Nyt kerrottakoon, miten Poika monen vuoden päästä, elettyään vaimoineen
pohjoisessa kokonaisen ihmisijän, joutui parantumattoman, vaikkakaan
ei erittäin kuluttavani taudin saaliiksi. Se tauti oli voimakas meren
kaipuu.
Se oli alkanut sillä, ettei hän koskaan ollut voinut unohtaa sitä
tuoretta raakkuateriaa, jonka hän ja vaimo olivat syöneet rannalla
takaa-ajon päätyttyä ja hymyn noustua heidän villeille kasvoilleen.
Tämä ateria, jolloin Poika ensikerran oli maistanut suolaista ruokaa,
säilyi hänen mielessään hänen elämänsä erikoisuutena. Muistaessaan sitä
saattoi hän nyökäyttää päätään, kuin olisi hän keksinyt jonkun tärkeän
seikan.
Tähän makuun oli yhtynyt ihmeen kirkas ja onnellinen muisto kaikesta
siitä, mitä hän oli kokenut niinä parina tuntina, jolloin hän ja Emo —
sen nimen olivat myöhemmin heidän lapsensa hänelle antaneet — olivat
levänneet rannalla ennen jäätikölle paluuta. Poika oli tarkastellut
pyöreitä kiviä ja muita tuntemattomia esineitä, joitten joukossa oli
monenmoista vaikkakin sangen sekalaista syötävää. Hän oli hengittänyt
täysin siemauksin tuon järven hajua, jonka vesi oli tummempaa kuin
hänen tuntemiensa sisäjärvien vesi, ja jolla ei vastakkaista rantaa
näyttänyt olevankaan, vaikka katsoi niin pitkälle kuin silmä kantoi.
Vedellä oli ollut toinen, raikas maku, oikein hyvä, vaikkei sitä
paljon voinutkaan juoda. Valkeat linnut, joilla oli omituinen, terävä
ääni lentelivät laineiden yläpuolella, ja laineet näyttivät olevan
ainaisessa kulussa.
Oliko Poika päättänyt palata sinne uudelleen ja sitten unohtanut
päätöksensä; sekö häntä nyt kutsui? Miksi se päivä olikin niin ihana,
niin valoisa sydämen pohjia myöten, että sen muisto huomaamatta pakotti
hänet pyrkimään hyväksi, vaikka se kävikin huonosti. Vielä monta vuotta
myöhemmin, heidän jossain retkeillessään, saattoi Emo, katsahtaessaan
kantamuksensa alta, huomata miehensä ankarilla kasvoilla hienon,
valoisan ilmeen, joka muistutti heidän ensi hymyilyään meren rannalla.
Emo kohotti pienokais-kääröään paremmin selkäänsä; nyt hän tiesi
että mies ikävöi, kaipasi, mutta tuskin hän häntä, vaimoa, ajatteli.
Eikä kuitenkaan koko maailmassa ollut mitään jota hän olisi syvemmin
kunnioituksen tuntein ajatellut, kuin tuota miehen kaipuuta. Hänen
tehtävänsä oli seurata häntä ääneti ja uskollisena kuolemaan asti.
Niin, Poika kaipasi merta. Vuodet veivät hänet yhä kauemma yhtymästä
rannalla. Hänen elämässään talvi aina uudistui mutta sitä silloista ei
hän enää saanut takaisin. Joku tuntematon oli hiipinyt hänen sydämeensä
sinä hetkenä, jolloin hän istui valkosella hiekkarannalla ja näki
laineitten leikkivän ja vyöryvän kohti äärettömyyttä. Oli kuin joku
tuntematon henki olisi mennyt hänen vereensä ja siitä tuli sitten sekä
hänen että hänen sukunsa kohtalo.
Mutta hän ei tiennyt eikä koskaan tullut tietämäänkään että meren
kaipuu oli salaperäisesti ijäisiksi ajoiksi kietoutunut hänen sydämensä
uumeniin sinä hetkenä, jolloin hän ensi kerran katsoi takaa ajetun
Emo-paran silmiin.