Sillävälin kuninkaallinen perhe jatkoi matkaansa Pariisia kohden
kulkien tietä, jota voisimme sanoa _tuskien tieksi_.
Ah, Ludvig XVI:lla ja Marie-Antoinettella oli heilläkin golgatansa!
Lunastaisivatko he tällä kauhealla kärsimysuhrillaan kuninkuuden
synnit, kuten Jeesus Kristus oli lunastanut maailman synnit? Sitä
ongelmaa ei menneisyys ole vielä ratkaissut, mutta tulevaisuus sen
meille selvittänee.
Matka edistyi hitaasti, sillä hevosten oli astuttava saattojoukon
tahtiin ja tämä saattue — johon suurimmalta osalta kuului heinähangoin,
pyssyin, viikattein, sapelein, varstoin aseistautuneita miehiä —
lisääntyi ehtimiseen naisten ja lasten lukemattomalla laumalla.
Naiset nostivat lapsensa korkealle päänsä päälle näyttääkseen heille
kuninkaan, jota väkivalloin vietiin pääkaupunkiin ja jota he eivät
olisi milloinkaan nähneetkään näittä olosuhteitta.
Ja keskellä tätä tungosta, joka tulvaveden lailla vyöryi tietä pitkin,
kuninkaan isot ajoneuvot, rouva Brunierin ja rouva de Neuvillen
rattaitten saattamina, näyttivät laivalta, joka hinaa pikkuvenettä
perässään ja joka on hetkellä millä tahansa hukkumaisillaan aaltojen
raivopyörteeseen.
Ajoittain jokin odottamaton seikka — mikäli meidän sallitaan jatkaa
äskeistä vertausta — sai tämän myrskyn riehahtamaan entistä rajumpaan
vauhtiin. Huudot, sadattelut, uhkailut yltyivät, ihmisaallot
kohoilivat, nousivat ja laskivat, kasaantuivat kuin vuoksilaineet ja
hukuttivat toisinaan syvyyksiinsä koko sen aluksen, joka vaivaloisesti
halkoi keulallaan tätä ihmismerta, haaksirikkoiset, jotka siinä
purjehtivat, ja pikkuveneen, jota se hinasi perässään.
Näin saavuttiin Clermontiin eikä tällä puolentoista penikulman
pituisella taipaleella tuo hirveä saattue vähentynyt ollenkaan,
sillä niiden tilalle, joiden täytyi palata kotiaskareilleen, tuli
ympäristöltä aina uutta väkeä, joka puolestaan halusi nauttia
näytelmästä, johon toiset jo olivat kyllästyneet.
Niiden vankien joukossa, joita tämä pyörivä vankila kuljetti, joutui
etenkin kaksi kansan vihan ja uhkausten maalitauluiksi: ne poloiset
vartijat näet, jotka istuivat vaunujen leveillä etuistuimilla.
Joka hetki — ja siten haluttiin jotenkuten iskeä kuninkaalliseen
perheeseen, jonka kansalliskokouksen määräys teki loukkaamattomaksi
— joka hetki olivat pistimet suunnattuina heidän rintaansa vasten,
viikatteet, oikeat kuoleman viikatteet, heilahtelivat heidän päänsä
päällä, ja piikit sujuivat kuin salakavalat käärmeet puremaan terävällä
kärjellään heidän elävää lihaansa ja nopean liikkeen jälkeen näyttivät
isännilleen, jotka tyytyväisinä huomasivat iskun osuneen, kosteaa,
punaista päätänsä.
Äkkiä kaikki näkivät kummakseen, kuinka muuan lakiton, aseeton,
yltyleensä lokainen mies tunkeutui joukon halki. Tervehdittyään
kunnioittavasti kuningasta ja kuningatarta hän hypähti vaunujen
etuistuimelle ja istuutui molempien henkivartijoitten väliin.
Kuningattarelta pääsi pelon, ilon ja tuskan huudahdus.
Hän oli tuntenut Charnyn.
Pelon huudahdus, sillä mitä Charny teki kaikkien nähden, oli niin
uhkarohkeaa, että oli sula ihme, kuinka hän oli päässyt tuolle
vaaralliselle paikalle haavoittumatta.
Ilon huudahdus, sillä hän oli onnellinen nähdessään Charnyn välttäneen
ne tuntemattomat vaarat, joihin hän tietenkin oli pakomatkallaan
joutunut, vaarat sitäkin suuremmat kun todellisuus, esittämättä
erikoisesti ainoatakaan, salli mielikuvituksen loihtia esille kaikki.
Tuskan huudahdus, sillä hän käsitti, että huomatessaan Charnyn tulevan
yksin ja sellaisessa kunnossa hänen oli luovuttava toivomasta markiisi
de Bouillén apua.
Joukkoa hämmästytti tuon miehen rohkeus ja se tuntui kunnioittavan
häntä nimenomaan hänen rohkeutensa takia. Kuullessaan melua vaunujen
taholta Billot, joka ratsasti saattueen etunenässä, kääntyi taakseen ja
tunsi Charnyn.
— Ah! — jupisi hän. — Olen mielissäni, ettei hänelle ole mitään
tapahtunut. Mutta tuho perii sen mielettömän, joka nyt yrittää samaa,
sillä ihan varmaan hän saa sen hengellään maksaa.
Sainte-Menehouldiin saavuttiin kehon lähetessä kahta iltapäivällä.
Lähtöyön unettomuus, seuraavan yön väsymys ja mielenliikutus rasittivat
kaikkia ja etenkin kruununprinssiä. Sainte-Menehouldiin tultaessa
lapsirukka oli kauheassa kuumeessa.
Kuningas määräsi pysähdyttäväksi.
Valitettavasti kaikista matkan varrella sivuutetuista kaupungeista
Sainte-Menehould oli pahimmin kiihtynyt tätä kovaonnista perhettä
kohtaan, jota nyt raahattiin vankina.
Kuninkaan määräyksestä ei siis piitattu nimeksikään ja Billot antoi
vastamääräyksen: vaunujen hevoset oli vaihdettava.
Häntä toteltiin.
Kruununprinssi itki ja kysyi nyyhkytystensä lomasta:
»Miksei minua riisuta ja panna nukkumaan hyvään vuoteeseeni, koska
kerran olen sairas?»
Kuningatar ei voinut pidättää voihkaisua ja hänen ylpeytensä murtui
hetkeksi.
Hän nosti käsivarsilleen kyynelehtivän nuoren prinssin, näytti häntä,
koko ruumis väristen, kansalle ja sanoi:
»Ah, herrat, säälikää tätä lasta ja pysähdyttäkää!»
Mutta hevoset olivat jo valjaissa.
»Matkaan!» komensi Billot.
»Matkaan!» kertasi väkijoukko.
Ja kun tilanhoitaja sivuutti vaununikkunan mennäkseen jälleen joukon
etupäähän, huudahti kuningatar hänelle:
»Ah, hyvä herra, sanon teille toistamiseen, ettei teillä varmaankaan
ole lasta!»
»Ja minä, madame, minä puolestani toistan», vastasi Billot, katse ja
ääni synkkänä, »että minulla on ollut, muttei ole enää!»
»Tehkää siis mitä haluatte», sanoi kuningatar, »te olette nyt
väkevämmällä puolella. Mutta varokaa, ei ole toista ääntä, joka huutaa
onnettomuutta korkeammalle kuin lasten heikko ääni!»
Matkue lähti liikkeelle.
Kulku kaupungin halki oli julmaa. Innostus, joka valtasi mielet, kun
nähtiin Drouet, jonka ansioksi kuninkaallisten vangitseminen luettiin,
olisi ollut heille hirveä opetus, mikäli kuninkaita mikään voi opettaa.
Mutta näissä huudoissa Ludvig XVI ja Marie-Antoinette näkivät vain
sokeaa raivoa, näissä isänmaanystävissä, jotka olivat vakuutettuja
siitä, että he pelastivat Ranskan, kuningas ja kuningatar näkivät vain
yltiöpäisiä kapinoitsijoita.
Kuningas oli mykistynyt liikkumattomaksi, häpeän ja vihan hiki helmeili
kuningattaren otsalla, madame Elisabeth, maan pinnalle eksynyt taivaan
enkeli, rukoili hiljaa, ei itsensä puolesta, vaan veljensä, kälynsä,
veljen poikansa ja koko tuon väkijoukon puolesta. Tämä hurskas nainen
ei erottanut niitä, joita hän piti uhreina, niistä, joita hän piti
pyöveleinä, ja samassa rukouksessa hän laski niin toiset kuin toisetkin
Herran jalkojen juureen.
Sainte-Menehouldiin tultaessa kansanjoukko, joka tulvan lailla peitti
koko tasangon, ei mahtunut kaupungin ahtaalle kadulle.
Se vyöryi kaupungin molemmille laidoille ja sitä tietä ulkopuolelle.
Mutta kun Sainte-Menehouldiin pysähdyttiin vain vaihtamaan hevoset,
syöksyi se kaupungin toisessa päässä entistä kiihkeämpänä vaunuja
vastaan.
Kuningas oli uskonut — ja se usko kenties oli työntänyt hänet tälle
väärälle tielle — kuningas oli uskonut, että vain Pariisin mieliala
oli johdettu harhaan. Hän oli luottanut kelpo maaseutuunsa. Ja nyt
tämä kelpo maaseutu ei ainoastaan hylännyt häntä, vaan kääntyi
säälimättömänä häntä vastaan. Sama maaseutu oli pelästyttänyt herttua
de Choiseulin Pontde-Sommevellessä, se oli vanginnut herra Dandoinsin
Sainte-Menehouldissa, se oli ampunut herra de Damasia Claramuntissa,
se oli surmannut Isidorin kuninkaan silmien edessä. Kaikki nousi
tätä pakoa vastaan, yksinpä se pappikin, jonka ritari de Bouillé oli
saappaansa korolla lingonnut maantielle.
Ja vielä pahemmin olisi ollut laita, jos kuningas olisi voinut
nähdä, mitä tapahtui keskuspaikoissa, kaupungeissa ja kylissä,
joihin saapui uutinen hänen vangitsemisestaan. Siinä tuokiossa
koko asujamisto riehahti kapinaan. Naiset sieppasivat syliinsä
kapalolapset, äidit taluttivat kädestä niitä, jotka osasivat jo
kävellä, miehet varustautuivat aseilla; kaikki aseet otettiin mukaan,
niitä riippui miesten vaatteista tai niitä kannettiin olkapäillä.
He riensivät paikalle, eivät muodostaakseen kuninkaan saattuetta,
vaan surmatakseen kuninkaan, kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä
— vaivainen sato Châlonsin tienoon köyhässä Champagnessa, joka on
niin köyhä, että omalla ilmeikkäällä kielellään kansa sanoo sitä
_täiseksi Chamgapneksi_ — kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä lähtee
noutamaan ryöstönhimoisia pandureja, varastelevia husaareja, jotta
nämä tälläisivät sadon ratsujensa kavioihin! Mutta kolme enkeliä oli
suojelemassa kuninkaallisia vaunuja: Pikku kruununprinssipoloinen,
joka yhä sairaana itki äitinsä sylissä, kuninkaallinen prinsessa,
joka kauniina — hän oli häikäisevä, punatukkainen kaunotar — seisoi
vaunun oviaukossa ja katseli kaikkea tätä menoa kummastunein, mutta
lujin silmin, ja madame Elisabeth, joka oli jo seitsemänkolmatta
vuoden ikäinen, mutta jonka otsan, ruumiin ja sielun puhtaus kruunasi
kaikkein nuorekkaimmalla sädekehällä. Nämä aseelliset miehet näkivät
kaiken tämän ja vielä enemmänkin: kuningattaren kumartuneena lapsensa
yli ja murtuneen kuninkaan. Heidän vihansa lauhtui, se vaati toista
kohdetta, johon voisi purkautua. He alkoivat sadatella henkivartijoita,
he ilkkuivat heitä, sanoivat heitä — näitä yleviä, uhrautuvia miehiä!
— kurjiksi vätyksiksi ja pettureiksi. Ja näille kiihtyneille päille,
joista useimmat olivat hatuttomat ja vielä useammat kapakoissa nautitun
huonon viinin kuumentamat, valoi kesäkuun aurinko hellettään ja
heijasti sateenkaaren liekkejä siihen liidunvalkoiseen tomuun, joka
tämän suunnattoman saattueen jaloissa kohosi ilmaan.
Mitä tämä kuningas, jolla ehkä vielä oli joitakin harhakuvitelmia,
olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään miehen lähtevän Mézièresistâ,
pyssy olalla, taivaltamaan kolmessa vuorokaudessa kuusikolmatta
penikulmaa surmatakseen kuninkaan, tapaavan hänet Pariisissa ja
Pariisissa, nähtyään hänet niin kurjana, niin onnettomana, niin
nöyryytettynä, ravistavan päätänsä ja luopuvan aikeestaan.
Mitä hän olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään nuoren puusepän —
joka ei epäillyt, ettei kuningasta heti pakonsa jälkeen tuomittaisi
kuolemaan — lähtevän Bourgognen sydänmailta ja kiitävän maantietä
pitkin ehtiäkseen olemaan läsnä tätä tuomiota laadittaessa ja
sitä täytäntöön pantaessa? Matkalla muuan puuseppä-mestari sai
hänet käsittämään, että tie oli pitempi kuin hän oli luullutkaan,
ja neuvoi häntä jäämään veljeilemään hänen kanssaan. — Nuori
puuseppä jäi tosiaankin vanhan mestarin luokse ja nai hänen
tyttärensä. [Nämä molemmat jutut on kertonut Michelet, maalauksellinen
runoilija-historioitsija. Hän mainitsee molempien sankarien nimetkin,
hänen kertomuksensa majesteetillisuus sallii hänen sen tehdäkin.]
Mitä Ludvig XVI näki, oli kenties ilmeekkäämpää, mutta vähemmän
julmaa, sillä olemme jo maininneet, että viattomuuden kolminkertainen
kilpi suojasi hänet kansan vihalta ja sai sen kohdistumaan hänen
palvelijoihinsa.
Sainte-Menehouldista oli edetty arviolta pari kilometriä, kun peltojen
poikki nähtiin karauttavan täyttä neliä erään iäkkään aatelismiehen,
Pyhän Ludvigin järjestön ritarin. Napinreiässä näkyi hänen
kunniamerkkinsä. Rahvas luuli, että häntä kannusti pelkkä uteliaisuus
ja teki hänelle tilaa. Vanha ylimys lähestyi vaununovea, hattu kädessä,
tervehti kuningasta ja kuningatarta ja puhutteli heitä majesteeteiksi.
Väkijoukko oli juurikään todennut, millä taholla oli oikea voima ja
todellinen majesteetti, ja närkästyi, kun sen vangeille annettiin
arvonimi, joka kuului sille itselleen. Se alkoi murista ja esiintyä
uhkaavasti.
Kuningas oli jo alkanut ymmärtää tuon murinan, hän oli kuullut sen
Varennesissa, hän arvasi sen merkityksen.
»Hyvä herra», sanoi hän Pyhän Ludvigin järjestön ritarille, »kuningatar
ja minä olemme syvästi liikutettuja alttiudestanne, jota olette meille
osoittanut näin julkisella tavalla, mutta, Jumalan tähden, poistukaa,
henkenne ei ole täällä turvassa!»
»Minun elämäni on kuninkaan», vastasi iäkäs ritari, »ja elämäni
viimeinen päivä on kaunein, jos kuolen kuninkaani puolesta!»
Jotkut kuulivat nämä sanat ja murina alkoi yltyä.
»Poistukaa, hyvä herra, poistukaa!» kehoitti kuningas..
Sitten hän kumartui ikkunasta ulos ja sanoi:
»Tehkää tilaa, hyvät ystävät, tehkää tilaa herra de Dampierrelle!»
Lähinnä seisovat, jotka kuulivat kuninkaan pyynnön, suostuivat
ja tekivät tilaa. Valitettavasti ratsastaja ja hevonen joutuivat
kauempana tungokseen. Ratsastaja hoputti hevostaan ohjaksilla ja
kannuksilla, mutta väkijoukko oli niin kiinteä, ettei se itsekään
kyennyt hallitsemaan liikkeitään. Jotkut likistykseen joutuneet naiset
parahtivat, joku pelästynyt lapsi alkoi itkeä, miehet heristivät
nyrkkejään ja itsepäinen vanhus kohotti ruoskansa. Uhkaukset muuttuivat
ulvonnaksi, tämä raisu jalopeuranomainen kansanviha puhkesi tekoihin.
Herra de Dampierre oli jo tämän ihmismetsän laidalla, hän iski
kannukset hevosensa kupeihin, ratsu loikkasi komeasti ojan yli ja
nelisti vainioille päin. Tällöin vanhus kääntyi taakseen, heilautti
hattuaan ja huusi: »Eläköön kuningas!» Viimeinen kunnianosoitus
hallitsijalle, mutta hirveä loukkaus kansaa kohtaan.
Kajahti laukaus. Vanhus tempasi pistoolinsa ja vastasi laukaukseen.
Silloin kaikki, joilla oli pyssy, laukaisivat aseensa tuota mieletöntä
kohden.
Luotien lävistämänä ratsu kaatui.
Oliko ratsastaja haavoittunut vai kuollut tuohon hirveään
luotisateeseen? Kukaan ei tiedä. Väkijoukko vyöryi kuin tulvavesi
paikalle, mihin ratsastaja hevosineen oli kaatunut, noin viidenkymmenen
askeleen päähän kuninkaan vaunuista. Siellä syntyi sellainen hälinä,
joka usein riehuu ruumiitten ympärillä, täydellinen sekamelska,
muodoton temmellys, huutojen ja mekastuksen kurimus, ja sitten äkkiä
nähtiin piikin kärjessä valkohapsinen miehenpää.
Se oli poloisen de Dampierren pää.
Kuningatar kiljahti ja lyyhistyi vaunujen perälle.
»Kummitukset, ihmissyöjät, murhaajat!» ärjyi Charny.
»Olkaa vaiti, olkaa vaiti, herra kreivi», kehoitti Billot, »muutoin en
voi taata henkeänne».
»Mitä siitä, olen väsynyt elämään», vastasi Charny. »Voiko minulle
sattua pahempaa kuin veli-rukalleni on sattunut?»
»Veljenne oli rikollinen, te ette ole», sanoi Billot.
Charny yritti hypätä istuimelta alas, mutta henkivartijat estivät sen.
Parikymmentä pistintä suuntautui häneen.
— »Hyvät ystävät», sanoi Billot lujalla ja vakuuttavalla äänellään,
»mitä tämä mies tehneekin tai sanoneekin» — ja hän osoitti
Charnyta—»minä kiellän taittamasta hiuskarvaakaan hänen päästänsä...
Minä olen vastuussa hänestä hänen vaimolleen.»
— Hänen vaimolleen! — jupisi kuningatar hätkähtäen, ikäänkuin joku
Charnyta uhanneista pistimistä olisi työntynyt hänen sydämeensä. —
Hänen vaimolleen! Miksi...?
Miksi? Billot itsekään ei olisi voinut siihen vastata. Hän oli vedonnut
Charnyn vaimon nimeen ja kuvaan tietäen, kuinka voimakkaasti ne nimet
tehoovat rahvaaseen, jossa on etupäässä isiä ja aviomiehiä!
V