JÄÄTIKKÖÄ KOHTI.

Päivät ja viikot, Poika ei itse edes tiennyt miten monet, näkivät

hänen yhä vaeltavan ja kiipeilevän pohjoista kohti yhä lähemmä talven

sydäntä. Hän sai kokea paljon, kylmä tuli niin purevaksi, että hän

vihdoin hoiperteli puoli unissaan, tuskin itse itseään tuntien. Mutta

hän jatkoi yhä matkaansa kohti kylmää, hän tahtoi nähdä kuka asui

ylinnä huipuilla.

Hän ei muistanut enään ajan kulkua, hän astui edelleen kuin

ijäisyydessä, tunsi vaan että hän oli olemassa, koska hän joka päivä

taistellen piti itseänsä hengissä. Ainainen vaellus talven kovetessa,

opetti häntä tuntemaan jään ja lumen tapoja, jotka eivät enään olleet

hänelle mitään salaisuuksia. Pohjatuuli puhalsi ainiaan: auta itseäsi!

Öisin oli kuolettavan kylmä. Vesi oli kallion rotkoissa pohjiaan myöten

jäässä ja huurteiset kivet purivat kipeästi ihoa. Poika ei olisi

pysynyt hengissä, ellei hätä olisi pakottanut häntä turvautumaan mitä

mahdottomimpiin keinoihin.

Eräänä pakkasyönä, maatessaan alastonna ja nääntyneenä jäisen kiven

alla ja tuntiessaan ettei hän enään huomispäivää näkisi, nousi hän

ja pyrki puoli kuolleena karhunpesään, jonka lämpimän hajun hän oli

lähistössä tuntenut. Hän itki hiljaa tullessaan lämpimään luolaan,

joka oli täynnä petoeläimen hajua ja joka johti hänen mieleensä äidin,

aarniometsien kadotetun kodin, majojen edessä auringon paisteessa

höyryävän riistan. Hän nieli itkuaan, hän luuli tulleensa kotiin,

vaipui karhun viereen ja nukkui samassa. Mutta karhu nousi pimeässä,

nuuski ja nuolasi häntä; Poika heräsi järki hämäränä ja luolassa nousi

kova kamppailu, jossa Poika olisi joutunut häviölle, ellei hänellä

olisi ollut kivikirvestään. Hän kaasi kontion ja joi sen veren, sitten

kaivoi hän kolon ruumiiseen ja ryömi kuolleen eläimen sisään. Hän

nukkui kunnes karhun ruumis oli kylmennyt, multa hän ei lähtenyt pois,

ennenkuin oli irrottanut karhuntaljan. Seuraavan yön nukkui hän kiven

alla talja ympärillään ja sen jälkeen kuljetti hän sitä aina muassaan.

Nyt tuli hän öisin toimeen jotenkuten ja pian oppi hän päivisinkin

verhoutumaan nahkaan. Hän pisti jalkansa karhun käpälänahkoihin ja niin

sieti hän kylmää kivikkoa oikein hyvin. Mutta kamppailussaan kontion

kanssa oli Poika menettänyt toisen silmänsä.

Ravintonsa hän otti mistä sai eikä hänellä ollutkaan muuta kuin

joskus metsän riistaa; kasvia tai hedelmiäkään ei enään ollut. Hän

kulki kumarassa kokoillen peltohiiriä, väänsi paikoiltaan kiviä,

joiden alla ne piiloittelivat, ja pisti niitä suuhun sellaisenaan,

lämpiminä ja elävinä. Sellainen pikku hiiri täyteläisine vatsoineen ja

makeine ytimineen olikin makupala matkaevääksi. Mutta muuten ruokaa

tarvitessaan tappoi Poika ja söi ne eläimet, mitä käsiinsä sai,

jäniksistä ja villisioista alkaen suuriin hirviin asti. Kivikirvestään

käytteli hän sellaisella voimalla ja kätevyydellä ettei mikään eläin

pystynyt häntä vastustamaan; mahtava kirves iski kuni salama kun hän

vaan pääsi saaliin luo ja kirveenterä painui otsaan. Poika paranteli

asettaan, hakkasi itselleen veitsen, millä paloitteli eläintä, sitoi

veitsen kepin nenään ulottuakseen pitemmälle ja _heitti_ aseensa

riistaansa, kun hän ei muilla keinoin saavuttanut sitä. Mutta eläimiä

oli tuntureilla harvassa ja hänen täytyi usein etsiä jälkiä ja ajaa

takaa päiväkausia yhä nälkäisempänä, kunnes vihdoin eläin makasi

kuolleena ja höyryävänä hänen edessään. Muuta lämmintä hän ei saanut

kuin tuoretta verta ja hänen täytyi syödä liha raakana tulen puutteessa.

Hän kesti, koska hänen täytyi elää, hän tuli toimeen päivästä toiseen,

koskei muuta ollut edessä. Mutta maanpakolaisuus löi leimansa koko

hänen olentoonsa; hän kasvoi, mutta aina tunsi hän katkerasti

kaipaavansa jotain parempaa, joka oli muualla, ja se piti häntä yllä.

Herkeämättä vaeltaessaan pyrki hän yhä kauemma pohjoista kohti. Hän oli

nyt Skandinavian tunturivuoristossa, jossa lumi oli jo kauan peittänyt

huiput ja jossa se oli alkanut jäätyä ja kulkea äkkijyrkänteitä alas

laaksoon.

Kun Poika ensi kerran näki jäätikön oli se monen peninkulman päässä

tuijottaen ihmeellisine, vihertävine hohteineen joka sekaantui taivaan

syvään sineen ja joka sinä hetkenä painui ijäksi hänen sieluunsa.

Hän kohotti tapansa mukaan hartioitaan, kuten aina kun uudet

käsittämättömät seikat ilmaantuivat, ja jatkoi matkaansa.

Vuoren selänteitä ja laaksoja oli vuorotellen, hän kulki ja kiipeili,

ryömi kuten mato käsin ja jaloin jyrkänteitä, nousi, laski ja unohti

kokonaan olemassa olonsa, muisti sen taas joskus aivan toisessa

paikassa matkalla. Niin vierivät ajat edelleen.

Eräänä päivänä oli jo kulunut pitkä aika, Poika tunsi jäätikön ja hän

astui sitä kuten kaikkia muitakin teitä, joita oli kulkenut ja jotka

olivat vanhettuneet.

Tuolla ylhäälläkin, noilla kylmillä jääkentillä saattoi myöskin elää.

Poika kuljeskeli ylt'ympäri vihertävillä jäämailla ja rotkoissa, hän

kuuli syvällä allansa, jäätikön sisässä olevissa kaikuvissa luolissa

huokauksia, hän ei pelännyt mitään, sillä hän oli pukeutunut kahteen

suureen karhuntaljaan, toisen karvat sisäänpäin ja jalkojen ympärille

hän oli käärinyt hirvennahkoja, jotka hän oli keksinyt sitoa kiinni

hihnoilla. Öisin nukkui hän hyvin jossain loukossa suurten kivien

välissä, joita kohosi jään päällä. Ja kokemus oli opettanut hänelle

lumen olevan paraan suojapaikan myrskyn ja pakkasen kovin ahdistaessa;

hän kaivautui syvälle ja kietoutui nahkoihinsa mukavasti, kunnes hän

kylliksi nukkuneena ja nälissään kömpi takaisin päivänvaloon ja nahat

liehuen kiiti vinhaa vauhtia pitkin jääkenttiä saalista ajaen.

Poika unohti asiansa. Alkujaanhan hän oli, tunkeutunut pohjoista kohti

taistellakseen kylmän kanssa ja kostaakseen sille, mutta jokapäiväinen

taistelu elämästä astui vähän kerrassaan päämäärän tilalle. Hän ei

löytänyt tuntureilla muuta herraa kuin lumituiskun ja jäätikön, joka

pakotti hänet kohdistamaan kaiken voimansa hengissä pysymiseen. Ei

ollut huipuilla muuta salaisuutta kuin lumi ja jää. Mutta se uhma, joka

häntä oli eteenpäin ajanut, muuttuikin järkähtämättömäksi tahdoksi ja

kestävyydeksi tuossa epätasaisessa taistelussa ilmaa vastaan. Mitä

lujempi vastarinta, sitä pontevammin hän eteenpäin pyrki.

Jos metsä-ihminen hänessä joutui tappiolle hänen seisoessaan kerran

autiolla vuorella, hävisi hänestä nyt viimeinen jäte eläintä, hänen

katsellessaan kasvoista kasvoihin talvea. Hän aivan vieraantui siitä

ajatuksestakin että olisi olemassa vihamielinen olento, joka oli

siihen syypää. Kun hän öin ja päivin totutteli tulemaan toimeen,

ei voittamalla voittamatonta mahtia, vaan lakkaamatta taistellen,

tuli hänen sieluunsa ensimäinen pakanuuden siemen, tietoisuus

persoonattomien luonnonvoimain olemassaolosta. Välttämättömyyden

pakosta karastui hän ja muodostui niiden olosuhteiden mukaiseksi,

joita hän tahtoi hallita. Ja muutapa hän ei ajatellutkaan, hän eleli

jonkunlaisen sokean raivon vallassa, söi mitä elävää käsiinsä sai

ja kehitti tarmoaan, joka olisi riittänyt kokonaiselle kansalle.

Pohjatuuli puhalsi lakkaamatta, aina vaan: auta itseäsi!

Poika jäi pohjolaan. Hän asettui ypö yksin asumaan kylmien vuorten

keskelle ja alkoi huolehtia elatuksestaan. Myrsky ja lumituisku oli

hänen seuralaissaan, suuret etäisyydet hänen kotinaan. Ja talvi koveni

yhä. Yöt ammottivat yhä synkempinä, melkein nielasivat lyhyen päivän.

Kirkkaina pakkasöinä syttyivät revontulet, nuo taivaalle kulkeneet

koko maailmasta kuolleet valkeat, ja loistivat kuni hurjat

ilotulitukset; Poika katseli sitä aaveleikkiä, mutta ei taikauskoisella

kunnioituksella, vaan päätään pudistaen. Hän kumartui tarkastelemaan

peuran jälkiä narisevalla lumella — ruokaa, ruokaa täksi päiväksi!

Poika harhaili ylt'ympäri saalista etsien ja asusti luolissa, kallion

lohkareitten alla ja ellei ollut sopivaa suojapaikkaa, mihin asettua,

vieritti hän jättiläisvoimineen suuria kiviä yhteen, kunnes ne

muodostivat luolan, jossa hän voisi turvallisesti yönsä viettää. Tämä

keksintö helpotti paljon hänen huoliaan olemassa olostaan ja salli

hänen käyttää voimiaan toiseen suuntaan. Saavuttuaan paikkaan, jonka

lähistössä oli kylliksi riistaa, saattoi hän erityisellä huolella

rakentaa itselleen talon tai oikeastaan kivihaudan; täällä hän voi

viettää kymmenkunnan yötä kerrallaan, vieläpä silloin tällöin levähtää

hetkisen päivälläkin. Silloin hän istui majansa edessä, nauttien

kalpeasta talviauringosta ja hänen ympärillään sinkoilivat piikiven

siruset hänen uutterasti muovaillessaan uusia aseitaan. Hänen katseensa

harhaili työstä ja toisinaan saattoi häntä ihmetyttää, että aurinko oli

tullut niin kylmäksi ja että se oli niin alhaalla taivaalla. Silmän

kantamalla ei tapahtunut mitään, mitä hän ei olisi nähnyt.

Ja hänen rinnallaan, tarpeellisen välimatkan päässä, istui koira,

korviaan liikutellen ja katsellen asioita nenäkkään näköisenä.

Poika ei ollut enään yksin. Tosin ei hän sitä ollut ennenkään,

olivathan eläimet seuranneet häntä erämaassa. Mutta useimmat karttoivat

häntä. Aluksi oli vanha apina pysytellyt hänen läheisyydessään, mutta

pakkasen yhä kovemmaksi tultua ei se elänyt kauan. Se yritti elättää

itseään lihan jäännöksillä, mitä Poika ei huolinut, mutta sillä ei

näyttänyt olevan ruokahalua ja se laihtui. Kerran näki Poika sen

ottavan karhuntaljan, jonka hän oli hylännyt ja koettavan kietoutua

siihen, se veti sitä vähän aikaa muassaan, mutta nelin jaloin

kävellessään esti se sen kulkua, ja antoi sen jäädä. Eräänä aamuna

löysi Poika sen kuoliaaksi jäätyneenä majansa päältä, jossa se oli

yönsä viettänyt. Hän otti sen sydämen, mutta ei se kelvannut ruuaksi,

se oli halennut ja pitkäaikaisen huolen surkastama. Sitten oli koira

liittynyt häneen.

Se alkoi siten, että viili koiralauma seurasi häntä, tietäen aina

saavansa suurimman osan niistä eläimistä, joita hän kaasi. Poika

söi myöskin silloin tällöin, muun ruuan puutteessa jonkun koirista.

Mutta joukossa oli eräs, jonka hän joka kerran säästi, hän tunsi sen

muitten joukosta ja tottui näkemään sitä. Se alkoi seurata häntä, eikä

yhtynyt enään muuhun joukkoon ja Poika tottui sen läheisyyteen. Se

oli hyvin nöyrä, ei lähestynyt koskaan ennenkuin Poika oli syönyt ja

lähti heti pakoon kun hän vaan katsoikin siihen. Se oli pienenlainen,

teräväkuonoinen koira, häntä ylhäällä, toisella sivulla kiemurassa.

Se lakkasi ulvomasta, koska Poika heitti sitä aina silloin kivellä,

ja alkoi haukkua — aivan hiljaa ei se kuitenkaan voinut olla kun

jotain merkillistä tapahtui. Poika ja koira huomasivat kaikki

yht'aikaa, heidän väsymättömät silmänsä näkivät kaiken, mitä penikulman

laajuudella tapahtui. Mutta koira löysi jäljet paremmin. Se oli

erittäin innokas metsästyksillä seuratessaan Poikaa hänen retkillään

päivät päästään hänen juoksuttaessaan hirveä väsyksiin, ja se teki

Pojalle monen monta palvelusta, jotka yhä enemmän vahvistivat heidän

aseellista rauhaansa.

Poika piti koirasta. Keskellä ankarinta talvea, jolloin saattoi

kulua öitä, päiviä, jopa viikkoja yhtenä ainoana pitkänä ahdistuksen

rupeamana, rauhoitti häntä tieto että koira oli hänelle uskollinen ja

että se pysyi kaiket yöt majan luona; jos seuraavana päivänä metsästys

epäonnistui, oli koira ainakin varma, ja minä hetkenä tahansa sopiva

ateria. Koira näytti ymmärtävän Poikaa, se oli hyvin kohtelias mutta

ei milloinkaan tullut käden ulottuville. Heidän suhteensa pysyi täten

jonkunverran kireänä ja aikojen kuluessa oppivat he toisiltaan yhtä ja

toista. He saattoivat istua ystävinä lyhyinä talvipäivinä, kun Poika

oli saanut kootuksi ruokaa enemmän kuin he molemmat tarvitsivat ja

maja oli rakennettu ja aurinko paistoi ra'otteli kaukaisilta taivaan

teiltään.

Savuava piikivi sinkoili Pojan käsissä, hänellä oli aina joku työ

käsillä, kun vaan aikaa riitti. Ja hänen siinä hakatessaan saattoi

hän yhtäkkiä nuuskia kylmää ilmaa ja nenällään haistella piitä, tuli

muistui hänen mieleensä! Piin ympärillä, sen murtuessa iskuista, oli

jotain tuhkassa hehkuvan hiilen hajua. Poika avasi sieramensa ja veti

tuota kosteata hajua, joka muistutti myöskin sateen kastamaa ruohikkoa,

kun salamat ovat ilman puhdistaneet, tai aarniometsäin aamukastetta,

auringon höyryävien kasvien raskasta yökosteutta. Hän veti syvään

henkeä, huokasi, huokasi. Niin, tulta hän kaipasi. Hän saattoi ruveta

hakkaamaan piitä saadakseen vaan hengittää palasista lähtevää lähellä

olevaa ja samalla kaukaista tulen hajua.

Sellaisina aikoina, jolloin Poika ei ollut epävarma toimeentulostaan,

saattoi hän joskus tarkastella itseään ja hän huomasi silloin

ihollaan likakerroksen ja hyytynyttä verta, jota oli pirskunut hänen

teurastamistaan eläimistä; hän raapi jätteitä pois, söi ne ja tuli

siten puhtaaksi.

Vähitellen oheni hänen ruumiinsa karvapeite, sillä nahat joita hän

käytti, korvasivat hänen oman turkkinsa. Hän oli terve, viihtyi

erinomaisesti raittiissa ilmassa, joka ei ketään lellitellyt. Hän

voimistui yhä, hänen järkensä kehittyi, hän söi oivalla ruokahalulla

kaikkia niitä lämminverisiä eläimiä jotka olivat kuten hänkin

päättäneet jäädä pohjolaan ja mukautua uuteen ilmastoon.

Se talvi kului kuitenkin. Poika ei ymmärtänyt sitä heti. Yöt alkoivat

tulla leudommiksi ja aurinko kiipesi yhä korkeammalle taivaalla juuri

kun hän hammasta purren valmistautui yhä kovemman pakkasen varalle, yhä

ankarampaan taiteluun olemassa olostaan. Siihenhän talvi yhä ja yhä

kovetessaan oli opettanut. — Ja nyt teki se loppuaan.

Nyt vasta, kun kaikki alkoi valjeta päivän pidetessä, näkyi Pojasta

mitä hän oli saanut kokea pitkän hirveän yön aikana. Sen kestäessä oli

hän koko ajan tietämättään raivonnut hirvittävän epätoivon ahdistamana,

keskittäen kaikki sielunvoimansa puolustautumiseen. Nyt loppui

vastarinta ja hän puhkesi kummallisiin iloääniin, jotka väkipakolla

tunkeutuivat kurkusta; se oli naurua. Hänellä oli ollut paha olla.

Mutta nyt hän unohti sen ja tuli entiselleen.

Tuli kesä ja Poika luuli pakkasen ainiaaksi kadonneen. Mutta talvi

tuli jälleen, vielä ankarampana ja tällä kertaa kärsi Poika suurempaa

kurjuutta kuin koskaan, ja hän selviytyi siitä melkein puolikuolleena.

Mutta kesä tuli ja virkisti häntä taas; nyt hän oli oppinut, hän tunsi

_vuodenajat_ ja valmistautui talvea varten ennenkuin se tulikaan.

Jokainen uusi talvi oli edellistä pitempi ja kylmempi, ja kesät

lyhenivät lyhenemistään. Ne olivat enään ainoastaan sateisia väliaikoja

ikuisen talven keskellä. Jäätikkö kasvoi ja laajeni.

Vuorten huippuja peitti nyt yhtenäinen, penikulman laajuinen

lumikerros, jota ainainen lumisade yhä lisäsi. Lumikerros tiivistyi

omasta painostaan ja siitä tuli suunnaton liikkuva jäätaikina, joka

vieri alas tuntureilta ja alkoi täyttää laaksot. Kesä ei voinut

pehmittää jäätikköä, se sulatti sitä vaan yhteen ja muutti pintalumen

nuuskaksi. Mutta se muuttui taas jääksi ja siten levisi jäätikkö

huipulta laaksoihin asti paljaana ja kammottavan sinivihreänä. Tämän

vihreän, pohjattoman jäätikön kimallus oli Pojan ainoana nähtävänä. Se

levisi kuni hirveä jättiläinen hitaasti ja melkein huomaamatta vuorille

ja yli koko maan.

Jäätaikina kulki maata mataen, jauhoi kaikki esteet hienoksi, tasotti

kaiken. Pilkkopimeinä öinä kuuli Poika usein jään manalaista jyrinää

ja kiristelemistä. Se repi kallioita soljuessaan eteenpäin omalla

äärettömällä painollaan. Mutta Poika sittenkin uhmaten kiristeli

hampaitaan sille. Vaan hiljaisina kaameina pakkaspäivinä, jolloin kylmä

puri joka jäsentä, sieraimista virtaili ilma paksuna valkoisena höyrynä

ja veri muodosti ihon alle kirjavia täpliä, tuntui hänestä pelkkä

hengissä pysyminen voitolta.

Jäätikön poika · 第 12 / 24 题