Châlonsiin tultiin myöhään. Vaunut ajoivat intendentin pihaan. Lähetit
olivat käyneet ennakolta varaamassa huoneet.
Tämä piha oli täynnä kansalliskaartilaisia ja uteliaita.
Katselijat oli työnnettävä syrjään, jotta kuningas pääsisi poistumaan
vaunuista.
Hän astui ulos ensimmäisenä, sitten tuli kuningatar kantaen sylissään
kruununprinssiä, sen jälkeen madame Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa
ja viimeisenä rouva de Tourzel.
Kun Ludvig XVI kosketti jalallaan portaitten alinta lautaa, pamahti
laukaus ja luoti suhahti kuninkaan korvan ohi.
Oliko se murhayritys? Oliko se vain vahingonlaukaus?
»Hyvä!» sanoi kuningas ja kääntyi hyvin rauhallisena. »Joku varomaton
on päästänyt pyssynsä laukeamaan.»
Sitten hän lisäsi kovemmin:
»Olkaa varuillanne, hyvät herrat. Tapaturma voi helposti sattua.»
Charny ja molemmat henkivartijat seurasivat esteettömästi
kuninkaallista perhettä.
Mutta nyt jo, vahinkolaukauksen uhallakin, kuningattaresta tuntui, että
hän astui kevyempään ilmapiiriin. Ovella, jonka eteen matkan meluava
saattue oli pysähtynyt, huudotkin taukosivat. Jonkunlaista säälin
hyminääkin oli kuulunut, kun kuninkaallinen perhe astui ulos vaunuista.
Ensimmäisessä kerroksessa nähtiin ruokapöytä, joka oli katettu niin
ylelliseksi kuin silloisissa oloissa kävi mahdolliseksi ajatella.
Vangit silmäilivät toisiaan tuiki kummastuneina.
Palvelijat olivat paikoillaan heitä odottamassa. Mutta Charny
vaati itselleen ja molemmille henkivartijoille etuoikeuden päästä
palvelemaan. Tähän nöyryytykseen, joka meidän päivinämme voisi tuntua
omituiselta, kreivi kätki halunsa saada olla kuninkaan lähellä ja
valmiina jokaisen tapahtuman varalta.
Kuningatar ymmärsi sen, mutta hän ei edes kääntynyt kreiviin päin, ei
kiittänyt häntä, ei kädenpuristuksin, ei katsein eikä sanoin. Billotin
lause: »Minä olen vastuussa hänestä hänen vaimolleen!» kajahteli
ukkosen lailla Marie-Antoinetten sydämessä.
Charny, jonka hän luuli ryöstävänsä Ranskasta, Charny, jonka hän luuli
lähtevän maanpakoon hänen kanssansa, Charny palasi hänen kanssansa
Pariisiin, Charny menisi tapaamaan Andréeta!
Kreivi puolestaan ei tiennyt, mitä kuningattaren sydämessä liikkui.
Hän ei voinut aavistaa, että kuningatar oli kuullut nuo sanat. Ja
sitäpaitsi hän oli alkanut toivoa jälleen.
Kuten olemme maininneet, Charny oli lähetetty ennakolta tutkimaan
tietä ja hän oli täyttänyt tämän tehtävän tunnontarkasti. Hän tunsi
siis pienimmänkin kylän mielialan. Chälonsissa, vanhassa kaupungissa,
joka ei käynyt kauppaa ja jonka asujamisto oli porvaristoa,
koroillaan-eläjiä ja aatelisia, yleinen mielipide oli rojalistinen.
Siitä johtui, että korkeat vieraat olivat tuskin ehtineet istuutua
pöytään, kun heidän isäntänsä, departementin intendentti, kumarsi
kuningattarelle, joka odottamatta enää mitään hyvää silmäili häntä
levottomana, ja sanoi:
»Madame, Châlonsin nuoret tytöt pyytävät armonosoitusta saada tarjota
teidän majesteetillenne kukkia.»
Kuningatar kääntyi tuiki kummastuneena ensin madame Elisabethiin,
sitten kuninkaaseen päin.
»Kukkia?» sanoi hän.
»Madame», jatkoi intendentti, »jos hetki on huonosti valittu tai pyyntö
liian rohkea, niin minä annan määräyksen, etteivät nuoret tytöt tule
tänne».
»Oh, ei, ei, hyvä herra, päinvastoin!» huudahti kuningatar.
»Nuoret tytöt! Kukkia! Antakaa heidän tulla!»
Intendentti poistui ja hetken kuluttua kaksitoista nuorta tyttöä,
neljäntoista kuudentoista vuoden ikäisiä, kauneimpia mitä kaupungista
oli voitu löytää, astui eteiseen ja pysähtyi kynnykselle.
»Ah, astukaa sisään, lapsi kullat!» kehoitti kuningatar ja ojensi heitä
kohden käsivartensa.
Muuan tytöistä, joka oli ei ainoastaan toveriensa, vaan lisäksi heidän
vanhempiensa ja koko kaupungin tulkki, oli opetellut kauniin puheen,
jonka hän nyt aikoi esittää, mutta kuningattaren huudahdus, hänen
avoin sylinsä ja kuninkaallisen perheen mielenliikutus hämmensivät
lapsi-paran niin kokonaan, ettei hän keksinyt muuta kuin kyyneliä,
ja nämä sanat, jotka lähtivät hänen rintansa syvyydestä, tulkitsivat
parhaiten yleisen mielialan:
»Voi, mikä onnettomuus, teidän majesteettinne!»
Kuningatar otti kukkavihon ja syleili nuorta tyttöä.
Sillä välin Charny kumartui kuiskaamaan kuninkaalle:
»Sire, tässä kaupungissa voi kenties jotakin tehdä. Kaikki ei liene
vielä hukassa. Jos teidän majesteettinne suo minulle tunnin loma-ajan,
niin käväisen kaupungilla ja kerron teille sitten, mitä olen nähnyt,
kuullut tai tehnyt.»
»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningas, »mutta olkaa varovainen. Jos
teille sattuu jotakin ikävää, ei minua voi mikään lohduttaa! Ah, onhan
jo liikaa, kun samasta perheestä on tullut kaksi vainajaa!»
»Sire», vastasi Charny, »elämäni on kuninkaan, kuten oli molempien
veljienkin!»
Ja hän poistui.
Mutta lähtiessään hän pyyhki silmästään kyynelen.
Tarvittiin koko kuninkaallisen perheen läsnäolo, jotta tämä
lujatahtoinen, mutta helläsydäminen mies voisi esiintyä sinä
stoalaisena, joka hän teeskenteli olevansa. Jouduttuaan yksikseen hän
antoi tuskalleen vallan.
»Isidor-rukka!» — mutisi hän.
Ja hän painoi kädellä rintaansa todetakseen, että hänen nuttunsa
taskussa olivat yhä herttua de Choiseulin hänelle tuomat paperit, jotka
oli löydetty hänen veljensä vaatteista ja jotka hän oli päättänyt
lukea ensimmäisenä rauhallisena hetkenään ja lukea hartaasti kuin
testamenttia lukisi.
Nuorten tyttöjen jälkeen, joita kuninkaallinen prinsessa syleili kuin
sisaria, tulivat esille niiden vanhemmat. Ne olivat miltei kaikki,
kuten olemme jo maininneet, joko arvokkaita porvareita tai vanhoja
ylimyksiä. He tulivat arkoina ja pyysivät nöyrästi annonosoitusta saada
tervehtiä onnettomia hallitsijoitaan. Kuningas nousi, kun he kulkivat
ohi, ja kuningatar sanoi heille herttaisimmalla äänellään:
»Astukaa esille!»
Oltiinko Châlonsissa? Oltiinko Versaillesissa? Olivatko vangit
tosiaankin nähneet pari tuntia sitten poloisen de Dampierren
murhattavan silmiensä edessä?
Puolen tunnin perästä Charny tuli takaisin.
Kuningatar oli nähnyt hänen poistuvan, kuningatar näki hänen tulevan,
mutta terävinkään katse ei olisi voinut lukea hänen kasvoistaan, mikä
vaikutus tällä poistumisella ja palaamisella oli hänen sydämeensä.
»No?» kysyi kuningas kumartuen Charnyyn päin.
»Niin, sire», vastasi kreivi, »kaikki on hyvällä tolalla.
Kansalliskaarti tarjoutuu saattamaan teidän majesteettinne huomenna
Montmédyyn.»
»Oletteko siis päättäneet jotakin?»
»Olemme, sire, huomattavimpien päällikköjen kesken. Huomenna ennen
lähtöä kuningas pyytää päästä messuun. Tätä pyyntöä ei voida evätä
teidän majesteetiltanne, sillä huomenna on juhlapäivä. Vaunut odottavat
kuningasta kirkon portin edessä. Kirkosta poistuttuaan kuningas astuu
vaunuihin, eläköön-huudot kajahtavat ja niiden aikana kuningas antaa
määräyksen kääntää ohjakset ja suunnata matkan Montmédyyn.»
»Hyvä on», sanoi Ludvig XVI. »Kiitos, herra de Charny. Ellei tästä
huomiseen mitään erikoista tapahdu, me teemme neuvojenne mukaan...
Mutta menkää nyt levolle, te ja toverinne, te kaipaatte sitä kipeämmin
kuin me.»
Kuten helposti käsittää, nuorten tyttöjen, kunnon porvarien ja kelpo
aatelismiesten vastaanotto ei vienyt kovin paljon aikaa. Kuningas ja
kuninkaallinen perhe vetäytyivät suojiinsa kello yhdeksältä.
Kun he siirtyivät huoneistoonsa, näkivät he ovensa edessä vartioston,
joka muistutti kuninkaalle ja kuningattarelle, että he olivat yhä
vankeja.
Mutta tämä vartiosto teki heille kunniaa.
Siitä täsmällisestä liikkeestä, jolla tämä vangitulle kuninkaalle tehty
kunnia suoritettiin, kuningas tunsi erään vanhan soturin.
»Missä olette palvellut, hyvä ystävä?» kysyi hän vahtisotilaalta.
»Ranskan kaartissa, sire», vastasi tämä.