METSÄSTÄJÄVUOSI

Poika oli täysin kehittynyt ja monien talvien karkaisema, hän vietti

jo jonkunlaista säännöllistä elämää vaikka vaeltelikin alituisesti.

Opittuaan ymmärtämään vuodenaikojen vaihtelun, ei hänen enään

tarvinnut sokeasti taistella kylmää vastaan, vaan hän oppi järkevästi

valmistautumaan talven varalle.

Lihaa hän kuivasi lämpimänä vuodenaikana ja säilytti sitä talvea

varten. Tosin olisi talvellakin saanut kylliksi riistaa, mutta Poika

katsoi parhaaksi valmistaa itselleen tilavan ja vankan kivi-asunnon ja

viettää siellä koko kylmän ajan ja tämä seikka pakotti hänet keräämään

varastoa. Yhteen paikkaan ei hän kuitenkaan pysähtynyt; joka syksy

valitsi hän uuden asuinsijan uusien metsästysmaiden lähettyviltä,

mutta siinä asunnossaan hän pysyttelikin koko pitkän talvikauden.

Hän valmisti nyt asuntonsa huolella ja erityisen suunnitelman

mukaan, kun sen piti olla käytännössä pitemmän aikaa. Jos hän löysi

lunnollisen luolan, asettui hän siihen surmattuaan ensin karhun,

joka säännöllisesti asui siellä jo ennen hänen tuloaan; mutta ellei

sellaista luolaa löytynyt, vieritteli hän suuria kiviä yhteen niin että

ne muodostivat huoneen, jonka seinät hän tiivisti pienemmillä kivillä.

Hän syvensi pientä kivimajaansa sisältä, verhosi sen sammalilla ja

eläinten vuodilla ja niin kesti hän kylmyyden näinä pitkinä pimeinä

talviöinä. Hän metsästeli alinomaan, mutta talvisaikaan ei hän koskaan

retkeillyt kauemmaksi, kuin että hän saattoi ennättää yöksi asuntoonsa.

Vaikka hänellä ei ollut tulta eikä valoakaan, askarteli hän kuitenkin

luolassa monenlaista; kun hän ei voinut nukkua ja kuivattua lihaakin

oli kylliksi varastossa, valmisteli hän karkeita, jäykkiä nahkoja

siinä yksinäisyydessään istuessaan pureskellen niitä tuuma tuumalta,

kunnes ne tulivat taipuisiksi ja pehmeiksi. Tämän keinon oli kova

kohtalo opettanut hänelle, samoinkuin kaiken muunkin, minkä hän taisi.

Nälkää nähdessään oli hän pysynyt hengissä nakertelemalla niitä

lihajäännöksiä, joita oli vuodissa ja silloin oli hän huomannut niiden

kestävän paremmin ja tulevan käyttökelpoisemmiksi kuin ne kauttaaltaan

ensin pureskeli. Samalla keksi hän keinon säilyttää lihaa kuivaamalla.

Jos hän ei pureskellut nahkoja, istui hän pilkkopimeässä kuin sokea,

hapuillen kärsivällisesti sormillaan ja pisteli luunaskalilla reikiä

nahkoihin, jotka hän saumasi yhteen pitkällä, peurannahasta leikatulla

hihnalla. Hän ymmärsi pukeutua vuotiin määrätyllä tavalla, niin että

ne paraiten lämmittivät, mutta sekin kysyi paljon päänvaivaa ja työtä.

Suolista punoi hän köyttä ja lankaa, joista oli monenlaista hyötyä ja

kaiken tämän taisi hyvin tehdä pimeässäkin.

Sillä välin pitenivät talvet yhä. Jäätikkö levisi kauas yli maan.

Sen siirtymistä ei voinut nähdä, mutta se levisi kuitenkin joka

kuukausi ja joka vuosi yhä kauemma. Sen ulommainen reuna oli jo aivan

laaksossa, jossa tuo viheriä kohahteleva jää kohtasi kuolleen metsän

jäännökset. Siellä missä ennen kasvoi bambupuita ja mimosoja, oli nyt

vuorenkorkuinen jääpanssari; missä ennen jättiläis-kiulukka hedelmöi

lämpimissä suomaissa, kaareutui nyt jäätikköreunan likaiset holvit,

joiden kautta valkea, läpinäkymätön vesi kylmänä virtana pulppusi.

Jäätikkö kostutti kaikki ja jäähdytti jälleen omalla kylmyydellään, se

kasvoi, liukui eteenpäin ja valloitti maa-alan toisensa jälkeen.

Poika tunsi sen tarkoin, hän tiesi sen tulevan. Hän laski ja mietti ja

oli varma sen ajan tulosta, jolloin olisi vain talvea ympäri vuoden,

jäätikkö olisi valloittanut koko maan. Hän kokosi voimia sitä varten,

kartutti kokemuksiaan, asestautui tulevaisuutta vastaan. Jokainen

kulunut talvi oli hänelle kova koulu, joka opetti hänet valmistautumaan

suureen taisteluun. Päivän mittaan ei hän enään tehnyt paljon

sellaista, jossa ei olisi ollut tarkoitusta, vaikkakaan hän ei aina

sitä edes itse tiennyt. Jäätikkö uhkasi häntä.

Hänen ensimäiset yksinäisyydessä viettämänsä kesät olivat vielä

hyvinkin lämpimiä, vaikkakin sangen sateellisia. Saattoi olla oikeita

vesivuosia, jolloin haalea sade valui virtanaan viikkokaudet

yhtämittaa, muuttaen maan sumuiseksi suoksi. Silloin oli jäätikkö

kirkas ja paljaaksi huuhtoutunut liukuen jylhän vihertävänä,

penikulmanlevyisine mutkineen, repaleisena ja särkyneenä, sumuiseen

laaksoon. Siellä täällä pinnalla oli kallion sirpaleita, jotka olivat

sen päälle suistuneet ikuisen lumen peittämiltä tunturihuipuilta.

Pojasta tuli puoleksi vesi-ihminen noina lyhyinä vedenpaisumuskesinä;

hän oppi kulkemaan puunrungolla, jota hän työnteli eteenpäin jollain

seipäällä. Tulvivat virrat ja järvet eivät enään voineet pysähdyttää

häntä. Jos vesi oli liian syvää, meloskeli hän sauvansa leveämmällä

päällä ja tuli kun tulikin toiselle rannalle. Koira seurasi häntä,

milloin istuen puunrungon toisessa päässä, milloin uiden sen rinnalla.

He olivat aina läpimärkiä, alituisesti valui vesi heidän ihollaan,

alituisesti olivat he kohmettuneita, mutta sittenkin viihtyivät he

erinomaisen hyvin.

Lyhyitten kesien aikana vajosi Poika takaisin metsä-ihmisen

huolettomuuteen, heitti nahkapukunsa pois ja retkeili metsiä ylt'ympäri

mukanaan ainoastaan kiviaseensa. Hän nautti lämpimästä täysin

siemauksin, loikoili päiväkaudet ja paistatteli päivää, milloin se

joskus pilkisti pilvien lomasta. Mutta talven kovuus johtui silloin

pian hänen mieleensä ja hän alkoi odottaa kylmää; hän oli saanut

muistin. Hän ei milloinkaan mennyt niin kauas, ettei olisi nähnyt

jäätikön vihertävää hohdetta taivaanrannalla.

Kesäisin oli Poika alituisesti liikkeessä, muutteli paikasta toiseen

ajaessaan takaa milloin minkinlaista riistaa. Kun yö yllätti

hänet, rakensi hän pienen risumajan ja jatkoi taas seuraavana

aamuna matkaansa. Retkillään saapui hän vihdoin eteläisille

synnyinseuduillensa ja näki, miten metsä oli melkein kokonaan lahonnut,

ja muuttunut muodottomaksi ryteikkö-korveksi. Tuskin taisi enään

erottaa suurien puitten kaatuneita runkoja, jotka muodostivat melkein

läpipääsemättömän pohjakerroksen, jossa pensaat ja rikkaruohot ilkkuen

rehoittivat.

Aarniometsä ei saavuttanut enään koskaan entistä valtaansa. Joka

vuosi yrittivät jotkut pakkasen hävittämät puut kehittyä uudelleen

työntäen juurivesoja ja hautaantuneitten palmujen jäännöksillä viheriöi

uusia taimia, mutta niistä ei tullut koskaan puita. Seuraava talvi

hävitti ne uudelleen. Ei mikään aarniometsän kasvi saavuttanut täyttä

kasvuvoimaansa, mutta hengissä jotkut pysyivät pieninä, kutistuneina ja

vaivaisina. Kestävimmistä kehittyi uudenmuotoinen aarniometsä, tosin

vaan vaivaismetsä.

Sitävastoin oli toisia kasveja, joilla aikaisemmin ei aarniometsässä

ollut mitään merkitystä, vaan jotka nyt nostivat päätään ja alkoivat

muodostaa uutta metsää. Ne olivat havupuita, jotka kestävät kylmyyttä.

Kuusi ja mänty levenivät nopeasti siellä missä aarniometsä oli ollut

ja katajakin, joka ennen oli kasvanut sypressimäisenä jättiläispuuna,

työnsi muutamia hitaasti kasvavia, talvehtivia juurivesoja, jotka

suippolatvoineen kaikessa pienuudessaankin olivat emäpuukaltaisia.

Toiset kasvit kasvoivat sensijaan uusissa olosuhteissa ruohosta ja

pensaista suuriksi puiksi; ne pudottivat talvella lehtensä, mutta

kykenivät keväällä kehittämään ne uudelleen. Koivu ja tammi, haapa ja

paju ja moni muu, jotka ennen olivat kasvaneet aarniometsän helmassa

vain pensaina, voimistuivat nyt ja alkoivat muodostaa vehmaita metsiä

aina keväisin kiireen vilkkaa pukuaan uusien.

Kun ei muuten enään mikään menestynyt, täytyi kaiken mukautua vuoden

aikojen vaihteluihin. Moni poispaenneista eläimistä palasi lämpimän

tultua takaisin Pohjolaan ja jäi sinne, vaikkakin jäätikön kasvaessa

sai jälleen yhä peräytyä etelää kohti.

Melkein kaikki linnut vetäytyivät aina kevään tullen pohjoista kohti.

Kun aurinko häikäisevän kirkkaana kohosi yli veden peittämien, mutta

niille vanhastaan tuttujen seutujen, eivät ne surreet veden paljoutta,

kunhan aurinko vain houkutteli esille ruohoa, kaislaa ja kylliksi

kihisevää matoa ja kapsavaa kovakuoriaista. Tosin oli muutamia lintuja,

jotka jäivät etelään ainaiseksi, kuten flamingot, pelikaanit ja monet

muut yhtä kummalliset herkkusuiset lajit, joiden ulkomuoto oli sangen

epäilyttävä, mutta joiden uimaräpylät olivat tarkat. Mutta ne eivät

kuulu kertomukseemme. Kaikki muut: hanhet, ankat ja joutsenet, kiurut,

kuikat ja hyypät huuteli Poika tervetulleiksi, kun ne suurina pilvinä

lensivät etelästä ja laskeutuivat iloisesti kotiintulolauluja joikuen

laajoihin järviin, joista vankan metsän lahonneet oksat ja juuret

törröttivät pystyssä silmän kantamattomiin.

Siellä kurnuttivat sammakot, kunnes kurki pisti ne poskeensa, siellä

poreilivat madot ja muut pikkuoliot houkutellen sinne ankkoja. Siellä

ajoi saukko takaa haukia, jotka pyöräyttelivät häränsilmiä vedenkalvoon

ja kaatuneitten puitten väliin rakentelivat suuret majavalaumat

virkeitä kyliään.

Silloin oli liikettä, kulinaa ja kilinää niin ettei ennen sen

vertaista. Poika söi ahneesti munia ja lihaa ja vietti viikkokausia

saarissa, joissa mehiläiset rakensivat pesiään onttoihin, kuolleihin

puihin.

Monet maaeläimetkin koettivat lämpimän tultua tunkeutua takaisin

pohjoiseen. Joskus saattoi Poika tähystellessään korkealta ylängöltä

nähdä hyvinhyvin kaukana auringon valossa säteilevällä taivaanrannalla

tutut piirteet taivasta vasten kuvastuvan. Se oli koirasleijona,

jonka tunsi raskaasta eturuumiistaan tuossa etäällä pienen pienenä

pilkkuna. Toisinaan huomasi hän siellä silmän siintämissä viluisen

antilopin hienot piirteet. Se oli kulkenut kenties satoja penikulmia

etelästä, uusilta laitamiltaan tänne pohjoiseen, nähdäkseen vielä

kerran jättämänsä synnyinseudut. Ne olivat vain joitakuita yksinäisiä

kuljeksijoita tai kenties pakolaisia ja kääntyivät aina pois,

katseltuaan joltain kukkulalta hävitettyjä metsiä. Kova kohtalo ajoi

heitä yhä kauemmas etelään ja kohta ei heidän entinen sijansa tuntisi

heitä enään.

Jotkut maa-eläimistä viettivät kesän pohjoisessa ja kylmän tultua

vetäytyivät pois, mutta niidenkin luku väheni vähenemistään, sillä

ne eivät voineet kuten linnut matkata ilmojen teitä, eivätkä

tottua jokavuotiseen muuttoon. Nopea villihevonen ja jotkut muut

ketteräjalkaiset mukautuivat tähän elintapaan, mutta muuten erotti

jäätikkö pian toisistaan ne jotka jäivät ja ne jotka halusivat lähteä.

Virtahepo yritti parina ensikesänä palata. Se polskutteli vesistöjä

pitkin mutta kyllästyi saadessaan tuon tuostakin kantojen ja puitten

runkojen töytäyksiä, se käänsi kiittämättömälle isänmaalleen leveän

selkänsä eikä palannut enää seuraavina vuosina.

Ensimäisenä kesänä taivalsi etelästä suuret joukot hännättömiä

apinoita, jotka elivät maassa ihmisten tavoin. Ne olivat tietysti

unohtaneet talven, olivat entistä röyhkeämpiä ja ajoivat kaikki muut

olennot pois erään vuoren juurelta, jossa oli runsaasti pähkinöitä ja

marjoja millä herkutella lämpöisinä kesäkuukausina.

Kun Poika seuraavana kesänä saapui laaksoon, löysi hän koko joukon

luita eräästä saaresta, jonne ne olivat kylmää paenneet. Myrsky oli

ne yllättänyt ja vielä saattoi nähdä noista kuivuneista luista,

miten ne olivat istuneet sylitysten yhteen sulloutuneina, kunnes

olivat paleltuneet kuoliaaksi. Ne olivat aina suututtaneet Poikaa

matkimisellaan ja hän viritti tyytyväisenä laulun tuosta joukosta. Sen

jälkeen ei hän enään nähnyt sitä lajia. Ne kuolivat etelämpänäkin,

vaikkakin ne aina olivat olleet olevinaan oikeassa ja viekastelleet

Pojalle.

Viisaampi oli mammutti, jonka Poika usein näki ensimäisinä

metsästysvuosinaan. Hän ja mammutti seurasivat toisiaan alustapitäen.

Poika ei vielä kyennyt tuota jättiläiseläintä hätyyttämään, siksi

saattoivat he erinomaisen hyvin vaeltaa yhdessä toisiaan häiritsemättä

tai kadehtimatta; he elivät erilaisesta ravinnostakin.

Mammutti ei muistuttanut enää elefanttia; kylmyydessä oli sille

kasvanut pitkä villainen turkki niin että se muistutti liikkuvaa

sammalpeitteistä pientä tunturia astua tassutellessaan siellä

harmaakivilohkareitten välissä ja pudistellessaan huurretta

lehtikuusesta ennenkuin se kärsällään ahmasi viheriöitä neulasia

suuhunsa. Talvisin oli se tunturien tavallinen asukas, siellä saattoi

Poika tavata tuon mahtavan eläimen seisomassa jossain lumisessa

havupuumetsikössä tuulen alla kallionlohkareen vieressä, kärsä

kerälle kierrettynä lumen ryöpytessä isojen torahampaitten lomitse.

Siellä se seisoi kuten yksinäisyys itse, vaappuen vuorenraskaana

lumimyrskyssä pitkien villojen yhä kasvaessa suurensuurten jalkojen

ympärillä, loputtoman kärsivällisenä ja katsellen lumisten tuuheitten

kulmakarvojensa alta ilmaa pirteillä viisailla pikkusilmillään.

Kovina, hiljaisina pakkasöinä, kun Poika heräsi kiviluolassa, kuuli hän

mammutin onton yskimisen kaikuvan jäärotkoissa ja häipyvän vähitellen

yön hiljaisuuteen. Vanhus oli silloin revontulien valossa jäätiköllä

kävelyllä astellen varovasti jättiläistöppösillään jäälohkareitten ja

repeämien seassa. Se kulki pitkät matkat jäätikköä pitkin löytääkseen

kalliosaaria, useinkin vain jyrkkiä huippuja, joilla kasvoi sen

ravintoa: vaivaismäntyä.

Mutta kesällä kuljeskeli mammutti velttona herkkusuuna nuoressa

koivikossa. Se leikitteli ruuallaan, jota se heitteli selkäänsä ja

pyöritteli tarkkatuntoisella kärsällään ennenkuin näki hyväksi pistää

suuhunsa. Silloin se loi karkean villansa jättäen sen orjantappuroihin

ja pensaikkoihin.

Mammutti ikäänkuin kuului noiden valoisien öiden tunnelmaan. Silloin

koivun rungot kuumottivat kaukaa läpi hämäryyden, kuin valkeat ja

hallavat jäsenet. Silloin nähtiin mammutin seisovan huojuen ja

läiskien korvalehdillään sääskiä jossain kaukaisella kukkulalla,

missä taivas vielä keskiyölläkin kultaisena hohti. Ja kun se suurilla

hitailla hampaillaan jotain hienonteli kuului pitkien matkojen taakse

tyytyväinen jauhaminen, joka muistutti jäätikön pohjassa murskautuvien

kivien ääntä.

Kesien lyhetessä tuli mammutti yhä harvemmin alas tuntureilta; se

kulki ennemmin kevään lähetessä kauemma pohjoseen, sillä se oli

oppinut viihtymään kylmässä ympäristössään. Tästä otti Poika oppia

tulevaisuuden varalle — hän tiesi että mammutti oli viisas.

Poika mietiskeli vakavasti elämäänsä. Hänen lapsuutensa oli nyt

ohitse ja se oli jättänyt jälkeensä tunteen, että siitä oli kulunut

äärettömän kauan. Hänen erämaassa, yksinäisyydessä viettämäänsä aikaa

saattoi ehkä laskea vuosituhansissa. Häneltä ei puuttunut mitään, hän

hallitsi olemassaolonsa täydellisesti ja keksi yhä useampia keinoja

sen helpottamiseksi. Hän ei pelännyt mitään taivaassa eikä maassa,

hän oli tehnyt kaikki eläimet alamaisikseen kirveellään ja keihäällä

jonka sinkosi kädestään. Niitten sokeitten valtojen edessä, jotka

häntä vainosivat lumimyrskyssä ja yön pimeydessä, hän vaikeni. Voima,

jota ei voi välttää ja yön jättiläisuhma olivat yhdistyneet hänen

kovan elämänsä vihollisiksi. Mutta hän oli voittanut sekä luonnon että

itsensä.

Vaan nyt tunsi hän olevansa kovin yksinäinen. Miksi oli hän tullut niin

vahvaksi, eikö hänen voimilleen löytynyt muuta päämäärää kuin taito

pysyä hengissä? Sitä mietti hän joskus, mutta aika ei tullut hänelle

kuitenkaan pitkäksi. Milloin hän metsästeli, milloin kokoili muuta

varaa tulevaisuutta varten. Pimeässäkin hän taisi työskennellä ja kun

hänellä oli aikaa olla jouten, istui hän majansa katolla päivät ja

yöt läpeensä tehden huomioita tähtien matkoista ja auringon tavoista

taivaalla. Niin alkoi hän käsittää taivaan kappaleitten kulun, miten

usein ne ilmestyivät näkösälle, miten kauan ne näkyivät ja miten kauan

ne olivat piilossa.

Alituisesti tarkastelivat hänen silmänsä tutkivasti kaikkea kaikkialla.

Alituisesti osui hänen ajatuksiinsa uusia seikkoja ja mitä hän

vain kerrankin oli nähnyt tai liikuttanut, se jäi ainiaaksi hänen

muistiinsa. Hän oli aina avoin vaikutteille, aina toimessa; jokainen

uusi keksintö nosti veren rajusti hänen ohimoilleen. Kun joku kysymys

valtasi hänet, kulki hän innoissaan kuten eläin, joka pesänsijaa etsii;

hänen aivonsa loi ja hänen käsistään pyörähteli uusia esineitä. Mutta

iloinen hän ei ollut.

Eräänä kesänä otti hän seuratakseen heimonsa jälkiä eteläänpäin,

kulkien viikkokausia toisesta hyljätystä asuinpaikasta toiseen.

Se paikka, johon Poika oli heidät jättänyt, oli jo aikoja sitten

jätetty kylmille ja metsä oli sielläkin kuollut. Pojan täytyi kulkea

yli vuorten ventovieraisiin seutuihin asti, missä hän tunsi olonsa

epävarmaksi, kunnes hän vihdoin näki kerran savun kohoavan leiristä

puitten välissä ja silloin hän tiesi löytäneensä etsimänsä.

Se ei ollut mitään lämmintä seutua vaikka olikin niin etelässä. Miten

ne saattoivatkaan tulla toimeen? Hän katsoi ikävöiden savua, mutta se

johti hänen mieleensä kuvan heimosta, joka istui nuotion ympärillä tai

loikoili majoissaan riidellen päivät päästään. Hammastelua myötäänsä

ilman että kukaan olisi lyönyt toistaan. Jos hän silloin vuosia

takaperin olisi astunut lähemmäksi noita asuntoja, jolloin hän oli

nähnyt kaakinpuun valmiiksi pystytettynä häntä varten, olisi kuullut

siellä vaihdettavan hillitsemättömiä vihaisia sanoja ja hän tiesi samaa

nytkin näkevänsä, jos astuisi sinne. Sitä paitsi — toiko hän tulen

muassaan, oliko hän pitkän maanpakolaisuutensa aikana löytänyt sen,

jonka löytämisen hän omassa mielessään katsoi ainoaksi ehdoksi, jonka

täytettyään hän voisi palata kotiin? Ei Ei! Hän ei mennytkään senvuoksi

edemmä. Ja sinä kesänä pysähtyi hän niihin erämaihin, jotka levenivät

pohjoispuolella sekä hänen että vieraitten heimojen asumia metsiä. Nämä

olivat pysähtyneet kauas toisistaan ja olivat toisiinsa nähden aina

vihamielisellä kannalla.

Vuorilla tähystellessään näki Poika usein savun nousevan toisten

heimojen asunnoilta kaukaa etelästä mutta ei kertaakaan johtunut hänen

mieleensä ajatus joutua kanssakäymisiin heidän kanssaan tai edes hakea

tulta heidän leiristään. Lähestymistä saattoi ajatella yhdellä ainoalla

tavalla. —

Ja sinä kesänä sattui Poika todellakin tapaamaan jonkun ihmisen, joka

oli kyllin utelias ja tyhmänrohkea retkeilläkseen kauas pohjoiseen

autioille takamaille. Tällöin sai hän tyydyttää ihmiskaipuunsa.

Tällainen kohtaaminen saattoi olla mieluisa tai tuottaa pettymyksen,

riippuen siitä oliko saalis nuori, hyväverinen tai vanha luiseva

alku-ihminen, johon tuskin viitsi hampaitaan iskeä. Pojan muistissa tai

oikeammin ruoansulatuselimissä säilyi kauan eräs hieman epämiellyttävä

kohtaus. Hän oli yllättänyt vanhan kuivettuneen metsämiehen

ravustamassa eräällä purolla ja syönyt hänet paikalla tarkastamatta sen

paremmin. Uh, hänen hampaansa olivat vielä kauan jälkeenpäin olleet

arat ja hän oli saamaisillaan vastenmielisyyden koko senlaatuista

ravintoa kohtaan. Hänen ihmishalunsa vähentyi aikatavalla saatuaan

ensin tyydyttää sitä useammankin kerran. Eikähän kukaan ihminen enään

rohjennut metsien pohjoispuolelle, ei yksinään eikä joukoissa, sillä

heimoissa oli alkanut liikkua huhuja jostain hirvittävästä, erämaissa

asuvasta peikosta, joka oli puoleksi karhu, puoleksi ihminen. Se repi

ja söi jokaisen elävän olennon, joka sen lähettyville osui. Poika kulki

sitten taas pohjoista kohti, omille kylmille mailleen.

Oltuaan muutamia viikkoja pakotettu syömään yksinään eläimenlihaa,

alkoi hän uneksia oikein nuorta, verevää ihmistä edes yhden ainoan

kerran ja siksi hän vain viivytellen ja tyytymätönnä mutkitellen

kääntyi yksinäisyyteensä.

Ja elämänsä ihmeen hän löysikin eräällä tällaisella syrjäretkellä,

jolle hän oli lähtenyt salaisen toiveen pakottamana, toiveen, jota

hän ei selvästi itselleenkään myöntänyt, koska pelkäsi sen kuitenkin

pettävän.

Ihminen, viimeinkin taas olento, jonka eturaajat eivät tavanneet

maahan! Poika näki tuon saaliinsa muutamana päivänä eräässä autiossa

seudussa juoksevan täyttä vauhtia jotain luolaa kohti. Poika katkaisi

siltä tien, silloin se alkoi vinhasti juosta läpi laakson, poikki

puron kukkulan taakse — ja niin alkoi hurja takaa-ajo. Sitä kesti

kolme täyttä vuorokautta ja päättyi kaukana ventovieraalla seudulla

ja jo sekin seikka teki takaa ajon Pojalle mielenkiintoiseksi. Saalis

joka juoksi nopeammin ja kestävimmin kuin mikään hirvi, johti näet

hänet sinne asti, missä maa loppui, sinne, missä oli vain vettä, missä

suunnaton järvi avautui silmänkantamiin. Siellä oli meri.

Jo silloin kun ajo alkoi, huomasi Poika selvästi, ettei hänen saaliinsa

pyrkinyt takaisin metsiin eikä vuorille, vaan kääntyi alaville suo-

ja niittymaille jotka levisivät penikulmain laajuisina auringonlaskua

kohti. Asuikohan siellä päin kansaa, vaiko eikö tällä ihmisellä ollut

heimoa mihin lukeutua?

Eniten ihmetytti Poikaa se, että ihmisellä näytti olevan jotain

yllään, eikä se ollut nahkaa, kuten hänellä itsellään, oli vaan jotain

muuta, joka liehui ja lepatti tuulessa hänen juostessaan. Jos se oli

jonkinlaista vaatetta, oli se kyllä hyvään tarpeeseen, sillä syksy

oli jo pitkälle kulunut rakeineen ja purevine myrskyineen, mutta ei

tiennyt ketään muuta ihmistä, joka olisi ymmärtänyt pukeutua kylmän

varalle. Toinen seikka, jonka Poika myös huomasi, oli se, että pakeneva

ei mitenkään osoittanut vastustushalua, eikä koettanut pelastua

minkäänlaisella viekkaudella, vaan jatkoi matkaansa suoraa päätä kuten

jotkut villieläimet tekivät, niinkuin se olisi ollut ainoa pelastus.

Tässä ei ollut muu kysymyksessä kuin joko saavuttaa se tai juosta se

kuoliaaksi.

Pojan täytyi panna liikkeelle kaikki voimansa jäljillä pysyäkseen ja

ensimmäisinä tunteina lisäsi ajettava yhä vauhtia. Mutta sitten alkoi

Poika voittaa melkein huomaamatta, mutta kuitenkin sen verran ettei

hänen tarvinnut luopua ajosta. Yöllä lepäsi Poika muutamia tunteja, söi

ja nukkui ja seuraavana päivänä hänen täytyi keskipäivään asti vainuta

jälkiä ennenkuin ne löysi ja sai saaliin näkyviinsä.

Seuraavana päivänä oli tuo ajettu ihmisparka koettanut turvautua pikku

viekkauteen, se oli mennyt yli lammikon ja piilottautunut kivikkoon,

mutta Poika löysi jäljet, pakotti hänet liikkeelle ja seurasi entistä

lähempänä. Monen monta penikulmaa oli katkaistu ja he olivat nyt

seuduilla, joita Poika ei ollenkaan tuntenut. Villihevoslaumoja

laukkasi tuontuostakin peljästyneinä pois tieltä ja jäi etäälle

katselemaan. Poika kiiti ohi huimaa vauhtia. Ajaessaan hioi hän

hampaitaan kaikkea muuta kuin lempeänä. Muuten ei tämä ajo enään ollut

erikoisempi kuin tavallisetkaan, ainoa eroavaisuus oli siinä että

saalis oli tavallista jalompi ja houkuttelevampi.

Viimeisenä päivänä kulki takaa-ajettu vain hiljalleen, hän näytti

loukkaantuneen. He olivat saapuneet suuren veden luo ja liikkuivat nyt

pitkin rantaa, jossa hienoon hiekkaan oli sekottunut pieniä pyöreitä

kiviä ja muita teräviä esineitä. Poika juoksi silmäillen uteliaasti

kaikkea mitä näki rannalla ja tunnustellen avoimin sieramin meren

voimakasta tuoksua, mutta pysähtyä hän ei malttanut. Se saisi tapahtua

vasta jonkun hetken päästä. Pakeneva juoksi hyvin hitaasti enään,

horjui voimattomana ja näytti takaakatsoen kovin kärsivältä. Lopulta

kaatui hän hiekalle, pyrki pystyyn ja koetti eteenpäin, mutta pääsi

vain ryömien. Ja nyt oli ajo lopussa.

Poika lähestyi saalistaan nopein, entistä suuremmin harppauksin, mutta

heittämättä keihästään tai kohottamatta kirvestään. Tässä saattoi

hampain ryhtyä toimeen ja hän nuoli jo nälkäisenä, mutta etenkin

janoisena huuliaan.

Silloin hän näki että se olikin nainen. Hän oli lyyhistynyt polvilleen,

kasvot hiekassa ja odotti kohtaloaan. Hän ei päästänyt ääntäkään Pojan

koskiessa häneen; Poika käänsi hänet ja heidän katseensa yhtyivät.

Kaikki murha-ajatukset haihtuivat Pojan mielestä. Tuon naisen tuli

totisesti elää!

Mutta Poika näytti hampaitaan, osoittaakseen siten kostonhimoaan siitä

vaivasta ja kaipuusta, minkä kiinni-saanti oli tuottanut.

Naisen katseesta väistyi heti vallanalaisuuden pelko tuntiessaan

saavansa elää ja niin paljasti hänkin hampaansa ikäänkuin purrakseen —

mutta kumpikaan ei purrut. Se oli ensimäinen hymyily.

Siitä lähtien seurasivat he toisiaan. Heistä tuli kaksi yksinäistä

jäätikön asukasta, ensimäinen ihmisparka Pohjolassa.

Aurinko pilkisti pilvien lomitse ja näki vain nämä kaksi. Siten syntyi

yksi-avioisuus.