POIKA.

Aarniometsässä paloi nuotio, ainoa peninkulmain alalla. Se oli

sytytetty tasaiselle paikalle, kaltevan kallioseinän varjoon, joka

suojasi tuulelta. Tuuli humisi raskaasti metsässä, yö oli synkkä, ei

näkynyt kuuta eikä tähtiä. Satoi. Mutta tuli loimusi rauhallisesti

risukasassa kallion turvissa; valo muodosti ikäänkuin luolan keskellä

synkkää yötä.

Nuotion ympärillä nukkui joukko ihmisiä, kaikki niin lähellä että valo

ulottui jokaiseen. Kaikki olivat alasti. Joukossa ei ollut ainoatakaan

naista. Kullakin oli kädessä nuija tai oli se vieressä niin lähellä

että siihen maatessa ulottui. Heidän punomalla tehdyt korinsa, joissa

oli hedelmiä, juuria ynnä muuta, olivat ruohistossa ylt'ympäri

nuotiota, jonka pyöreä valokehä yhdisti synkässä, raivaamattomassa

metsässä makaavan joukon. Joku askel kallion ulkopuolella, jossa satoi

ja pimeys kaiken kietoi, näkyi jonkun sebran näköisen, tulen uhriksi

käytetyn eläimen jätteitä.

Ainoastaan yksi joukosta oli valveilla. Hän istui nuotion ääressä

melkein liikahtamatta, mutta hänen silmänsä eivät olleet hetkeäkään

hiljaa. Muuten oli hän suuri, vankkarakenteinen ja harvinaisen kookas

nuorukainen, vaikkei hän vielä ollut täysikäinen. Vieressään oli

hänellä iso kasa oksia ja risuja, joita hän silloin tällöin heitti

tuleen. Jos loimu pääsi vain senkin verran alenemaan, että joukon

ulommainen joutui valokehän ulkopuolelle, tulivat he heti nukkuessaan

levottomiksi. Mutta sitäpä ei tapahtunutkaan usein. Nuorukaisella

oli erikoinen taito pitää tulta tasaisesti vireillä; hän tiesi miten

paljon hänellä oli puita varastossa ja miten pitkä oli yö. Hän hoiti

tulta tarvitsematta ajatella sitä ja istui siinä yksin hiljakseen, koko

huomio kääntyneenä muuanne, kohti metsän jylhää pimeyttä.

Vasemmassa kädessään piti hän muovailematonta piipalasta ja kun

rovio paloi tasaisesti, eikä mikään muukaan häirinnyt, iski hän aina

ensin kau'an ja tarkoin suunniteltuaan lyhyellä hirvensarvitaltalla

piipalasta ja veisteli siitä lastun sieltä, toisen täältä, jotka

kimposivat tuleen. Hän tarkasteli sitten työnsä tulosta, punnitsi

kädessään piipalasta, josta aikoi tehdä kirveen jonka moista ei kukaan

ollut koskaan nähnyt ja läpitunkevin katsein tutki hän sitä joka

taholta ennenkuin iski siihen uudelleen talttansa ja arvosteli mistä

uusi lastu oli otettava. Hänen karkeat piirteensä kirkastuivat, niissä

välähti sisäinen valo, hänen siinä istuessaan luomassa asetta kivestä.

Miettiessään ja suunnitellessaan hän aivan säkenöi älyä, ja iskiessään

lastuun, teki hän sen sellaisella voimalla, kuin olisi sivaltanut

hirvensarvensa puhki miehen pään ja hän köyristi sitä tehdessään

selkänsä aivan kuin olisi ollut kysymys kokonaisen vuoren nostamisesta

eikä vain pienen pienen lastun irrottamisesta. Siitä piti tulla ase,

jolla ei vertaa. Hänen vieressään oli kirves, jolla hän pienensi puita

tuleen; se oli aika kehno, muodoton ja terätön ase, mutta se oli pyhä

ja se oli kulkenut perintönä suvussa, jonka käsissä hänen kohtalonsa

oli.

Hänen nimensä oli Poika. Tulta hoitamaan hän oli syntynyt, hän kuului

näet suuressa arvossa pidettyyn ja pelättyyn sukuun, jonka etuoikeutena

oli tulen vartioiminen ja sen uhrien vastaanottaminen.

Tämä etu-oikeus oli niin vanha, ettei kukaan oikeastaan muistanut

sen syntyä. Kertoeltiin hämäriä taruja miehestä, joka oli kerran

epäitsekkäänä, hurjan raivon vallassa syössyt palavaan vuoreen, jossa

räiskyvä tulen henki asui ja oli palannut takaisin vahingoittumattomana

palava oksa kädessä. Heimo heitti, sehän oli selvää, tuon mielettömän

jumalryöstäjän korppikotkien ruuaksi, mutta tulen he säilyttivät ja

iloitsivat siitä. Tuo onneton, joka ryösti tulen, sai hyvityksekseen

kuulun jälkimuiston siten että kotkat rauhotettiin ja niitä alettiin

palvella; niissä luultiin näet asuvan sen sielun, jonka ne olivat

syöneet. Mutta sitten kulki tuli uhrineen perintönä sen miehen

suvussa ja Poika oli siis eräs näitä jälkeläisiä. Hän nautti sukunsa

kunnioitusta, mutta monesta syystä häntä nytkin jo suuresti peljättiin.

Poika oli soturiluonne. Tuli-suku ei muuten osottanut vähintäkään

miehuullisuutta, työ oli helppoa ja he tulivat liian hyvin toimeen

sillä riistalla, mitä tulen uhriksi tuotiin. Heimon luottamusmiehet

olivat useimmiten raihnaisia paikoillaan olijoita, jotka voiman

puutteessa turvautuivat noituuteen ja muihin viekkaisiin juoniin.

Useimpien muitten heimojen keskuudessa — niitä näet tiedettiin olevan

olemassa, vaikkei niiden kanssa koskaan oltu jouduttu tekemisiin

— hoitivat naiset tulta, ei sitä työtä pidetty miehille sopivana.

Mutta se johtui tietysti, niin aateltiin, noiden heimojen suuresta

tietämättömyydestä ja heidän alhaisesta sivistystasostaan. Vahinko

vaan että tuo juro nuorukainen oli omaksunut vieraiden villiheimojen

mielipiteen, hän puhui halveksien toimestaan ja läimäytti korvalle,

jos joku häntä moitti siitä. Poika ei ollut edeltäjiensä kaltainen;

hän poikkesi heistä rakastamalla yksinäisyyttä. Hän hoiti tulta

paremmin kuin kukaan ennen, mutta hän teki sen hengettömästi, hän ei

heittäytynyt maahan tulen hengen eteen, mutta antoi sille kuitenkin

säännöllisesti syötävää; hän kaatoi roviopuunsa niinkuin olisi ollut

kysymyksessä miesten tappo ja sitä eivät kunnon ihmiset voineet

suvaita. Hänellä oli vankat kädet ja hän valmisti mitä erinomaisimpia

aseita, mutta sehän juuri oli sopimatonta.

Jo pienenä nulikkana oli Poika osottanut tulevalle päällikölle

sopimatonta halua kuljeskella metsästämässä eikä edes muiden heimon

nuorimpien kanssa, vaan yksinään ja ihmisiä karttaen. Hän oli vielä

pieni, kun jo tulessa karaistulla saarnipuisella kepakolla tappoi

ja raastoi kotiin milloin kolmikavioisen hevosen varsan, milloin

luolakarhun pojan, milloin tanakan malvakukan värisen vielä sarvettoman

sarvikuonon pennun. Silloin hänelle vielä suotiin se anteeksi. Mutta

aika tuli, jolloin hänelle annettiin juhlallisesti pyhä roviokirves

ja hänet vihittiin rovion hoitajan yksitoikkoiseen, kunnialliseen

elämään. Suruton lapsuus loppui. Poika koetti tosin vielä, kun joku

toinen suvun jäsen vuorostaan tulta hoivasi, juosta metsään, mutta

tätä hänen maailmallisuuttaan katsottiin yhä enemmän kieroon ja

joka yrityksen jälkeen tehtiin hänen olonsa niin katkeraksi, että

hän ennemmin luopui siitä kokonaan. Halu urostöihin oli kuitenkin

hänen veressään ja se teki hänen sisäisen elämänsä hyvin rikkaaksi.

Hän uneksi elämän seikkailuja. Urheiluhalu toisaalta, rovionhoitoon

sidottuna oleminen toisaalta tekivät hänet tylyksi, mutta ei köyhäksi

eikä pahaksi. Siihen hän oli liian raitis. Pakollisesta paikoillaan

olijan elämästä huolimatta tuli hänestä vahva kuin metsähärkä, sekä

äänetön ja tyytyväinen. Vaikka hän olikin niin nuori, oli jo hänen ja

koko muun suvun väli sangen kireä. Jos vanhemmat kielsivät häneltä

urotyöt, tahtoi hän puolestaan kurittaa heitä sen palkaksi ja hän

rakensi rovion, joka sai makaavien jalkapohjatkin kirvelemään ja

oli nielemäisillään koko leirin tai savutti hän sillä niin, että

olivat tukehtua. Heimokunnan täytyi tyytyä hänen karkeaan pilaansa

ja oikkuihinsa, mutta häntä ei rakastettu. Elettiin alkuperäistä

luonnonelämää, eikä haluttu huomautettavankaan että toisinkin

voisi olla. Siitä huolimatta oli Pojan elämä muuttumaisillaan

aivan tavallisen metsäihmisen elämäksi, vaikka hänessä olikin uhma

synnynnäisenä. Aikaa myöten olisi saattanut hänen voimansa patoutua

katkeruudeksi niin, että hänestä olisi tullut se ruoska, mitä veltto

heimo olisi ansainnut ja se suuri lihan ja rasvan kyllyys, joka

uhriaikoina oli Pojan syötävä oli jo ikäänkuin rasvoittamaisillaan

hänen sydämensäkin, s.o. tekemäisillään hänestäkin vennon joution.

Mutta idyllipä ei enään ollutkaan ihan varma. Jo kauan olivat nämä

alkuasukkaat huomanneet, että elämä oli alkanut heidän ympärillään

muuttua. He eivät enään asuneet paikoillaan, vaan olivat alkaneet

vaeltaa. Metsä ei enään antanut asuntoa kuten ennen, se ei kyennyt

suomaan suojaa, vaan alkoi itsekin kärsiä. Ilmassa oli jotain, joka

vuosi vuodelta tuli yhä vaarallisemmaksi ja uhkasi nyt kaikkia eläviä.

Ilma oli tullut yhä kylmemmäksi. Sade ei tahtonut enään lakata.

_Kylmä_, mikä se oli? _Kuka_ se oli? Mistä se tuli?

Näitä ajatteli Poika siinä yksin rovion ääressä istuessaan muiden

nukkuessa ja ajatteli hyvin vakavasti. Hän ymmärsi että heimon

olemassaoloa uhattiin. Hän muisti vielä ajan, jolloin asuttiin

vuorten pohjoispuolella, hän muisti vuoden, jolloin tuli liian kylmä

ja siirryttiin vuoren solatietä sen etelärinteelle. Siitä lähtien he

olivat muuttaneet joka vuosi ja nyt he asuivat monen päivän matkan

päässä, etelään näiltä mailta, missä Poika nyt istui rovion ääressä

surren ainaista peräytymistä.

Heimo näet vaimoineen ja lapsineen asui eräässä laaksossa monen

peninkulman päässä, missä palmut ja leipäpuut vielä viihtyivät ja

tämä joukko tässä rovion ympärillä oli vaan lähetetty entisille

asumasijoille tuomaan sieltä vanhoihin kotilehtoihin jätettyjä hedelmiä

ja muuta saalista.

Tässä kallion juurella oli heimo vuosikauden asustanut, kunnes

elinehdot loppuivat. Poika näki vielä risumajojen jätteitä, joita sade

ja lumiräntä oli hajottanut pitkin kylmää maata. Tässä kallion ääressä

ihanassa auringon valossa olivat heimon pienet hienohiuksiset lapset

leikkineet höyhenillä, joita he puhaltelivat auringon paisteeseen ja

antoivat niiden lintujen lailla kohota kukkivien pensaitten lomitse.

Nyt oli täällä autiota, paljaat kivet vaan törröttivät maasta, jonka

ainainen sade oli piessyt hedelmättömäksi.

Mutta heimokunta oli levollisena tyytynyt tähän siirtymiseen, vai

lieneekö se edes kiinnittänyt siihen huomiotaan. Niin, täytyihän

siirtyä eteläänpäin, ellei pohjoisissa metsissä ollut mitään korjuun

pantavaa. Jos puut kuolivat ja jollei mitään ruokaa ollut saatavana

siellä mihin he olivat sijoittuneet, saattoivathan he muuttaa pois ja

siirtyä paremmille seuduille; olihan etelässä kyllin tilaa. Ainoa, jota

se ei miellyttänyt, oli Poika. Hän seurasi heimoaan, siirtyi laaksosta

toiseen, vaikkakin vasten tahtoaan. Pakko vain sai hänet myöntymään.

Miten kauan tämä siirtyminen kestäisi, kestäisikö se ainiaan? Eikö

kerran käännyttäisi ja seisottaisi kylmää vastaan kasvoista kasvoihin,

käytäisi hampain kiinni tähän hiljaiseen voimaan, joka oli alkanut

kaikkea jäykistää ja kuihduttaa, tähän pakkaseen, joka ei milloinkaan

näyttäytynyt mutta piti aina sen, minkä oli ottanut? Oliko enää sopivaa

elää ikuisesti huolettomana, vaikka vuosi vuodelta oli siirrettävä

elot ja elämät muutaman vaivaloisen peninkulman päähän etelään vuorten

toiselle puolelle? Eikö olisi parasta heti kohottaa sotakirves ja

lähteä avoimelle tanterelle puolustautumaan?

Tähän suuntaan oli ajatellut Poika joka yö rovion ääressä valvoessaan

tällä ikävällä retkellä, kylmän käsissä, heimon entisillä

asuinsijoilla. Se kiihotti häntä toimeen, vaikka hän ei itsekään ollut

oikein selvillä mihin. Hän oli voimakasvaistoinen luonnonihminen vaikka

syvempää elämän ymmärrystä vailla. Hän ainakaan ei tahtonut tästedes

väistyä ketään eikä mitään ja tästä villistä voimasta, joka nyt nousi

sokeasti jokaista estettä vastaan, johtui hänen kohtalonsa: ero heimon

kohtalosta.

Oltiin Skandinaviassa tertiääriajan lopulla, jolloin troopillinen

ilmasto vielä vallitsi ja jolloin eri vuodenaikoja ei ollut.

Jääkausi läheni ja se saapui ainaisen sateen ja kylmien öitten kera,

jotka ajoivat ihmiset huolettomista aarnio-metsä-oloistaan. He

eivät tahtoneet eivätkä voineet sitä oppia, mutta pakko opetti. He

värjöttelivät viluissaan, he koettivat viikunan lehtivaipoilla suojella

itseään kylmältä, he laulelivat surumielisiä valitusvirsiään mutta

pohjatuuli oli kietonut kylmiin kääreliinoihinsa heidät ja heidän

pisankipuitten alla olevat lehtimajansa. Heillä ei enään ollut kotia,

heidän oli lähteminen pois.

Huokaus kohosi povesta joka kerran kun heidän tuli jättää isäinsä

puistikot, jotka olivat muuttuneet niin kaamean kylmiksi; mutta he

ihastuivat jälleen etelämpien seutujen auringon paisteessa, lauloivat

riemuiten, istuttivat matkasauvansa uuteen paikkaan ja näkivät sen

puhkeavan kasvamaan. Täällä oli hyvä olla ja tänne he jäisivät! —

Mutta seuraavana vuonna heidät kylmä sielläkin yllätti ja heidän

piti taas lähteä eteenpäin. He unohtivat kuitenkin pian entiset

alansa ja tottuivat tähän asteettaiseen siirtymiseen. He elivät vaan

nykyhetkessä; mutta heidän elämänsä rappeutuminen vaikutti heihin

heidän tietämättään ja teki heidät ensin köyhiksi ja sitten pieniksi.

Mutta Poika ei voinut myöntyä. Uhma kirkasti hänen sieluaan, hän

kasvoi vastoinkäymisissä. Ja kun luonnonkansa joutui kylmän ja metsän

tienhaaraan, valitsi hän mahdottomimman. Hänestä tuli ensimäinen

ihminen.