli
nyt oikealla alallaan ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut synnyttää
kokonaisen kansakunnan. Joka vuosi, kun lyhyt kesä tuli uudestaan ja
tunturisaari kohosi soreana kukkineen ja vihreine lehtipuineen, pisti
uusi pellavapää esiin Emon selkäsäkistä.
Vanhemmat lapset varttuivat tuulen ja tuiskun parissa. Pojalla oli
jo melkein täysikasvuisia poikia, jotka tarkkoina katselivat tuota
jäätikön vihertävää kajastusta taivaanrannalla. Ja sieraimet värisivät
tarkkaavaisesti kuten ainakin tulevien suurmetsästäjien.