Poika ei tavannut sinä päivänä suurta vihollisiaan. Hän ei varmaankaan
ollut ulkosalla. Katseltuaan vähän aikaa ympärilleen vuoren harjalla,
huomasi hän, ettei hän kiipeämisellään ollut muuta saavuttanut, kuin
näköalan vieläkin korkeammille vuorille tuolla kaukana.
Etäällä pohjoisessa kohosi toinen jyrkkä vuori toisen takaa, kokonainen
vuorten armeija, jotka yhtyivät kaikilta ilmansuunnilta kantamaan
taivaan kantta ja niiden takaa kohosi taas kokonainen laaja kerros
huimaavan korkeita valkoisia huippuja aina taivaaseen asti, niin ettei
voinut tietää oliko siellä pilviä vai aivan uusi käsittämätön maailma.
Sielläkö oli pohjatuulen ja pakkasen kotimaa? Oi, silloin olisi edessä
pitkä takaa-ajo, silloin olisi vaikeata tavottaa sitä valtiasta, joka
pakkasen alas laaksoihin lähetti. Hän asui korkealla, ja kenties hän
olikin ihmiselle ylivoimainen!
Poika tuli neuvottomaksi ja vaipui mietteisiinsä eikä huomannut
ensinkään ajan kulua. Keskipäivän aurinko hajotti viimeisenkin sumun ja
valaisi laakson koko sen laajuudessa. Miten huimaavan syvällä kaikki
oli! Poika huomasi hyvin korkealla sinisessä avaruudessa tumman pilkun
joka leijaili ja liiteli suurissa kaarissa. Se oli korppikotka. Se
suureni äkkiä ja kun se oli aivan hänen kohdallaan, supisti se siipensä
aivan kokoon ja kiiti kiven tavoin maata kohti, pieneni pienenemistään,
kunnes se pienenä pilkkuna hävisi hyvin syvälle, sinne, missä aurinko
välkkyi kostean laakson pohjalla. Heikko tuulen henki puhalteli täällä
ylhäällä, mutta alhaalta päin ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Ylhäältä vuorenhuipulta katsellessa sateen hävitystyötä, näkyi
laaksojen ruohokentillä vain kuoppia ja halkeamia. Näytti siltä kuin
joku sormi olisi huvikseen piirrellyt maanpintaan. Aurinko hymyili
vedenpaisumukselle ja hohtavat pilvet vaelsivat ohitse. Ja kuka hän
itse oli? Aavistikohan kukaan noista inahtavista, jotka tuolla ylhäällä
vaeltelivat, että hän oli olemassa. Olikohan todellakin olemassa joku,
joka koetti saavuttaa häntä ja hänen heimoaan?
Tuolla korkeudessa vaelteli pilviä, kokonaisten maisemien suuruisia,
kulki tunturilta toiselle. Ne muuttelivat muotoaan matkallaan ja
alhaalla laaksossa kulki niiden varjot jotka nekin muuttuivat niiden
mukaan. Pieni, kämmenen kokoinen valkoinen pilvi pimensi koko laakson.
Maailma synkkeni tai hymyili hohtavien pilvien vaeltaessa läpi maailman.
Tunsivatkohan pilvet ihmisiä? Ne kulkivat yli vuorten huimaavia
teitään leikkien auringon kera, mutta ihmiset olivat niille liian
pieniä. Hohdellen ne vaeltelivat tietämättöminä, tuntematta suurta
kostokirveineen kuleksivaa Poikaa, joka oli lähtenyt juurineen
hävittääkseen koko maailman.
Poika häpesi siinä taivaan hymyilevien kasvojen edessä ja ryömi kuten
käärme kiven alle eikä näyttäytynyt pitkiin aikoihin.
Kun hän vihdoin astui piilostaan, mieli rauhottuneena, olikin aurinko
peittynyt. Etäisiä huippuja ei enään näkynyt. Pilvet olivat harmaita ja
kulkivat matalalla, takertuivat lähitunturien huippuihin ja kierivät
alas pitkin sivuja. Laakso lepäsi tumman sumun peitossa. Poika alkoi
kiivetä alaspäin, eikä päässytkään pitkälle, ennenkuin sumu, joka oli
kuin rankkaa sadetta, peitti hänet.
Kun Poika saapui laaksoon, oli ilta jo pitkälle kulunut. Muistaessaan
tovereita, tuli hän huolestuneeksi ja hän riensi niin että sade höyrysi
hänen hartioillaan. Huomattuaan kallion, jolle hän aamulla oli jättänyt
toverinsa, pysähtyi hän hämmästyneenä, sillä hän ei nähnyt sieltä
kohoavan savua. Kauhea ajatus juolahti hänen mieleensä, hän veti syvään
henkeään ja riensi pitkin harppauksin kallion alle — kaikki olivat
menneet! Rovio oli sammunut!
Niin, kallion alla oli autiota ja kylmää, veljet olivat sen jättäneet.
Poika näki heti että rovio oli aivan samanlaisena kuin hän oli sen
aamulla jättänyt, paitsi että se oli sammunut. He lienevät nukkuneet
kauan ja tuli oli sammunut. Puut olivat olleet kosteita, eivät
palaneet, kuten Poika oli luullut ja kenties tuuli oli kääntynyt
ja ajanut sateen kallion allekin. Olkoon miten tahansa, rovio oli
sammunut. Ja sitten olivat nuo raukat heränneet aamusella, huomanneet
rovion kylmenneen ja nähneet hänen olevan poissa! Silloin he olivat
jättäneet kaiken kesken kuten saattaa ymmärtääkin ja lähteneet
kotimatkalle syvimmän epätoivon vallassa. Tuli oli sammunut! Ja tässä
seisoi Poika ypö yksin! Kaikki olivat poissa ja hän yksinään oli jäänyt
kolkkoon, tulvan peittämään metsään!
Hän kumartui nopeasti ja löysi heidän jälkensä märässä sorassa. Hän
tunsi jokaikisen ja viheltäen nenällään itki hän surren tapahtumaa ja
pelästyneenä siitä, että he olivat hänet jättäneet. Jälkiä oli helppo
seurata ja hän lähti seuraamaan tovereitaan, kiitäen huimaa vauhtia
läpi metsän. Ilta pimeni. Hän käänsi päätään kummallekin puolelle,
itki ja näytti hampaitaan eteenpäin rientäessään pelon ahdistamana.
Ellei hän löytäisikään heitä! Jos he olivatkin kuolleet! Hän sivuutti
paikkoja, jossa he olivat neuvottomina seisoneet ryhmässä, ennenkuin
he olivat löytäneet kiertotien tulvapaikkojen ohi. Hän löysi heidän
viheliäisiä eväsjätteitään, joita he olivat viskelleet luotaan
päästäkseen nopeammin eteenpäin, ja hän pysähtyi itkien heidän hätäänsä
ja tapahtunutta onnettomuutta. Mutta pimeys ja pelottava yksinäisyys
ajoi hänet eteenpäin. Hän näki tuoreista jäljistä, etteivät he voineet
olla kaukana ja hänen ruumiissaan kylmän hiki muuttui polttavaksi
kuumuudeksi. Hän nauroi ja itki vuorotellen juostessaan.
Ja vihdoin saavutti hän heidät eräässä luolassa, johon he olivat
pysähtyneet ja istuivat yhdessä ryhmässä pimeässä valitellen. Hän kuuli
heidän äänensä jo matkan päähän. Heidän hätähuutonsa oli muuttunut
yksitoikkoiseksi valitukseksi ja se muistutti jonkunlaista väsynyttä,
surkeata laulua, jonka sanoina oli: tuli oli sammunut ja heillä oli
pitkä matka kotiin. Poika pysähtyi ja huusi, huusi koko sydämestään,
lauloi heille, että hän oli saapunut. He vaikenivat. Hän lähestyi heitä
lopen hengästyneenä ja ponnistuksista uupumaisillaan, nikkoen ilosta.
Mutta kun hän saapui lähelle, nousivat he ylös ja ottivat hänet
vastaan kiljuen yhdessä raivoisasti. He astuivat luolan ulkopuolelle
ja lähenivät häntä vihaisesti haukkuen ja uhkaillen. Hän näki miten
heidän silmänsä pimeässä muuttuivat valkoisiksi, hän näki kiviä heidän
karvaisissa käsissään ja he kohottivat nuijansa häntä, niinkuin jotain
vaarallista villieläintä kohti. Samalla lailla oli Poika nähnyt joukon
nousevan ja asettuvan sutta tai tiikeriä vastaan, joka oli tullut liian
lähelle heidän leiriään; mutta olihan hän itse ollut silloin joukossa,
vieläpä ollut kaikkein kovimpia huutajia ja uhkaajia. Nyt hän oli
ulkopuolella.
Oli tullut melkein pimeä ja kylmä sade valeli yhä kiihottuvaa joukkoa
ja tuota yksinäistä, syvimmässä kurjuudessa seisovaa miestä.
Minähän täällä olen, huusi hän särkynein äänin ja asettui lähemmä,
jotta he paremmin tuntisivat hänet. Niin, niin sehän on hän — ja
kivet sinkoilivat hänen ympärillään. Suuri kivi sattui keskelle hänen
selkäänsä, niin että kumahti ontosti selkään asti. Silloin hän vaikeni
ja vetäytyi taaksepäin. Eihän se kovin koskenut, olihan hän päästänyt
tulen sammumaan kuten he sanoivat, mutta kukahan heistä niin suuren
kiven heitti? Hän mietti eikä tahtonut jaksaa tajuta että hänen piti
poistua. Mutta sehän oli tarkotus. He kokosivat enemmän kiviä ja
viskelivät niillä häntä ja kun hän ei väistynyt, vaikkakin pimeässä
oli vaikeata puolustautua niitä kaikkia vastaan, alkoi joukko raivosta
ulvoen lähestyä häntä. Eräs kaikkein pisimmistä kulki etunenässä
johtaen kuoroa joka huusi kirousta tulen sammuttajalle ja petturille.
_Petturille!_ Sehän oli Gjuk, Pojan rakas ystävä.
Mitähän, mietti Poika, ja tunsi ruumiinsa jäykistyvän, mitähän Gjuk
sanoikaan? Miten olikaan mahdollista, että hän saattoi asettua joukon
etunenään ja olla ensimäisenä häntä kiroamassa? Gjurler siinä lähestyi
vääntynein piirtein, vihaa puskuen; lempeä Gjukko siinä vaahdoten,
korkealle kohotetuin vapisevin käsin, hyökkäsi hänen kimppuunsa
sähisevän joukon seuraamana?
Poika ei väistynyt, mutta hänen rintaansa alkoi ahdistaa, hän puristeli
pari kertaa voimakkaasti eikä voinut enään hillitä itseään. Mutta hän
toivoi vieläkin sovintoa. Hän tahtoi selittää, tahtoi sanoa jotain
ja kun he yhä kiljuivat, punnitsi hän vaieten mielessään, olisivatko
he sittenkin oikeassa. Oliko hän petturi? Eikö hän juuri heidän
pelastustaan ollut tarkottanut, vaikkakaan he eivät edes voineet sitä
ymmärtää? Eikö edes Gjuk sitä huomaisi?
Kivi osui Poikaan ja nyt raivostui hän. Silmät mustenivat, hän vapisi,
avasi suunsa ja mylvi hiljaa. Hän keinutteli ruumistaan edestakaisin
merkillisen keveästi, hän nosti jalkansa korkealle ilmaan ja heilutteli
niitä, aivankuin koko hänen ruumiinsa painoa ei enään olisikaan.
Hän tuli yhtä mielettömäksi kuin se joukko, joka häntä uhkasi ja se
petomainen ihmisjoukko, joka häntä kirosi tahtomatta häntä kuunnella.
Heillä oli rajansa, mutta hänellä ei ollut — — —.
Ja kun Gjuk yhä läheni mitä hillittömimmin sadatellen, astui Poika
nopeasti hänen eteensä ja halkasi hänen päänsä niin että piikirves
vajosi leukaluihin asti. Hän pärskähteli tyyntyneenä ja väisti ystävän
suusta suihkuavaa verivirtaa. Kukaan ei ollut sitä uskonut. Poika oli
tehnyt ennen kuulumattoman teon.
Gjuk kuoli heti. Toisten seisoessa pelon lamauttamina ruumiin vieressä,
kääntyi Poika ja lähti tulvan peittämään metsään.
Seuraavana päivänä istui Poika sammuneen rovion ääressä. Se oli aivan
samanlaisena kuin miksi hän oli sen jättänyt, kylmässä tuhkassa
näkyi vielä puitten jälkiä, maaksi muuttumassa. Poika penkoi tuhkaa
toivoen löytävänsä kipinän pohjalta, hän nuuski ilmaa täysin sieramin,
eikö enään olisi tulen hajuakaan, pienen pientä tulen kipinää, jota
voisi hoidella ja sytyttää. Mutta ei ollut vähintäkään eloa tuossa
hiiltyneitten puunpalasten ja tuhan joukossa, joka oli jo maaksi
muuttunut. Tuli oli jo sammunut ja jäi sammuneeksi.
Poika oli viettänyt yönsä puussa puoleksi tiedottomana sekä uhmasta
että kylmästä, lähellä sitä luolaa, jossa toverit olivat istuneet
ja huutaneet koko yön. Gjukan nimi kuului yhä uudelleen heidän
valituksessaan ja joka kerran lisäsi se Pojan tuskaa ja samalla kovensi
hänen mieltään. Sade valui virtanaan kuten edellisenäkin yönä ja
aamupuolella alkoi taas sataa rakeita ja kaikki jäätyä. Silloin kuuli
Poika toverien lähtevän luolasta ja kulkevan puitten lomitse etelää
kohti, kunnes heidän valitusvirtensä haihtuivat kaukana kuoleviin
metsiin. He palasivat kotiin talvi-ilmassa suruisine sanomineen,
kodittomina ja tulettomina.
Mutta he olivat kotimatkalla, heidän tarvitsi olla ainoastaan pari yötä
suojatonna, sen tiesi Poika, ja sitten saapuisivat he kotiin jälleen,
naisten ja lasten pariin noihin lauhkeihin laaksoihin, joissa heimon
vanha, pyhä rovio paloi. Siellä otettaisiin heidät hyvin vastaan ja
hellittäisiin heitä ja kaikki unohtuisi pian paitsi Poika, tulen
sammuttaja ja murhaaja. Hänestä tehtäisiin taruja, jotka huutaisivat
taivaan kostoa ja koko heimon jokapäiväisenä aterioitten höysteenä
olisi se ajatus että hän kulkee yksinään erämaassa surkeaa kuolemaa
kohti.
Poika jätti kylmenneen rovion kallion alle ja kuljeskeli nyt koditonna
metsässä, harhaili kylmiä rämeitä eikä osannut erottaa yötä päivästä.
Silmät painuivat syvälle päähän. Silloin tällöin sieppasi hän
kourallisen lihaa jostain hukkuneesta eläimestä ja nielasi sen. Hän ei
kärsinyt nälkää, mutta kylmä ja yksinäisyys köyristi hänet maata kohti
niinkuin hänellä olisi ollut raskas taakka hartioilla.
Silloin hän eräänä päivänä huomaakin kaiken olevan parempaan päin.
Minne hän meneekin on lämmin, sillä hän on huomaamattaan joutunut
etelään johtavalle tielle ja on saapunut sen paikan läheisyyteen, missä
veljet asuvat. Hän lähenee leiriä sydämessään taistellen, hän tekee
sen vasten tahtoaan, mutta hän ei voi vastustaa, vaan astuu hiljaa,
niin hiljaa ettei hän kuule edes omia askeleitaan. Nyt hän huomaakin
jo siellä täällä heidän jälkiään, leiri ei voi olla kaukana. Ja hän
näkeekin jotain tuolla aukeamassa, josta hän tietää tien johtavan
majoihin, hän nostaa silmänsä ja huomaakin mitä siellä on:
Siellä on Gjukon halkaistu pääkallo pistettynä riu'un päähän. Ja sen
viereen on nostettu toinen jossa riippuu kuollut susi. Se on pantu
häntä varten, jos hän uskaltaisi tulla lähelle. Se on rajapyykkinä.
Ja hänen nähtäväkseen se on pantu, jos hän kääntäisi kirotut silmänsä
kotia kohti. Poika ojentaikse vaivoin ja lähtee.
Takaisin hän kulkee pohjoista kohti, kohti kylmiä, kuolleita metsiä,
alastonna, ypö-yksin.