Yö kului. Keskiyön jälkeen näkyi täysikuu taivaalla vähän aikaa ja
valaisi kelmeästi äärettömiä pilvikenttiä, jotka täyttivät koko
avaruuden. Ja kun pilvet sen taas peittivät, tuli niin pimeä kuin
maan-alaisessa luolassa, sade yltyi ja valui kohisevina virtoina
aarniometsän jäännöksille. Taivaasta tuli koko synkeän yön ajan vettä
pauhaavina vesiputouksina, aivan kuin kokonaisia järviä olisi tullut
alas repien maanpintaa.
Poika kuuli, miten vedet kokoontuivat vuorille ja syöksyivät alas
kallioitten ja puitten lomitse pauhaten kuin manalan kellojen soitto,
miten syöksyivät luoliin ja sieltä taas pois vieden mennessään jymisten
putoilevia kallionlohkareita ja kaatuvia puita. Ei kuulunut enään
pakenevien, kurjuutta kärsivien eläinten liikettä.
Tuntui siltä kuin taivas, joka iltayön oli piessyt maata kylmällä,
lakkaamattomalla yhä tihenevällä sateella niin kauan kuin ihmisiä
ja eläimiä oli näkyvissä, nyt ikäänkuin ikuiselle pimeydelle tietä
valmistaen, olisi ponnistanut voimansa viimeiseen, kaiken hävittävään
ja koko maailman nielevään sateen tulvaan. Kuivuneet palmunrungot
kolahtelivat toisiaan vastaan ja katkeilivat joukottain sadeveden
painosta. Suuria puu-saaria uiskenteli paljaine juurineen vuorilta
alas. Sade yhä ryöppysi taivaasta.
Ja miten kylmää sade oli! Jäinen henkäys puhalsi kallion kupeeseen,
niin kylmä ettei ulos, sateen pieksemään kallioseinään loistava tuli
sitä kyennyt karkottamaan. Nukkujat vetäytyivät kokoon ja huolestuttava
uni puistatti heitä. Toiset heräsivät ja katselivat mutisten tummia
sadevirtoja jotka ympäröivät heitä kuin maanalisen kaivoksen seinät.
Mutta hehän olivat voimattomia eivätkä osanneet ajatella asioita juurta
jaksain. He paneutuivat jälleen maata käsivarret pään alla, huokasivat
syvään ja nukkuivat uudelleen puoleksi kylmän kangistamina.
Yö oli pitkä, pitkä.
Poika lisäsi puita rovioon ja katseli sateeseen. Silmät katselivat
yhä vihamielisemmin kiiluen tuuheitten kulmien alta. Hänen sydäntään
ahdisti ja hän näytti raju-ilmalle hampaitaan. Kun ei mikään auttanut,
ryhtyi hän valmistamaan uutta piikirvestään.
Tuntia ennen aamunkoittoa hiljeni sade ja lakkasi viimein kokonaan.
Ilma tuli niin kantavaksi, että saattoi kuulla peninkulmien alalla
vesien kohisevan vuorilta alas ja asettuvan poreillen hävitettyihin
metsämaihin. Kaikki eläimet vaikenivat. Kallion suojassa makaavat
ihmiset vaipuivat horroksiin ja nukkuivat raskaasti näkemättä
minkäänlaisia unia. Heikko aamukajastus alkoi näkyä kuljeskelevien,
osaksi tai kokonaan kaatuneitten puunrunkojen lomitse. Taivaalla oli
tyhjän kalpea väri. Oli aivan tyyni ja hyvin kylmä. Ilman täytti vasta
revityn maan tuore tuoksu. Tuntui siltä kuin maailma lepäisi, väristen
alastonna luomistaan odottaen.
Vähäistä ennen auringon nousua peitti aamusarastuksen jono
tummansinisiä yhä leviäviä pilviä, jotka kiitivät eteenpäin ja
peittivät koko taivaan. Ilma muuttui sysimustaksi ja koko luonto oli
aivan vaiti. Poika katseli tuskallisen odotuksen vallassa näitä uusia
pilviä; niin mustia ja kiemuraisia ei hän koskaan ennen ollut nähnyt.
Äkkiä välähteli tässä mustassa salama, välähti kylmän sinisenä kautta
koko maailman ja sen valossa näyttivät kaikki pilvet taivaan laelle
asti valkoisilta ja korkeudessa näkyi äärettömiä maailmoita, täynnä
huippuja ja jylhiä kuiluja. Lyhyt, repäsevä jyrähdys seurasi salaman
kintereillä ja samassa avautuivat pilvet ja putosivat huimaavaa vauhtia
maahan. Mutta nyt ei tullutkaan vettä, vaan valkoisia ruoskivia
rakeita, jotka myrskyten lakaisivat tiheänä, vinkuvana aaltona autiota
maata.
Jyrinä peljästytti kaikki elolliset olennot. Metsästä kuului
moniääninen tuskallinen valitus. Eläimet, hirvet ja tiikerit
rinnakkain, jotka olivat taistelleet vettä vastaan tulvivissa
laaksoissa, kohottautuivat viimeisillä voimillaan aalloista
sinistä salamaa vastaan kunnes he kaatuivat ainiaaksi siitä enään
koskaan nousematta. Kaukana, hyvin kaukana kiljui yksisarvinen
sydäntäsärkevästi niin että kaiku kantoi kautta metsien ja hetken
kuluttua kuului sen äänekäs huuto kauempana mutta yhä villimmin. Se oli
tullut hulluksi ja raivosi nyt kaukaisissa metsissä.
Kaikki kallion alla nukkujat ponnahtivat ylös ja heittäytyivät
yht'aikaa vatsalleen ukkosta rukoilemaan, voihkivat, päästelivät
lyhyitä äännähdyksiä ja löivät käsin maata ja rukoilivat hartaasti.
Mutta itkettyään ja maattuaan maassa jonkun aikaa ja kun ei useampia
jyrähdyksiä kuulunut, rauhottuivat he vähitellen ja ryömivät lähemmä
roviota. Siinä he istuivat, tuijottaen älyttömine itkusta kosteine
silmäraukkoineen liekkeihin ja tunsivat suurta kiitollisuutta
armeliasta tulta kohtaan, joka salli heidän lämmitellä turvissaan. He
ojentelivat käsiään sitä kohti liikutellen suutaan ikäänkuin syöden;
heistä tuntui nyt olo niin miellyttävältä ja he nyökäyttivät päätään
monta kertaa syvästi kiitollisina. Oi niin, tulihan oli heidän ainoa
herransa ja ainoa ystävänsä. Sitten kynsivät he raappien itseään —
porasivat taas omenaa, joka heillä oli ollut kädessään nukkuessaan,
kinastelivat hiukan; he olivat siis jälleen onnellisesti pelastuneet
häviöstä. He tuskin vilkaisivatkaan siihen valkoiseen, jota ulkona
oli satanut. Tietysti se oli satamalla tullut, mutta tulen vieressä
oli hyvä olla, eikähän nyt ollutkaan pakko lähteä ulos. Lämpö raukasi
heitä; ei ollut vielä päiväkään. He haukottelivat, ojentelivat ja
toinen toisensa jälkeen vaipuivat takaisin sille sijalle, minkä he
olivat jo kuivaksi maanneet ja pian oli koko joukko nukuksissa.
Raekuuron jälkeen nousi aurinko. Valkoiset rakeet hävisivät nopeasti
sumuksi, joka kohosi maasta ja haihtui auringonpaisteessa. Hetken aikaa
oli kirkas auringonpaiste, joka lepäsi yli kaikkien tulvan peittämien
metsien, niinkuin aurinko olisi tahtonut katsella hävityksen töitä.
Mutta pian levisi kummallinen usva yli maan ja aamun hiljaisuudessa
alkoi märässä metsässä merkillisesti ritistä ja ratista.
Jotain hiljalleen hiipivää onnettomuutta ennusti kaikki, jotain
sellaista, jota ei ennen oltu nähty. Koko maailmassa vallitsi kaamea
äänettömyys, jolloin maa tuntui kutistuvan. Yksinomaan kylmällä näytti
olevan maailmassa valta.
Nyt ei Poika enään voinut hillitä itseään. Pitkinä, sateisina
kuukausina oli hänen mielensä täyttänyt suuttumus ja nyt se tulvi yli
äyräittensä. Hän tunsi että metsässä läheni viimeinen salakavala ja
kuolettava hyökkäys ja että nyt tämä hävittäjä oli saatava pysähtymään.
Nyt hänen täytyi lähteä etsimään sitä, joka ajoi ihmiset asunnoistaan,
hukutti eläimet ja hävitti koko maan autioksi, nyt hän pakottaisi sen
esille, olkoon se sitten ken tahansa!
Poika irrotti vanhan, huonon piikirveen varrestaan ja kiinnitti
siihen uuden terävän vasta valmistamansa terän. Sitten järjesteli
hän roviotaan, peitti tulen hyvin ja lisäsi siihen puita niin että
se saattaisi palaa kauan ja niin hän oli valmis. Hän heitti lempeän
katseen veljiinsä, jotka hiljalleen värähtäen nukkuivat kokoon
vetäytyneinä varpaat yhdessä lämpiminä pysyäkseen. Hän tunsi, miten
kiintynyt hän heihin oli, miten juuri heidän välinpitämättömyytensä,
heidän unohtava ja kevyt mielensä pakotti hänet lähtemään heitä
puolustamaan. Heitä ei saisi palella, he eivät saisi joutua turmioon.
Poika teki kirveellä merkin rintaansa kohti kuten vihkiytyäkseen
tehtäväänsä, sitten hän hiipi kallion varjosta ja lähti yksin avaraan
maailmaan.
Metsässä oli pureva pakkanen. Tänä hiljaisena aamuhetkenä tuntui
niinkuin kirpeä, näkymätön myrkky olisi metsän täyttänyt. Poika joutui
aivan toistietoiseksi ja lähti juoksemaan. Hän juoksi kauan, mieletönnä
tiettömässä metsässä, raivaten tietä milloin kaatuneitten puitten
yli, milloin niiden alitse. Metsän peitti jääkylmä lieju joka poltti
hänen jalkojansa hänen siihen vajotessaan ja sen pinnalla oli kylmiä,
viiltäviä kappaleita, pitkiä, kirkkaita jään palasia. Hän hypähteli
aivan kuin käärmeen pistämänä ja ryntäsi järjetönnä eteenpäin kirves
koholla, tietämättä minne. Vaistomaisesti pyrki hän ylöspäin, yli
vuoren, löytääkseen kuivemman paikan ja laajemman näkö-alan.
Vuorelle päästyään saavutti hän mielensä tasapainon ja alkoi kulkea
rauhallisemmin, yhä vieläkin hätkähdellen ja läähättäen, mutta
katsellen ympärilleen. Korkealla vuoren ylängöllä aukeni metsä
tasangoksi ja metsän asukkaan tavoin peljäten aukeita paikkoja,
lähti hän jo matkan päässä nelinryömin kulkemaan. Hän melkein luuli
kohtaavansa siellä vihollisensa; pakkasen salakähmäisen hengen.
Saavuttuaan tasangon laitaan, levitti hän kahden käden edessään
kasvavan pensaan ja kurkisteli sen lomitse tasangolle. Siellä ei
näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Ruohokenttä, johon sade oli
vakoja kyntänyt, oli jäätynyt ja toisella reunalla uivat kaatuneet
puut valkoisessa usvassa. Pensas, johon hän oli piiloutunut, oli
nukkapeitteinen ja sen kuivuneissa oksissa riippui kirkkaita puikkoja.
Joitakuita putoili hänen käsilleen ja puri ihoa kipeästi, kunnes ne
suli vesipisaroiksi. Hän maistoi niitä ja huomasi niiden olevan ilmalta
maistuvaa järvivettä, kovettunutta sadetta joka suli lämmössä jälleen
vedeksi. Ympärillä olivat kaatuneet puut valkoisia ja samanlaisen
kylmän untuvan peittämiä. Se oli jotain uudenlaista kukkimista. Silloin
tällöin kulki väristys läpi hiljaisen metsän ja huurre varisi maahan
helisten ja kilisten tuhansin vienoin äänin. Koko metsä soi hienoin ja
tuskaisin sävelin niinkuin koko maailma olisi valitellut nukkuessaan.
Poika hengitti syvään avoimin sieramin kirpeätä pakkasilmaa, joka
terotti hänen haju-aistiansa äärimmilleen, mutta jossa ei ollut
merkkiäkään kasveista tai eläimistä. Sensijaan tunsi hän itsensä
vahvemmaksi, verensä ja henkensä voimakkaammaksi. Ilman helisevä
puhtaus ja selkeys teki hänet vilkkaammaksi. Hän päristeli, pudisteli
kaikin voimin, niin että huurre värisi pensaasta hänen päälleen. Hän
katseli vaativasti ympärilleen. Missä se kaiken hävittävä olento on,
jota etsimään hän oli lähtenyt. Miten hän pääsisi sen kimppuun? Vaiti
kaikki!
Korkealta metsästä kuului kotkotusta. Poika piiloutui. Samassa huomasi
hän kaksi villihanhea, jotka kiitivät suin päin pientä järveä kohti,
joka oli aivan tasangon laidassa. Yöllinen tulva oli muodostanut
lammen ja nyt se lepäsi kirkkaana jäätynein rannoin usvan alla. Hanhet
lensivät siipiä räpäyttämättä melkein lammen pintaan asti, sitten
ojensivat ne jalkansa — ja samassa näki poika niiden luistavan pitkän
matkaa peilipintaa myöten, ensin jalat levällään sitten, tasapainon
kadotettuaan, kyljellään. Ne eivät päässeetkään veteen. Ne pääsivät
vihdoin jaloilleen, astua tassuttelivat poispäin, luistivat ja
kaatuivat taas syrjälleen, nousivat jälleen ja katselivat tyhminä
ja neuvottomina ympärilleen pienine, korkealla päälaella olevine
silmineen. Lampi oli jäätynyt, jää peilin peittämänä! Poika nuuski
tarkkaavasti. Aivan oikein. Hän astui rantaan ja pysähtyi katselemaan
kirkkaan jään läpi vettä, joka lepäsi kivistä pohjaa myöten aivan
hiljaa. Hän koetteli jäätä paljain jaloin ja kuuli sen terävästi
ritisevän. Se ei vielä kantaisi häntä. Hän astui poikki huurteisen
ruohokentän, jossa hänen jalkojaan kirveli, pyrkien ylös vuorelle.
Siinä missä ei ollut ruohoa, oli maa niin kovaa kuin graniitti ja
kumisi ontosti astuessa. Oli ensimäinen talvi.
Poika kiipesi sumun yläpuolelle vuorelle, jossa auringolla oli valta
ja jossa maa ei ollut jäässä. Metsä loppui, alkoi kasvaa pensaita
ja kanervaa ja ylhäällä oli ainoastaan sammalta jylhien kallioitten
verhona. Vihdoin saapui Poika ylimmälle huipulle ja seisoi siellä
auringon lämmössä katsellen alas laaksoon, jossa pakkas-usva levisi
niinkuin valkoinen syvä järvi. Aurinko, joka oli noussut korkealle
taivaalle, hajotteli laakson sumusta kokonaisia pilviä ja levitteli
niitä ilmaan, kunnes ne hävisivät kokonaan. Tuulispää, jonka aurinko
ylhäällä sinitaivaan alla oli tehnyt vallattomaksi, syöksyi alas ja
kalvoi syviä kaivoja sumuun. Niiden kautta näki Poika alas laakson
pohjaan, jossa juurineen maasta revityt puut makasivat kuten suuret
puikot sikinsokin ja joissa suuret hukkuneet eläinjoukot näyttivät
kärpäsiltä tulvineen ja jäätyneen rämeikön pinnalla.