V.

Seuraavana päivänä heidät vihittiin.

Ja yöllä, kun Angelika oli vaipunut säännölliseen terveeseen uneensa,

makasi Rafael valveilla, äärimmäisen väsyneenä, raastettuna ja sen

jälkeen syvää surua tuntien kadotettua paratiisiaan ajatellessaan.

_Hän_ ei voinut nukkua; hän makasi ja näki edessään niityn, jolla

ei ollut mitään kevättä, ei mitään kukkia. Hän eli uudelleen

päivän kaikki tapahtumat viimeiseen syleilyyn saakka. Tästä

koitui yhdyselämä, jossa ei ollut leikkiä eikä iloa. Angelika oli

toista uskoa kuin hän, kova realisti, pilkallinen epäilijä, jopa

syvimmältään kyynikko.

Angelikan tasainen huounta, levolliset kasvot ja täyteläinen ruumis

näyttivät vastaavan hänelle: heisaa, poikaseni, pitäkäämme lystiä

tuhat vuotta! Nuku nyt, niin pääset minun mukaani. -- --

Seuraavana päivänä heidän avioliittonsa oli kaupungin, jopa koko maan

juoruna.

Ihmiset huusivat hänelle juuri samoinkuin olivat huutaneet

hänen äidilleen. Kirsten oli ollut kaikkien toivo, olisi voinut

valita niin että olisi päässyt maan korkeimmille arvosijoille;

-- paks, ja Kirsten oli takertunut mielettömimpään avioliittoon.

Mielettömimpäänkö --? Ei, pojan avioliitto oli vielä mielettömämpi.

Ja sitten se alkoi.

Monilla ihmisillä on sielussaan kiitoksen lähde, joka sensatsionin

aikana pakoittaa heidät koroittamaan miehen korkeammalle kuin he

itse haluavat ja taas vastakkaisen mielialan aikana pakoittaa heidät

viskaamaan hänet sitäkin syvemmälle. Useimmat ihmiset myöskään eivät

katsele omin silmin, ja harvinaisissa olosuhteissa pannaan heidän

silmäinsä eteen vielä pari suurennuslasia tahi pari pienennyslasia,

-- mikä tekee heidät sangen huvittaviksi.

Rafael Kaasko kaunis mies --? Kyllä vaan, mutta hän oli liian iso,

liian vaalea ja hapuilevailmeinen, koko mies liian levoton. Rikasko?

Hänkö? Hänellä ei ole penniäkään seinänraossa! Säästöt aikoja

sitten syöty, korot eivät riitä, ovat jo kauan syöneet pääomaa.

Ja sementtialue -- kuka lempo uskaltaisi ryhtyä hänen kanssaan

semmoisiin suuriin yrityksiin? Puhutaan hänen lahjakkuudestaan,

jopa nerokkuudestaan; mutta _onko_ hän erikoisemmin lahjakas? Eikö

se kaikki ole enemmän opintojen ansiota? Tuskin. Kun hän tehtaalle

säästi puolet käyttövoimasta, -- eikö se ollut vain sen toistamista

mitä hän jo ennen oli tehnyt ja tämä taas sen matkimista mitä hän oli

nähnyt toisaalla. Ja samaa kai voi sanoa kaikista hänen antamistaan

neuvoistakin, -- vain nähtyä. Täytyihän huomata että hän oli nähnyt

enemmän kuin useimmat muut. Mutta nerokkuus? Niin, hän puhui hyvin

puolestaan, mutta siihenpä koko nerokkuus täisikin supistua. Ne

kirjoitelmat, jotka hän oli julkaissut -- niinkuin nyt hiljattain

sähkön käyttämisestä leipomoissa ja nahkuriverstaissa -- voiko

semmoisia oikeastaan sanoa keksinnöiksi. Saadaanpa nähdä keksiikö

hän mitään sitten kun tulee kotiin eikä enää lue eikä näe, eikä saa

aatteita muilta.

Rafael Kaas huomasi muutoksen -- ensinnä naisissa. Nämä olivat

kuin yhdellä kertaa pois puhalletut hänen näköpiiristään...

lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka eivät antaneet hänen

avioliitolleen arvoa ja senvuoksi eivät lopettaneet suhteita. Sukukin

osittain vetäytyi kuoreensa. Ei ollutkaan niin että hän esitti tuota

"oikeata ravnilaista". Luonteenlaadun ja mielentilan puolesta ehkä;

mutta hänen vikansa oli juuri se, että hän oli tuommoinen suvun eri

ominaisuuksista kokoonpaikattu.

Muutos oli valtava. Mutta hänessä oli miestä ja uhmaa tarpeeksi

kiihoittuakseen tämän kautta voimaperäiseen työhön, ja Angelikassa

oli niitä vielä enemmän. Rafael tunsi ylhäistä tunnetta sen johdosta

että oli tehnyt velvollisuutensa, niin kauan kuin kesti tätä

ensimmäisen jännityksen aikaa, joka valoi häneen kuntoa.

Sinä päivänä jona hänet vihittiin -- aikaisesta aamusta siihen saakka

kun hän läksi vihittäväksi -- hän kirjoitti kirjettä äidilleen.

Kirjoitti ihmeellisen, juhlallisen kirjeen kaikkinäkevän kasvojen

edessä, tuskaisen sydämen hätähuudon suuressa vaarassa. Nyt riippui

äidistä, tahtoiko hän ottaa heidät luokseen ja antaa elämän

muodostua semmoiseksi kuin se nykyoloissa enää saattoi muodostua:

että Angelikasta tulisi heidän asianajajansa, taloudenhoitajansa,

päällikkönsä, -- että Rafael saisi omistautua opinnoillensa ja

kokeillensa ja että äidistä tulisi heidän molempien opastaja ja hellä

äiti.

Hänestä tuntui että heidän tulevaisuutensa riippui tästä kirjeestä ja

siihen tulevasta vastauksesta, ja hän kirjoitti sen mukaan. Koskaan

ei hän ollut kuvannut itseään niin kuin tässä kirjeessä, koskaan ei

hän ollut tehnyt näin täydellistä tiliä itsensä kanssa. Tämä kirje

oli yhteenveto näiden päivien elämyksistä ja valvottujen öiden

taisteluista. Rehellisemmin hän ei voinut esiintyä.

Häntä kidutti tavattomasti, ettei vastausta tullut heti, vaikkakin

hän toiselta puolen käsitti minkä iskun kirje oli hänen äidilleen

antanut. Hän käsitti että se aluksikin sammuttaisi äidin kaikki

unelmat, niinkuin hänenkin unelmansa olivat sammuneet. Mutta hän

luotti äidin jälleennousemiskykyyn, jonka veroista hän ei ollut

kellään vielä tavannut. Ja pitkiin otteisiin kaikessa mihin äiti

ryhtyi. Että äiti tässäkin etsisi voimaa heidän yhdyselämänsä

syvimmästä ja päättäisi sen mukaan.

Tietysti hän antoi äidille aikaa -- huolimatta Angelikan

levottomuudesta, jota tuskin enää saattoi hallita; tämä jo alkoi

pilkkaillakin. Mutta hänen odotuksessaan oli jotakin pyhää; kokeet

lähestyivät ratkaisuaan.

Kun ei hän vielä kolmantenakaan päivänä saanut vastausta, niin hän

sähkötti. Vain nämä sanat: "Äiti, vastaa!" Sähkölanka ei koskaan ole

vienyt perille sanomaa, joka olisi ollut raskautetumpi pidätetyn

itkun painosta. Hän ei voinut mennä kotiin; hän kuljeksi yksinään

kaupungin ulkopuolella iltaan saakka; silloin kai vastauksen jo piti

saapua. Se oli saapunut:

"Rakas poikani, _sinä_ olet aina tervetullut ja enimmin silloin kun

olet onneton."

"Sinä" oli alleviivattu.

Hän kalpeni, pudotti sähkösanoman kädestään ja meni hitaasti omaan

huoneeseensa. Angelika antoi hänen olla siellä hetken rauhassa, mutta

tuli sitten sytyttämään lamppuja. Rafael näki että Angelika oli hyvin

kiihtynyt ja että hän tuontuostakin heitti häneen nopean silmäyksen.

"Tiedätkös, Rafael, -- matkustaisit vain äitisi luo. Onhan toki liian

hullua, jos meidän tulevaisuutemme -- ja hänen toki kanssa, näet --

menee turmioon joutavan juonittelun ja törkyämisen kautta.

Rafael oli liian onneton suuttuakseen. Eihän Angelika kunnioita

ketään eikä mitään, ajatteli hän, miksi siis suuttuisi siitä ettei

hän kunnioita äitiäni ja minun suhdettani äitiini?

Mutta kuinka raa'alta näyttikään Angelika hänestä tuossa

sytytellessään kehnoa lamppua ja päästäessään kärsimättömyytensä

valloilleen! Hänen suunsa ympärille näkyi niin liian helposti

muodostuvan raaka piirre, hänen pienen päänsä asennossa, kun se noin

pisti voimakkaiden olkapäiden välistä esiin, oli jotain käärmeestä,

ja hänen paksut ranteensa...

"Niin, niin", sanoi Angelika, "ja loppujen lopuksi koko ilettävä

Hellebergene tuskin on niin tavoittelun arvoinenkaan."

Nyt hän on tyytymätön itseensä, ajatteli Rafael; jatkakoon

edelleenkin! Nyt hän ei voi pysähtyä, ennenkuin tästä tulee

yhteentörmäys ja purkautuminen, mutta sitä iloa hän ei tule saamaan.

"Kaiken sen johdosta mitä ihmiset puhuvat, ja sen jälkeen mitä siellä

on tapahtunut..."

Se ei sytyttänyt.

Kuinka olenkaan voinut kuvitella että Angelika tulisi äidin kanssa

toimeen.

Hän nousi ja alkoi kävellä. Tätäkö äitikin on tuntenut? Hehän olivat

kuitenkin niin hyviä ystävyksiä. Silloin en aavistanut mitään. Mistä

johtuu, että äidin vaistot aina ovat hienommat? Olenko minä turmellut

omani?

Kun Angelika hetkistä myöhemmin taas tuli hänen luokseen, näytti hän

peräti onnettomalta; se liikutti Angelikaa. Ja silloin Angelika tuli

niin hyväksi, niin luonnolliseksi ja niin kekseliääksi. Ja hänen

ilonsa ja elämänrohkeutensa otti lopuksi sellaisen vallan, että

Rafael suorastaan virkistyi, ja ajatteli: jos äiti olisi voittanut

itsensä ja uskaltanut tehdä kokeen, niin ehkäpä kaikki olisi käynyt!

Tässä ihmeellisessä olennossa on kuitenkin niin paljon kunnollista ja

hyvää.

Rafael meni lasten luo. Ensi päivästä alkaen hän kiintyi niihin

ja ne häneen. Ne olivat kokeneet monenlaista puutetta suuressa

pensionissa ja sellaisen äidin hoidossa, joka harvoin kävi heidän

luonaan tahi piti heistä muutoin huolta kuin paikkaamalla rikkinäisiä

vaatekappaleita, hillitsemällä heidän meluaan tahi kurittamalla

milloin vikoja oli oikaistava. Rafaelin luonnossa oli sitä

alkuperäisyyttä, joka luottavaisuudessaan tuottaa lapsille iloa, ja

hän tunsi halua rakastaa ja saada rakkautta. Sellaisen vainuavat

lapset heti. Angelikaa lapset sitoivat, olivat tiellä ja haitaksi --

nyt enemmän kuin koskaan ennen. Sanoaksemme suoraan: Rafael oli nyt

hänelle kaikki.

Se oli merkillistä ihastusta, joka aina syntyi uudelleen milloin

mistäkin syystä. Hänen hellyydellään ja ihastuksellaan ei ollut

rajoja. Hän sijoitti tämän tunteensa semmoisenaan olemukseensa,

neuvokkaaseen kekseliäisyyteensä, hankkiakseen Rafaelille kaikkea

hyvää mihin hänen kätensä suinkin ulottui -- ja vielä enemmänkin.

Sitä oli hänen uhrautuvaisuutensa sekä päivällä että yöllä; jos

milloin mitä tarvittiin tahi tapahtui, niin se ilmeni erinomaisena

palvelemishaluna, jommoista voi osoittaa vain terve ja vahva ihminen.

Mutta _sanoin_ hän ei ilmaissut sitä, tuskinpa silmäyksinkään. Se

tapahtui vain silloin kun hänen täytyi taistella Rafaelista -- mutta

siihen se päättyikin.

Jos Angelika olisi voinut noudattaa samaa suuntaa parikaan viikkoa

kerrallaan ja samalla antanut hellittämättömän rakkautensa johtaa

itseään, -- niin olisi Rafael tässä voimakkaassa ilmapiirissä voinut

pelastaa avioelämästään sen, minkä äiti kaikesta huolimatta oli

pelastanut omastaan.

Miksi ei näin tapahtunut? Siksi että mustasukkaisuus, jonka hän oli

herättänyt eloon Rafaelissa ja joka ajoi Rafaelin hänen luokseen

-- vaihtoi olinpaikkaa. He eivät olleet kunnolleen alkaneet

avioliittoaan, kun _Angelika_ muuttui mustasukkaiseksi.

Ja oliko tämä mikään kumma? Vanhempi nainen -- olkoonpa voimakkain

personallisuus mitä ajatella saattaa -- voittaessaan nuoren,

muodissa olevan miehen kuin omansa konsanaan -- tietenkin tulee

elämään alinomaisessa pelossa että joku ottaa tämän miehen häneltä

pois. Hänhän oli itsekin ottanut hänet. Jos sanoisimme että hän

oli mustasukkainen jokaiselle ihmiselle, jonka kanssa he joutuivat

tekemisiin, vanhalle tahi nuorelle, miehelle tahi naiselle ja yleensä

jokaiselle, jonka Rafael tapasi, niin me liioittelisimme. Mutta

juuri tämä liioittelu väkevästi valaisee asiain todellista laitaa,

sillä tuo mustasukkaisuus oli _sitä laatua_. Hän ei kärsinyt että

Rafaelille oli olemansa ketään muita. Jos keskustelu jonkun muun

kanssa johti johonkin tunnelmaan, täytyi hänen ruveta sitä ohjaamaan;

hän ei saattanut jäädä ulkopuolelle. Hänen kasvonsa jäykistyivät,

hänen oikea jalkansa alkoi polkea, ja jollei tästä ollut apua, niin

nakkeli hän poikkipuolisia tahi hämmentäviä sanoja keskusteluun --

samantekevä, kuka Rafaelin kanssa keskusteli.

Jos tällöin sanottiin jostakin jotakin hyvää ja jos näkyi että Rafael

alkoi tuntea syttymistä tuota kehuttua kohtaan, niin puhalsi Angelika

tämän liekin sammuksiin -- kirjaimellisesti! Hänellä nimittäin

oli tapana puhallella, kohautella hartioitaan, nakella päätään,

pyöritellä jalkaansa. Aluksi Rafael luuli että Angelika tiesi

kaikista noista ihmisistä jotakin epäedullista, jotakin joka ansaitsi

puhaltamista, ja hän ihaili Angelikan puolta Norjaa käsittävää

tuttavapiiriä. Angelikan totuudenrakkauteen hän yleensä luotti kuin

varmimpaan asiaan tässä maailmassa. Hän uskoi että se oli rajaton,

sekin, niinkuin niin moni muu Angelikan ominaisuuksista. Hänhän sanoi

kursailematta julki kyynillisimmänkin ajatuksensa eikä teeskennellyt

millään tavoin. Mutta vähitellen selveni Rafaelille, että Angelika

sanoi täsmälleen sellaista, mitä hän tunsi tarvitsevansa sanoa,

sellaista mikä pisti hänen päähänsä kulloinkin vallitsevassa

mielentilassa. Hän ei kunnioittanut totuutta enempää kuin mitään

muutakaan.

Kun he eräänä päivänä istuivat päivällispöytään -- Rafael tuli

myöhään kotiin ja oli nälissään -- lausui hän ilonsa senjohdosta

että oli ostereita. "Ostereita!" huudahti hän, "ja juuri nyt! Mutta

eivätkö ne ole tällä haavaa kovin kalliita? -- "Pyh, se oli se

vanha nainen, tiedäthän, hän tahtoi että toisin niitä sinulle. Sain

ne melkein ilmaiseksi". -- "Sepä hauskaa. Sinäkin olet siis ollut

ulkosalla?" -- "Olinpa hyvinkin ja näin siellä sinutkin. Sinä kuljit

Emma Ravnin kanssa." -- Rafael kuuli heti äänestä, ettei hänellä

ollut lupaa kävellä Emma Ravnin kanssa, mutta hän sanoi kuitenkin:

"Niin, eikö hän olekin suloinen? Hänessä on jotakin niin raikasta

ja turmeltumatonta. --" -- "Hänessäkö? Häneltähän ajettiin sikiö

ennenkuin hän meni naimisiin." -- "Emmalta --! Emma Ravniltako?!"

-- Niin juuri, -- mutta kenen se oli, sitä en tiedä!" -- "Ei, mutta

tiedätkös Angelika, tätä minä en usko", sanoi Rafael juhlallisesti.

-- "Usko tahi ole uskomatta, mutta minä olin itse läsnä auttamassa

hänen äitiään; sehän tapahtui pensionissa! Voit siis arvata että minä

tiedän sen."

Rafaelin päähän ei olisi voinut pälkähtää, että kukaan ihminen

saattaisi mennä niin pitkälle että omasta päästään keksisi tämmöisen

valheen. Emman silmät, kirkkaat kuin vesi lähteessä, jonka pohjalta

pienimmätkin hiekkajyväset voidaan eroittaa, -- katsoivat nyt häneen

kaukaisuudesta, puhtaina ja viattomina. Hän ei käsittänyt kuinka

semmoiset silmät olisivat saattaneet valehdella. Hän ihan tunsi

itsensä sairaaksi tämän johdosta, hän ei voinut syödä, vaan nousi

pöydästä. Maailmahan on vain petosta, puhtainkin on saastaista.

Siitä päivin hän huomatessaan Emman tahi hänen valkohapsisen äitinsä

tulevan vastaansa, pyörsi toiselle kadulle välttyäkseen tapaamasta

heitä. Hän oli sydämestään kiintynyt sukuunsa; sen heikkoudet olivat

kaikkien nähtävissä, mutta myöskin sen kunnollisuus ja rehellisyys.

Tämä ainoa juttu turmeli hänen luottamuksensa, vahingoitti hänen

itsekunnioitustaan, hävitti hänessä paljon ja teki hänet paljoa

köyhemmäksi. Mitenkä _hän_ itse saattoikaan kelvata mihinkään, kun

noin antoi kaikkien pettää itseään?

Koko jutussa ei muuten ollut sanaakaan totta.

Rafaelin luottavaisuus oli Angelikan käsissä kuin lapsi

kotkankynsissä. Mutta se ei pysynyt niissä kauan.

Ajan mittaan Angelika nimittäin ei tässä, yhtä vähän kuin muussakaan,

saattanut noudattaa suhteellisuutta ja johdonmukaisuutta. Hän ei

muistanut seuraavana päivänä mitä oli sanonut edellisenä, sillä

joka päivällä oli tässä suhteessa omat tarpeensa, ja hän puhui

vain kuinka tarve kulloinkin vaati. Rafaelilla sitävastoin oli

erinomainen muisti, ja hänen matemaattiset kykynsä alkoivat suurella

varmuudella järjestellä todistusaineistoa Angelikaa vastaan.

Angelikan lahjat olivat enemmän sukkeluutta ja tarmokkuutta kuin

mitään muuta; niillä ei ollut perää eikä pohjaa eikä yhtenäisyyttä

ja ne noudattivat kaikessa hänen intohimojensa käskyjä. Senvuoksi

saattoi Rafael milloin tahansa murtaa hänen vastustuksensa. Mutta

joka kerta kun näin tapahtui, kävi selvästi ilmi että Angelika oli

taas tehnyt syntiä mustasukkaisuudessaan, ja tämä imarteli Rafaelin

turhamaisuutta, joka määräsi, ettei tuommoista pitänyt kovin

ankarasti tuomita eikä ottaa niin vakavalta kannalta.

Ehkäpä Rafael myöhemmin sai enemmänkin selville. Mustasukkaisuus oli

nimittäin vain yksi niistä verhoista, joihin Angelikan levottomuus

pukihe. Itse levottomuus pulppusi useammista lähteistä, juontui

useampien hermosolujen kapinallisuudesta.

Angelikalla nimittäin oli menneisyys ja hänellä oli hairahduksia.

Mutta molemmat nämä asianhaarat hän oli nyt kieltänyt ja eli

senvuoksi alinomaisessa pelossa, että joku saattaisi kertoa jotakin

Rafaelille. Sillä jos jotakin, nyt vainuttiin, niin käsitti hän että

se tapahtui häntä vastaan. Kaikki riippui vain siitä mitä Rafael sai

tietää, s.o. kenen kanssa Rafael joutui tekemisiin. Nimettömistä

kirjeistä hän ei välittänyt, koska ei Rafaelkaan niistä välittänyt;

mutta lisäksihän saattoi julkisesti esiintyä ilkeitä ihmisiä

salamielisine viittauksineen.

Hän huomasi että Rafaelkin osittain alkoi karttaa lukuisia

ystäviään; hän ei ymmärtänyt mistä syystä, vaikka syy oli se että

Rafaelkin tunsi, että nämä tiesivät Angelikasta enemmän kuin hänen

itsensä oli hyvä tietää. Hän huomasi että Rafael keksi nerokkaita

verukkeita välttyäkseen näyttäytymästä hänen kanssaan ulkosalla.

Tämänkin hän selitti väärin; hän ei ymmärtänyt että Rafael omalla

tavallaan pelkäsi yhtä paljon kuin hänkin ihmisten puheita. Hän

luuli että Rafael alkoi etsiä toisten naisten seuraa. Jollei

ympäristössä syntynyt mitään muuta, niin syntyihän ainakin juoruja.

Ja tästä syystä hän alkoi ilkeästi vainota jokaista, jonka kanssa

Rafael vain joutui puheisiinkaan; jos nämä olivat saattaneet hänet

epäluulonalaiseksi, niin joutuivatpa nyt itse samaan kadotukseen!

Hänellä oli hairahduksia, joita ei voinut tehdä olemattomiksi,

puuttui vain että hän alkoi niitä kartuttaa. Ja hän kartutti niitä

kiihkolla, joka olisi ansainnut paremmankin tarkoitusperän. Talossa

elettiin upeata elämää, pöytä oli alinomaa avoin ja rikkaasti

katettu; muutenhan ei Rafael viihtyisi kotona, hän sanoi, ja ehkäpä

ajattelikin. Hänen itsensä taas täytyi olla kaupungin hienoimmin

puettuja naisia, sitähän vaati hänen alinomainen kamppailunsa

yksinoikeudesta Rafaeliin. Tietysti hän sai kaikki "melkein

ilmaiseksi tahi ainakin maailman parhaalla kaupalla". Aina oli joku,

joka "melkein lahjoitti sen".

Rafael ei tiennyt kuinka paljon rahaa hän ansaitsi, ehkä juuri

senvuoksi että Angelika alinomaa tarvitsi milloin yhteen milloin

toiseen. Aluksi hän aikoi lähteä ulkomaille, mutta vaimo, joka ei

osannut kieliä, ja suuri perhe --! Täällä kotona -- sen hän pian sai

huomata -- ei hänellä enää ollut rahtuakaan ihmisten luottamusta, hän

ei voinut aloittaa mitään suurempaa, tahi odotti hän ennenkuin teki

ratkaisevan päätöksensä. Väliaikoina hän toimitti milloin mitäkin. Ja

tämä oli usein ala-arvoista työtä. Sekä ikävystyneenä että tehdäkseen

paljon hän alkoi laskea käsistään keskinkertaista -- ja jatkoi siten.

Aina hän lohduttautui sillä että tämä tapahtui vain "toistaiseksi".

Hänen tieteelliset harrastuksensa ja keksijävoimansa eivät päässeet

pitkällekään hänen nykyisen elämäntaakkansa painaessa. Mutta niiden

täytyi päästä kuitenkin! Nuoruuden turmiollisella kuvittelukyvyllä

hän punnitsi sekä aikaa että voimiaan; sen vuoksi hän ei itsekään

enää huomannut, että suuri perhe ja suuri talous painoivat häntä yhä

alemmas ja alemmas.

Jos vain saisin _rauhaa_, hän ajatteli, niin kestäisin kaiken ja

vielä enemmänkin. Hän tunsi omaavansa suuria voimia.

Mutta rauhaa hän ei saanut koskaan. Nyt nimittäin tulemme pahimpaan

elikkä oikeastaan tulokseen kaikesta mitä edellä on tapahtunut.

Angelikan ikuinen levottomuus synnytti ikuisen taistelun. Osaksi ei

Angelika kyennyt lainkaan hillitsemään itseään. Mielialan, epäluulon,

kireyden täytyi purkautua, ja hän käytti tähän jokaista pienintäkin

tilaisuutta. Osaksi taas ja erittäinkin tuo ainoa, koko elämää

hallitseva tuska Rafaelin menettämisestä ajoi hänet yhä kauemmaksi

siitä mitä hänen olisi pitänyt tehdä antaakseen rauhaa. Hän laski

talouden menemään sekaisin, antoi lasten olla omissa oloissaan; hänen

joutilaat voimansa suuntautuivat kokonaan Rafaelin kimppuun; hänen

mustasukkaisuutensa, pelkonsa ja hairahduksensa syöpyivät Rafaelin

luomisintoiseen sieluun, hävittivät hänen hyvän tuulensa, tuhosivat

hänen kauneudenrakkautensa ja luomispakkonsa.

Rafaelilla oli erikoisesti muuan suuri aate, jonka kanssa hän usein

kamppaili pääsemättä sen herraksi. Taistelu oli alkanut eräänä

päivänä Hellebergenen kukkulalla ja sitä oli jatkunut koko kesän.

Ja kummallista kyllä -- eräänä päivänä hän istui tehden jotakin

ikävystyttävää työtä ja Hellebergene ja Helene olivat hänen edessään

kevätauringon loisteessa... silloin aate antautui itsestään,

korkeana, hymyilevänä -- ja hän oli taas oma itsensä. Silloin hän

pyysi: "Anna minun nyt olla rauhassa kuukauden päivät; tässä on

rahaa; minulla on nyt syntymässä jotakin; minä tahdon ja minun täytyy

saada olla rauhassa! Yhdessä kuukaudessa minä pääsen niin pitkälle

että näen, onko aatteeni toteuttamisen arvoinen. Tämä aate ehkä

pelastaa meidät kaikki."

Viimeinen lause oli semmoista, jota Angelika ymmärsi. Ja nyt

Rafael sai rauhaa. Hänellä oli konttori kaupungilla, mutta usein

hän toi paperinsa kotiin illalla, sillä saattoi tapahtua, että

hänelle valkeni jokin asia hänen paraikaa jouten istuessaan tahi

maatessaan. Angelika hoiti häntä hyvin, jopa istuutui portaalle

hänen ovensa eteen estääkseen meluamista läheisyydessä, kun Rafael

nukkui päivällisuntaan. Tätä kesti kokonaista neljätoista -- 14 --

päivää. Silloin tapahtui että Rafael meni kävelemään ja että Angelika

tutki hänen papereitaan ja löysi piirustusten ja arviolaskelmain

ja kirjeiden seasta kerrankin jotakin. Se oli Rafaelin käsialaa ja

kuului:

"Hänessä oli enemmän äitiä kuin rakastajatarta, enemmän rakkauden

huolenpitoa kuin sen nautintoa. Tunteiltaan niin rikkaana hän ei

olisi tuhlannut sitä sinulle yhdellä kertaa, vaan äidillisesti

jakanut sinulle sitä koko elämäsi ajan. Ryöppyilevän kosken asemesta

purjehduskuntoinen virta. Hänen rakkautensa oli syvää, hiljaista

ihastusta, ei myrskyä. Sinä olit yksi ja _hän_ oli yksi; yhdessä

olisimme me tulleet voimakkaammiksi kuin rakastuneet tavallisesti

ovat."

Siinä oli enemmänkin, mutta Angelika ei raivoltansa voinut lukea

enempää. Oliko Rafael itse sepittänyt tuon kaiken, vai oliko hän vain

kopioinut sen jostakin.

Siinä ei ollut ainoatakaan korjausta, joten oli luonnollista että hän

oli sen kopioinut. Mutta joka tapauksessa siitä ilmeni missä Rafaelin

ajatukset liikkuivat.

Rafael tuli ääneti kotiin, meni suoraan huoneeseensa ja sytytti

kynttilän jo ennenkuin ehti saada päällystakkia yltään. Ja

seisaaltaan hän kirjoitti paperille pari kaavaa, avasi erään kirjan,

istuutui tuoliinsa ja teki nopeasti laskelman.

Silloin Angelika tuli, kumartui aivan lähelle hänen kasvojansa ja

sanoi kaameasti: "Kas sinäpä olet aika poju! Nyt minä tiedän mitä

sinulla on tekeillä. Kas tässä! Tässä ovat sinun salaiset ajatuksesi

-- sen emakon luona!"

"Emakon!" karjahti Rafael. Suuttumus sen johdosta että häntä oli

häiritty, että Angelika oli nuuskinut hänen papereitaan, että

Angelika oli löytänyt juuri tämän, ja lopuksi raa'asti lausuttu

häväistyssana hienoimmasta mitä hän tiesi olevan olemassa, ja ennen

kaikkea koko odottamaton hyökkäys vei hänet kokonaan pois suunniltaan:

"Mitä sinä uskallat --! Ketä sinä tarkoitat --?"

"Oh, elä sinä teeskentele, ukkoseni. Luuletko sinä etten minä ymmärrä

että se tarkoittaa sitä, joka maleksi siellä kartanossa sinut

saadakseen?"

Angelika näki että tämä puri. Sitten hän jatkoi: "Sitä kuvatusta,

joka jo lapsena oli suhteissa vanhaan mieheen."

Samassa Rafael jo kuristi häntä kurkusta ja painoi hänet pitkälleen

sohvaan, otettaan hellittämättä. Hän ei saattanut hengittää, hän

näki Rafaelin kasvot aivan omiensa yläpuolella, niillä värähteli

kuolemanraivo. Voima, viileys, jommoista hän ei ollut voinut

aavistaakaan, tuijotti häneen nauttien tiedosta että voi tappaa

hänet. Raivokkaan kamppailun jälkeen vaipuivat Angelikan kädet

velttoina sivuille ja hänen tahtonsa niiden keralla, vain silmät

olivat selko selällään pelosta ja uteliaisuudesta,... uskaltaisiko

hän todellakin? Kyllä, hän uskalsi. Angelikan silmissä musteni ja

jäsenet alkoivat värähdellä...

"Sinä olet ottanut _minun_ omenani, kuuletko", kuului samassa lapsen

ääni viereisestä huoneesta, hento, lepertävä ääni. Se kaikui tänne

ulkoa, viattomimmasta rauhasta mitä on maan päällä. Ja se pelasti

Angelikan hengen.

Rafael syöksyi ulos. Ja kun hänestä luopui tuo, joka ikäänkuin

takaapäin oli ottanut haltuunsa kaikki hänen voimansa ja käyttänyt

häntä kuin ratsastaja hevostaan, ei hän oikeastaan pelästynyt;

tyydytyksen tunne sen johdosta että Angelika vihdoinkin oli saanut

tuta hänen voimaansa, oli siksi suuri.

Mutta vähitellen tapahtui käänne. Mitä, jos hän olisi tappanut

Angelikan! Ja olisi joutunut elinkautiseen vankeuteen -- --!

Oliko tämä mahdollisuus tullut hänen elämäänsä? Voiko tämä tapahtua

toistamiseen?

Ei, ei, ei, kuului vastaus. Ei, ei, ei! -- Kummallista: hän alkoi

sääliä Angelikaa. Kuinka kauhea Angelikan olo mahtoikaan olla

ennenkuin hän voi tulla niin ilkeäksi ja ennenkuin hän voi ajatella

niin ilkeästi viattomista ihmisistä! Ja kuinka pahalta Angelikasta

mahtaa tuntua ollessaan tällainen häntä kohtaan, jota rakastaa

ylitse kaiken, joka on ainoa, minkä hyväksi hän elää! Pitkän pitkä

laskelma seurasi -- siinä oli hänen vikojaan, Angelikan vikoja ja

muiden vikoja -- ja se vilvoitti ja se järjesti ajatukset. Parin

tunnin kuluttua hän jo kykeni menemään kotiin, jossa löysi Angelikan

itkun raukaisemana vuoteessa, valmiina ensi hetkessä kietomaan

kätensä hänen kaulaansa. Hän kumartui Angelikan puoleen sadoin

anteeksipyynnöin, sanoin, suudelmin, syleilyin.

Mutta tämän näytelmän mukana pakeni aate tipo tiehensä! Sen

synnyinhetken korkeaa hiljaisuutta oli häiritty; Rafael ei saanut

sitä enää myöhemmin kiinni. Ja pian hänestä tuntui vastenmieliseltä

ajaa sitä sen enempää takaa; hän sulki sen ajatusuoman kokonaan --

ja ryhtyi jälleen ansaitsemaan rahaa. Tarjolla oli juuri jokin työ,

jonka Angelika oli vainunnut.

Taas takaisin loppumattomaan kulumiseen; nyt vihdoinkin alkoi tulla

hämmennystä: kuormajuhdaksi alennetun ajeluhevosen sekaannusta. Tämä

pahensi kotoisia näytelmiä. Yhteentörmäyksillä ei ollut ylipäänsä

enää rajoja. Eikä liioin enää tarvittu sanoja niiden syntymiseksi;

liike, ilme, jopa vaikeneminen sen johdosta mitä Rafael sanoi, riitti

esiinkutsumaan mitä hirveimmän mylläkän. Ennen he muiden ihmisten

läsnäollessa olivat hävenneet; nyt oli samantekevää olivatko he

yksinään vai eivätkö. Ennenpitkää ei Rafael, mitä sanojen karkeuteen

tahi taisteluaiheiden mitättömyyteen tulee, ollenkaan jäänyt jäljelle

Angelikasta, pikemmin päinvastoin. Hänen vapaa mielikuvituksensa

ja luomisvoimansa pursuivat nyt ilmoille tällä alalla. Täällä ne

heittivät kuperkeikkoja, täällä ne polkivat lokaan monia elämän

kauniita lahjoja. Täällä Rafael ylipäänsä luopui toivomasta

minkäänlaista onnea edes päiväkseen.

Hänen kaipauksensa ja kärsimyksensä juoksivat kilpaa hänen

intohimoisuutensa kanssa. Milloin olivat edelliset, milloin

jälkimmäinen vähän edellä. Epätoivon aihe oli aina sama: että hänelle

oli _voinut_ käydä näin. Entä jos karkaisi? Siitäkään ei voisi tulla

mitään. Suhde oli alunpitäen; vedonnut hänen rehellisyyteensä ja

kunniantuntoonsa, lapset olivat tulleet hänelle hyvin rakkaiksi, ja

hänen äitinsä esimerkki sanoi hänelle: kestä loppuun, kestä loppuun!

Ihmisten yksimielisen ennustuksen, että tämä avioliitto purkautuisi

yhtä nopeasti kuin se oli solmittukin, hän tahtoi saattaa häpeään.

Sitäpaitsi: nythän hän tunsi Angelikan liian hyvin tietääkseen, ettei

hän ehtisi saada eroa Angelikasta ennenkuin tämä puukko kädessä olisi

nylkenyt hänet. Hän ei päässyt irti.

Alusta alkaen oli tässä kysymys kunniasta ja velvollisuudesta.

Kunniasta ja velvollisuudesta lasta kohtaan, jonka piti tulla --

mutta jota ei tullutkaan.

Tässä piti tehdä kauhea syytös. Mutta keskellä murhenäytelmää

tapahtui niin hupaisesti, että syytös hyvin kätevästi käännettiin

häntä itseään vastaan! Angelika voi kyllä todistaa kykenevänsä

lapsia saamaan; mutta todistakoon Rafael itsestään samaa! Jos

Angelika oli erehtynyt, niin oli syy Rafaelin! -- Rafael ei lopuksi

enää uskaltanut mainita asiasta, sillä silloin hän aina sai kuulla

huikentelevasta nuorenmiehen-elämästään; tämä elämä oli syynä siihen

ettei Angelika saanut lapsia!

Mitä kauemmin tätä elämää kesti, ja mitä tunnetummaksi se tuli, sitä

käsittämättömämmältä ihmisistä tuntui, ettei liitto purkautunut. Ja

käsittämättömältä se tuntui Rafaelistakin toisinaan, unettomina öinä.

Mutta niinhän on, että se joka tekee tuhannen pientä kapinaa, ei

kokoo voimiaan yhteen ainoaan suureen. Loppumaton taistelukin sitoo,

sillä siihen tarvitaan kaikki voimat.

Rafael alkoi köyhtyä. Kaikin tavoin kuluttava yhdyselämä ja ankara

työnteko sen ohella sai aikaan, ettei hän ansainnut enempää kuin

päiväisen tarpeen. Vähitellen hänestä luopui sekä aloitekyky että

tahto.

Hänen olonsa muuttui kummalliseksi: hänellä oli hallusinatsioneja,

näkyjä. Hän näki niissä itsensä, isänsä, äitinsä, -- kaikki kuvat

olivat mieltä järkyttäviä. Unissaan hän näki mitä hirveintä; hänen

käyttämätön mielikuvituksensa ja joutilas luomisvoimansa kostivat

tällä tavoin. Ja tämä kaikki uuvutti häntä.

Hän ihaili Angelikan tukevaa terveyttä. Angelikalla oli petoeläimen

ruumiinrakenne ja elintoiminnat. Mutta kuitenkin saattoi Rafael

hänessäkin huomata muutoksia -- ainaiset taistelut ja sovinnon

teot toivat niin monenlaisia seikkoja näkyviin. Angelika ei

valittanut sanallakaan -- sellaista hän ei osannut --; mutta hän

itki ja heittäytyi surunsa valtaan niin täydelleen kuin vain

epätoivoisin ihminen voi tehdä. Hänen luontonsa oli väkevä ja hänen

rakkaudentaistelussaan ei ollut uskoa. Elämäntäyteyden kauneutta

tässä kaikessa oli, jopa silloinkin kun hän oli häijyimmillään;

hurjan ihmissielun vapautuminen kahleistaan heijasti traagillista

valohohdetta.

Eräänä päivänä Rafael tapasi sukulaisensa virastonpäällikön.

Tavallisesti he karttoivat toisiaan, mutta tänään tämä pysähdytti

hänet. "Kuulehan Rafael", sanoi pieni, hento mies hermostuneesti

liikehtien, "minä olin menossa sinun luoksesi."

"No, mistä on kysymys?" --

"No niin, minä näen, että sinä aavistat sen. Äidiltäsi on tullut

kirje."

"Äidiltä --!"

He eivät äidin kanssa olleet vaihtaneet sanaakaan aina siitä lähtien

kun äidin viimeinen sähkösanoma saapui.

"Se on pitkä kirje. Mutta hän on pannut ehdon."

"Hm, hm, vai ehdon."

"Niin, älähän nyt suutu, ei se kannata. Se on vain se, että sinun on

matkustettava pois kaupungista, mihin vain itse tahdot, kunhan menet

rauhalliseen paikkaan. Ja siellä tulee sinun lukea se."

"Sinä kai tiedät mitä se sisältää?"

"Minä tiedän mitä se sisältää. Takaan sen".

Rafael ei ymmärtänyt, mitä toinen tällä tarkoitti, eikä liioin,

miksi tämä näytti olevan niin järkytetty. Mutta sama tila tarttui

häneenkin. Jos hänellä olisi ollut rahoja ja jos hänellä juuri

tänään olisi ollut vapautta, niin olisi hän matkustanut heti. Mutta

hänellä ei ollut rahaa -- enempää kuin hän tarvitsi tämäniltaiseen

juhlaan. Hänellä oli jo pääsyliput taskussaan. Hän oli luvannut viedä

Angelikan juhlaan, ja lupauksensa hän tahtoi pitää, sillä se oli

annettu suuressa sovintokohtauksessa. Valkea silkkileninki oli ollut

näiden viimeisten rauhallisten päivien öljypuunlehti. --

Angelika olikin harvinaisen sievä, kun hän illalla astui suureen

juhlasaliin miehensä käsikynässä, korkeana ja täyteläisenä. Hän tunsi

tunnelman; hänen nopeat silmänsä mittasivat lämpötilan. Varmalla

ylevyydellä hän ohjasi joko sinne, missä tahtoi iloita, tahi sinne

missä halusi suuttua.

Rafael ei ollut varma. Ylipäänsä hän ei ollut halukas esiintymään

Angelikan kanssa julkisissa tilaisuuksissa, ja viime aikoina oli

Angelika suorastaan valinnut julkisia paikkoja kohtauksilleen.

Ja lisäksi Rafaelia hermostutti ajatus, mitä äidillä mahtoi

olla hänelle sanomista. Vähän ennen lähtöä hän oli koettanut

lainata rahaa kahdeltakin taholta, mutta oli kummastakin saanut

anteeksipyyntöjä, mutta ei rahaa. Se oli nöyryyttänyt kovasti. Tämä

levoton tila aiheutti, että hän (niinkuin hermostuneet niin usein)

tuli yltiöpäiseksi, jopa päätti huvitella aika tavalla. Ja jotta

aivankuin pieni pilkahdus entistä onnea välkähtäisi hänelle sinä

iltana, tapasi hän ystävänsä ja sukulaisensa ulkomailta, Hans Ravnin

-- nuorine baijerilaisine rouvineen. He olivat juuri saapuneet

kaupunkiin. Kaikki kolme ihastuivat tavatessaan toisensa. "Muistatko

sinä", sanoi Hans Ravn, "kuinka monta kertaa sinä lainasit minulle

rahoja, Rafael?" Hän veti Rafaelin syrjemmäs. "Nyt minä uin pinnalla,

minä olen rikkaissa naimisissa ja vieläpä kaikkein rakastettavimman

ihmislapsen kanssa. -- Voi, jospa tuntisit hänet!" -- "Ja kaunis

näkyy hän myös olevan!" -- "Ja kaunis on hän myöskin -- -- ja

tulinen. Minä olen, niinkuin näet, Norjan onnellisin mies." Vedet

nousivat Rafaelin silmiin. "Etkö sinä ole onnellinen, Rafael?" --

"En aivan niin onnellinen kuin sinä." Hän meni puhumaan erään toisen

tuttavan kanssa, -- mutta palasi sitten takaisin. -- "Sinä sanoit,

Hans, että minä usein lainasin sinulle rahoja -- -- --" Tarvitsetko?

Tahdotko sinä, Rafael? Kuinka paljon? -- Voitko luovuttaa 200

kruunua?" -- "Tässä saat ne! -- Ei, tulehan, niin otamme samppanjaa

tapaamisen kunniaksi! -- Ei, rouvia emme ota mukaan", lisäsi hän kun

Rafael katsoi sinne, missä nämä keskustelivat. "Niin, emme ota rouvia

mukaan!" nauroi Rafael, hän ymmärsi tarkoituksen, ja nyt hän tahtoi

käyttää vapauttaan.

He saapuivat takaisin saliin hilpeinä, suuriäänisinä, ja Rafael

kutsui nuoren rouva Ravnin tanssiin. Tämän kaunis olemus, raikas

leikillisyys ja erikoisesti ihastus miehensä sukulaisiin sai Rafaelin

heti valtoihinsa. Seuraavankin tanssin he tanssivat yhdessä, ja

senjälkeen he hymyillen keskustelivat. -- Myöhemmin illalla, kun

piti käydä illalliselle, löysi kumpikin ystävyksistä puolisonsa. He

tahtoivat istua yhdessä. Rafael näki jo kaukaa, että Angelikan kasvot

olivat yhtä ainoata myrskypilveä. Hän raivostui tästä sanomattomasti,

sillä näin aiheettomasti ei häntä oltu koskaan syytetty. Ja ettei hän

koskaan saanut tuntea jakamatonta, ehjää iloa! Mutta hän tyytyi vain

huomauttamaan: "Nyt minä pyydän, että sinä käyttäydyt ihmisiksi." --

Mutta sitä ei Angelika lainkaan aikonut tehdä. Rafael oli jättänyt

hänet paikoilleen istumaan, kaikki näkivät sen; hänen täytyi saada

kostaa. Hans Ravnin -- ja varsinkaan tämän rouvan -- hilpeyttä hän

ei voinut sietää; sitten hän iski -- kerran, kaksi kertaa, kolme

kertaa ja joka kerralla Hans Ravnin kasvojen ilme muuttui yhä

kummastuneemmaksi. Rajuilma olisi kenties mennyt täysin puhkeamatta

ohitse, sillä Rafael väisti iskut joka kerta, jopa hän teki niistä

hyväntahtoista pilaa, niin että seurue tuli hyvälle tuulelle, ja

silloinhan mikään ei pure.

Mutta Angelika koetti toista keinoa. Kuten on kerrottu, oli hänellä

ärsyttäviä ilmeitä, merkkejä ja liikkeitä, jotka vain Rafael tunsi.

Näillä hän alkoi nyt. Sitten hän pilkkasi Rafaelille kaikkea mitä

muut sanoivat, ja erittäinkin mitä Rafael sanoi. Rafael ei voinut

olla katsomatta häneen, ja joka kerta sattui pisto -- kunnes Rafael

keskellä toisten hilpeyttä -- ja kaikella sanaan liittyvällä

sydämellisyydellä ja rakastettavuudella sanoi hänelle: "Senkin

vanha tamma!" -- "Tamma, was ist das?" kysyi ulkomaalainen rouva,

silmät lystikkäässä väikkeessä. Tämä muutti aseman määrättömän

koomilliseksi, jopa itse Angelikankin täytyi hymyillä, ja kaikki

luulivat, että tilanne nyt oli korjaantunut lopullisen ja viho

viimeisen kerran.

Ei, -- vaikka ilmetty saatana olisi istuutunut heidän keskelleen,

niin Angelika ei antanut perään. Keskustelu vilkastui jälleen, ja

juuri kun se oli vilkkaimmillaan, puhalsi hän sille, mille muut

hymyilivät, -- ja sen huomasivat kaikki. Seurue tuli hämilleen

Rafael loi häneen raivokkaan silmäyksen, ja silloin puhalsi hän

taaskin: "Senkin nulikka!" hän sanoi. Tästä alkaen Rafael antoi

kiihkeitä vastauksia. Tästä lähtien hän ei jättänyt ainoatakaan

elettä kostamatta, -- kovasti, ilkeästi kostamatta. Hän muuttui vielä

pahemmaksi kuin Angelika. -- "Mutta Jumala varjelkoon", sanoi lopulta

kiltti Hans Ravn, "kuinka sinä oletkaan muuttunut, Rafael!" Ja Hansin

rouvan ihanissa, rakastettavissa silmissä oli ilme, jota Rafael ei

sittemmin koskaan unohtanut. Rafael kalpeni kovasti. "Ja, ich kann

es nicht mehr aushalten", sanoi nuori rouva Ravn, kyynelet kihosivat

hänen silmiinsä ja hän nousi pöydästä. Mies nousi heti myöskin ja

vei hänet pois. Rafael ja Angelika jäivät istumaan paikoilleen,

lähinaapurit katselivat heitä ja kuiskailivat keskenään. Häpeissään

ja raivoissaan loi Rafael katseensa Angelikaan, -- joka nauroi.

Rafaelin silmissä muuttui kaikki punaiseksi, hän tunsi hurjaa halua

kuristaa Angelikan tässä kaikkien nähden. Niin, kiusaus sai hänet

siinä määrin valtoihinsa, että hän uskoi ihmisten huomaavan mitä hän

aikoi. "Ettekö voi hyvin, Kaas?" kuuli hän jonkun sanovan vierellään.

Hän ei jälestäpäin muistanut kuka oli kysyjä, tahi vastasiko hän, ei

myöskään kuinka hän tuli ulos. Mutta vielä kadullakin hän ajatteli

mitä suurimmalla mielen nautinnolla, minkälaista olisi kuristaa

Angelika, -- taas nähdä hänen kasvojensa muuttuvan sinisiksi,

nähdä hänen käsiensä velttoina vaipuvan sivuille, hänen silmänsä

selkoselällään kauhistuksesta. Sillä kuitenkin hän kerran tulee sen

tekemään! Hänen elämänsä tulee päättymään vankilassa, se kuului hänen

luonteeseensa yhtä varmasti kuin että hänellä oli insinöörilahjoja,

jotka hän oli hukannut.

Neljännestuntia myöhemmin hän seisoi tähtitornin luona. Hän etsi

taivaalta tähtiä, mutta taivas oli pilvessä. Hän tunsi olevansa niin

hikinen, että vaatteet tarttuivat ruumiiseen kiinni, ja kuitenkin hän

samalla haavaa tunsi että häntä palelsi. Tämmöinen tulevaisuus sinua

odottaa, sinussa hyytyy kaikki.

Silloin tapahtui, että uusi -- siihen saakka käyttämätön voima, joka

oli ollut kätkössä kaiken muun alla -- purkautui ilmoille ja otti

ohjaajavallan. "Sinä et enää saa mennä kotiin hänen luokseen. Nyt se

on lopussa, poika; nyt en siedä sitä enää enempää!"

Mitä se oli --? Mikä ääni se oli? Se kuului tulevan aivan kuin hänen

ulkopuoleltaan. Oliko se hänen isänsä ääni? Miehen ääni se oli, ja

se sai hänen ajatuksensa selvenemään ja mielensä rauhoittumaan. Hän

kääntyi, hän meni suoraan lähimpään hotelliin tuntematta tuskaa,

arvelematta hetkeäkään. Jokin uusi alkaa nyt. Ja senjälkeen hän

nukkui sikeästi kolme tuntia, ensikerran pitkistä ajoista unien

vaivaamatta.