"En, en pelkää", vastasi Gale hieman ärtyisästi.
"Ettekö halua lähteä sinne minunkaan vuokseni?" Tytön käyttäytyminen
muuttui jälleen salamannopeasti tultuaan Galen läheisyyteen ja
puristaessaan tämän käsiä kalpein kasvoin ja suloisin rukoilevin
liikkein.
"Nell, en halua olla tottelematon Beldingille", vastusteli Gale, "enkä
rikkoa antamaani lupausta."
"Dick, suurentelette vain asiaa. Mutta vaikka niin olisikin, niin
menkää, ellette Mercedes raukan vuoksi, niin minun, tehdäksenne minulle
mieliksi. Tahdon, haluan... ette menetä mitään lähtemällä sinne, vaan
päinvastoin --. Luullakseni tiedän, miltä Mercedeksestä tuntuu. Sana
Thornelta tahi varmuus, mihin hän on joutunut, pelastavat hänet.
Ottakaa Blanco sol ja menkää, Dick. Kukaan kapinallinen ei saa teitä
milloinkaan kiinni ratsastaessanne sillä. Kuulkaahan, Dick, jos olisin
Solin selässä, en pelkäisi koko vallankumouksellisten armeijaakaan."
"Rakas tyttöseni, tässä ei ole lainkaan kysymys pelkäämisestä, vaan
lupauksestani ja velvollisuudestani Beldingiä kohtaan."
"Sanoitte kerran rakastavanne minua. Jos rakastaisitte minua todella,
menisitte kyllä, mutta nyt huomaankin, että olette valehdellut."
Gale ei voinut muuta kuin tuijottaa tuohon muuttuneeseen tyttöön.
"Dick, kuunnelkaahan!... Jos lähdette ja tuotte muutamia sanoja
Thornelta Mercedekselle lohdutukseksi, saatte varmasti -- palkkionne."
"Nell!"
Tytön vaarallinen suloisuus oli yhtä hämmästyttävä kuin tämä hänen
luonteensa uusi piirrekin.
"Dick, aiotteko lähteä?"
"En, en mitenkään!" huusi Gale kiihkeästi taistellen haluaan vastaan.
"Nell Burton, kuunnelkaa minua. Tuo toivomani palkkio olisi minulle
melkein samaa kuin taivas, mutta en senkään vuoksi halua rikkoa
isällenne antamaani sanaa."
Nell muuttui nyt tyttömäisen ivan ja itsepäisen kiihkon hengettäreksi.
"Gracias, señor", vastasi hän ivallisesti. "Adios" Sitten hän riensi
pois näkyvistä.
Seuraavana aamuna ei Nell tullutkaan aamiaiselle. Rouva Beldingistä
näytti se tuntuvan hieman omituiselta, sillä hän kutsui tyttöä ensin
puutarhasta ja sitten pihalta. Sitten hän meni Mercedeksen huoneeseen.
Mutta Nell ei ollut sielläkään.
"Hän on varmaankin jälleen pahalla tuulella", sanoi Belding. "En saanut
sanaakaan häneltä tänä aamuna. Anna hänen murjottaa, äiti. Hänen
jäljessään ei kannata juosta, sillä hän on tarpeeksi hemmoiteltu
muutenkin. Sitäpaitsi on hänellä aina nälkä. Hän ilmestyy kyllä pian
näkyviin, älä käsitä minua väärin."
Huolimatta Beldingin päätelmästä, johon Galekin oli yhtynyt, ei Nelliä
kumminkaan näkynyt sen tunnin kuluessa. Kun Belding ja paimenet tulivat
pihalle, söi yaqui aamiaistaan penkiltä, jolla hän aina istui.
"Yaqui -- Lluvia d'oro, si?" kysyi Belding viitaten kädellään
aitauksiin päin. Intiaanin Nellille antama kaunis nimi oli käännettynä:
"Kullannäyttäjä", ja Belding käytti sitä kysyessään yaquilta, oliko
tämä nähnyt tyttöä. Mutta hän sai kieltävän vastauksen.
Noin puolen tunnin kuluttua, kun Gale oli juuri poistumaisillaan
huoneestaan, näki hän yaquin juoksevan kentiltä johtavaa polkua. Oli
tavatonta nähdä tuon intiaanin juoksevan. Gale arvaili syytä siihen.
Yaqui juoksi suoraan Beldingin luo, joka työskenteli tavallisessa
paikassaan vaunuvajassa. Hetkisen kuluttua huuteli jo Belding
paimeniaan. Gale ehti hänen luokseen ensimmäiseksi, mutta eivät Ladd
eikä Lashkaan olleet kaukana jäljessä.
"Blanco sol on kadonnut!" huusi Belding raivoissaan.
"Kadonnut? Nytkö päivällä, vaikka intiaani on ollut vahtimassa?" kysyi
Ladd.
"Se tapahtui yaquin ollessa syömässä aamiaistaan. Mikään ei ole
varmempaa. Hän oli juuri juottanut Solin."
"Rosvotko?" huudahti Jim Lash.
"Jumala sen tietää. Yaqui sanoo kumminkin epäilevänsä sitä."
"Ehkä Sol on vain kävellyt johonkin?"
"Se oli lieassa aitauksessa."
"Lähetä yaqui hakemaan hevosen jälkiä ja neuvotelkaamme sillä aikaa",
sanoi Ladd. "Tämä ei ole varmastikaan rosvojen työtä."
Galella ei ollut mitään sanomista seuraavan nopean etsimisen aikana,
mutta mielessään hän kumminkin muodosteli yhteenvetoa tapauksista. Kun
hän sitten huomasi, että hänen vanha satulansa ja suitset olivat
kadonneet tallin naulasta, muuttuivat hänen epäilyksensä varmuudeksi
mykistyttäen hänet hetkiseksi ja tehden hänet sairaaksi.
"Kuulehan, Dick, älä pane sitä niin pahaksesi", sanoi Belding.
"Löydämme luullakseni Solin piankin, ja ellemme löydäkään, on
aitauksissa toisia hyviä hevosia."
"En ajatellut nyt Solia."
Ladd katsahti terävästi Galeen, näpsähdytti sormiaan ja sanoi:
"Tulimmainen, ellen minäkin ole sitä jo arvannut!"
"Mikä teitä, pojat, oikein vaivaa?" kysyi Belding tiukasti.
"Nell on ratsastanut johonkin Solilla", vastasi Dick.
Syntyi vaitiolo, jonka Belding vihdoin keskeytti.
"Jos Nell on sen ottanut, niin silloinhan ei ole mitään hätää. Pelkäsin
menettäneeni hevosen."
"Belding, olet väärillä jäljillä", sanoi Ladd pudistaen päätään.
"Nell on lähtenyt Casitaan", sanoi Gale nopeasti. "Hän on mennyt
hankkimaan Mercedekselle joitakin tietoja Thornesta. Ah, Belding, sinun
ei tarvitse pudistaa päätäsi. Tiedän sen varmasti. Hän koetti taivuttaa
minua lähtemään ja raivostui, kun en suostunut."
"En usko sitä kumminkaan", sanoi Belding käheästi. "Nell on kyllä
itsepäinen. Hän on joskus kuin pieni paholainen, mutta hän on aina
ollut järkevä."
"Tom, voit lyödä vetoa, että hän on mennyt", sanoi Ladd.
"Eikö hiidessä! Jim, mitä sinä ajattelet?" tiukkasi Belding.
"Vannon, että Solin valkoinen pää viittaa nyt suoraan Casitaan. Ja Nell
osaa ratsastaa. Hukkaamme vain aikaa."
Tämä pani Beldingin toimimaan.
"Olette varmasti kaikki väärässä!" huudahti hän syöksyen aitauksille
päin. "Hän on lähtenyt vain hieman ratsastamaan, kuten usein ennenkin.
Mutta kiiruhtakaa nyt ottamaan selvää! Dick, sinun on ratsastettava
laakson poikki. Jim, sinun on etsittävä joen rannoilta ja minä lähden
San Felipeen päin. Ja sinä, Laddy, satuloit Diablon ja lähdet Casitaan.
Jos hän todellakin on lähtenyt etsimään Thornea, saat hänet varmasti
kiinni tunnin tahi parin kuluttua."
"Varmasti lähdenkin", vastasi Ladd, "mutta, Belding, ellet ole vielä
aivan hullu, olet kumminkin tulossa sellaiseksi. Tuo valkoinen piru ei
voi milloinkaan tavoittaa Solia, ei tunnissa, ei päivässä eikä
viikossakaan! Ja sitäpaitsi jokaisen kilpailun lopussa, vaikka hevoset
olisivatkin lähteneet yhtä aikaa liikkeelle, olisi Sol aina paljon
edellä. Ja nyt on Solilla tunnin etumatka."
"Laddy, luullakseni tarkoitat, että Sol on nopeampi kuin Diablo?"
jymisi Belding punastunein kasvoin.
"Varmasti! Sanon sen sinulle nyt suoraan", vastasi paimen.
"Haluan -- tahdon --"
"Hukkaamme vain aikaa", keskeytti Ladd lyhyesti. "Voit lyödä vetoa,
vaikka kymmenen kertaa, jos vain haluat. Aion ratsastaa Blanco
paholaisellasi niin kovasti, ettei sillä ennen milloinkaan ole niin
ratsastettu, lukuunottamatta erästä kertaa, jolloin ei muudan minua
parempikaan ratsastaja voinut kannustaa sitä Blanco solin edelle."
Tuhlaamatta enemmän sanoja satuloivat miehet ja ratsastivat kukin
haaralleen odottamatta yaquia saadakseen varmasti tietää, minne päin
Blanco solin jäljet johtivat. Niitä ei varmastikaan näkynyt tasaisen
laakson puhtaassa hiekassa, vaikka Gale ratsastelikin sen ristiin
rastiin. Kun hän palasi taloon, odottivat Belding ja Lash häntä jo
siellä. He eivät puhuneet omasta etsinnästään mitään, vaan totesivat
ainoastaan, että yaqui oli löytänyt Blanco solin jäljet Casitaan
vievältä tieltä. Heidän neuvoteltuaan hetkisen päätti Belding lähettää
Lashin Laddin jälkeen.
Seuraavat äärettömän pitkät tunnit tuottivat Galelle niin paljon
huolta, ettei hän juuri enempää olisi voinut kestääkään. Mutta Nellin
äidin tyyneys sekä hämmästytti että auttoi häntä suuresti
tukahduttamaan suurimman levottomuutensa.
Seuraavan päivän aamuna hyvin varhain näki Gale, joka oli vahtinut
yhtämittaa, kolmen valkoisen hevosen ja yhden kimon lähestyvän
väsyneesti tietä pitkin. Kun hän kuuli Blanco solin tutun hirnunnan,
hyppäsi hän seisoalleen ollen ilosta melkein suunniltaan. Mutta
hevosella ei ollutkaan ratsastajaa. Galen nopea ilo katosi äkkiä, mutta
palasi jälleen, kun hän näki Jim Lashin pitävän sylissään jotakin
hervotonta valkoista. Ladd tuki erästä ratsastajaa, jolla oli
sotilaspuku yllään.
Dick huusi ilosta ja juoksi sisään kertomaan näitä hyviä uutisia. Aina
ajatteleva ja varovainen rouva Belding esti hänet kumminkin syöksymästä
Mercedeksen huoneeseen. Sitten kiiruhti Dick jälleen pihalle ja
Beldingit seurasivat hänen kintereillään.
Lash laski repaleisen, matkan uuvuttaman ja väsyttämän tytön Beldingin
syliin.
"Isä ja äiti!"
Nell näytti todellakin katuvaiselta, vaikka uhma ei vielä ollutkaan
kokonaan häipynyt hänen sinisistä silmistään. Kun hän huomasi Galen,
hymyili hän vienosti.
"Halloo, Dick."
"Nell!" Gale tarttui hänen käteensä puristaen sitä lujasti voimatta
sanoa sanaakaan.
"Teidän ei tarvitse olla pahoillanne vanhan hevosenne vuoksi", sanoi
hän Beldingin kantaessa häntä ovea kohti. "Ah, Dick, Blanco sol on
ihmeellinen!"
Gale kääntyi tervehtimään ystäväänsä, joka oli kuin riutunut haamu.
Thorne oli joko sairas tahi haavoittunut. Galen tervehdys oli samalla
levoton kysymyskin.
Thorne vastasi vain heikosti hymyillen. Hän näytti olevan
putoamaisillaan hevosen selästä. Gale auttoi Laddia pitämään Thornea
satulassa, kunnes he saapuivat portaitten edustalle. Belding tuli
pihalle jälleen. Hän mykistyi nähdessään, millaisessa kunnossa Thorne
oli, joka nojautui Dickiin. Hän jaksoi kumminkin seisoa ja kävellä.
"En ole haavoittunut, vaan ainoastaan heikontunut nälästä", sanoi hän.
"Onko Mercedes --? Viekää minut hänen luokseen."
"Tyttö paranee heti, kun hän vain näkee sulhasensa", kuiskasi Belding
Galelle heidän taluttaessaan Thornea Mercedeksen huoneeseen. He
jättivät hänet sinne, ja Gale kuuli lopultakin korvissaan tytön
katkonaisen ilohuudon.
Kun Belding ja Gale kiiruhtivat paikalle jälleen, hoitivat paimenet
juuri väsyneitä hevosia. Heidän palatessaan taloon sytytti Jim tyynesti
piippunsa ja Ladd selitti kertovansa tapahtumat ensin, vaikka hän
olikin nälissään.
"Kuulehan, Belding", aloitti hän, "oli naurettavaa ajatellakin, että
Diablo tavoittaisi Blanco solin. Naurettavaa ei ole oikea sana, sillä
olin vallan pakahtua. No niin, ratsastin Solin jäljessä Casitaan saakka
näkemättä ainoatakaan vallankumouksellista tahi rosvoa, ennenkuin tulin
kaupunkiin. Luullakseni Nell suoritti tuon matkan viidessä tunnissa.
Menin suoraan amerikkalaisten leiriin ja tapasin heidät tyynnyttämästä
ja hoitamasta hevosiaan jonkun, kuten minusta näytti, pitkän
ratsastuksen jälkeen. Saavuin sinne liian myöhään, sillä kaikki oli jo
ohi.
"Muudan sotilas vei minut erään upseerin telttaan. Nell oli siellä
hieman kalpeana tosin, mutta kumminkin kunnossa. Nähtyään minut sanoi
hän vain 'Laddy'! Thorne oli siellä myöskin, ja lääkäri oli juuri hänen
kimpussaan. En ruvennut kyselemään mitään, sillä huomasin heti, että
siinä teltassa oli oltava hiljaa. Saatuani varmuuden, että Nell voi
hyvin, ja kuultuani, ettei Thornenkaan tila ollut vaarallinen, poistuin
sieltä.
"Siellä oli niin paljon miehiä, jotka kaikki halusivat kertoa minulle,
mitä oli tapahtunut, etten luullut ikinä saavani sitä selville. Mutta
pala palalta se kumminkin onnistui. Ja näin se kuulemma tapahtui:
"Nell oli tullut ratsastaen täyttä vauhtia leiriin kooten heti
ympärilleen suuren miesjoukon. Hän oli sanonut nimensä, ilmoittanut
mistä hän oli tullut ja mitä varten. Kuulosti siltä, että juuri päivää
ennen Nellin saapumista olivat sotilaat saaneet selville, missä Thorne
oleskeli. Katsokaas, Thorne oli nimittäin poistunut leiristä muutamia
päiviä ennen saatuaan lomaa. Hän oli ollut hyvin salaperäinen eikä
ollut ilmoittanut kenellekään, minne hän aikoi lähteä. Noin viikon
kuluttua hänen poistumisestaan leiristä olivat muutamat meksikolaiset
ilmoittaneet, että Rojas säilytti erästä vankia muutamassa tiilimajassa
leirinsä läheisyydessä. Miehet eivät olleet kumminkaan kiinnittäneet
sen suurempaa huomiota meksikolaisten puheeseen, sillä he luulivat
heidän vain haluavan rahaa mescaliin, ja tavallista oli sitäpaitsi,
että Rojaksella oli aina joku vanki. Mutta muutamien päivien kuluttua
oli puhuttu melko varmasti, että Rojas piti jostakin syystä Thornea
vankeudessa.
"Nyt oli sattunut, että kun nämä uutiset saapuivat, oli eversti Weede
ollut Nogalesissa esikuntineen, eikä joukkojen tilapäinen johtaja ollut
tiennyt, miten menetellä, sillä Rojaksen leiri oli rajan toisella
puolella Meksikon alueella ja hyökkääminen sinne olisi ollut vakava
asia. Se olisi ollut jotakin aivan toista kuin jonkun meksikolaisen
leirin hävittäminen. Nämä olosuhteet ovat kuulemma kiusanneet useampaa
kuin yhtä rajalla oleskelevaa everstiä. Thornen toverit olisivat
mielellään pelastaneet hänet tukalasta asemasta, mutta he eivät olleet
uskaltaneet tehdä sitä määräyksettä.
"Kun Nell oli kuullut, että Thorne oli vankeudessa ja nälissään
muutamassa tiilimajassa parin penikulman päässä rajalta, oli hän pannut
koko leirin liikkeelle. Niin juuri! Hän oli kertonut heille, että Rojas
piti Thornea vankeudessa ja kidutti häntä saadakseen selville, missä
Mercedes oleskeli. Hän oli kertonut heille Mercedeksestä, miten kaunis
hän on, miten Rojas oli tappanut Mercedeksen isän, kuinka roisto oli
häntä ahdistellut ja kuinka sairas ja surullinen hän on odottaessaan
sulhastaan. Ja hän oli rukoillut sotilaita pelastamaan Thornen.
"Tavasta, jolla tämä kerrottiin minulle, käsitin, että sotilaat olivat
kovasti innostuneet asiaan. Ja arvaahan sen, että tuollainen reipas
nuorukaisjoukko haluaa joskus tapellakin. Mutta sijaispäällikkö, vaikka
hän oli joutunutkin näin pulmalliseen asemaan, ei ollut suostunut
lähtemään korkeammitta määräyksittä.
"Silloin oli Nell menettänyt malttinsa. Tiedättehän kaikki, että Nellin
kieli voi joskus olla pistävä kuin _choyan_ piikki. Olisin antanut
paljonkin, jos olisin saanut olla katselemassa, kun hän yllytti tuota
soturijoukkoa. Nell on vihoissaan ollessaan sanomattoman kaunis. Ja
tämä hänen viimeinen suuttumuksensa ei ollut mitään tyttömäistä pahaa
tuulta, kuten Belding sitä nimittää, vaan hän oli raivonnut niin
kovasti kuin nainen ikinä vain voi. Ettekö voi kuvitella häntä Blanco
solin selässä tummine, säihkyvine silmineen?"
Ladd kuivasi hikiset kasvonsa tomuiseen kaulaliinaansa. Hän aivan
loisti ja kiihtyi kiihtymistään kuta pitemmälle hän pääsi
kertomuksessaan.
"Suoraan sanoen, Nell oli vannonut lähtevänsä yksinään hakemaan
Thornea. Hän oli sanonut, että elleivät sotilaat halua lähteä lännen
tytön kanssa pelastamaan amerikkalaista toveriaan, niin olkoot
lähtemättä. Muudan soturi oli käskystä koettanut pidättää Blanco solia,
mutta hänet oli kuulemma sitten saatu kantaa sairaalaan. Ja sittenkö
sotilaille oli tullutkin vasta kiire satuloida hevosensa! Ehkä Nellin
käyttäytyminen olikin vain kettumaista naisellista viekkautta. Mutta
luullakseni, jos vain käsitän oikein hänen tunteensa, pani hän Blanco
solin ravaamaan suoraan Rojaksen leiriä kohti, joka, unhotin sen sanoa,
oli selvästi näkyvissä.
"Luullakseni ei ainoankaan tuossa leirissä olevan soturin tarvinnut
kauan miettiä ymmärtääkseen, mitä oli tulossa. He hurjistuivat
varmaankin aivan kokonaan ja syöksyivät täyttä vauhtia Nellin jälkeen.
"Haluaisin, että tekin olisitte saanut nähdä tuon hevosjoukon
kaktuksiin uurtaman vaon. Se näytti aivan siltä kuin suuri karjalauma
olisi paennut hurjaa vauhtia erämaan poikki... Voitte lyödä vetoa, että
Blanco sol pysyi edellä kiitäen suoraan Rojaksen leiriä kohti.
Ymmärrättekö, suoraan sinne? Herra Jumala, minulla ei ole ollut
milloinkaan niin suurta surua kuin tämä, etten saanut olla näkemässä
Nellin huikeata ratsastusta Solilla!
"Rojas pakeni miehineen ampumatta laukaustakaan, jota ei voida
ihmetelläkään. Kummaltakaan puolelta ei ammuttu luotiakaan. Sotilaat
löysivät pian Thornen ja kiiruhtivat hänen kanssaan takaisin setä Samin
maahan. Thorne oli ollut puolialaston, täynnä mustelmia ja ohut kuin
ratakisko. Kun näin hänet heti päivällisen jälkeen, oli hän hyvin
sairaan näköinen. Hänelle annettiin silloin ruokaa ja juomaa. Jokainen
voi helposti huomata, että hän oli ollut kuolemaisillaan nälkään. Mutta
hän virkistyi ihmeellisen nopeasti, ja silloin kun Jim tuli sinne,
halusi hän kiihkeästi lähteä heti Forlorn Riveriin. Mutta pakottamalla
ja taivuttamalla saimme heidät kumminkin pysymään aloillaan seuraavaan
iltaan asti."
Kun Ladd lopetti kertomuksensa, alkoi Belding änkyttää ja vihdoin hän
räjähti. Hänen pontevissa lauseissaan ei ollut kumminkaan mitään
yhtenäisyyttä. Mutta viha itsepäistä tyttöä kohtaan oli selvästi
haihtunut. Gale oli liiaksi innostunut voidakseen sanoa sanaakaan.
"Vannon, että hämmästyisitte kaikki, jos vain saisitte nyt nähdä
Casitan", jatkoi Ladd. "Se on puoleksi palanut ja puoleksi luhistunut.
Ja kapinalliset elävät komeasti. Huhuttiin toisen liittolaisarmeijan
tulosta Casa Grandesta päin. Puhuttelin useaa amerikkalaista, jotka
ovat paenneet Meksikon sisäosista, ja heidän kertomuksensa nostaisivat
hiuksenne pystyyn. Heillä oli kaikilla pistoolit, ja he taistelevat
tarpeen vaatiessa hurjasti meksikolaisia vastaan Yhdysvaltain puolesta.
He olivat kumminkin suuresti iloissaan päästyään rajan tälle puolelle.
Toiset odottivat junia, jotka eivät kuulemma kulje enää säännöllisesti
ja toiset olivat valmiit lähtemään ratsain pohjoiseen päin."
"Laddy, tuo kauhistuttaa minua, että Rojas otti Thornen vangiksi
saadakseen selville, mihin Mercedes on kätketty", sanoi Belding.
"Kummako tuo nyt on? Sellainen kauhistuttaa jokaista."
"Tuo roisto on rakastunut silmittömästi häneen. Sellaisia ne
espanjalaiset ovat", sanoi Belding jyrisevin äänin. "Rojas on vain
työläinen. Hän on ollut tuon ylpeän castilialaisen orja. Hän rakastaa
Mercedestä yhtä paljon kuin hän vihaakin häntä. Oleskellessani
Durangossa näin hieman, miten intohimoisia ja irstaita meksikolaiset
ovat. Rojas haluaa vain saada tytön raiskatakseen ja sitten tappaakseen
hänet. Se on kirotun omituista, pojat, ja nyt kun Thorne on tullut
tänne, alkavat vasta vaikeutemme."
"Tom, puhut kerrankin järkeä", sanoi Jim Lash tyynesti.
"En aio ilmaista ajatuksiani", lisäsi siihen Ladd. Mutta hänen
katseensa ei ilmaissut tyyntä optimismia.
Thornelle tehtiin vuode Galen huoneeseen. Hän oli hyvin heikko, mutta
kumminkin hän halusi pitää Mercedeksen kättä omassaan ja katsoa häneen
ihmettelevin silmin. Mercedeksen toiveiden ja voimien väheneminen
näytti olleen mielikuvitusta, sillä hän oli jälleen vilkas,
puoleensavetävä ja kaunis tyttö, jota into ja sykkäilevä elämä
värisyttivät. Hän taivutti Thornen syömään ja juomaan. Sitten,
taisteltuaan unta vastaan viimeisine voimineen, nukkui hän kumminkin
vihdoin.
Sikäli kuin Dick voi huomata, ei hänen ystävänsä sitten liikauttanut
silmäluomea eikä sormeakaan seitsemäänkolmatta tuntiin. Kun hän heräsi,
oli hän kalpea ja heikko, mutta kumminkin jälleen entinen Thorne.
"Halloo, Dick, en voinut uneksiakaan tällaisesta silloin", sanoi hän.
"Siinähän sinä olet ja kultaseni ylpeine tummine silmineen on myöskin
kai täällä?"
"Varmasti, sinä epäilevä soturi."
"Kerro, mitä sinulle oikeastaan onkaan tapahtunut? Se ei varmaankaan
supistu noihin vaatteihin eikä kasvojen päivettymiseen... Dick, olet
vanhentunut ja muuttunut. Et ole enää niin paksukaan. Olet, hitto
vieköön, oikein miehen näköinen!"
"Kiitoksia. Olen pahoillani, etten voi sanoa samaa sinusta. Olet
raihnaisin ja nälkiintynein mies, mitä milloinkaan olen nähnyt...
Kuulehan, vanha veikko, olet nähtävästi saanut kokea hyvin kovaa."
Kuuma ja tumma tuli poltti onnellisuuden pois Thornen silmistä.
"Dick, älä muistuta minua vihastani äläkä johda ajatuksiani
Rojakseen!... Olen täällä nyt. Paranen muutamien päivien kuluttua ja
sitten!"
Mercedes tuli huoneeseen säteillen ja puhuen hellästi. Hän polvistui
Thornen vuoteen viereen eikä kumpainenkaan heistä näyttänyt huomaavan,
että Nell tuli sisään kantaen tarjotinta. Sitten Gale ja Nell
aiheuttivat tarpeetonta jyrinää siirtäessään pientä pöytää vuoteen luo
Mercedes oli unhottanut hetkeksi, että hänen sulhasensa oli ollut
vähällä kuolla nälkään, ja jos Thorne muistikin sen, ei hän siitä nyt
välittänyt. He puristivat toistensa käsiä ja katsoivat toisiinsa
sanomatta sanaakaan.
"Nell, luulin olevani onneton", kuiskasi Dick. "Mutta en --"
"Hsh! Mikään ei voi olla tuon kauniimpaa", vastasi Nell hellästi
koettaen houkutella Dickiä pois huoneesta. Dick ajatteli kumminkin
velvollisuutensa olevan viipyä huoneessa ainakin niin kauan, että hän
voi ilmoittaa Thornelle ruoasta, ja sanoa hänelle, ettei niin huonossa
kunnossa oleva mies voi elää ainoastaan rakkaudesta.
Mercedes hyppäsi ylös punastuen katuvaisesti ja näyttäen valkoisilla
käsillään kaunopuheliaasti oman tilansa.
"Ah, Mercedes, älä mene!" huudahti Thorne nähdessään tytön lähestyvän
ovea.
"Herra Gale jää tänne. Hän ei ole niin mucha malo [= suureksi pahaksi]
sinulle kuin minä."
Sitten hän poistui hymyillen.
"Hyvä Jumala!" huudahti Thorne. "Kuinka rakastankaan häntä! Dick, eikö
hän olekin kaunein, suloisin ja hienoin --?"
"George, otan osaa innostukseesi", sanoi Dick kuivasti, "mutta Mercedes
ei ole ainoa tyttö maailmassa."
Selvästi oli tämä hämmästyttävä väite ja kummastutti Thornea monessa
suhteessa.
"George", jatkoi Dick, "satuitko huomaamaan tyttöä, joka pelasti
henkesi ja satunnaisesti juuri äsken toi tänne aamiaisesi?"
"Nell Burtoniako? Tietysti. Hän on urhoollinen, ihmeellinen tyttö ja
melko sieväkin."
"Sinä pitkä, laiha ja nälkäinen kerjäläinen! Niin, hän on juuri
tarkoittamani tyttö, joka on luullakseni täydellisesti juuri suustasi
päästämäsi hourailevan ylistyspuheen arvoinen. On hyvä, ettei sinulla
ole yksinoikeutta rakkauteen."
"Dick, puhutko totta?"
"Varmasti."
"Iloitsen sydämestäni, Dick. Ihmettelinkin sinun muuttunutta näköäsi.
Olet aivan kuin toinen mies, veikkoseni. Kutsu tyttö sisään, niin saat
olla varma siitä, että tarkastan häntä perinpohjin. Näen paremmin nyt."
"Syö ensin aamiaisesi. Voimme häikäistä sinut sitten jälkeenkinpäin."
Thorne kävi aamiaisensa kimppuun ja pani sen katoamaan taikavauhtia.
Hänen syödessään kertoi Dick palasia rajavartijain elämästä.
"Sinun ei tarvitse puhua itseäsi hengästyksiin", sanoi Thorne. "Onhan
minullakin toki silmät päässäni. Belding ja nuo paimenet ovat tehneet
sinusta miehen, oikean lännen asukkaan. Haluan vain kuulla enemmän
tuosta tytöstä."
"No niin, Laddy vannoo, että hän on monta kertaa kauniimpi kuin
Mercedes."
"Mahdotonta! Minun on kumminkin kysyttävä Laddylta. Mutta todellinen
ihme hän kumminkin mahtaa olla, sillä muuten ei Dick Gale olisi
kiintynyt häneen... Eikö tämä olekin ihmeellistä, Dick? Olen täällä ja
Mercedes on täällä turvassa. Sinullakin on morsian. Ah!... Mutta,
kuulehan, minulla ei ole dollariakaan taskussani. Minulla oli kyllä
melkoisesti rahaa, mutta nuo rosvot ryöstivät ne minulta, kelloni ja
kaikki. Vieköön piru tuon pienen mustan meksikolaisen! Hän vei
Mercedeksen kirjeetkin. Toivon, että olisit saanut nähdä hänet, kun hän
koetti lukea niitä. Hän on yksinkertaisesti aivan hullu tytön takia.
Olisin kyllä voinut kestää rahani ja arvoesineitteni menetyksen, mutta
kun nuo kauniit ja ihmeelliset kirjeetkin menivät, niin se minua
harmittaa."
"Rohkaise vain luontosi, sillä onhan tyttö kumminkin vielä jäljellä.
Belding ehdottaa sinulle jotakin piakkoin. Tulevaisuus hymyilee meille,
vanha veikko. Kunhan vain tämä vallankumous pian loppuisi!"
"Dick, olet pelastajani useammassa kuin yhdessä suhteessa... No niin,
kuulehan, kun sanon." Thornen iloinen innostus muuttui syväksi
vakavuudeksi. "Haluan naida Mercedeksen heti. Onko täällä pappia?"
"On. Mutta luuletko menetteleväsi viisaasti ilmaistessasi jollekin
meksikolaiselle, olkoon hän nyt sitten vaikka pappikin, että Mercedes
on piilotettu tänne?"
"Sitä ei kumminkaan voida salata enää pitkää aikaa."
Galen oli pakko tunnustaa tämän väitteen totuus.
"Haluan naida hänet ensin ja sitten katsoa kohtaloani silmiin. Hae
pappi vain tänne, Dick, ja pyydä uskollisia ystäviäsi juhlamenojen
todistajiksi."
Galen suureksi hämmästykseksi ei Belding eikä Laddykaan vastustaneet
papin kutsumista ja siten vihdoinkin tapahtuvaa ilmoitusta
meksikolaisille Mercedes Castañedan olosuhteista. Beldingin varovaisuus
alkoi muuttua vihaksi rajaseudun jatkuvan rauhattomuuden vuoksi, ja
kuta suuremmiksi levottomuuksien mahdollisuudet tulivat, sitä
tyynemmäksi ja rauhallisemmaksi muuttui vain Ladd.
Gale toi tuon pienen, kurttuisen ja pelokkaan papin, joka oli vanha,
välinpitämätön ja tyhmä mies. Hän vihki nähtävästi Mercedeksen ja
Thornen aivan samoin kuin hän luki ja mumisi rukouksiaan. Ainoastaan
rouva Beldingin läsnäolo pelasti tilaisuuden joutumasta naurettavaksi
ja hän hillitsi toisiakin kiihoittamasta Thornea. Gale huomasi hänen
tavattoman kalpeutensa ja hänen äänensä erikoisesti syvän ja suloisen
soinnun.
"Äiti, miksi haluat muuttaa häät hautajaisiksi?" vastusteli Belding
"Meillähän on niin harvoin tilaisuuksia mihinkään hauskuuksiin täällä
Forlorn Riverissä. Olet sinäkin koko lääkäri. Etkö voi nähdä, ettei
Thorne tarvitse muuta kuin tytön parantuakseen? Hän on huomenna aivan
terve, älä käsitä minua väärin."
"George, kun olet aivan terve, lisäämme jotakin tämän päiväisiin
onnitteluihimme", sanoi Gale.
"Aivan varmasti", pisti Ladd väliin.
Ja laskien pilaa he hymyillen poistuivat nuoren parin luota.
Belding nauroi hieman rakkaan vaimonsa kustannuksella, sillä Thorne ei
voinut pysyä vuoteessa ja näytti yhdessä päivässä paranevan kokonaan ja
tulevan niin nälkäiseksi, että hänen ystävänsä iloitsivat ja Mercedes
aivan loisti onnesta. Hänen heikkoutensa hävisi todellakin muutamissa
päivissä niin tyyten, että hän voi kuljeskella kentillä ja tarkastella
paikkaa, johon Gale oli suunnitellut tuon vesisäiliön rakennettavaksi.
Thorne oli niin innostunut, että hän heti paalutti sadankuudenkymmenen
acren [acre, pintamitta = 40,4 aaria] suuruisen alan Beldingin ja tämän
vartijain paaluttamien maakappaleiden viereen. Näihin viiteen
kappaleeseen sisältyi kaikki maa, jonka he tarvitsivat suunnitelmansa
toteuttamiseksi, mutta jos heidän kastelusuunnitelmansa onnistuisi, oli
heidän tarkoituksensa lisätä maitaan ostamalla sellaista lisää
laaksosta. Forlorn Riveriin oli viime aikoina saapunut ainakin sata
perhettä lisäksi ja vielä enemmän oli tulossa, ja Belding vannoikin
näkevänsä jo koko Altar Valleyn viheriänä viljelyksistä.
Vähitellen jokainen Beldingin talouteen kuuluva henkilö,
lukuunottamatta tyyntä Laddia ja valpasta yaquia, tulivat vapaammiksi
ja iloisemmiksi, koska ei rajalla ollut tapahtunut minkäänlaisia
selkkauksia pitkiin aikoihin. Heidän levottomuutensa sulautui
asteittain nykyisyyden rauhallisuuteen. Jim Lash käväisi Sonoytan
kosteikossa ja Ladd samosi rajaa pitkin viisikymmentä penikulmaa
itäänpäin näkemättä jälkeäkään rosvoista. Nähtävästi olivat kaikki
rajahaukat menneet ryöstämään Casitaa.
Helmikuun yöt olivat kylmät, kuivat, jäiset ja niin läpitunkevan
koleat, että lämmin takkavalkea veti kaikkia puoleensa. Talon asukkaat
kokoutuivat tavallisesti arkihuoneeseen, jonka avonaisessa takassa
halot iloisesti räiskyivät. Beldingin toinen intohimo, paitsi hevosia,
oli shakin pelaaminen, johon hän ei milloinkaan kyllästynyt. Nyt hän
pelasi Laddin kanssa, joka ei milloinkaan voittanut peliäkään, mutta
joka ei kumminkaan ikinä lakannut koettamasta. Rouva Belding ompeli,
mutta keskeytti työnsä silloin tällöin katsoen miettiväisesti tuleen.
Jim Lash istui takan vieressä tupakoiden ja leikkien sylissään olevan
kissan kanssa. Thorne ja Mercedes olivat pöydän luona kynineen ja
papereineen, ja Thorne koetti parastaan kääntääkseen tarkkaavaisuutensa
vaimonsa kauniista ja ilmehikkäistä kasvoista muualle pitkäksi ajaksi,
jotta hän ennättäisi lukea ja kirjoittaa hieman espanjankieltä. Gale ja
Nell istuivat eräässä nurkassa katsoen kirkkaaseen tuleen.
Ovelta kuului äkkiä hiljaista naputusta. Se oli kai hyvin tavallista,
koska eivät naiset siitä sen enempää välittäneet, mutta Belding ja
hänen vartijansa kiinnittivät siihen heti huomionsa aavistaen jotakin
ikävää olevan tulossa.
"Kukahan siellä on?" kysyi Belding työntäessään hitaasti tuoliaan
taaksepäin ja katsoen Laddiin.
"Yaqui", vastasi paimen
"Sisään!" huusi Belding.
Ovi avautui ja lyhyt, kulmikas ja voimakas intiaani astui huoneeseen.
Hänellä oli jalomuotoinen pää, omituiset tummat ja synkkäilmeiset
silmät ja hyvin tummat kuparinväriset kasvot. Hän kantoi pyssyä
kädessään ja lähestyi miellyttävän arvokkaasti.
"Yaqui, mitä haluat?" kysyi Belding toistaen kysymyksensä
espanjankielellä.
"Haluan puhutella herra Galea", vastasi intiaani.
Gale hyppäsi seisoalleen tukahduttaen huudahduksensa ja seuraten yaquia
pihalle. Hän tunsi yaquin otteen käsivarressaan ja seurasi tätä
kysymättä vielä mitään. Yaquin olemus oli aina synkkä ja nyt hänen
vakava toimintansa ennusti onnettomuutta. Kun he olivat saapuneet
puutarhan ulkopuolelle, viittasi hän joen toisella puolella olevaan
tasaiseen erämaahan, jossa monta leiritulta paloi kirkkaasti pimeässä.
"Rosvoja!" huudahti Gale.
Käskettyään sitten yaquin vahtia tarkasti riensi hän taloon takaisin,
kutsui miehet pihalle ja kertoi heille, että joko kapinalliset tahi
rosvot olivat leiriytyneet aivan rajan toiselle puolelle.
Ladd ei sanonut sanaakaan. Belding kirosi sammuttaen sikarinsa.
"Tiesin, ettei tämä viimeaikainen rauhallisuus ennustanut hyvää...
Dick, sinä ja Jim pysytte tässä niin kauan kuin Laddin kanssa käyn
tarkastamassa."
Dick meni kumminkin arkihuoneeseen. Naiset olivat hermostuneet eivätkä
sallineet pettää itseään. Dickin oli senvuoksi pakko ilmaista, että
yaqui oli huomannut muutamia tulia erämaassa, joita hän epäili
leirivalkeiksi. Belding viipyi melko kauan tarkastusmatkallaan palaten
sieltä yksinään. Hän sanoi haluavansa neuvotella miesten kanssa ja
lähetti rouva Beldingin ja tytöt pois huoneesta. Hänen synkkä
levottomuutensa oli palannut.
"Laddy läksi sinne vakoilemaan koettaakseen saada selville, kenen
joukkoihin nuo roistot kuuluvat ja kuinka monta heitä on", sanoi
Belding.
"Olen varma, että jos ne olisivat pahoin aikein tänne tulleita rosvoja,
eivät ne olisi sytyttäneet tulia", huomautti Jim tyynesti.
"Luullakseni on hyödytöntä lähettää hakemaan ratsuväkeäkään tänne",
sanoi Gale. "Mikä on tulossa, se tapahtuu, ennenkuin viesti ehtii
sotilasten käsiinkään, puhumattakaan heidän ennättämisestään tänne
ajoissa."
"Puhutte roskaa, pojat! En luule niiden uskaltavan hyökätä Forlorn
Riverin kimppuun", jymisi Belding. "En otaksu sellaista ollenkaan
mahdolliseksi, sillä on kai noilla kapinallisrosvoillakin sen verran
järkeä. He eivät suinkaan halua menettää saavuttamaansa etua tekemällä
sellaisen tyhmyyden, joka aiheuttaisi Yhdysvaltain sotajoukkojen
hyökkäyksen rajan toiselle puolelle Yumasta El Pasoon saakka. Mutta
kuten Jim jo huomautti, eivät he varmaankaan olisi sytyttäneet tulia,
jos heidän aikomuksensa olisi varastaa hevosia ja karjaa. Pelkään
pikemminkin --"
Belding epäröi ja katsoi vakavasti ja myötämielisesti Thorneen.
"Mitä?" kysyi tämä.
"Pelkään, että siellä on Rojas joukkoineen."