Vaunut kääntyivät kadunkulmauksessa samalle tielle, jota eilen oli
tultu.
Charny silmäili kylien asukkaita. Drouetin ja Billotin poissaollessa
heitä näytti komentavan sama Ranskan kaartilainen, joka eilen oli
seissyt vartijana kuninkaan oven edessä. Hän tarkkasi ja antoi
miestensä tarkata äänettömänä tätä liikettä, mutta miesten synkkä
ilme todisti riittävän selvästi, ettei tämä liike miellyttänyt heitä
laisinkaan.
Mutta he sallivat koko kansalliskaartin marssia ohitseen ja
ryhmittyivät jälkijoukoksi.
Ensimmäisissä riveissä marssivat miehet, joiden aseistuksena olivat
piikit, heinähangot ja viikatteet.
Heidän perässään arviolta sataviisikymmentä pyssyniekkaa.
Tämä liike, joka suoritettiin taitavasti kuin harjoitetulla joukolla,
huolestutti Charnyta, mutta hän ei kyennyt sitä estämään ja silloisessa
asemassaan hän ei voinut vaatia edes selitystä.
Hän sai pian selityksen.
Kaupungin porttia lähestyttäessä alkoi vaunujen kolinasta ja niitä
saattavien hälinästä ja huudoista huolimatta kuulua kumeaa kohua, joka
yltyi yltymistään.
Äkkiä Charny kalpeni ja laski kätensä Hänen vierellään istuvan
henkivartijan polvelle..
»Kaikki on hukassa!» sanoi hän.
»Kuinka niin?» kysyi henkivartija.
»Ettekö siis tiedä, mitä kohua tuo on?»
»Se on kuin rummunpärinää... entä sitten?»
»Saatte pian nähdä!» vastasi Charny.
Tällöin tultiin erään aukeaman laitaan.
Kaksi katua aukeni tälle torille: Reimsin tie ja Vitry-le-Françaisin
tie.
Kummaltakin kadulta marssi, rummunlyöjä etunenässä ja liput liehuen,
melkoinen kansalliskaartilais-joukko.
Toisessa oli arviolta tuhatkahdeksansataa, toisessa
kaksituhattaviisisataa tai kolmetuhatta miestä.