Yö on pitkä ja Poika istuu rovion ääressä miettien. Hänen siinä
valvoessaan seuraavat hänen silmänsä ja korvansa tovereita mutta
sielu kulkee pimeässä, äärettömässä metsässä. Hän on kaiken sen
keskuksena, mikä peninkulmain sisällä tapahtuu. Pienimmänkin äänen
hän tavottaa; hän tarkkaa jokaisella hiuskarvallaan. Ei henkäyskään
jää häneltä huomaamatta, ei pieninkään haju pääse hänen ohitseen.
Hänen hajuaistinsa on niin herkkä, että hän voi kulkea nurmikon poikki
seuraten myyrän kulkua maassa sen piilopaikkaan asti. Hänen katseensa
osottaa väsymätöntä tarkkaavaisuutta ja hänen nukkuessaan näkyy
hänen kummassakin silmäluomessaan kellertävä pilkku, joka luo hänen
kasvoihinsa vaarallisen ilmeen ja pelottaa jokaista joka häntä aikoo
lähestyä. Hän on vaiti, sillä hänen aivonsa työskentelevät lakkaamatta.
Ei kukaan tiedä mitä hänen sielussaan liikkuu eikä hän tiedä sitä
itsekään, sillä hänen mielensä palaa urotöihin.
Sellainen hän on ja sellaiselta hän siinä tulen valossa rovion ääressä
istuessaan näyttää: nuori karvainen metsienmies, karkeine tuuheine
kulmakarvoineen, avoimine sieramineen ja voimakkaine, eteenpäin
ulottuvine leukoineen. Hänen rintakuoppansa on täynnä karvoja, samoin
hänen käsivartensa, ainoastaan vahvat lihakset ovat paljaina. Milloin
hän ei pidä työ-asetta kädessään, asettaa hän sen varpaittensa väliin
ja hän heittää puita tuleen yhtä usein jaloillaan kuin käsilläänkin.
Näissä seikoissa ei hän eroa muista metsien asukkaista, rovion
ympärillä nukkuvista tovereistaan. He ovat kuitenkin ehkä hoikempia,
hiusten kasvu on kenties vähäisempi eikä vartalo ole niin kookas.
Heidän villi ulkomuotonsa ikäänkuin lähentää heitä metsän eläimiin
ja samoja ruokiakin he syövät. Nukkuessaan on heillä nuija toisessa
ja pureskeltu omena toisessa kädessä. Poika on ainoa heistä, joka
on alkanut miettiä heidän puolestaan ja piirteet ovat muuttuneet
leppymättömän koviksi.
Pojan voimakasta ulkomuotoa vastaa sisäinen tahdonvoima ja kiukku,
huoli tulevaisuudesta. Yhä useammat kootut kokemukset vaativat
häntä työhön ja johtavat koko elämän särkymiseen. Hän ei ole mitään
unohtanut, vaan kerännyt kaiken muistiinsa, toisen seikan toisensa
viereen ja istuessaan siinä näiden maailman häviön synkkien aavistusten
valtaamana, alkaa hänen verensä raivoten nousta vastustukseen ja työhön.
Näkeehän hän miten aarniometsä on kuolemaan tuomittu. Ikuinen kesä
on nyt loppunut. Lämpimät lehdot häviävät ja sade ja myrsky lähenee
Skandinavian vuoria. Etelämpänä palmut ja leipäpuumetsät vielä
kasvavat ja viinirypäleet kypsyvät vuorten rinteillä sinisten salmien
suilla. Mutta miten kauan? Kun he palaavat koteihinsa, heimonsa luo,
ottavat nämä tulen lähellä nukkuvat nuorukaiset, joiden toista kylkeä
kuumentaa, toista jäätää, raskaita, päivänkypsentämiä rypäleitä
käteensä ja imevät niistä jälleen tyytyväisyyttä. Mutta tulevana vuonna
saa Poika käyttää kuivuneet viiniköynnökset rovion sytyiksi ja leiri on
taas siirretty. Ja miten kauan sitä kestää? Metsä on kuolemaan tuomittu
ja pohjoisesta lähenee vastustamaton ja peräytymätön mahti joka kaiken
raiskaa.
Poika katselee ympärilleen sateessa värjöttäviin puihin. Yölläkin näkee
hävityksen jäljet ja mitä ei nyt näe, sen muistaa. Kaikki palmut ovat
kuolleet ja törröttävät latvatonna mustuneine runkoineen kuin suuret,
järsityt luut. Sananjalka-puut riippuvat mustina ja hiiltyneinä,
latvat tohjoiksi mädänneinä. Mimosat ja akasiat kääriytyivät jo vuosi
sitten kokoon ja sade on piessyt ne aivan tuntemattomiksi. Kaikki
alativiheriöivät puut ovat kuolleet juurta myöten ja viipottavat
kuivine oksineen ympärilleen kuin luurangot. Mahtavat seetri- ja
kummipuut makaavat maassa käyrine juurineen, jotka sade on piessyt
paljaaksi ja kohoavat muitten kuolleitten puitten seasta. Kylmä sade
on surmannut kaikki kukat ja pensaat. Metsä on suurena lahoavien ja
mätänevien kasvien ja isojen, paljaitten kivien peittämänä rämeenä.
Jotkut havupuut vaan yrittävät kestää, mutta ne eivät jaksa nousta,
ne kasvavat pitkin maata ja pihka kuivuu valkoisena kaarnaan. Huu-uu,
kuuluu metsästä.
Huu-uu! Puitten katkenneissa latvoissa kulkee huokaus ja ylhäällä
ilmassa kuuluu keskellä pimeyttä lyhyitä nopeita siivenlyöntejä. Siellä
parvi lintuja rientää etelään vuorten tuolta puolen, jossa jalat
olivat vesissä jäätyä. Ne puhelevat toisilleen keskellä yötä tuolla
huimaavan korkealla; särkynein äänin ne valittavat, nuo hanhet, kurjet
ja flamingot. Poissa on ilo niiltäkin. Poika kuulee heidän sydäntä
särkevät jäähyväisensä ja ymmärtää heidän kodittomuutensa.
Syvältä metsästä kuuluu liikettä siltä vuosituhantiselta tieltä,
jonka metsän eläimet ovat rotkon yli polkeneet. Poika tuntee sen ja
hän istuu, kaikki aistit valveilla ja seuraa, miten koko yön rotkon
yli astuu askeleita, raskaita, keveitä, hiipiviä, tuulen kiirehtimiä.
Metsän eläimet siellä joka yö suurin joukoin vaeltavat pohjoisista
metsistä eteläisiin laaksoihin. Poika tuntee ne lämpimästä hajustaan ja
tietää niiden koko elämän, vaikka onkin yö eikä hän voi nähdä niitä.
Hän kuulee ja hän tietää tarkoin missä ne kulkevat.
Ja yön kuluessa marssii likomärkinä ja nälkäisinä pitkässä jonossa
paksunahkoja jätti-elefantteja, titanieläimiä ja sarvikuonoja rotkon
yli. Suuria korvia tuuli läiskyen liehuttaa. Toisinaan kuuluu jyrinää
kuin maanvieremässä. Nälkäisten jättiläiseläinten tyhjät vatsat niin
jyrisevät. Ja elefantti kiertää kärsäänsä ja yskii hitaasti niin
että koko synkkä metsä kaikuu. Suurella luolaleijonalla on nuhaa ja
se aivastelee tyytymättömänä ja pyyhkii käpälällään silmiään jatkaen
matkaansa. Käsnä sika kärsii ilman puutetta ja karisee raskaasti
heilutellen kiemurasaparoaan.
Vähän jälempänä tuntuu pientä kavion kapsetta. Metsän arat ruohonsyöjät
siellä vaeltavat ja heidän joukossaan kuuluu peto-eläinten hiipiviä
askeleita. Ja gasellit astuvat höyhenkeveinä ja vaaleina kuten
kuutamo puitten lehvillä kesyjen pahanhajuisten hyenojen parissa.
Villihepo ja okapi astuvat tiikerin ja leopardin rinnalla sillä
tänä yönä ovat eläimet matkalla ja ne unohtavat pelätä toisiaan.
Pohjatuuli humajaa pitkine kylmine vaippoineen rotkon yli aivan heidän
kintereillään. Joukko häviää eteläiseen laaksoon ja uusia parvia
lähenee rotkon pohjoisesta. Kirahvi kääntelee pitkää kaulaansa ja
pyyhkii kruunupäällään puitten kuivia lehtiä, koettaessaan äänetönnä,
kosteasilmäisnä astua muitten tahdissa. Pienemmät eläimet, luolasiat,
tapiirit ja muurahaiskarhut koettavat mahdollisimman nopeasti seurata
muita. Joka vaan kynsilleen kykenee rientää etelään.
Mutta tien yläpuolella, puissa kulkee myöskin jono matkustajia:
epävakaitten apinoiden aika on näillä mailla myöskin lopussa. Heissä on
herännyt ikäänkuin tarve tehdä jotain, ajatella, mistä on kysymys. Nyt
ei enään auta tuhlailla pähkinöitä, ei pitää ulvovia käräjiä puitten
latvoissa siitä, kuka heistä heitettäisiin pois joukosta. Metsä on
häviämäisillään. He muuttavat, he eivät ole mielestään liian hienoja
siihen joskin he tietysti mutisevat loukkaantuneina. Eihän heidän sovi
tarttua käsin märkiin oksiin; useimmat kieltäytyvät jyrkästi, mutta
seuraavat kuitenkin kun muut ovat lähteneet. Ei yksikään apina katso
kertaakaan taakseen ja aniharva muistakaan eläimistä sen tekee.
Eräs suuri elefantti-eläin kääntyi katsomaan kodikkaita metsiä, eikä
hän voinutkaan jatkaa matkaansa, vaan palasi takaisin rotkon poikki;
se oli mammutti. Jäipä muutamia muitakin eläimiä, he tahtoivat jäädä,
mutta niille ei suinkaan ollut hyvät päivät tulossa.
Kaikkialta metsästä kuuluu omituista harmistuneitten eläinten
lähtötouhua. Virtahepo nousee mutaisena järvestään, jossa sille on
tullut liian kylmä. Poika kuulee sen puhaltavan suuren mahalaukkunsa
tyhjäksi ja lähtevän nuuskien matkaansa kuihtuneen viidakon läpi etsien
tietä lauhkeampiin lampiin. Poika kuulostaa kumman tuskan vallassa,
mille kannalle ne aniharvat eläimet, jotka jäävät, asettuvat metsässä.
Ne eivät voi matkustaa, mutta niitä pelottaa ja ne ääntelevät oudosti
ikäänkuin hiljemmin. Hirvi seisoo paikallaan puun alla aivan hiljaa.
Se ei ymmärrä metsää, eikä edes itseään. Se liikuttaa korviaan silloin
tällöin pudistaen päätään, vaihtaa jalkaa ja aristelee nilkkojaan.
Myskihärkä on vähitellen menettänyt järkensä ja lähtee vaeltamaan
pohjoista kohti, aivan päinvastaiseen suuntaan kuin kaikki muut. Sekin!
Karhu mörähtelee, mutta ei aijo lähteä. Se kokoilee kuihtuneita lehtiä
vuoteekseen, se on vilustunut ja haluaa levätä. Se ei ole tyytyväinen,
vaan nuhisee harmissaan että miksi tällaisen jumalanilman piti nyt
juuri tulla kun hänellä oli kaikkein kiirein työ mehiläisten kimpussa.
Nyt se aikoo nukahtaa hiukan kunnes aurinko sen jälleen herättää ja jos
joku astuu sen päälle aikoo se purra. Se ei tiedä että se alkoi nukkua
pitkää unta. Mäyrä ja piikkisika seuraavat sen esimerkkiä ja ryömivät
maahan parempia aikoja odottamaan.
Kaikki eläimet eivät ole niin käytännöllisiä. Metsä on lisäksi
täpötäynnä elollista olentoa, jotka eivät pakene eivätkä etsi suojaa,
kuljeskelevat vaan rauhattomina edestakaisin, sillä kylmä ei suo niille
rauhaa. Poika kuulee niiden askeleet. Hirvet, puhvelit ja villit vuohet
pysähtyvät hetkiseksi, nuuskivat tuulta saadakseen siitä selvän. Ne
heiluttavat korviaan kuullakseen jos mahdollista mistä se paha ilma
tulee, sitten kääntyvät ne ja vaeltavat taas edestakaisin. Ei kukaan
lähene roviota, _sen_ hajun kaikki tuntevat ja tietävät että se valo
josta se lähtee, puree ja hävittää vielä pahemmin kuin mikään muu
metsässä.
Ainoastaan kerran keskiyöllä huomasi Poika kaksi säihkyvää vihreätä
valoa metsänlaidassa, varsin lähellä ja näki vilahdukselta kaksi
pitkää paljasta hammasta. Sieltä läheni tuo kauhea eläin jonka suussa
oli säilä. Miksei se tänä yönä pelännyt tulta, miten se uskalsi näin
lähelle? Väristys kulki läpi nukkuvien, he tunsivat sen unissaankin,
moni alkoi voihkia ja Pojan joka jäsenen täytti tuska tuon vaarallisen
vihollisen lähestyessä. Mutta sakaali jatkoi matkaansa. Se räpytteli
vaan nälkäisiä silmiään ja meni. Sade valeli sen laihoja, juovaisia
kylkiä, sitä paleli ja sen tiikerisydän oli liikutettu siitä
julmuudesta, joka oli hänen omaansa vieläkin kuolettavampi. Poika kuuli
sen hoipertelevan pois ja kuljeskelevan metsässä ilman päämäärää, ilman
verenjanoa ilman minkäänlaista päätöstä, ja hän tiesi että se oli
tuomittu, se oli henkiheitto.
Ja tämä koski Poikaan, se kauhistutti häntä. Oli siis jouduttu niin
pitkälle, että sakaali jolla ei ollut ainoatakaan ystävää, joka ennen
oli kestänyt _kaikkien_ luotujen vihan ja kirouksen, nyt läheni
tulta, ei siepatakseen ihmisen illallisekseen, vaan näyttääkseen
raskasmielisyyttään ja sitten taas mennäkseen. Mitähän vielä maailmassa
tapahtuisikaan salaisesti päätettyä. Kuka se valtias oli, joka saapui
pohjoisesta, joka hävitti metsät ja karkotti eläimet? Oliko se ihminen
vai joku muu olento, jota ei kukaan voinut nähdä, joku pahansuopa
henki? Eikö sitä voisi tappaa, eikö sitä voisi pakottaa näyttäytymään
ja taistelemaan? Eikö voisi kirves oikeaan iskettynä pysäyttää hänen
kulkuaan?
Yö on pitkä. Kaukana ulvovat sudet kuorossa murheellisina; ontossa
puussa istuu pöllö surullisesti huutaen. Joku lintu valittaa, toinen
ivallisesti ääntelee, joku taas voihkii. Krokotiili itkee suu täynnä
ruokaa ja hyena väänteleikse naurellen vahingoniloista nauruaan;
mutta ei ainoankaan eläimen mieleen juolahda ulvoa sitä suurta
ryöstäjää vastaan, joka kaiken hävittää, ei kuulu kostonhuutoja ei
murhasuunnitelmia. Kaikki luodut pakenevat, kukin yksinään, metsässä
vilisee petoja ja villejä lampaita sikin sokin, kaikki aseettomia
kylmää vastaan.
Poika vannoi kostavansa niiden puolesta.
Tämä yö kuului siihen aikakauteen jolloin Pohjois-Europan troopillinen
ilmasto muuttui jääkaudeksi. Mutta lämmön muisto, tuo kautta aikojen
säilyvä taru paratiisin puistosta, jäi ihmiskunnan mieliin sen
levitessä pohjoisista kodeistaan yli koko maailman. Pohjolassa eli
ihmiskunta lapsuus-aikansa ja sen syvä ja tuskarikas muisto on
kadotettu maa.
Vieläpä eläimetkin, jotka omalla nöyrällä tavallaan uneksivat,
säilyttävät siinä iloisessa rohkeudessa, millä ne syövät toinen
toistaan, muiston kadonneesta viattomuus-tilasta, niistä ajoista,
jolloin pakkanen tuli maailmaan.