Päivät ja viikot, Poika ei itse edes tiennyt miten monet, näkivät
hänen yhä vaeltavan ja kiipeilevän pohjoista kohti yhä lähemmä talven
sydäntä. Hän sai kokea paljon, kylmä tuli niin purevaksi, että hän
vihdoin hoiperteli puoli unissaan, tuskin itse itseään tuntien. Mutta
hän jatkoi yhä matkaansa kohti kylmää, hän tahtoi nähdä kuka asui
ylinnä huipuilla.
Hän ei muistanut enään ajan kulkua, hän astui edelleen kuin
ijäisyydessä, tunsi vaan että hän oli olemassa, koska hän joka päivä
taistellen piti itseänsä hengissä. Ainainen vaellus talven kovetessa,
opetti häntä tuntemaan jään ja lumen tapoja, jotka eivät enään olleet
hänelle mitään salaisuuksia. Pohjatuuli puhalsi ainiaan: auta itseäsi!
Öisin oli kuolettavan kylmä. Vesi oli kallion rotkoissa pohjiaan myöten
jäässä ja huurteiset kivet purivat kipeästi ihoa. Poika ei olisi
pysynyt hengissä, ellei hätä olisi pakottanut häntä turvautumaan mitä
mahdottomimpiin keinoihin.
Eräänä pakkasyönä, maatessaan alastonna ja nääntyneenä jäisen kiven
alla ja tuntiessaan ettei hän enään huomispäivää näkisi, nousi hän
ja pyrki puoli kuolleena karhunpesään, jonka lämpimän hajun hän oli
lähistössä tuntenut. Hän itki hiljaa tullessaan lämpimään luolaan,
joka oli täynnä petoeläimen hajua ja joka johti hänen mieleensä äidin,
aarniometsien kadotetun kodin, majojen edessä auringon paisteessa
höyryävän riistan. Hän nieli itkuaan, hän luuli tulleensa kotiin,
vaipui karhun viereen ja nukkui samassa. Mutta karhu nousi pimeässä,
nuuski ja nuolasi häntä; Poika heräsi järki hämäränä ja luolassa nousi
kova kamppailu, jossa Poika olisi joutunut häviölle, ellei hänellä
olisi ollut kivikirvestään. Hän kaasi kontion ja joi sen veren, sitten
kaivoi hän kolon ruumiiseen ja ryömi kuolleen eläimen sisään. Hän
nukkui kunnes karhun ruumis oli kylmennyt, multa hän ei lähtenyt pois,
ennenkuin oli irrottanut karhuntaljan. Seuraavan yön nukkui hän kiven
alla talja ympärillään ja sen jälkeen kuljetti hän sitä aina muassaan.
Nyt tuli hän öisin toimeen jotenkuten ja pian oppi hän päivisinkin
verhoutumaan nahkaan. Hän pisti jalkansa karhun käpälänahkoihin ja niin
sieti hän kylmää kivikkoa oikein hyvin. Mutta kamppailussaan kontion
kanssa oli Poika menettänyt toisen silmänsä.
Ravintonsa hän otti mistä sai eikä hänellä ollutkaan muuta kuin
joskus metsän riistaa; kasvia tai hedelmiäkään ei enään ollut. Hän
kulki kumarassa kokoillen peltohiiriä, väänsi paikoiltaan kiviä,
joiden alla ne piiloittelivat, ja pisti niitä suuhun sellaisenaan,
lämpiminä ja elävinä. Sellainen pikku hiiri täyteläisine vatsoineen ja
makeine ytimineen olikin makupala matkaevääksi. Mutta muuten ruokaa
tarvitessaan tappoi Poika ja söi ne eläimet, mitä käsiinsä sai,
jäniksistä ja villisioista alkaen suuriin hirviin asti. Kivikirvestään
käytteli hän sellaisella voimalla ja kätevyydellä ettei mikään eläin
pystynyt häntä vastustamaan; mahtava kirves iski kuni salama kun hän
vaan pääsi saaliin luo ja kirveenterä painui otsaan. Poika paranteli
asettaan, hakkasi itselleen veitsen, millä paloitteli eläintä, sitoi
veitsen kepin nenään ulottuakseen pitemmälle ja _heitti_ aseensa
riistaansa, kun hän ei muilla keinoin saavuttanut sitä. Mutta eläimiä
oli tuntureilla harvassa ja hänen täytyi usein etsiä jälkiä ja ajaa
takaa päiväkausia yhä nälkäisempänä, kunnes vihdoin eläin makasi
kuolleena ja höyryävänä hänen edessään. Muuta lämmintä hän ei saanut
kuin tuoretta verta ja hänen täytyi syödä liha raakana tulen puutteessa.
Hän kesti, koska hänen täytyi elää, hän tuli toimeen päivästä toiseen,
koskei muuta ollut edessä. Mutta maanpakolaisuus löi leimansa koko
hänen olentoonsa; hän kasvoi, mutta aina tunsi hän katkerasti
kaipaavansa jotain parempaa, joka oli muualla, ja se piti häntä yllä.
Herkeämättä vaeltaessaan pyrki hän yhä kauemma pohjoista kohti. Hän oli
nyt Skandinavian tunturivuoristossa, jossa lumi oli jo kauan peittänyt
huiput ja jossa se oli alkanut jäätyä ja kulkea äkkijyrkänteitä alas
laaksoon.
Kun Poika ensi kerran näki jäätikön oli se monen peninkulman päässä
tuijottaen ihmeellisine, vihertävine hohteineen joka sekaantui taivaan
syvään sineen ja joka sinä hetkenä painui ijäksi hänen sieluunsa.
Hän kohotti tapansa mukaan hartioitaan, kuten aina kun uudet
käsittämättömät seikat ilmaantuivat, ja jatkoi matkaansa.
Vuoren selänteitä ja laaksoja oli vuorotellen, hän kulki ja kiipeili,
ryömi kuten mato käsin ja jaloin jyrkänteitä, nousi, laski ja unohti
kokonaan olemassa olonsa, muisti sen taas joskus aivan toisessa
paikassa matkalla. Niin vierivät ajat edelleen.
Eräänä päivänä oli jo kulunut pitkä aika, Poika tunsi jäätikön ja hän
astui sitä kuten kaikkia muitakin teitä, joita oli kulkenut ja jotka
olivat vanhettuneet.
Tuolla ylhäälläkin, noilla kylmillä jääkentillä saattoi myöskin elää.
Poika kuljeskeli ylt'ympäri vihertävillä jäämailla ja rotkoissa, hän
kuuli syvällä allansa, jäätikön sisässä olevissa kaikuvissa luolissa
huokauksia, hän ei pelännyt mitään, sillä hän oli pukeutunut kahteen
suureen karhuntaljaan, toisen karvat sisäänpäin ja jalkojen ympärille
hän oli käärinyt hirvennahkoja, jotka hän oli keksinyt sitoa kiinni
hihnoilla. Öisin nukkui hän hyvin jossain loukossa suurten kivien
välissä, joita kohosi jään päällä. Ja kokemus oli opettanut hänelle
lumen olevan paraan suojapaikan myrskyn ja pakkasen kovin ahdistaessa;
hän kaivautui syvälle ja kietoutui nahkoihinsa mukavasti, kunnes hän
kylliksi nukkuneena ja nälissään kömpi takaisin päivänvaloon ja nahat
liehuen kiiti vinhaa vauhtia pitkin jääkenttiä saalista ajaen.
Poika unohti asiansa. Alkujaanhan hän oli, tunkeutunut pohjoista kohti
taistellakseen kylmän kanssa ja kostaakseen sille, mutta jokapäiväinen
taistelu elämästä astui vähän kerrassaan päämäärän tilalle. Hän ei
löytänyt tuntureilla muuta herraa kuin lumituiskun ja jäätikön, joka
pakotti hänet kohdistamaan kaiken voimansa hengissä pysymiseen. Ei
ollut huipuilla muuta salaisuutta kuin lumi ja jää. Mutta se uhma, joka
häntä oli eteenpäin ajanut, muuttuikin järkähtämättömäksi tahdoksi ja
kestävyydeksi tuossa epätasaisessa taistelussa ilmaa vastaan. Mitä
lujempi vastarinta, sitä pontevammin hän eteenpäin pyrki.
Jos metsä-ihminen hänessä joutui tappiolle hänen seisoessaan kerran
autiolla vuorella, hävisi hänestä nyt viimeinen jäte eläintä, hänen
katsellessaan kasvoista kasvoihin talvea. Hän aivan vieraantui siitä
ajatuksestakin että olisi olemassa vihamielinen olento, joka oli
siihen syypää. Kun hän öin ja päivin totutteli tulemaan toimeen,
ei voittamalla voittamatonta mahtia, vaan lakkaamatta taistellen,
tuli hänen sieluunsa ensimäinen pakanuuden siemen, tietoisuus
persoonattomien luonnonvoimain olemassaolosta. Välttämättömyyden
pakosta karastui hän ja muodostui niiden olosuhteiden mukaiseksi,
joita hän tahtoi hallita. Ja muutapa hän ei ajatellutkaan, hän eleli
jonkunlaisen sokean raivon vallassa, söi mitä elävää käsiinsä sai
ja kehitti tarmoaan, joka olisi riittänyt kokonaiselle kansalle.
Pohjatuuli puhalsi lakkaamatta, aina vaan: auta itseäsi!
Poika jäi pohjolaan. Hän asettui ypö yksin asumaan kylmien vuorten
keskelle ja alkoi huolehtia elatuksestaan. Myrsky ja lumituisku oli
hänen seuralaissaan, suuret etäisyydet hänen kotinaan. Ja talvi koveni
yhä. Yöt ammottivat yhä synkempinä, melkein nielasivat lyhyen päivän.
Kirkkaina pakkasöinä syttyivät revontulet, nuo taivaalle kulkeneet
koko maailmasta kuolleet valkeat, ja loistivat kuni hurjat
ilotulitukset; Poika katseli sitä aaveleikkiä, mutta ei taikauskoisella
kunnioituksella, vaan päätään pudistaen. Hän kumartui tarkastelemaan
peuran jälkiä narisevalla lumella — ruokaa, ruokaa täksi päiväksi!
Poika harhaili ylt'ympäri saalista etsien ja asusti luolissa, kallion
lohkareitten alla ja ellei ollut sopivaa suojapaikkaa, mihin asettua,
vieritti hän jättiläisvoimineen suuria kiviä yhteen, kunnes ne
muodostivat luolan, jossa hän voisi turvallisesti yönsä viettää. Tämä
keksintö helpotti paljon hänen huoliaan olemassa olostaan ja salli
hänen käyttää voimiaan toiseen suuntaan. Saavuttuaan paikkaan, jonka
lähistössä oli kylliksi riistaa, saattoi hän erityisellä huolella
rakentaa itselleen talon tai oikeastaan kivihaudan; täällä hän voi
viettää kymmenkunnan yötä kerrallaan, vieläpä silloin tällöin levähtää
hetkisen päivälläkin. Silloin hän istui majansa edessä, nauttien
kalpeasta talviauringosta ja hänen ympärillään sinkoilivat piikiven
siruset hänen uutterasti muovaillessaan uusia aseitaan. Hänen katseensa
harhaili työstä ja toisinaan saattoi häntä ihmetyttää, että aurinko oli
tullut niin kylmäksi ja että se oli niin alhaalla taivaalla. Silmän
kantamalla ei tapahtunut mitään, mitä hän ei olisi nähnyt.
Ja hänen rinnallaan, tarpeellisen välimatkan päässä, istui koira,
korviaan liikutellen ja katsellen asioita nenäkkään näköisenä.
Poika ei ollut enään yksin. Tosin ei hän sitä ollut ennenkään,
olivathan eläimet seuranneet häntä erämaassa. Mutta useimmat karttoivat
häntä. Aluksi oli vanha apina pysytellyt hänen läheisyydessään, mutta
pakkasen yhä kovemmaksi tultua ei se elänyt kauan. Se yritti elättää
itseään lihan jäännöksillä, mitä Poika ei huolinut, mutta sillä ei
näyttänyt olevan ruokahalua ja se laihtui. Kerran näki Poika sen
ottavan karhuntaljan, jonka hän oli hylännyt ja koettavan kietoutua
siihen, se veti sitä vähän aikaa muassaan, mutta nelin jaloin
kävellessään esti se sen kulkua, ja antoi sen jäädä. Eräänä aamuna
löysi Poika sen kuoliaaksi jäätyneenä majansa päältä, jossa se oli
yönsä viettänyt. Hän otti sen sydämen, mutta ei se kelvannut ruuaksi,
se oli halennut ja pitkäaikaisen huolen surkastama. Sitten oli koira
liittynyt häneen.
Se alkoi siten, että viili koiralauma seurasi häntä, tietäen aina
saavansa suurimman osan niistä eläimistä, joita hän kaasi. Poika
söi myöskin silloin tällöin, muun ruuan puutteessa jonkun koirista.
Mutta joukossa oli eräs, jonka hän joka kerran säästi, hän tunsi sen
muitten joukosta ja tottui näkemään sitä. Se alkoi seurata häntä, eikä
yhtynyt enään muuhun joukkoon ja Poika tottui sen läheisyyteen. Se
oli hyvin nöyrä, ei lähestynyt koskaan ennenkuin Poika oli syönyt ja
lähti heti pakoon kun hän vaan katsoikin siihen. Se oli pienenlainen,
teräväkuonoinen koira, häntä ylhäällä, toisella sivulla kiemurassa.
Se lakkasi ulvomasta, koska Poika heitti sitä aina silloin kivellä,
ja alkoi haukkua — aivan hiljaa ei se kuitenkaan voinut olla kun
jotain merkillistä tapahtui. Poika ja koira huomasivat kaikki
yht'aikaa, heidän väsymättömät silmänsä näkivät kaiken, mitä penikulman
laajuudella tapahtui. Mutta koira löysi jäljet paremmin. Se oli
erittäin innokas metsästyksillä seuratessaan Poikaa hänen retkillään
päivät päästään hänen juoksuttaessaan hirveä väsyksiin, ja se teki
Pojalle monen monta palvelusta, jotka yhä enemmän vahvistivat heidän
aseellista rauhaansa.
Poika piti koirasta. Keskellä ankarinta talvea, jolloin saattoi
kulua öitä, päiviä, jopa viikkoja yhtenä ainoana pitkänä ahdistuksen
rupeamana, rauhoitti häntä tieto että koira oli hänelle uskollinen ja
että se pysyi kaiket yöt majan luona; jos seuraavana päivänä metsästys
epäonnistui, oli koira ainakin varma, ja minä hetkenä tahansa sopiva
ateria. Koira näytti ymmärtävän Poikaa, se oli hyvin kohtelias mutta
ei milloinkaan tullut käden ulottuville. Heidän suhteensa pysyi täten
jonkunverran kireänä ja aikojen kuluessa oppivat he toisiltaan yhtä ja
toista. He saattoivat istua ystävinä lyhyinä talvipäivinä, kun Poika
oli saanut kootuksi ruokaa enemmän kuin he molemmat tarvitsivat ja
maja oli rakennettu ja aurinko paistoi ra'otteli kaukaisilta taivaan
teiltään.
Savuava piikivi sinkoili Pojan käsissä, hänellä oli aina joku työ
käsillä, kun vaan aikaa riitti. Ja hänen siinä hakatessaan saattoi
hän yhtäkkiä nuuskia kylmää ilmaa ja nenällään haistella piitä, tuli
muistui hänen mieleensä! Piin ympärillä, sen murtuessa iskuista, oli
jotain tuhkassa hehkuvan hiilen hajua. Poika avasi sieramensa ja veti
tuota kosteata hajua, joka muistutti myöskin sateen kastamaa ruohikkoa,
kun salamat ovat ilman puhdistaneet, tai aarniometsäin aamukastetta,
auringon höyryävien kasvien raskasta yökosteutta. Hän veti syvään
henkeä, huokasi, huokasi. Niin, tulta hän kaipasi. Hän saattoi ruveta
hakkaamaan piitä saadakseen vaan hengittää palasista lähtevää lähellä
olevaa ja samalla kaukaista tulen hajua.
Sellaisina aikoina, jolloin Poika ei ollut epävarma toimeentulostaan,
saattoi hän joskus tarkastella itseään ja hän huomasi silloin
ihollaan likakerroksen ja hyytynyttä verta, jota oli pirskunut hänen
teurastamistaan eläimistä; hän raapi jätteitä pois, söi ne ja tuli
siten puhtaaksi.
Vähitellen oheni hänen ruumiinsa karvapeite, sillä nahat joita hän
käytti, korvasivat hänen oman turkkinsa. Hän oli terve, viihtyi
erinomaisesti raittiissa ilmassa, joka ei ketään lellitellyt. Hän
voimistui yhä, hänen järkensä kehittyi, hän söi oivalla ruokahalulla
kaikkia niitä lämminverisiä eläimiä jotka olivat kuten hänkin
päättäneet jäädä pohjolaan ja mukautua uuteen ilmastoon.
Se talvi kului kuitenkin. Poika ei ymmärtänyt sitä heti. Yöt alkoivat
tulla leudommiksi ja aurinko kiipesi yhä korkeammalle taivaalla juuri
kun hän hammasta purren valmistautui yhä kovemman pakkasen varalle, yhä
ankarampaan taiteluun olemassa olostaan. Siihenhän talvi yhä ja yhä
kovetessaan oli opettanut. — Ja nyt teki se loppuaan.
Nyt vasta, kun kaikki alkoi valjeta päivän pidetessä, näkyi Pojasta
mitä hän oli saanut kokea pitkän hirveän yön aikana. Sen kestäessä oli
hän koko ajan tietämättään raivonnut hirvittävän epätoivon ahdistamana,
keskittäen kaikki sielunvoimansa puolustautumiseen. Nyt loppui
vastarinta ja hän puhkesi kummallisiin iloääniin, jotka väkipakolla
tunkeutuivat kurkusta; se oli naurua. Hänellä oli ollut paha olla.
Mutta nyt hän unohti sen ja tuli entiselleen.
Tuli kesä ja Poika luuli pakkasen ainiaaksi kadonneen. Mutta talvi
tuli jälleen, vielä ankarampana ja tällä kertaa kärsi Poika suurempaa
kurjuutta kuin koskaan, ja hän selviytyi siitä melkein puolikuolleena.
Mutta kesä tuli ja virkisti häntä taas; nyt hän oli oppinut, hän tunsi
_vuodenajat_ ja valmistautui talvea varten ennenkuin se tulikaan.
Jokainen uusi talvi oli edellistä pitempi ja kylmempi, ja kesät
lyhenivät lyhenemistään. Ne olivat enään ainoastaan sateisia väliaikoja
ikuisen talven keskellä. Jäätikkö kasvoi ja laajeni.
Vuorten huippuja peitti nyt yhtenäinen, penikulman laajuinen
lumikerros, jota ainainen lumisade yhä lisäsi. Lumikerros tiivistyi
omasta painostaan ja siitä tuli suunnaton liikkuva jäätaikina, joka
vieri alas tuntureilta ja alkoi täyttää laaksot. Kesä ei voinut
pehmittää jäätikköä, se sulatti sitä vaan yhteen ja muutti pintalumen
nuuskaksi. Mutta se muuttui taas jääksi ja siten levisi jäätikkö
huipulta laaksoihin asti paljaana ja kammottavan sinivihreänä. Tämän
vihreän, pohjattoman jäätikön kimallus oli Pojan ainoana nähtävänä. Se
levisi kuni hirveä jättiläinen hitaasti ja melkein huomaamatta vuorille
ja yli koko maan.
Jäätaikina kulki maata mataen, jauhoi kaikki esteet hienoksi, tasotti
kaiken. Pilkkopimeinä öinä kuuli Poika usein jään manalaista jyrinää
ja kiristelemistä. Se repi kallioita soljuessaan eteenpäin omalla
äärettömällä painollaan. Mutta Poika sittenkin uhmaten kiristeli
hampaitaan sille. Vaan hiljaisina kaameina pakkaspäivinä, jolloin kylmä
puri joka jäsentä, sieraimista virtaili ilma paksuna valkoisena höyrynä
ja veri muodosti ihon alle kirjavia täpliä, tuntui hänestä pelkkä
hengissä pysyminen voitolta.