Niinkuin korkea laiva, juhlallisesti ja liputettuna hän saapui
Kristianiaan; hänen rakkautensa vastasi laivaorkesteria. Suuri
suku oli jo kauan ollut valmiina vastaanottoon. Sen monet
insinöörit olivat _à jour_ kaikesta mitä hän oli kirjoitellut, ja
se oli pitänyt huolta hänen tunnetuksi tekemisestään. Sillä oli
käsissään joukko maan huomattavimpia teollisuusmiehiä, ja tästä
koitui sitoumuksia oikeaan ja vasempaan. Suku oli jälleen saanut
keskuuteensa neron, s.o. sellaisen, jonka vuoksi sen kannatti
pyrkiä korottamaan mainettansa. Rafael kulki seurapiiristä
seurapiiriin, esittelyistä esittelyihin, ja missä ikinä hän tahi
hänen äitinsä esiintyi, tapahtui se suuren seurueen liehakoimana.
Tämän seurueen muodostivat varsinkin suvun naiset, jotka olivat
vielä innokkaampia kuin sen herrat, niin että nuo kaksi eivät
olleet oleskelleet kaupungissa kuin puoli viikkoa, kun jo kaikki
käsittivät, että heistä oli tullut kaupungin sensatsioni. On
niitä aina semmoisia, jotka eivät kelpaa tähän tarkoitukseen, ne
ovat kuin noetut kattilat soinnittomia, tahi kuin heikot lapset,
jotka eivät tahdo, tahi kuin vanhat koirat, jotka murisevat.
Mutta _hän_ oli niin ehdottomasti laatuisa -- ensimmäinen ehto!
-- oikein kiltti poika ja erinomaisen hyväluontoinen päälliseksi.
Ja hänellä oli myöskin ulkonäköä; hän täytti kolme kyynäräänsä,
ja kaikki nämä kolme kyynärää olivat puetut hienoimman muodin
mukaan. Hänen suurissa terävissä silmissään vilkkuivat juhlavalot;
hänen leveältä otsaltaan heijastui sähköistä hohtoa, hänellä oli
kyky tehdä toisillekin selväksi se mikä häntä itseään innosti, ja
hän oli kaunis sitä tehdessään. Hän oli maailmanmies sormenpäitä
myöten, puhui monia kieliä kosmopoliittisilla päivällisillä, jotka
olivat suvun erikoisharrastuksia. Hän oli yksi harvoja todellisten
kartanoiden omistajia Norjassa, ja hänellä oli, sanottiin,
huomattava omaisuus talletettunakin. Jo puolet tästä kaikesta
panisi kaikki kellot soimaan. Suvusta siirtyi hänen juhlimisensa
seurapiiriin, seurapiiristä kaupunkiin. Hän oli kaupungin lemmikki
neljätoista päivää. Täytyy tuntea Kristianialaakson arvostelevat,
mutta mielikuvitusköyhät alkuasukkaat, jotka päivittäin ruokkivat
toisiaan vain puutteella, -- on täytynyt nähdä kuinka he nieleksivät
rutikuivia, omituisia raamatunselityksiä, huomatakseen mitä voi
syntyä, kun he kerran saavat oikean todellisen keskusteluaiheen!
Mikään ei kohoa vaarallisempaan lentoon myrskyssä kuin erämaan
hieta; mikään sensatsioni ei ole niinkuin Kristianian. Kun tuli
tunnetuksi, että kaksi asiantuntijaa suvun keskuudesta oli erään
huomatun geologin ja vuorimestarin sekä Rafaelin kanssa käynyt
Hellebergenessä ja siellä huomannut että hänen löytönsä todella oli
sementtiä, rynnättiin hänen kimppuunsa parikymmentä kertaa päivässä.
Semmoinen vaatii kestävyyttä! Mutta hän oli muuttumattomassa
vireessä kuin piano eikä hän ollut sen herkkusuisempi kuin että
hienoimman ja herkullisimman lomassa myöskin voi nieleksiä pikku
nauloja ja köydenpäitä. Joka suhteessa tuo nuori hurjimus pysyttelihe
nahoissaan, niin että hän jaksoi olla yhtämittaisessa kiertokulussa
yötä päivää, mikä vei voimat kaikilta muilta, paitsi häneltä
itseltään. Myöskin hupaisia seikkailuja hän koki, -- niin harvinaisia
ja erikoisia, että olisi voinut panna päänsä pantiksi siitä, että
semmoinen oli Kristianiassa tuiki mahdotonta. Mutta: "kova kuivuus
kiihottaa janoa". Hän oli sillä tuulella kuin poika hillopurkissa:
suut, nenät, otsat, kädet hillosta tahmeina. Semmoisista lapsista
pitävät naiset eniten; silloin ne ovat suloisinta mitä maa päällään
kantaa. Korkea, täyskypsä marjapuu tuhannen rastaan ympäröimänä --
semmoinen elämä kuhisi hänen ympärillään. Puuttui vain hänestä olisi
tehty jumala, -- ja sekin hänestä tehtiin.
Kuljeksiessaan eräänä päivänä useissa tehtaissa hän antoi viittauksen
siellä, toisen täällä, (hänellä oli runsaasti kokemusta ja terävä
silmä), ja jokainen viittaus kantoi hedelmän. Lopuksi hän eräässä
tehtaassa, joka harjoitti samaa tuotantoa kuin se tehdas, jolle
hän Ranskassa oli keksinyt voimansäästölaitteen, antoi samanlaisen
viittauksen; hän näytti itse paikalla kuinka muutos piti tehtämän.
Sanoma tästä läksi kiertämään kaupunkia, se kasvoi, kasvoi kuin
meri monipäiväisen läntismyrskyn aikana. Tuosta uudesta nerosta,
joka oli vasta vähän päälle kahdenkymmenen, kasvaa varmaankin vielä
koko maan ihme. Ennen pitkää tuli muotiasiaksi, että jokaisen
tehtailijan piti saada hänet käymään tehtaassaan, ja sitten kun
nämä olivat tulleet vakuutetuiksi, että heidän keskuudessaan oli
jumala, muuttui tämä kaikkien mielipiteeksi. Sillä vasta tehtailijain
ihastus on riittävää. Tätä suurta hetkeä naiset olivat odottaneet
omituisella tavalla: heittäytymällä viimeisen asteen järkevyydestä
viidennen asteen hullutuksiin. Heidän silmänsä tanssivat cancania
hänessä niinkuin auringonsäteet leikkivät kiiltävän metallin
pinnalla. Hän taas puolestaan ei sanottavasti muutellut asteitaan
eikä lämpötilaansa, hän oli liian hyvänpäiväinen rakastettavassa
onnellisuudessaan, ja liian autuaassa mielentilassa.
Väkevänä tekijänä koko tässä kuohunnassa pidettiin suvun
temperamenttia, sillä sehän oli niin samanlainen kuin hänenkin.
Hän oli Ravn kiireestä kantapäähän, -- niin, ja ehkäpä hänessä oli
pieni osa myöskin Kaasia. Hän oli mitä he nimittivät "oikeaksi
ravnilaiseksi" -- kaikkien rajoitusten yläpuolella. Hän heidän
silmissään polveutui suvun alkutekijöistä, sen nerokkaista
alkuvoimista. Upea ruumiillinen kasvu oli ehkä kasvattanut nämä
voimat kaksinkertaisiksi, mutta itse voimista suku korjasi kiitoksen
itselleen. Hans Ravniin tutustuessaan oli Rafael päässyt suvun
makuun, ja nyt hän jatkoi! Joka ainoaa sanaa varten minkä hän sanoi,
oli ymmärtämyksen nauru valmiina; hänen ympärillään ihan kipinöitsi.
Kun hän poikkesi yleisestä mausta, entisajan ajatuksista, yleisestä
moraalista, poikkesi niistä sukukin; missä hänen nuori ymmärryksensä
määräsi johonkin suuntaan, siinä sukukin heti yhtenä miehenä oli
kannattajana. Niin, tuo suku oikeastaan meni hänestä edelle; se tiesi
edeltäpäin, mihin hän pyrki. Kun hän oli iältään ja luonteeltaan
nuori ja tiesi paljoa enemmän kuin nuoret tavallisesti, niin soveltui
hän sekä nuorten että vanhain seuraan; -- voi, kuinka hyvin hän
viihtyi Norjassa!
Hänen äitinsä seurasi kaikkialla mukana. Kirstenin elämähän oli
kerran sukulaisista näyttänyt tarkoituksettomimmalta mitä saattoi
ajatella. Mutta juuri siten hän oli tehnyt suurinta. Hänen
päämääriään ja lujaa tahtoaan kohtaan suku tunsi suurta kunnioitusta,
ja se osoitti tunteensa hänelle. Mitä siroimmin pukeutuneena,
olennoltaan hentona ja ylhäisenä hän kulki seurapiiristä
seurapiiriin, huvimatkalta huvimatkalle, kunnes sai kaikkea liiaksi.
Kaikki menikin liian pitkälle, kaikki alkoi loukata hänen
tahdillisuuttaan, hän alkoi peljätä. Mutta juhlasaattue kulki
eteenpäin ilman häntäkin, -- niinkuin vaunujono, joka jatkoi
matkaansa Rafaelin kera, välittämättä siitä että hän oli pudonnut
tielle. Hänen katseensa seurasi etenevää pölypilveä ja hän kuuli
juhlamelun kaukaisen kaiun.
Entä Helene, -- mitä ihmettä tulisi Helenestä? Oliko Helenekin
joutunut pois rattailta? Kaukana siitä! Rafael oli niin varma
hänen mukaantulostaan kuin kultakellosta liivintaskussa sydämensä
kohdalla. Jo ensimäistä päivää kaupungissa ollessaan hän kirjoitti
Helenelle. Kirje ei ollut pitkä, sillä hänellä ei ollut paljon
aikaa, mutta se oli häntä itseään joka sana. Hän sai vastauksen
heti; täysihoitolan emäntä itse sen toi hänelle, ja hän tuli niin
hillittömän iloiseksi, että emäntä, joka oli nähnyt postileiman
ja oli sukua rovastilaisille, vainusi koko asian, -- mikä huvitti
Rafaelia suuresti.
Mutta Helenen kirje oli välttelevä; ilmeisesti tyttö ei vielä
tuntenut häntä tarpeeksi, uskaltaakseen ryhtyä avomieliseen
sananvaihtoon.
Rafaelilla ei ollut aikaa kylliksi koettaakseen päästä kirjevaihdon
kautta tytön kanssa puheisiin. Hän tuli kotiin yöllä, heräsi unesta
päivällä, ja heti olivat ystävät hänen kimpussaan. Sitten palasi hän
kotiin vain vaihtaakseen pukua päivälliselle; alati seisoivat vaunut
oven edessä, sillä hän saapui joka paikkaan aina viime hetkessä.
Milloinkapa hän voisikaan kirjoittaa! Mutta pianhan tästä kaikesta
päästäisiin, ja silloin suoraa päätä Helenen luokse!
Sementtikauppa pidätti häntä kauemmin kuin hän oli luullut. Hänen
äitinsä nimittäin teki esteitä; -- ei niin, että äiti olisi
vastustanut yhtiön perustamista, mutta hän esitteli kaikenlaisia
mielettömyyksiä, nähtävästi haluten ettei koko puuhasta tulisi
mitään. Rafaelilla ei ollut aikaa ruveta häntä taivuttelemaan, ja hän
ärsytti Rafaelia myöskin. Hän jätti taivuttelun emännän tehtäväksi.
Kummallinen ihminen, joka hallitsi täysihoitolaa, hoiteli asukkaiden
asioita ja kokonaista lapsilaumaa ilman pienintäkään ponnistelua. Hän
oli leski, pari lapsista oli jo lähempänä kahtakymmentä, mutta hän
itse näytti vain kolmekymmenvuotiaalta. Pitkä, solakka, lujatekoinen,
tumma, silmät kuin hehkuvaa hiiltä, varma ja nopea kaikissa asioissa,
vastauksissaan ja liikkeissään. Kuin pitkäaikaisen kokemuksen omaava
upseeri, johon aina luotettiin, jota aina toteltiin. Kaikki taipuivat
aina hänen lyhyeen, luonnolliseen tapaansa järjestää kaikki asiat
kohdalleen. Ja palvelevainen, jopa uhrautuvaisuuteen saakka hän oli
niitä kohtaan, joihin kiintyi, -- mutta niitä eivät olleet läheskään
kaikki. Tämä hänen avosydämisyytensä vaikutti, että häneen luotettiin
vielä enemmän.
Hän sai rouva Kaasin alunpitäin valtaansa, -- ennenkaikkea hän
huvitti Kirsteniä. Angelika Nagel käytti puheessaan uudenaikaista
kristianialaista sekamelskaa, kielen viho viimeisiä kärkiä.
Sanavalinnassa esim. "kauhea" liitettiin semmoiseen joka oli
kauheuden vastakohta ("kauhean hauskaa", "kauhean kaunis");
"räiskävä" liitettiin sellaiseen joka oli märkää ("räiskävän
hyvää punssia"). Ihminen ei näyttänyt kauniilta, vaan "äärettömän
kauniilta" tahi "peloittavan kauniilta", ja päinvastoin taas ei
sanottu "kauheaksi" kaikkein pahinta, vaan koomillisesti lieventäen
sanottiin "vähän kauheaksi". Kielen linttaan poljetut kengät, joilla
suurkaupunkien tyhjäntoimittajat tallustavat tietään, tulivat vasta
nyt muotiin Kristianiassa.
Kaikki tämä oli uutta, ja luonteenomaista irtonaisuudelle, joka
oli tullut kaiken sen teeskentelyn sijaan, johon rouva Kaaskin
nuoruudessaan oli antautunut. Ilmiö senvuoksi suuresti huvitti rouva
Kaasia; hän tutki sitä. Siten otti Angelika Nagel niskoilleen kaikki
hänen vaivansa käytännöllisissä asioissa ja suoriutui niistä kuin
leikkiä laskien. Niinpä otti hän hoteisiinsa sementtiyrityksenkin.
Ajattelemattomaan tapaansa hän sanoa paukautti mitä tämä tahi tuo oli
yrityksestä sanonut, ja siihen kiinnitti rouva Kaas huomiota.
Pian vei Angelika Nagel asian niin pitkälle, että tuli
välttämättömäksi keskustella Rafaelin kanssa. Mutta kun tätä oli
turha päivisin tavoitella, istui Angelika valveella myöhään yöhön,
odotellen.
Kun Rafael ensi kerran näki hänen avaavan ovea hänelle, tuli hän
aivan hämilleen, ja kuultuaan mitä toisella oli asiaa, hyvin
kiitolliseksi. Toisella kertaa hän riisti Angelikalta suudelman,
jolloin tämä juoksi sisään puhumatta hänelle mitään; sen hän sai
sopimattomasta esiintymisestään. Mutta Rafael oli tuntenut hänen
ruumiinsa kiinteän täyteläisyyden ja ruvennut himoitsemaan häntä.
Angelika jäi nyt kokonaan tulematta; ei edes päivisin Rafaelin
onnistunut tavata häntä. Mutta sitten aivan odottamattaan hän tapasi
Angelikan ovella; oli jotakin, joka emännän täytyi sanoa hänelle.
Silloin syntyi heidän kesken taistelu. Mutta sekin päättyi siten että
Angelika pujahti hänen käsistään ja katosi. Rafael kuiskasi hänen
jälkeensä niin kovaa kuin uskalsi: "Minäpä matkustan sitten!"
Vielä hänen riisuutuessaan hiipi Angelika hiljaa hänen luokseen.
Seuraavana aamuna, ennenkuin Rafael vielä oli kunnolleen
valveillakaan, toi postinkantaja hänelle 15,000 frangin
postiosoituksen. Hän luuli että oli tapahtunut jokin erehdys nimen
suhteen, -- tahi että tämä oli jotain tehtävää varten, jota joku
kenties pyytäisi häntä toimittamaan. Ei, se oli siltä ranskalaiselta
tehtaanomistajalta, jonka voimankulutus hänen oli onnistunut vähentää
puoleen entisestä määrästä. Tämä rohkeni lähettää Rafaelille
tuon summan vaatimattomaksi palkkioksi; aikaisemmin hän ei ollut
voinut tehdä tätä, mutta nyt ei hän enää viivytellyt. Hän odotti
Rafaelin kuittausta melkoisella jännityksellä, sillä hän ei ollut
vastaanottajan osoitteesta täysin varma.
Salaman nopeudella Rafael hyppäsi vuoteestaan, juoksi äitinsä luokse
ja jälleen takaisin. Mutta tuskin oli hän jäänyt silmänräpäykseksi
yksikseen kun tämä voiton ja onnen ylenpalttisuus alkoi kauhistaa
häntä. Nyt täytyy tästä kaikesta tulla loppu! Nyt tahtoo hän kotiin!
Omantunnontuskista hän ei tuntenut jälkeäkään, eikä ikävöintiä liioin
-- ennenkuin nyt. Yhdellä iskulla niin sanomattoman voimakkaasti!
Hän seisoi kukkulalla, puhtaana ja korkeana! Hän joutui tuskiinsa;
hänen täytyi päästä matkustamaan heti, sillä muutoin kävisi hänelle
hullusti.
Äidin sydämellisen ilon näkeminen tukahdutti tuskan. Äiti tuli
hänen luokseen kuultuaan että hän oli sulkeutunut huoneeseensa, ja
he haastelivat aivan säveästi keskenään. Lopuksi he haastelivat
talousasioistaankin. He asuivat "pensionissa", koska heillä ei
enää ollut varoja asua hotelleissa; kartano ei tuottanut mitään,
ennenkuin metsää jälleen voitaisiin myydä, eikä äidinkään pääoma
ollut enää koskematon, -- päätöksestä huolimatta. Nyt oli äiti
taipuvainen sementtiyhtiön perustamiseen. Tämän johdosta Rafael läksi
kaupungille, jossa hänen hovinsa pian kerääntyi hänen ympärilleen.
Mutta yritykseen tarvittavaa suurta rahasummaa ei saatu kokoon yhtenä
ainoana päivänä, siihen meni useita. Rafael tuli kärsimättömäksi,
hän tahtoi ja hänen täytyi matkustaa, ja lopuksi järjestettiin niin,
että äiti sai serkkunsa virastonpäällikön suostumaan osakeyhtiön
perustajaksi, -- ja he alkoivat valmistautua kotimatkalle.
Osaksi he kävivät jäähyväisvierailuilla, osaksi lähettivät
kirjekorteilla kiitoksensa ja tervehdyksensä. Kaikki oli valmista ja
lähtöpäivä valkeni, kun Rafael sai vuoteeseensa kirjeen rovastilta.
Rovasti kirjoitti että eräs nimetön kirjoittaja oli huomauttanut
hänelle Rafaelin elintavoista Kristianiassa; tämän jälkeen oli hän
itse hankkinut asiasta selon, ja tulos oli, että hänen tyttärensä
tänä päivänä matkusti ulkomaille. Muuta kirje ei sisältänyt.
Mutta Rafael kyllä osasi päätellä, mitä tätä ennen oli tapahtunut
isän ja tyttären välillä! Hän pukeutui niin kiireesti kuin osasi
ja hyökkäsi äitinsä luokse. Hänen vihansa niitä alhaisia ihmisiä
kohtaan, jotka olivat hävittäneet hänen ja Helenen tulevaisuuden, --
ketähän nekin lienevät olleet? -- sulautui yhteen hänen epätoivonsa
kanssa. Helenestähän hän vain piti, kaikista muista hän ei välittänyt
hittojakaan! Hän oli myöskin loukkaantunut senjohdosta että
rovasti tahi kuka hyvänsä uskalsi kohdella häntä tuolla tavoin, --
antaa hänelle matkapassin kuin jollekin palvelijalle, puhumatta
ensin hänen kanssaan, sallimatta hänen puolustautua! Äiti luki
kirjeen rauhallisena. Sitten kuunteli hän poikansa puheita -- myös
rauhallisena. Ja kun Rafael tämän johdosta yhä enemmän raivostui,
purskahti äiti nauruun. --
Heidän tapoihinsa ei kuulunut sanoin selvitellä välilleen
tulleita asioita. Mutta tällä kertaa välähti Rafaelin mieleen
äkkiä, että juuri äiti oli saanut hänet matkustamaan kaupunkiin,
ei sementtialueiden vuoksi, sen oli äiti tarkoin tiennyt, vaan
ainoastaan eroittaakseen hänet Helenestä. Ja tämän hän sanoi äidille.
Hän sanoi jopa näin: "Nyt käy minulle samoin kuin kävi isälle. Ja
tähänkin olet sinä syypää." Sen sanottuaan hän juoksi ulos.
Hetken kuluttua rouva Kaas matkusti. Saman päivän iltana matkusti
myöskin Rafael, mutta Ranskaan.
Ranskasta hän kirjoitti rovastille liikuttavan kirjeen, jossa pyysi
rovastia sallimaan Helenen tulla kotiin, jolloin he heti menisivät
naimisiin. Mitä ikinä rovasti liekin kuullut hänen elintavoistaan
Kristianiassa, ei niillä ollut vähintäkään tekemistä niiden
tunteitten kanssa, joita hän tunsi Heleneä kohtaan. Helene -- ja
Helene yksin -- omasi sen voiman, joka taltuttaisi hänet. Hänen
omakseen tahtoi Rafael tulla elinajaksi.
Rovasti ei vastannut.
Kuukauden kuluttua uusi kirje. Tässä hän tunnusti, että hän oli
käyttäytynyt houkkamaisesti. Mutta hän ei ollut osannut ajatella
elämäänsä tarkemmin. Se oli vain seurannut kuin niin monien
muitten asianhaarain jatkona, ja olosuhteet olivat olleet niin
harhaanjohtavat. Mutta, hän vannoi, siitä oli tuleva loppu,
hän näyttää että hän ansaitsee luottamusta. Niin, jopa hän oli
näyttänytkin sitä, aina siitä lähtien kuin hän jätti Kristianian.
Jospa rovasti lopultakin taipuisi; tällä tavoinhan rovasti oli ajanut
hänet maanpakoon, sillä ilman Heleneä hän ei voinut tulla kotiin
Hellebergeneen. Kaikki mikä siellä oli rakasta, oli tullut rakkaaksi
Helenen vaikutuksesta, kaikki mitä siellä voitiin tehdä, oli
suunniteltu yhdessä Helenen kanssa. Ja lisäksi hänen elämänsä meni
tällä tavoin ihan hukkaan. Hän suri ja hän ikävöi niin, että hänen
oli mahdotonta tehdä työtä niin tarmokkaasti kuin hän olisi tahtonut.
Tällä kertaa hän sai vastauksen, joskin lyhyen. Se sisälsi että vain
pitempi koetusaika saattoi rovastille vakuuttaa hänen aikomustensa
vakavuuden.
Ei siis kotiin! Ei työtä tekemään! Ei ainakaan siten, että siitä
tulisi jälkiä. Hän tunsi äitinsä liian hyvin, huomatakseen että nyt
oli sementtihankekin mennyt myttyyn, -- olipa yhtiötä perustettu tahi
ei. Kaupanpäälliseksi otti hän selon vielä tästäkin.
Hän oli jo kauan sitten kirjoittanut äidilleen ja rukoillut
sydämensä pohjasta anteeksi sanojaan; äitihän tiesi, että se kaikki
oli johtunut pikaisuudesta; äiti kyllä tiesi kuinka hän piti
äidistä, kuinka hän olikin onneton senjohdosta, etteivät he olleet
yksimielisiä siitä, mikä hänelle, Rafaelille, oli ja tuli aina.
olemaan kallista.
Äiti vastasi hänelle kauniisti ja pitkään -- mainitsematta sanaakaan
siitä mikä oli tapahtunut eikä liioin Helenestä. Hän kertoili
kaikenlaista, mainiten muun muassa myöskin, mitä rovasti suunnitteli
kartanoon nähden. Tästä Rafael päätti että äiti ja rovasti
seurustelivat keskenään. Ehkäpä rovasti lykkäsi asiat tämmöiselle
kannalle juuri senvuoksi, että tiesi, ettei äiti ollut Rafaelin
aikeesta hyvillään?
Kesä kallistui syksyyn. Kaiken epävarmuuden vallassa tunsi Rafael
olevansa kovin yksinään ja alkoi ikävöidä uusia tuttaviansa
Kristianiassa. Tästä kirjoittikin hän näille ja mainitsi tulevansa
kotiin, pysähtyen kuitenkin hetkeksi Kööpenhaminaan.
Kööpenhaminassa hän tapasi Angelika Nagelin jälleen. Angelika oli
parin hänen opintotoverinsa seurassa. Hän oli hillittömän iloinen,
loisti terveyttä ja kauneutta ja tuota raikasta vapaamielisyyttä,
joka teki nuoret miehet hulluiksi. Rafael oli koko tämän ajan
kironnut kaikkea tällaista, ja hän oli tullut tänne tuntematta
pienintäkään pakkoa uudistaa kaikkea. Mutta nyt hän tuli
mustasukkaiseksi ensi kerran elämässään! Se oli aivan uusi tunne,
jota vastaan hän ei ollut valmistautunut. Hän tuli mustasukkaiseksi
heti kun näki Angelikan jonkun toverinsa seurassa. Angelikan
esiintymisessä oli omituista, raikasta rohkeutta, joka pani hänen
verensä kovasti kuohuksiin.
Nyt alkoi heidän yhdyselämässään uusi vaihe. Se jakaantui raivokkaan
mustasukkaisuuden ja yhtä raivokkaan ihastuksen kausiin. Ja tämä
kaikki johti omituisenlaatuiseen kirjevaihtoon Angelikan lähdettyä,
ja tämä kirjevaihto veti Rafaelin hänen perästään.
Laivalla hän kuuli kuinka muuan siivooja ja siivoojatar
keskustelivat: "Se odotteli poikaa öisin, kunnes sai niinkuin oli
tahtonut. Ja nyt se on taas saanut sen käsiinsä!"
Mahdollista oli, ettei tämä keskustelu koskenut häntä, mutta myöskin
oli mahdollista, että piika oli ollut pensionissa Kristianiassa;
Rafael ei kuitenkaan tuntenut häntä.
Omituista on olo tuommoisissa suhteissa kuin Angelikan ja hänen, --
ollaan siinä uskossa, että on pysytty aivan näkymättöminä. Rafael
ajatteli että tähän saakka ei kukaan kuolevainen ollut tiennyt
asiasta tämän taivaallista. Ja nyt pelkkä epäilys päinvastaisesta
saattoi koko elämän vaivaiseksi. Pensioni, Angelika, kirjeet --
helvetti! Hän ei mistään hinnasta halunnut jatkaa tätä. Oliko
Angelika ehkä heittänyt verkkonsa ulos ja pyydystänyt hänet kuin
lihavan, tyhmän kalan? Tämä ei ollut kertaakaan välähtänyt hänen
mieleensä eikä koko juttu ollut merkinnyt hänelle mitään -- ennenkuin
nyt, kun hän tapasi Angelikan Kööpenhaminassa. Ehkäpä _tämäkin_
tapaaminen oli vain hyvin suunniteltu juoni!
Ei mikään voi syvemmin loukata miehen turhamaisuutta ja
valloittajatunnetta kuin huomio, että luulotellusta voittajaherrasta
onkin muuttunut vangituksi orjaksi.
Rafael ajelehti kannella suurimman osan yötä, ja kun hän tuli
Kristianiaan, asettui hän asumaan erääseen hotelliin. Sieltä hän
aikoi seuraavana päivänä matkustaa kotiin Hellebergeneen; kestäköön
tai katketkoon! Tämän -- ja kaiken samantapaisen piti nyt loppua
ainiaaksi; tämmöinen nosti paholaisen kaiken etunenään. Ja kun hän
pääsisi kotiin ja saisi tietää missä Helene oli, niin kaikki muu
menisi itsestään.
Hotellista hän meni Angelika Nagelin pensioniin sanoakseen että hänen
siellä olevat tavaransa olivat tuotavat hänen luokseen hotelliin
heti; hän matkustaisi iltapäivällä.
Hän oli syönyt päivällistä ja tuli juuri huoneeseensa pakatakseen
tavaroitaan, -- kun hänen silmänsä sattuivat Angelikaan, joka oli
tullut sillävälin sisään. Tämä seisoi hänen edessään hienona,
kauniina ja onnettomana; semmoisena Rafael ei ollut koskaan nähnyt
ketään. Eikö hän todellakaan ollut saattanut tulla Angelikan luo
asumaan? Täytyikö hänen heti matkustaa? Angelika itki niin ilmetyn
epätoivoisesti, että Rafael, joka oli valmistautunut kaikkeen paitsi
näkemään häntä lohduttamattomana, seisoi siinä ja vastaili vältellen.
Eihän heidän suhteellaan, sanoi hän, ollut muuta kuin tilapäisen
tapaamisen luonne; senhän he tiesivät molemmat. Siispä piti
Angelikankin tietää, että siitä ennemmin tai myöhemmin piti tulla
loppu. Ja nyt oli se hetki tullut.
Mutta Angelika sanoi että se oli merkinnyt enemmän; hän ei ollut
tavannut ketään, josta olisi pitänyt niin paljon kuin Rafaelista, ja
tämänhän hän kyllä oli näyttänyt Rafaelille. Hän oli tullut tänne
sanomaan että hän oli raskaana. Ja hän oli tästä niin epätoivoissaan
kuin kukaan voi olla; se olisi hänen ja hänen lapsensa surma. Koskaan
ei hän ollut ajatellut näin kauheita asioita, mutta hänen mieletön
rakkautensa oli vienyt hänet pois suunniltaan; -- niin että hän nyt
siis joutui makaamaan niinkuin oli vuoteensa rakentanut.
Rafael ei voinut vastata tähän mitään, sillä hän ei voinut ajatella.
Hän katseli Angelikan niskaa ja selkää ja näki niiden nytkähtelevän.
Hän näki Angelikan pienen jalan pistävän esiin hameen alta, hänen
vahvan käsivartensa, joka pisti lyhyen hihan alta esiin. Kasvonsa
Angelika peitti käsillään, kyynärpäät pöytään nojaten ja itki, huusi
ja kirkui.
Ja kuitenkin, -- mikä ensiksi kokosi hänen ajatuksensa yhteen, ei
ollut sääli olentoa kohtaan tuossa hänen edessään. Se oli Helene, se
oli rovasti, se oli äiti. Mitä he sanoisivat tästä? --
Angelika tunsi mitä teitä hänen ajatuksensa kulkivat ja kohotti
päänsä: "Tahdotko sinä todellakin matkustaa minun luotani!" Kuinka
epätoivoiset olivatkaan hänen kasvonsa; tuo väkevä ihminen oli
heikompi kuin lapsi.
Rafael seisoi hänen edessään avatun matkalaukkunsa luona, aivan
onnettomana hänkin. "Mitäpä hyödyttäisi jäädä tänne?" vastasi hän
alakuloisesti.
Angelikan silmät pälyilivät häntä, tulivat kirkkaammiksi ja yhä
kirkkaammiksi, saivat jyrkän ilmeen; sitten ne alkoivat loistaa,
salamoivat, suu aukeni ivahymyyn, hän kasvoi sekunti sekunnilta,
kunnes kohosi ilmaan: "Sinun pitää naida minut, jos olet kunniallinen
mies!"
"Minun naida -- sinut -- --!" huudahti Rafael, ensin kauhistuneena,
sitten ivallisena hänkin.
Nyt Angelikan silmiin tuli paha ilme, hänen päänsä kurottui
eteenpäin, koko olento kyyristäytyi hyökkäykseen kuin tiikerikissa.
Mutta hyökkäys supistui miehekkääseen kämmenen iskuun pöytää vasten:
"Niin, sinun _pitää_ naida minut, piru vieköön!" hän sähisi. Sitten
hän kiiti Rafaelin ohi ikkunaa kohti. Mitä hän aikoi?
Avata sen, huutaa ulos; -- Rafael ei kuullut selvästi, mitä.
Kurottautua kokonaan ikkunanpuitten ulkopuolelle ja kirkaista vielä
kerran, -- sitten hän sulki ikkunan ja kääntyi Rafaeliin päin,
huohottavana, voitonriemuisena.
Rafael seisoi liidunvalkeana -- ei pelosta, vaan siitä syystä että
hän huomasi nyt saaneensa verivihollisen. Ja silloin hän nousi
taisteluun.
Angelika näki sen heti, näki hänen voimansa jo ennenkuin hän
liikahtikaan. Rafaelin silmissä ja ryhdissä oli jotakin, jota hän ei
koskaan saisi valtoihinsa. Oli voimaa ilmeessä ja asennossa, voimaa,
jonka kanssa ei kernaasti antautuisi kilpailuun. Jollei Rafael ollut
koskaan ennen nähnyt häntä, niin ei hänkään ollut nähnyt Rafaelia.
Mutta sitä hurjemmin hän rakasti Rafaelia. Hän riemuitsi sen
johdosta, ettei Rafael välittänyt hänen liikehtimisestään huoneessa,
vaan kääntyi panemaan viimeistä vaatekappaletta matkalaukkuun
ja sulkemaan sitä. Silloin hän hiipi aivan Rafaelin viereen --
murtuneena, tuskassa ja kurjuudessa niin suuressa, ettei Rafael ollut
moista koskaan nähnyt, ei taiteessa eikä elämässä. Kasvot kauhun
jäykistämät, silmät tuijottaen, koko olento liikkumattomana, ääneti
vain kyynel kyyneleen jälkeen valui silmistä -- nyyhkyttämättä. Hän
tahtoi, hänen täytyi saada Rafael. Hän veti Rafaelia puoleensa kuin
ahnas merivirta, se oli elämäntarpeen rakkautta, sen ilmaisua, sekä
raivoa että epätoivoa uhkuen. Nyt Rafael sen käsitti.
Mutta hän pani vaatekappaleen paikoilleen ja sulki matkalaukun.
Senjälkeen hän käveli pari kertaa edes takaisin huoneessa, ikäänkuin
olisi ollut siellä yksinään, -- ja sanoi että Angelikan pitäisi
itsensäkin huomata että se oli mahdotonta.
"Etkö usko", vastasi tämä hiljaa, "että minä voin kantaa kaikki
vaivannäöt sinun puolestasi? Niin että saisit työskennellä
mielitöissäsi. Etkö sinä ole huomannut, että minä tulen toimeen
sinun äitisi kanssa?" Rafael ei vastannut, mutta hänen täytyi
itselleen myöntää että tämä oli totta. Angelika odotti hetken ja
jatkoi sitten: "Ja Hellebergene... tunnenhan minä senkin, minähän
olen sukua rovastille ja olen käynyt siellä. Minähän olisin niin
sopiva hoitamaan siellä kaikkea, -- etkö usko? Entä sementtikaivosi,
lisäsi hän, "minähän olen senkin puuhan etunenässä, niin ettei sinun
siinäkään tarvitsisi nähdä vaivaa."
Hän sanoi tämän kaiken hillitysti, lyhyesti. Hän oli hiukan
sorakielinen, ja tämä seikka toi hänen puheeseensa jotain omituisen
avutonta.
"Älä kuitenkaan matkusta vielä tänään -- ajattele vielä asiaa!"
lisäsi hän ja itki jälleen hyvin katkerasti. Rafaelista tuntui että
hänen täytyi ruveta lohduttelemaan.
Angelika tuli häntä vastaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen
ja painalsi hänet koko epätoivoonsa ja himoonsa. "Älä matkusta, älä
matkusta!" -- --
Hän tunsi että Rafael lämpeni. "En koskaan ole antautunut kenellekään
senjälkeen kun jäin leskeksi", hän kuiskasi -- "ja huomaathan sinä
itsekin --" hän painoi päänsä Rafaelin olkapäätä vasten ja nyyhkytti,
nyyhkytti.
"Tämä kaikki tulee niin äkkiä minun päälleni" sanoi Rafael. "Minä en
voi --"
"Niinpä siis mieti!" keskeytti Angelika kuiskaten ja suuteli häntä
nopeasti, "Oi, Rafael", - hän kietoutui hänen ympärilleen, sytytti
hänet tuleen.
Joku koputti oveen, he hypähtivät erilleen. Se oli mies, jonka piti
tulla noutamaan tavaroita.
"Ei", sanoi Rafael ja punastui, "minä jäänkin tänne huomiseen saakka."
Mies meni. Angelika syöksähti Rafaeliin syliksi, hän kiitti,
riemuitsi, suuteli. Voi, kuinka hän säteili voimaa, onnea, voittoa!
Hän oli nyt kaksikymmentäkaksivuotias nuori tyttö. Tahi oikeammin
nuori mies. Sillä oli jotain miehekästä siinäkin tavassa, jolla hän
nyt poistui.
Mutta hehku ja tuli ei vielä ollut ehtinyt huoneesta häipyä, kun
Rafaelin mielentila äkkiä putosi alas. Tuokiossa hän oli pitkällään
sohvassa ja makasi siinä kuin haudan pohjalla. Hänestä tuntui, ettei
hän enää voinut siltä sijaltaan nousta.
Mitä tulisi nyt hänen elämästään? Sillä elämällä on mukanaan unelma,
joka on elämän sielu. Ja kun unelma on häipynyt, on elämä kuolleen
ruumiin näköinen.
_Tämän_ nyt siis oli se suuri tuska kehittänyt! Tänne siis olivat
kaikki Ravnit ahdistaneet hänessä piilevän petoeläimen. Täällä se
ei enää leikittelisi ja huvittaisi häntä, täällä se iskisi kyntensä
häneen täydellä todella, viskaisi hänet nurinniskoin ja ahmisi hänen
raikkaan verensä. Se loisti senkin olennosta, joka juuri poistui.
Mutta yhtä varmaa oli myöskin, että jos hän hylkäisi Angelikan,
joutuisi tämä lapsineen turmioon. Ja silloin ei kukaan pitäisi häntä
kunnian miehenä, ei edes hän itse.
Nyt viimeksikin Ranskassa, kun hän ei löytänyt lepoa eräässä
suuremmassa työssä, jonka päämäärä näkyi suorastaan hämäränä, hän
ajatteli usein: sinä olet ottanut elämän liian keveästi.
Ehkäpä nyt, jos hän täyttäisi velvollisuutensa, sälyttäisi
hartioilleen rikoksensa sekä Angelikaa, itseään että muita kohtaan
-- ja kantaisi kuormansa kuin mies,... ehkäpä hän silloin kykenisi
käyttämään kaikkia voimiaan?
Niin teki äitikin, -- ja pääsi perille.
Mutta ajatus äidistä siirsi ajatuksen Heleneen, unelmaan. Se lensi
nyt hänen luotaan kuin muuttolinnut syksyllä. Hän makasi jälleen
haudassa ja tunsi ettei voinut enää nousta.
Kaiken sekamelskan keskeltä, joka häntä kesällä oli ympäröinyt, hän
muisti kaksi ihmistä, joihin oli oppinut täydelleen luottamaan.
Ne olivat eräs nuori mies rouvineen; niiden luo hän meni illalla
ja kertoi niille rehellisesti kaiken, hän kun kerta kaikkiaan oli
rehellinen. Ratkaiseva koe tässä suhteessa on, että asianomainen voi
kertoa kaiken itseäänkin koskevan. Ja sen hän teki.
He kuuntelivat häntä kauhistuneina. Mutta heidän neuvonsa oli peräti
omituinen. Rafaelin piti odottaa kunnes saataisiin varmuus, oliko
Angelika todella raskaana.
Tämä oli hänestä vastenmielistä; eihän tässä ollut asiasta
epäilystäkään, sillä Angelika puhui totta. -- Mutta saattoihan hän
erehtyä; -- hänen pitäisi tutkituttaa. Tämäkin ehdotus harmitti
häntä; -- mutta hän suostui siihen, että Angelika tulisi heidän
luokseen neuvottelemaan; hänkin oli heidän tuttaviaan.
Seuraavana päivänä Angelika tuli heidän luokseen. Hänelle he
sanoivat nyt sen, mitä he eivät saattaneet suoraan sanoa Rafaelille,
nimittäin että hän veisi Rafaelin turmioon. Rouva varsinkaan ei
säästänyt häntä. Niin rikaslahjainen poika kuin Rafael Kaas, jolla
oli semmoiset edellytykset joka suhteessa, ei toki saisi saada,
vasta vähän päälle parinkymmenen ikäisenä, niskoilleen vanhempaa
naisihmistä monine lapsineen! Rafael oli kaikkea muuta kuin rikas,
sen Angelika oli kuullut hänen omasta suustaan, hänen elämänsä
muuttuisi kuormajuhdan elämäksi jo ennenkuin hän kunnolleen oli
oppinut elämään. Jos hänen pitäisi työskennellä elättääkseen niin
monta ihmistä, niin täytyisi hänen ponnistella enemmän kuin jaksoi,
hän jäisi edistykseltään aivan keskinkertaiseksi. Siitä taas molemmat
kärsisivät ja tulisivat onnettomiksi, tyytymättömiksi. Hänen ei toki
pitänyt joutua niin kovasti kärsimään kevytmielisyyden johdosta,
johon Angelika oli kymmenen kertaa yhtä syyllinen kuin hän. Ja mitä
Angelika luulisi ihmisten sanovan? Rafael, joka oli niin pidetty,
niin odotettu vieras kaikkialla. He hyökkäisivät Angelikan kimppuun
kuin varikset haaskan kimppuun ja nokkisivat hänet palasiksi. He
poikkeuksetta uskoisivat pahinta.
Mies kysyi häneltä oliko hän aivan varma, raskaudestaan. Hänen
pitäisi tutkituttaa. Angelika Nagel punastui ja vastasi, puoleksi
pilkallisesti, puoleksi nauraen, että sen asian hän itse kyllä tunsi
paraiten. "Niin", vastasi mies, "juuri niin ovat monet sanoneet, --
ja kuitenkin erehtyneet. Mitä te luulisitte niiden ihmisten sanovan,
jotka nyt saisivat kuulla teidän menevän naimisiin raskauden vuoksi,
silloin, kun kävisikin ilmi että te olette erehtynyt. Sillä tietysti
semmoista juoruttaisiin." Angelika punastui taaskin ja hypähti
pystyyn. "Sanokoot mitä hyvänsä!" Ja hetken päästä: "Mutta Jumala
varjelkoon, _minä_ en tahdo saattaa häntä onnettomaksi." Salatakseen
liikutustaan hän kääntyi heihin selin. Mutta rouva ei hellittänyt,
hän ehdotti ilman muuta että Angelika kirjoittaisi Rafaelille,
vapauttaisi hänet ja antaisi hänen matkustaa äitinsä luokse; siellä
he saisivat sitten ratkaista asian. Angelikahan oli niin kykenevä,
että hän menestyisi missä tahansa eläen, ja sitä hän nyt saisi
koettaa. Ja auttaisihan Rafaelkin häntä.
Angelika sanoi: "Jos minun on mukaannuttava, niin minä kirjoitan vain
hänen äidilleen. Hänen pitää saada kaikesta tieto, niin että hän myös
huomaa Rafaelin vastuunalaisuuden."
Rouva hyväksyi tämän, ja Angelika istuutui kirjoittamaan. Tätä tehden
hän usein joutui liikutuksiin, mutta sujui se kuitenkin -- nopeasti,
täsmällisesti arkki arkilta.
Silloin soi ovikello; kaupunginlähetti toi kirjeen. Piika toi sen
sisään, rouva otti sen vastaan; mutta se ei ollut hänelle, se oli
Angelikalle, -- molemmat tunsivat Rafaelin kankean käsialan.
Angelika avasi kirjeen, muuttui tulipunaiseksi, sitten säteileväksi.
Rafael kirjoitti että hän vakavain mietiskelyjen jälkeen oli tullut
siihen tulokseen, että _hänen_ tähtensä ei Angelika lapsineen saanut
tulla onnettomaksi; hän oli kunniallinen mies, joka tahtoi kantaa
vastuunalaisuutensa eikä sälyttäisi sitä muiden kannettavaksi.
Angelika ojensi kirjeen rouvalle. Sitten hän repi juuri valmiiksi
saamansa kirjeen moneksi kappaleeksi -- ja meni.
Rouva seisoi paikoillaan ja ajatteli: kaiken hyvän meissä täytyy
väistyä pahan tieltä, ja silloin me olemme niin lujasti pihdeissä
että riittää.
Tämä rouvan keksintö oli tehty erinäisiä kertoja ennenkin. Mutta
silti se oli yhtä oikea. --