»Silloin minua ei kummastuta nähdä teidät täällä», sanoi kuningas
kuivasti.
Ludvig XVI ei voinut unohtaa, että heinäkuun 13 päivän jälkeen 1789
Ranskan kaarti oli mennyt kansan puolelle.
Kuningas ja kuningatar siirtyivät huoneisiinsa. Vartiosto oli asetettu
makuusuojankin oven eteen.
Tuntia myöhemmin vahtisotilas lähti vartiopaikaltaan hakemaan saattueen
päällikköä. Tämä päällikkö oli Billot.
Billot oli haukkaamassa kadulla illallista miesten kanssa, jotka olivat
tulleet matkan varrella olevista kylistä, ja koettamassa houkutella
heitä jäämään vielä seuraavaksi päiväksi.
Mutta suurin osa miehistä oli nähnyt, mitä he olivat halunneetkin
nähdä, kuninkaan näet, ja enempi kuin puolet heistä tahtoi päästä
juhlapäiväksi kotikyläänsä.
Billot koetti pidätellä heitä, sillä ylimysmielisen kaupungin asenne
huolestutti häntä.
Maaseudun rehdit miehet vastasivat hänelle.
»Ellemme palaa kotikyläämme, kuka silloin järjestää juhlan Jumalalle ja
panee liput talojemme eteen?»
Tämän neuvottelun keskeytti vahtisotamiehen tulo Billot ja hän
kuiskuttelivat keskenään hyvin vilkkaasti. Sitten Billot lähetti
hakemaan Drouetia.
Sama kuiskaava, vilkas, elehtivä keskustelu uusiintui.
Keskustelun jälkeen Billot ja Drouet menivät postimestarin luo, joka
oli Drouetin hyvä ystävä.
Postimestari käski satuloida kaksi ratsua ja kymmentä minuuttia
myöhemmin Billot nelisti Reimsin tiellä ja Drouet Vitry-le-Françaisin
tiellä.
Päivä koitti. Edellisen päivän saattojoukosta oli jäljellä tuskin
kuuttasataakaan. Ne olivat joukon hurjapäisimmät tai laiskimmat.
He olivat viettäneet yön kaduille levitetyillä olkikuvoilla. Aamun
sarastaessa heräillessaan he näkivät kymmenkunnan asetakkisen miehen
menevän intendentin taloon ja hetken kuluttua poistuvan sieltä
juoksujalkaa.
Châlonsissa oli Villeroyn kansalliskaartin komppanian majoituspaikka.
Toistakymmentä kansalliskaartilaista oli vielä kaupungissa.
He olivat käyneet saamassa ohjeet Charnylta.
Charny oli käskenyt heidän pukeutua sotisopaan ja tulla ratsain kirkon
oven eteen kuninkaan poistuessa kirkosta.
Miehet lähtivät valmistautumaan.
Kuten olemme maininneet, monet talonpojat, jotka olivat edellisenä
päivänä kuuluneet kuninkaan saattueeseen, eivät olleet illalla
poistuneet, sillä he olivat uuvuksissa. Mutta aamulla he alkoivat
laskea matkaansa, yhdet olivat neljänkymmenen, toiset kuudenkymmenen
kilometrin päässä kotoaan. Sata tai parisataa lähti kotimatkalle
piittaamatta toveriensa pidättelyistä.
Uskollisten joukko oli kutistunut neljäänsataan tai puoleen
viidettäsataa miestä.
Samansuuruiseksi voitiin laskea kuninkaalle uskollisten
kansalliskaartilaisten joukko, puhumattakaan kuninkaallisesta kaartista
ja upseereista, joista voisi muodostaa eräänlaisen pyhän pataljoonan,
joka näyttäisi hyvää esimerkkiä uhmaten kaikkia vaaroja.
Kuten tiedämme, kaupunki oli muutenkin ylimysmielinen.
Aamulla kello kuuden korvissa kuninkaan asialle innokkaimmat asukkaat
olivat jalkeilla ja odottelivat intendenttitalon pihamaalla. Charny ja
kaartilaiset olivat heidän joukossaan ja odottelivat niinikään.
Kuningas nousi kello seitsemältä ja ilmoitti haluavansa mennä
kuuntelemaan messua.
Etsittiin Drouetia ja Billotia, jotta heille olisi voitu esittää
kuninkaan toivomus, mutta kumpaakaan ei löydetty.
Mikään ei siis estäisi kuninkaan halua täyttymästä.
Charny meni kuninkaan luokse ilmoittamaan saattojoukon molempien
päällikköjen poissaolon.
Kuningas riemastui, mutta Charny ravisti päätänsä. Ellei hän
tuntenutkaan Drouetia, tunsi hän sensijaan Billotin.
Mutta merkit tuntuivat suotuisilta. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta
oli helppo huomata, että se joukko oli kauttaaltaan ystävällisessä
vireessä. Niin kauan kuin kuninkaan ja kuningattaren huoneitten
ikkunaluukut olivat kiinni, tämä joukko oli liikuskellut äänettömästi
ja hillityin askelin, jottei vankien uni häiriintyisi. Odottelijat
kohottivat kätensä ja katseensa kohti taivasta, ja heitä oli
niin paljon, että heidän joukostaan tuskin huomasikaan niitä
neljää-viittäsataa talonpoikaa, jotka olivat masentaneet halunsa palata
kotikonnuilleen.
Mutta heti kun korkeitten aviopuolisoitten ikkunaluukut aukenivat,
kajahti ilmoille »eläköön kuningas!» ja »eläköön kuningatar!» niin
voimakkaana, että kuningas ja kuningatar, vaihtamatta keskenään
ajatuksiaan, kumpikin omasta alotteestaan, ilmestyivät parvekkeelleen.
Silloin huudot muuttuivat yleiseksi riemuhuudoksi, ja viimeisen kerran
kohtalon tuomitsemat vangit voivat uskoa harhakuvitelmiinsa.
»Kas niin, kaikki käy hyvin!» virkkoi toiselta parvekkeelta toiselle
Ludvig XVI Marie-Antoinettelle.
Marie-Antoinette loi katseen taivaalle, muttei vastannut mitään.
Tällöin kirkonkellon kumahdus ilmoitti, että kirkon ovi oli avattu.
Samalla hetkellä Charny koputti keveästi ovelle.
»Hyvä on», sanoi kuningas. »Olen valmis, herra kreivi.»
Charny silmäili pikaisesti kuningasta. Tämä oli tyyni, miltei luja.
Hän oli kärsinyt niin paljon, että olisi voinut sanoa hänen hukanneen
näihin kärsimyksiin tahtonsa häälyväisyyden.
Vaunut odottelivat portilla.
Kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe astuivat vaunuihin,
joita ympäröi yhtä sankka väkijoukko kuin edellisenä iltanakin,
mutta sensijaan että olisi häväissyt vankeja tämä joukko anoi sanaa,
katsetta, tunsi itsensä onnelliseksi, kun sai koskettaa kuninkaan nutun
liepeitä, ylpeäksi kun sai suudella kuningattaren hameen helmoja.
Kolme upseeriamme asettuivat istuimelleen.
Ajuri sai määräyksen ajaa kirkon eteen ja tämä totteli vastaan
hangoittelematta.
Mistä muuten olisi tullutkaan vastamääräys? Molemmat päälliköt olivat
yhä kateissa.
Charny silmäili ympärilleen tutkivasti ja etsi turhaan Drouetia ja
Billotia.
Saavuttiin kirkon edustalle.
Talonpoikais-saattue oli järjestäytynyt vaunujen ympärille, mutta
hetki hetkeltä kansalliskaartilaisten joukko lisääntyi. Joka
kadunkulmauksesta niitä tuli esille komppanioittain.
Kirkolle saavuttaessa Charny arvioi, että hänellä olisi käytettävänään
kuusisataa miestä.
Kuninkaalliselle perheelle oli varattu paikat eräänlaisen telttakaton
alle, ja vaikka kello olikin vasta kahdeksan aamulla, aloittivat papit
suuren messun.
Charny huomasi sen. Hän ei pelännyt mitään niin kuin vitkastelua ja
vitkastelu voisi tehdä tyhjiksi toiveet, joista hän oli vastuussa. Hän
lähetti sanan virkatoimessa olevalle papille, että oli mitä tärkeintä,
ettei messu kestäisi neljännestuntia kauempaa.
»Ymmärrän», vastasi pappi, »minä aion vain rukoilla Jumalaa suomaan
heidän majesteeteilleen onnellisen matkan!»
Messu kesti tarkalleen sen ajan kuin oli ilmoitettu, mutta sittenkin
Charny katsoi kelloaan parikymmentä kertaa. Kuningaskaan ei voinut
salata kärsimättömyyttään. Kuningatar, joka oli polvillaan lastensa
välissä, nojasi päätänsä rukouspallin tyynyä vasten. Madame Elisabeth,
tyynenä ja kirkkaana kuin alabasterista veistetty neitsyt Maarian
kuva, ei näyttänyt kärsimättömyyden oireitakaan; joko hän ei tiennyt
pakosuunnitelmasta tai hän oli jo uskonut oman ja veljensä elämän
Herran huomaan.
Vihdoin pappi kääntyi ja lausui seuraavat pyhät sanat: »_Ite, missa
est_.»
Ja rippileipäastia kädessä hän astui alttarilta ja siunasi ohi
kulkiessaan kuninkaan ja kuninkaallisen perheen.
Nämä taivuttivat päänsä ja papin sydämessä muovautuneeseen toivomukseen
he vastasivat kuiskaten: »Aamen.»
Sitten he lähtivät kirkon ovelle.
Kaikki, jotka olivat olleet heidän kanssansa kuuntelemassa messua,
polvistuivat heidän kulkiessaan ohitse. Huulet liikkuivat, vaikkei
ääntä lähtenyt, mutta oli helppo arvata, mitä nämä mykät huulet
rukoilivat.
Kirkon portilla nähtiin kymmenkunta kaartilaista ratsun selässä.
Rojalistinen saattue alkoi saada valtavat mittasuhteet.
Ja silti oli ilmeistä, että talonpojat tylyllä tahdollaan, aseillaan,
jotka tosin olivatkin vähemmän murhaavat kuin kaupunkilaisten aseet —
yhdellä kolmanneksella oli pyssyt, lopuilla viikatteet ja keihäät —
oli ilmeistä, että talonpojat voisivat ratkaisevalla hetkellä painaa
vaakakuppia kohtalokkaalla tavalla.
Charny ei siis ollut suotta peloissaan, kun hän kumartui kuninkaaseen
päin, jonka ohjeita odotettiin, ja sanoi häntä rohkaistakseen:
»Kas niin, sire!»
Kuningas oli tehnyt päätöksensä.
Hän kurkottautui vaununikkunasta ja sanoi niille, jotka ympäröivät
ajoneuvoja:
»Hyvät herrat, eilen minulle tehtiin Varennesissa väkivaltaa. Olin
käskenyt ajaa Montmédyyn, mutta pakolla minua nyt viedään kapinoivaan
pääkaupunkiin. Mutta eilen minä olin kapinallisten keskellä ja tänään
kelpo alamaisten parissa. Minä toistan nyt määräyksen: Montmédyyn,
hyvät herrat!»
»Montmédyyn!» huusi Charny.
»Montmédyyn!» toistivat Villeroyn komppanian kaartilaiset.
»Montmédyyn!» toisti heidän perässään koko Châlonsin kansalliskaarti.