Lunta satoi. Poika oli matkalla pyhän vuoren huipulle.
Suuret, märät lumihiutaleet sulivat Pojan karvaisessa selässä, mutta
hän ei sitä huomannutkaan. Alussa hän luuli taivaan putoilevan alas
palasina, mutta hän viisastui pian; sehän oli vaan entistä kylmempää
sadetta, mutta toisen laatuista. Poika aikoi tulivuoren huipulle, josta
hänen esi-isänsä, monta miespolvea sitten, oli hakenut tulen veljille.
Kädessä oli pojalla kirves, hän oli tullut mielettömän uskaliaaksi,
eikä enään peljännyt mitään, vietettyään yksin pimeitä öitään jäisessä
metsässä. Tuli hänen täytyi saada, maksoi mitä maksoi. Poika astui
ylöspäin kertaakaan taakseen katsomatta niin että hänen ympärillään
höyrysi lumituiskussa.
Vuori oli kaukana pohjoisessa, tuolla puolen niitä laaksoja, joissa
Pojan heimokunta oli asunut, ennenkuin kylmä karkotti heidät vähitellen
pois, mutta Poika tunsi tien. Hänellä oli ollut lapsuudesta asti tapana
joka ilta kurkistella lehtimajasta tuota taivaan rannassa kohoavaa,
savua hengittävää punaista tulenkitaa. Hän oli kuullut taruja, miten
tuli oli kerran lähtenyt vuoresta pitkänä tulisena kätenä ja hävittänyt
metsän peninkulmien alalta; se oli ollut pelon aikaa koko heimolle,
jonka oli täytynyt paeta ja piiloutua sammaleihin ja vesilätäköihin,
kunnes se siellä ylhäällä vuoressa oli rauhottunut. Mutta viimeisinä,
surullisina aikoina, kun heidän oli täytynyt matkustaa yhä kauemma
etelään, oli vuori kadonnut näkyvistä ja nyt ei Poika oikein tiennyt
millä mielellä se nykyään oli. Pilvet estivät sen huipun näkymästä
kauas. Mutta kuljettuaan jonkun matkaa vuoren rinnettä ylös, alkoi hän
aavistaa pahaa. Vuori, jota ei ennen ollut voinut lähestyä kivisateen
ja salamoiden suoksi, oli nyt ihmeen hiljaa. Nukkuikohan se? Se ei
puhunut ainoallakaan jyrähdyksellä eikä siitä avautunut ainoatakaan
tulivirtaa tai hehkuvaa halkeamaa; se lepäsi aivan rauhallisena, se
ei pudistellut itseään, ei kieritellyt alas kuumia kiviä, vaan seisoi
kylmänä ja tyynenä. Saattaahan se olla vaan väijyksissä eikä Poika
oikein mielissään noussut edelleen, mutta toiselta puolen olisi hänen
asialleen eduksi, jos vuori suitsuttaisi vähän.
Poika oli jo aikoja sitten sivuuttanut metsä- ja kasvurajan, hän kulki
jyrkkää rinnettä, jossa oli kummallisen vääriä, kovettuneita kiviä,
joissa saattoi nähdä tulen jälkiä, mutta ne olivat nyt kylmiä ja jäisen
veden peittämiä, ne muistuttivat kuolleita hirviöitä ja Pojan mieli
alkoi tulla toivottoman masentuneeksi, hän aavisti totuuden.
Iltapuolella saapui Poika huipulle. Matkan jyrkkä loppu-osa kulki
mustan, korkean, keltaisen ja sinisen sekalaisilla siruilla peitetyn
tuhkan kautta, joka viilteli hänen jalkojansa ja joka oli kylmää, märän
lumen peittämää. Poika saapui huipulle, joka oli yhtä kylmä ja sammunut
kuin vuorikin, jota hän oli kiivennyt.
Niin, tuo palava vuori oli sammunut. Poika seisoi ylimmän huipun,
suuren pyöreän aukon reunalla katsellen alas vuoren ammottavaan kitaan.
Se oli kylmä, lunta täynnä. Ja yltympäri lepäsi taivas, syvyydet ja
koko maailma autiona.
Poika ei enään koskaan saavuttaisi tulta. Vuoren mahtavaa henkeä ei
ollut enään olemassa. Maailma oli sammunut.
Jääkylmänä ja verisin jaloin seisoi Poika kuolleen maan huipulla yksin
ja toivottomana.
Pari päivää sitten oli hän matkallaan pohjoista kohti kulkenut rotkon
poikki pitkin vanhaa eläinten tietä, jonka sade oli melkein kokonaan
hävittänyt. Silloin hän oli pysähtynyt viimeisen kerran, katsonut
etelään, mielessä hämärä turha toivo nähdä edes kerran savun kohoavan
heimonsa asunnoista. Ja siellä oli puute ja hyljättynä oleminen tehneet
hänet rajuksi seisomaan koko maailmaa, kaikkea ja kaikkia vastaan. Hän
oli uhmaillen tuskaa alkanut karjua niin että laakso kaikui, karjunut
uuden laulun hukkuneelle maalle, uhmalaulun, vastustuslaulun; hän oli
näyttänyt hampaitaan, laulanut, uhkaillut, siinä yksin rotkon ääressä
seisoessaan edessään tulevaisuus, joka viittasi aivan päinvastaiseen
suuntaan kuin mihin kaikki muut elävät olennot olivat lähteneet. Kaiku
kantoi hänen huutonsa omine särkyneine äänineen onttona takaisin, niin
että hän raivostui yhä enemmän ja oli tulemaisillaan mielipuoleksi.
Ja täten täytettyään sielunsa pohjimmaiset sopukat yksinäisyyden
autiudella käänsi kasvonsa vasten pohjatuulta, ja kävi kohti talvea.
Mutta hän toivoi silloin vielä. Hänen mieleensäkään ei ollut silloin
juolahtanut, ettei isien pyhästä vuoresta saisikaan tulta. Olihan
tuolla, oli hän miettinyt, vuori, kaiken tulen alku, kaiken ikuinen
lämmittäjä ja kuluttaja. Löytyihän toki se pelastus, että voi mennä
suorastaan sen suuren tulenhengen luo ja taistellen saada sieltä
kipinä elon ylläpitäjäksi ja tämä toivo oli elähyttänyt sydäntä, tämä
seikkailu josta riippui onni tai häviö.
Ja nyt hän oli sammuksiin palaneella vuorella. Tulen lähde oli
kuivunut. Suuri henki oli kuollut. Poika oli laulanut viimeisen
laulunsa. Tässä siis seisoi tulen palvelija tulta vailla, metsätön
metsämies.
Ja niin alkoi hänen kulkunsa ihmisenä, alusta alkaen, yksin ja
alastonna kylmässä maailmassa.
Äkkijyrkänteen partaalla istui apina irvistellen pitkine keltaisine
hampaineen; se oli vanha ihmisapina, joka jostain syystä ei ollutkaan
lähtenyt pois muitten seurassa ja joka nyt oli seurannut Poikaa
vuorelle. Se istui paleltuneet jalat ja kädet ristissä vavisten
kylmästä. Kun Poika huomasi sen, katsoi se häntä viisain, nälkäisin
silmin, käänsi sateenkaaren värisen takapuolensa hänelle, juoksi
muutamia askelia jyrkännettä alas ja jäi taas istumaan. Poika tähtäsi
sen päähän suurella jäämöhkäleellä, mutta osui harhaan; hänen mielensä
alkoi tehdä sen sydäntä.
Rinnettä alas astuessa pysytteli apina Pojan jälissä, hän heitti sitä
kohti monta kertaa kiviä ja jääpaloja osumatta. Se seurasi häntä
sittenkin.
Tuskin oli Poika päässyt alas kraaterilta, ennenkuin hirveä raju-ilma
puhkesi. Taivas ja tunturit näyttivät sulavan yhteen. Hän kaasi hirven
ja makasi sen lämpimän ruumiin alla juotuaan ensin sen verta niin
paljon kuin jaksoi. Lämpö hävisi hirvestä jonkun tunnin kuluttua ja hän
heräsi jäykenneen ruumiin painaessa, mutta henkensä hän oli sinä yönä
pelastanut.
Ja kun aurinko nousi ja hän oli jo monen peninkulman päässä pohjoiseen,
näkyi pyhä vuori hohtavan valkoisine lumi-huippuineen eikä se lumi
siitä enään lähtenytkään. Ikuinen lumi oli surmannut ikuisen tulen.
Yhä enemmän tuli tuntureille lunta, yhä vaan lunta ja laaksoissa
tuiskusi rakeita ja räntää lakkaamatta. Jääkausi teki tuloaan.