Seuraavana päivänä edellä puolisten hän istui Ejdsvoldin aseman
pienessä lasipaviljongissa. Äidin kirjepinkka oli avonaisena hänen
edessään; siinä oli suuri joukko papereita, ja nyt hän oli lukenut ne
lävitse.
Luonto harmaan kylmänä syyssumussa; harjanteita ei vielä näykään.
Taontaa tehtaissa oikealla ja siihen sekoittunutta ratasten räminää
sillalta, junan vihellys vasemmalta, kahvikuppien kilinää sisältä
ravintolasta -- näkyjä ja ääniä, jotka porisivat luetun tekemän
vaikutuksen ympärillä. --
Siitä alkaen kuin hänen äitinsä sai kuulla, ettei Angelika ollutkaan
ollut raskaana, ryhtyi hän keräämään Angelikasta kaikkea, mikä vain
oli mahdollista saada käsiin. Kaikkialla läsnäolevan ja peräti
sitkeän suvun avulla olikin tämä onnistunut niin laajassa mitassa
ja semmoisin yksityisseikoin, ettei kukaan tutkintotuomari olisi
päässyt niin pitkälle. _Tässä_ oli nyt kirjeitä, selvityksiä, monia
todistajia, jotka tarvittaessa halusivat mennä asiastaan valalle;
vielä oli siinä Angelikan alkuperäisiä kirjeitä, ajattelemattomia
kirjeitä, jollaisia tämä intohimoinen ihminen kaikista laskelmistaan
huolimatta saattoi kirjoittaa, tahi myös hyvin harkittuja kirjeitä,
jotka olivat kokonaan ristiriidassa jonakin toisena aikana
kirjoitettujen harkittujen kirjeitten kanssa. Nämä asiakirjat
olivat vain osia äidin laajoista tutkimuksista. Se oli siis
äiti, joka oli ohjannut muitten vainua ja sitten koonnut kaiken
kokonaisuudeksi. Matemaattisella tarkkuudella oli tässä järjestettynä
kaikki mitä tiedettiin ja myöskin mitä ei tiedetty, mutta mikä oli
hyvin todennäköistä. Ei ainoatakaan huomautusta oltu liitetty, ei
ainoatakaan suorastaan Rafaelille kohdistettua sanaa.
Se osa näistä tiedoista, mikä koskee Angelikan menneisyyttä, ei
kuulu meihin. Se osa, joka koski hänen suhdettaan Rafaeliin, alkoi
todistuksella että ne nimettömät kirjeet, jotka aikoinaan olivat
estäneet kihlauksen Helenen kanssa, olivat Angelikan kirjoittamia.
Tämä ainoa ilmoitus kaiken edellä kuvatun kera antaa aavistuksen
siitä valtavan nöyryyttävästä tunteesta, joka nyt otti Rafaelin
valtoihinsa. Mikä hän oli, jota voitiin tuolla tavalla vetää nenästä
ja joka voitiin tappaa kuin vangittu eläin? Kuinka kaikki se, mikä
hänessä oli huonoa sekä kaikki se, mikä oli hyvää, saattoikaan viedä
hänet näin pitkille harhapoluille? Kuin tolkuton mielipuoli oli hän
juossut syrjään; hän ei ollut nähnyt eikä ajatellut mitään, ennenkuin
hän oli loitolla kaikesta, mikä oli hänen omaansa ja kaikesta mikä
oli hänelle rakasta.
Hän istui tässä taas saman ankaran hikoilun ahdistamana kuin
viime yönä; häntä alkoi kauheasti vilustaa. Senvuoksi hän juoksi
huoneeseensa ja lukitsi paperit matkalaukkuunsa. Sitten hän juoksi
pois, hyppäsi maantieltä ja kiisi metsiin päin. Ihmiset pysähtyivät
ja jäivät tuijottamaan tuon pitkän miehen jälkeen.
Mutta hän, joka juoksi, toisti itsekseen: "Mikä sinä olet, poikani,
mikä sinä olet?" Pian kysyi hän sitä samaa puutarhoilta, joita oli
täällä niin runsaasti, sitten yksityisiltä puilta. Jopa hän lopuksi
kysyi sitä sumultakin, joka juuri pakeni mailta: "Mikä minä olen, --
voitko sanoa sen minulle?" Märkä, liukas ruohokenttä makasi puoleksi
kuihtuneena ja ärsytti häntä. Perunapellot, jotka olivat mustia
sadonkorjuun jälkeen, kynnetyt peltomaat, varisseet lehdet ärsyttivät
häntä.
Sinä et saa olla se mikä sinä olet; sinä et saa tehdä sitä, mitä sinä
osaat tehdä; sinusta ei voi tulla sitä, mitä sinusta piti tulla!
Niinkuin sinä -- niin teki sinun äitisikin sinun edestäsi. Poikkesi
sivutielle. Ja sinun isäsi niinikään. Suoraan, suoraan tiheikköön!
Kuka tietää, eivätkö heidän äitinsä ja isänsä tehneet samoin heidän
puolestaan. Tässä on suuren perheen vesa, josta ei koskaan tule
sitä, mitä siitä piti tulla. Jokin erikoinen vie meidät kaikki pois
tieltä, mutta jokainen meistä joutuu harhaan. Minkätähden käy niin?
Ja meillähän on sitäpaitsi suurempi tehtävä kuin useimmilla muilla.
Mutta toiset ajavat selvää maantietä aina onnensa talon portille
saakka, -- me taas poikkeamme maantieltä ja menemme metsään --
enkö ole metsässä nyt itse? Pois maantieltä ja metsään, niinkuin
tottelisin sisäistä käskyä. Olenko tullut syvälle metsään? Hän näki
ympärillään koivuja ja pihlajia ja muuta kellastunutta lehtimetsää.
Se seisoi märkänä yltympärillä, ikäänkuin hänen suruaan odottaen.
Niin, niin, se tahtoo nähdä minun riippuvan täällä -- niinkuin
Absalom riippui pitkästä tukastaan.
-- Hän tuskin ehti saada tämän vanhan kuvan esiin, kun hän pysähtyi
ja tunsi ikäänkuin väkevä käsi olisi tarttunut häneen; tästä hän ei
saanut juosta pois, vaan piti ajatella perusteellisesti. Ja mitä
syvemmin hän ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli, että _Absalomin
tarina olikin hänen oma tarinansa_.
Se alkaa kapinalla,... sillä se tietysti alkaa, se, joka johtaa pois
valtatieltä, johtaa himoihin ja niiden tyydyttämiseen. Se on juuri
niin. Sitten himot kasvavat korkeammiksi kuin kutsumus.
Sitten tapaukset vievät aloitteelta voiman. -- -- Mutta tekihän
Davidkin kapinan. Miks'ei, hiidessä, David joutunut tukastaan
riippumaan? Kyllä se kai oli vähintäin yhtä pitkä kuin Absalomin
tukka. Oh, sehän oli niin täpärällä Davidillekin monta kertaa.
Aina vanhuuteen saakka. Mutta Davidin keskittävät voimat olivat
liian suuret. Hänen tarmonsa oli ja pysyi valtavan suurena; se
alisti valtaansa kapinalliset voimat; ne saivat paeta hänen
luotaan kauas himoihmisten luokse. Hänen elämässään sattui vain
lomapäivähuvimatkoja, jotka antoivat sille runoutta. Kutsumusta ne
eivät järkyttäneet. Ohoo, se oli Davidissa niin voimakas, että hän
otti himot luokseen ja ravitsi itseään niillä! Ja kuitenkin oli niin
täpärällä -- monta kertaa!
Kas tätä juuri en minä, kurja kaksoisolio, osaa! Senvuoksi minä
riipun. Pian on mies keihäineen minun kimpussani.
Nyt lähti Rafael juoksemaan tiheimpään metsään; todennäköisesti hän
tahtoi paeta keihäsmiestä. Hän saapui alas kapeaan laaksonotkoon
kahden suuren mäen välissä, ja siellä oli hyvin varjoisaa. Voi
kuinka hänen oli jano, kuinka hirveästi jano! Hän pysähtyi ja
mietti: kuinkahan saisin vähän juotavaa? Tuolla kuuluikin puron
solinaa, ja hän läksi juoksemaan ääntä kohden. Samassa tuokiossa
ilmestyi metsään aukeama. Hän ei mennytkään purolle, sillä aukeamassa
oli jotakin, joka hämmästytti häntä. Aurinko oli tullut esiin ja
valaisi puitten latvoja, jättäen syvät varjot alemmas. Näkikö hän
jotakin? Hänestä tuntui, että hän näki oman itsensä -- ei aivan
aukeamassa, vaan sen reunalla, varjossa erään puun alapuolella. Hän
riippui siellä hiuksistaan! riippui siellä ja heilui hiljaa, hän
oli pitkä, mutta hänellä oli yllään lapsuutensa mekko ja tiukasti
ruumiinmukaiset housut. Hän koetti kierittää tukkaansa vapaaksi;
tukka oli punainen ja vanukkeinen. Mutta etäämpänä hän näki selvästi
toisenkin riippumassa; se oli hänen äitinsä jäykkänä ja tahdikkaana,
ikäänkuin heiluisi hän soiton mukaan. Ja, Jumala paratkoon, tuolla,
vielä etäämpänä, riippui leveänä ja juurevana hänen isänsä harvoista,
ohuista niskahaivenistaan ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja
murheelliset niinkuin ne kuolinvuoteella olivat olleet. Ei muuten
ollut niin kovin sääli kumpaakaan heistä, hehän olivat niin vanhoja;
mutta häntä itseään oli kovin sääli, sillä hän oli niin nuori.
Sitäpaitsi ei hänellä koskaan ole ollut mitään hyvää, ei edes
lapsena. Jotakin, joka oli särjetty, oli ollut, jotakin, joka oli
tehnyt hänet apeamieliseksi tahi joka oli peloittanut häntä, tahi
piti häntä epävarmuudessa itsestään, alinomaisessa jännityksessä.
Hän ei koskaan ollut saanut käydä käsiksi pääasiaan, hiljaisessa
luonnollisessa rauhassa. Aina tuli jotakin tielle. Vain kerran
tapahtui poikkeus -- hänen tavatessaan Helenen!
Hänestä tuntui, että hän istui tytön kanssa venheessä lahdella,
ilmassa säteili ja metsässä visersi, ja hän oli ylhäällä kukkulalla
Helenen kanssa, mäntytaimistossa. Helene selitti, että niiden
menestyminen riippui huolenpidosta. -- --
Hän meni suoraan purolle juodakseen, asettui pitkälleen ja
kurkoittihe veden puoleen. Silloin sai hän nähdä omat kasvonsa. Mistä
se johtui? Niin paistoihan aurinko takaa, tietysti!
Omat kasvonsa hän sai nähdä. Herra Jumala, kuinka ne olivat tulleet
isän kasvojen näköisiksi!
Tänä viimeisenä vuotena hän oli alkanut tulla kovasti isänsä
näköiseksi, niin olivat ihmiset sanoneet. Hän näki selvästi, millä
ilmeellä äiti sen sanoisi. Mutta iankaikkinen Jumala, oliko hänellä
jo harmaa tukkakin? Oli, sitä oli jo viljalti; -- niin tiheässä,
ettei hänen tukkansa enää ollut punertava, vaan harmahtava! Sitä ei
kukaan ollut sanonut hänelle. Oliko hän kärsinyt niin paljon? Ja
niin vähän ennättänyt huomata sitä, että Hans Ravnin lause: "Kuinka
sinä oletkaan muuttunut, Rafael!" säikähdytti häntä. Varmaankin
hän oli oppinut olemaan tarkastelematta itseään tuossa ainaisessa
tappeluelämässä. Siinähän ei punnittu sanoja enempää kuin tekojakaan.
Ja sitten tuo ikuinen levottomuus. Tietysti hän ei ollut joutanut
ottamaan huomioonsa kaiken vaikutusta häneen itseensä. Jos puro olisi
ollut vähän syvempi, olisi hän antautunut sen vietäväksi. --
Hän nousi ja jatkoi kulkuaan, nopeasti, yhä nopeammin. Milloin tämän,
milloin tuon hän näki riippuvan metsässä; hän ei enää uskaltanut
katsella sivuilleen. Ja olikos se mikään kumma? Että useammat kuin
hän ja hänen sukunsa poikkesivat valtatieltä ja pitivät metsiä ja
puitten oksia parempina. Hän oli ollut epäoikeudenmukainen itseään ja
vanhempiaan kohtaan, sillä eiväthän he olleet yksin, heitä oli täällä
suuri seurue! Mitäpä taitamattomat ihmiset saattavat sanoa muuta kuin
juuri sitä, että se tässä maailmassa saa voiton, joka ei saisi sitä
saada?
Enemmän kuin puolet ei pääse perille; enemmän kuin puolet voimista
menee hukkaan.
Tänne, näihin metsikköihin, näille kukkuloille, jotka kohoavat
toinen toisensa vieressä, jyrkkäpiirteisinä ja järjestyksessä
kuin urkupiiput, tänne juoksi kerran myöskin Henrik Vergeland. Ja
täpärällä oli hänenkin, -- täpärällä!
Kummakos, että Ravnit kokoontuivat tänne! Heh, täällähän riippui niin
monia muitakin.
Ahaa, tämä hänen täytyy kirjoittaa äidille! joka oli lähtenyt
hänen luotaan ainiaaksi, joka hylkäsi hänet silloin kun hänen
onnettomuutensa mitta oli kukkuroillaan, jolle oli tärkeintä oman
personansa pyhyyden säilyttäminen, oman uhmansa vartioiminen,
suuttumuksensa vireilläpitäminen, halveksuntansa kostavana
säilyttäminen, -- -- hoo, miten pitkä tukka, -- hoo, kuinka äiti
riippuu lujassa! Eipä äiti vaan olekaan leikannut hiuksiaan. Mutta
kärsimys ja kuolema, nyt hän saakoon osansa! Nyt piti kaivettaman
esiin muistoja ajassa niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi
muistaa. Nyt tahtoi hän kerrankin valaista äidille äitiä itseään! Nyt
hänellä oli siihen sekä voima että oikeus!
Hänen luovat lahjansa olivat olleet niin kauan kätkössä kaipauksen
tympeän kuonan alla sekä yöllä että päivällä. Nyt ne heräsivät ja
kohdistuivat tähän ainoaan asiaan, -- sen saakoon äiti osakseen! --
Ihmiset näkivät pitkän miehen murtautuvan esiin metsästä, hyppäävän
aitojen yli ja ojien poikki, kiipeävän yhä ylöspäin, suorinta tietä.
Tuolla, korkeimmalla kukkulalla, hän tahtoi kirjoittaa äidille. --
Hän saapui asemanhotelliin vasta iltamyöhällä, -- vaatteet
epäjärjestyksessä, märkänä ja kauhean uupuneena. Hän sanoi olevansa
nälkäisempi kuin susi, mutta ei syönyt paljon mitään. -- Joi
sensijaan suunnattomasti. Sitten hän nousi ja ilmoitti jäävänsä tänne
pariksi päiväksi nukkumaan.
Ihmiset luulivat että se oli leikkiä, mutta hän nukkui yhteen menoon
puoleenpäivään saakka seuraavana päivänä, jolloin hänet herätettiin.
Silloin hän taas söi vähäsen ja joi tavattoman paljon, sillä hän oli
hikoillut. Vielä vuorokausi kului samalla tavoin, ja silloin hän
aamulla heräsi ja huomasi olevansa yksin. Eikös hänen luonaan käynyt
lääkäri, ja eikös lääkäri sanonut, että uni teki hänelle hyvää,
että oli hyvä kun hän sai nukkua. Hänestä tuntui että ympärillä oli
ollut useampien äänien hälyä; -- mutta joka tapauksessa oli hänen
nyt hyvä olla, hänellä oli vain niin siunatun kova nälkä ja jano, ja
kun hän nousi ylös, niin pyörrytti. Mutta se meni ohi kun hän söi
mitä pöydällä sattui olemaan tähteitä voileipäateriasta. Hän joi
pesukannusta, sillä karahvi oli tyhjä, joi, käveli muutamia kertoja
edestakaisin huoneessa ja avasi ikkunan. Oli sangen koleata, joten
hän sulki sen jälleen. Juuri kun hän ryhtyi pukeutumaan, muisti hän,
että hän varmaankin oli kirjoittanut äidilleen kauhean kirjeen.
Kuinka kauan siitä on? Eikö hän ollut nukkunut hyvin pitkään? Ja eikö
hän ollut tullut harmaapäiseksi --?
Hän meni peilin eteen, mutta unohti kokonaan harmaan tukan
katsellessaan muuta ulkonäköään. Laiha veltto, loppuunkulunut,
törkyinen... Kirje, kirje! Iankaikkinen Jumala, sehän tappaisi äidin!
Tässä oli jo onnettomuutta muutenkin tarpeeksi, enempää ei saanut
enää tulla. Hän pukeutui niin nopeasti että saattoi hänen luulla
siten yrittävän kilpailla kirjeen perilletulon kanssa; hän katsoi
kelloaan, mutta se seisoi. Kunpa juna pian tulisi! Hänen täytyi
päästä mukaan, ja junalta täytyi hänen suoraan päästä höyrylaivaan ja
kotiin, kotiin Hellebergeneen! Mutta nyt heti täytyi lähettää äidille
sähkösanoma. Hän kirjoitti: "Älä lue kirjettä, äiti! Tulen tänä
iltana kotiin, enkä jätä sinua enää koskaan." Kas niin, nyt toinen
hattu päähän, ja kello, -- niin, nyt on kai aamu? -- sitten pakkaus,
sitten alas maksamaan, syömään, ostamaan pilettiä, lähettämään
sähkösanomaa; mutta ensin --, ei, kaikki oli tehtävä yhtaikaa; juna
oli jo. tuossa, se odotti enää vain muutamia minuutteja!
Oli niin ja näin että hän ehti mukaan -- sähkösanoman sai toinen
viedä. Mutta hän ei ehtinyt vaunuun, jossa ei ollut muita, kun jo
ajatus kirjeestä kiusasi häntä niin, ettei hän voinut istua. Tämä
kauhea äidin surmaaminen, pala palalta, -- nyt se selvisi hänelle,...
ja se vei hänet jälleen samoihin tunnelmiin kuin Ejdsvoldin
metsässä. Ja tunnelin toisellakin puolella oli maisema samanlaista.
Hyvä Jumala, eihän tuo peloittava kirje kuitenkaan ollut lähtenyt
sydämestä, sillä muuten ei hän nyt kärsisi näin hirveästi!
Mitä oikeutta oli hänellä nuhdella äitiä tahi ketään muutakaan
siitä, että satunnainen, joka vain sattui elämänradan tielle, tuli
määrääväksi koko elämälle?
Ehtisikö sähkösanoma ajoissa, niin ettei äiti joutuisi liian suureen
epätoivoon? Eikä säikäyttäisi äitiä pois kotoa ennenkuin hän saapuu?
Aatteles, että saattaa noin kirjoittaa äidille, joka oli elänyt vain
kootakseen aineistoa, jonka avulla hän oli pääsevä vapaaksi! Kyllä
kai hänen kiittämättömyytensä oli äidin mielestä liian suuri. Äidissä
oli jotakin auttamattoman suljettua, joka johti purkauksiin; äiti ei
jaksanut avautua, ja senvuoksi syntyivät räjähdykset. Mihinkähän äiti
nyt saattaisikaan ryhtyä? Kun kiitokseksi oli saanut hänen hirmuisen
hyökkäyksensä? Tuntuisiko äidistä, että elämä ei enää ole elämisen
arvoinen! Äidin mielestähän kuolema oli niin helppoa! Hänen päässään
tuntui aivan kuin kiehuvan.
Mutta äiti ei tee mitään _heti_, hän ajatteli; -- äiti punnitsee
ensin. Hänen juurensa ulottuvat syvälle; silloin kun hän näyttää
toimivan päähänpistosta, on hän usein jo ajatellut asiaa. Mutta tätä
ei hän ole vielä aikaisemmin ajatellut, tätä hän ensin punnitsee.
Hän näki äidin kävelevän ympäri sieluntuskissa, hän näki äidin
tuijottavan suurin silmin _omaan_ elämäänsä ja _hänen_ elämäänsä,
-- kunnes ne molemmat näyttivät hänestä auttamattomasti hukkaan
menneiltä; hän näki äidin kulkevan ja etsivän paikkaa mihin kätkeytyä
kaikelta tuskalta iäksi.
Kuinka hän rakastikaan äitiä! Mutta kulunut aika oli pitänyt sidettä
hänen silmäinsä edessä. Nyt se oli poissa! -- --
-- Hän istui höyrylaivassa, joka vei häntä kotiin. Satoi hiljaa ja
lempeästi, oli aivan kesäinen sää, näytti seestyvän illaksi. Hän
kai tulisi perille Hellebergeneen kirkkaassa kuutamossa, ja silloin
tulisi taas kylmempää.
Hän ei puhunut kenenkään kanssa eikä liioin tarkannut maisemia. Hän
näki äitinsä silkkishaaliin kietoutuneena, ja tämä näky piti hänelle
seuraa. Vain äiti, äiti, äiti. Entä jos sähkösanoma on säikähdyttänyt
häntä vielä pahemmin! Pahimmaltahan äidistä saattaisi tuntua juuri
hänen näkemisensä. Saatuaan lukea hänen kädestään tuommoisen tuomion
koko elämästään, -- -- ei äiti ollut niitä, jotka unhoittivat kaiken,
kunhan toinen vain tuli ja pyysi anteeksi. Päinvastoin hänen tulonsa
kiirehtisi pahinta!
Tietysti niin kävisi! Hän alkoi taas kovasti hikoilla. Hänen täytyi
nousta ja lähteä lainaamaan yllensä jotakin.
Tuska vei häntä aivan mihin tahtoi, hänen _täytyi_ antautua mitä
kauheimpiin kuvitelmiin,... hänen täytyi kuvitella minkälaisen
kuoleman äiti valitsisi! Hän hypähti pystyyn, hän kääntyi sinne
tänne ja olisi hyvin kernaasti vaipunut jonkun syliin, huutanut --
mutta hänhän tiesi, ettei tässä puhumisella tulisi mitään apua.
Hänen täytyi nähdä kuinka äiti kulki ja tarkasteli pyssyjä, --
kunnes luopui aikeestaan käyttää jotakin niistä. Sitten äiti alkoi
muistella metsän syvimpiä kätköjä; missä ne olivatkaan kaikki? Rafael
muisteli niitä, näki niistä jokaisen. Ei, mihinkään _niistä_ ei
äiti menisi; sillä äiti tahtoi kätkeytyä niin ettei häntä koskaan
enää löydettäisi. Siis sementtialuelle. Siellä oli jyrkkää, vietti
pystysuoraan mereen. Rafael tarttui nokiseen köysistöön pysyäkseen
pystyssä; hän alkoi rukoilla, että kauheat kuvitelmat luopuisivat
hänestä. Mutta tuollahan äiti keinui aalloissa! Olivatko kasvot
korkeammalla kuin ruumis, vai oliko ruumis vielä hetken korkeammalla
kuin kasvot?
Vähitellen hänen tilansa tuli paremmaksi, kun ihmiset tulivat
kysymään häneltä, oliko hän sairas. Hänelle annettiin juotavaksi
jotakin lämmittävää ja vahvistavaa, ja samassa laiva kääntyi
tutuille seuduille. He ajoivat sen paikan ohi, josta oli poikettava
Hellebergeneen, sillä heidän täytyi ensin mennä kaupunkiin, josta
sitten venheellä mentiin Hellebergeneen. Nyt oli vain kysymys siitä,
oliko hänelle lähetetty venhettä. Se selvittäisi kaiken. Siitä kävisi
selville, oliko äiti elossa, tahtoisiko äiti ottaa hänet vastaan.
Mutta jollei venhettä olisi, niin se merkitsisi sanomaa syvyyksistä.
Ja venhettä ei todellakaan oltu lähetetty.
Hetkeksi hänen tajuntansa lakkasi toimimasta, ei ollut muuta kuin
omituista huminaa korvissa, ja tuntui kuin jokin olisi ollut
nousemassa vedestä. Mutta sitten hän työskenteli eteenpäin kuin
pimeästä käytävästä valoon, -- hän tahtoi Hellebergeneen, hän tahtoi
nähdä mitä oli tapahtunut, hän tahtoi tietää ja tutkia. Kyllä oli
nyt pimeätä, mutta hän poistui laivasta ja hoippui kuin puoliunessa
etsimään venhettä. Hän saattoi tuskin puhua, mutta hän ei hellittänyt
ennenkuin sai palkatuksi miehet ja vuokratuksi venheen. Hän itse
tarttui peräsimeen ja pyysi miehiä soutamaan voimain takaa. Hän
tunsi jokaisen kukkulasaaren harmaassa hämyssä; ne kaatuisivat hänen
päälleen, oli vain katsottava suoraan eteenpäin. Pian he sivuuttivat
nämä kukkulat ja saapuivat sisäsaaristoon. Nyt ei tapahtunutkaan,
että saaret tulivat häntä vastaan; ne päinvastoin näyttivät tahtovan
torjua häntä luotansa. Se, ettei oltu lähetetty venhettä, merkitsi
sitä ettei hänellä enää ollut täällä mitään tekemistä; hänelle ei
lähetetty venhettä, koska hän oli rikollisesti menettänyt jalansijan
täällä. Kukkulat ja saaret seisoivat häntä vastassa uhkaavan ja
vihaisen näköisinä kuin petoeläimet. "Soutakaa toki, miehet", sanoi
hän. Sillä nyt häneen taas tuli sitä voimaa, joka odotti viimeistä
koetta. "Mitä sinusta tulee, poika? Minä ikävystyn sinuun! Koeta nyt
kerran mennä eteenpäin!" Aivan kuin jokin ääni hänen ulkopuolellaan,
niinkuin silloinkin. Miehen ääni. Oliko se hänen isänsä ääni?
Isän tahi ei -- mutta tässä esi-isäin tantereella hän tahtoi nousta
taistelemaan niiden haamuja vastaan, -- hän tahtoi!
Ihmisen suurimmassa hädässä kohtaavat hänen vikansa ja hänen
voimansa toisensa, -- juuri kun venhe oli selviytynyt saaristosta ja
kääntyi niemen ohi lahteen, nousi hän seisomaan pitkin pituuttaan;
soutumiehet katselivat häntä hämmästyneinä, hän oli nostanut
peräsimen varren irti ja näytti kuin aikovan käydä vihollista
vastaan. -- Vai kuuliko hän jotakin? Oliko se aironloisketta? -- Oli
se, nyt sen kuulivat jo miehetkin, lahden suulla souti heitä vastaan
venhe, vaahto kohisi sen keulassa, ja miehet soutivat sitä kuin
henkensä edestä. "Oletteko te Hellebergenestä?" huusi Rafael, ääni
kovasti vapisten. "Ollaan", vastattiin veneestä, ja hän tunsi että
vastaaja oli pehtoori. "Onko se Rafael?" -- "Olen. Mutta miksi ette
tulleet aikaisemmin?" -- "Sähkösanoma tuli juurikään!"
Hän istuutui, hän ei sanonut sanaakaan, hän tuli kerralla liian
pieneksi sanoakseen mitään. Venhe sai seurata heidän jäljessään
kotiin. Rafael oli vähällä ohjata venheensä karille; hän ei muistanut
pitää perää.
Pian selviydyttiin ahtaasta väylästä, joka johti poukamaan, sitten
sivuutettiin viimeinen niemeke, ja tuolla, -- tuolla oli Hellebergene
heidän edessään ilotulituksen valomerenä. Kellarista vinttiin saakka
loisti tuli joka ainoassa ikkunassa, jopa tallista ja navetastakin
loistelivat valot, -- ja juuri nyt leimahti häikäisevä valokaari
korkealle ilmaan. Se oli kukkulalla seisovan vahdin ilmoitus.
Näin otti äiti hänet vastaan! Hän nyyhkytti niin, että soutumiehet
kuulivat sen, huomasivat ympärillään valoa ja kääntyivät katsomaan.
Heitä ihastutti näky niin, että he unohtivat soutamisen. "Ei, teidän
täytyy päästää minut maihin!" Hän sai sen hädin tuskin sanotuksi.
Hän ei muistanut kärsimyksistään mitään hypätessään reippaasti
veneestä. Ei hän myöskään kummastunut, ettei tavannut äitiä rannassa
tahi jossain täällä ulkosalla ja ettei nähnyt häntä penkereellä. Hän
syöksyi suin päin portaita ylös ja avasi, -- -- ikkunoissa olevat
kynttilät eivät valaisseetkaan täällä sisällä, niiden taakse oli
pantu jotakin verhoksi niin että täällä oli puolihämärää. Mutta hänen
silmänsä tulivat puolihämärästä, hän katseli ympärilleen nähdäkseen
äidin ja kuuli vain itkua perimmäisestä nurkasta -- siellä istui
äiti kokoonkyyristyneenä sohvan nurkassa, jalat allaan, niinkuin
vanhoina päivinä ollessaan pelon vallassa. Hän ei edes ojentanut
käsiään Rafaelia kohti, hän oli kokonaan pelon jäykistämä. -- Mutta
Rafael kumartui hänen puoleensa, hän polvistui hänen eteensä, painoi
kasvonsa hänen syliinsä ja itki hänen kanssaan. Hoikaksi ja laihaksi
oli äiti muuttunut, voi, hänethän ihan tuuli saattoi puhaltaa pois!
Hän salli Rafaelin ottaa hänet syliinsä kuin lapsen, suudella,
silittää, taputella; -- voi, kuinka hän oli tullut ruumiittomaksi!
Ja nämä silmät, jotka hän lopultakin sai nähdä, katselivat kyynelten
läpi suurista reijistä, mutta ne katsoivat viattomina kuin linnun
silmät pesästä. Otsalleen hän oli kietonut silkkivaatteen turbaanin
muotoon, hän ei halunnut näyttää kuinka hänen hiuksensa olivat
ohenneet. Rafael hymyili saadessaan äitinsä juuri tässä asussa.
Henkisempänä, ruumiittomuudessaan kauniimpana kuin konsanaan;
sisäinen minuus näytti vapautuneen kuorestaan.
Hänen hoikat, hennot kätensä hyväilivät Rafaelin tukkaa, ja nyt
hän katsoi poikaansa silmiin. "Rafael! Oma Rafaelini!" Hän syleili
Rafaelia ja istuutui uudelleen hänen syliinsä. "Tervetuloa!" Hän
kuiskasi sen. Mutta pian hän oikaisihen, nosti päänsä ja istuutui
erilleen; hän tahtoi puhua. Rafael ennätti ennen häntä. "Anna
anteeksi kirje!" kuiskasi hän ja hänen silmänsä sisälsivät pelkkää
rukousta -- samoin hänen äänensä ja kätensä ylhäällä äidin kaulassa.
"Minä näin sinun suuren hätäsi", vastasi äiti -- myöskin kuiskaten,
sillä tästä ei saanut puhua ääneen. "Ja silloin ei ollut mitään
anteeksi antamista", lisäsi hän. Taaskin hän painoi päänsä Rafaelin
ohausta vasten. "Ja sehän oli sitäpaitsi niin tosi!" kuiskasi hän
taaskin.
Hänellä on täytynyt olla täällä vaikeita päiviä ja öitä, voidessaan
sanoa noin, ajatteli Rafael.
"Äiti, äiti, se oli niin hirmuista aikaa --!" Äidin pieni käsi
tarttui hänen käteensä; se lepäsi hänen kädessään kylmänä kuin
pesästä hyljätty muna. Hän lämmitti sitä ja otti toisenkin. "Eikö
ilotulitus ollut kaunis?" kysyi äiti, ja nyt hänen kasvoilleen
tuli lapsen ilme. Rafael nosti verhoa, joka peitti kynttilöitä,
hänen täytyi nähdä äiti paremmin. Hän ajatteli rakkaan iloisesti
katsellessaan äidin kasvoja: Jos elämä näyttää hänestä vielä näin
kauniilta, niin vietämme vielä monta päivää yhdessä.
"Jos sinä olisit sanonut minulle tuon kaiken Absalomista, -- niin,
se kuva, jonka näit silloin kun kuulit Davidin historian, -- jospa
sinä olisit sanonut sen minulle aikaisemmin...!" Hän vaikeni ja hänen
suupielensä värähtelivät. "Kuinka saatoin sanoa sitä, äiti, kun en
itsekään ymmärtänyt sitä!" -- Äiti hymyili. "Ilotulituksen, niin sen
piti merkitä minun ymmärtämystäni. Sen piti ikäänkuin loistaa sinua
vastaan. Etkö huomannut sitä!"