"Löysi. Hän lukitsi oven jälkeensä. Minä nousin ja kysyin, mitä hän
teki. Hän saattoi tuskin puhua." Hän pysähtyi hetkeksi, muistelemaan
tuota kaukaista hetkeä ja eläytymään siihen uudelleen. -- -- "No
niin, semmoinen tapaus _se_ oli." --
"Mitä hän sanoi, äiti?"
Äiti hankkiutui lähtemään. "Isäsihän luuli että minun mukanani tulisi
onni taloon."
"Miksi sitä ei sitten tullut -- -- ?" Äiti kääntyi nopeasti häneen
päin. "Anteeksi, äiti, sinä käsität minut väärin! Miksi ei sementistä
tullut mitään, tarkoitan?" -- Äiti punastui.
"Sinä et tuntenut isääsi. Hänen luonteessaan oli liian monta mutkaa,
jotta mikään olisi kunnollisesti päässyt käyntiin." -- "Mutkaa?" --
"Niin, erikoisuus, itsekkyys, intohimoisuus -- ne häntä pidättivät."
-- "Millä tavoin hän menetteli tässä?" -- "Kenenkään ei pitänyt
päästä osalliseksi, kukaan ei saisi edes tietää siitä; hän vain
yksinään! Ja sitä varten piti metsät hakattaman maahan ja rahat
käytettämän siihen -- -- ja sitten kun olimme naimisissa, -- sitten
kun olimme naimisissa, oli aikomus käyttää koko minunkin omaisuuteni
siihen!"
Rafael näki kauhun, jonka muisteleminen oli nostanut äidin kasvoille.
Äiti eli uudelleen koko kamppailun, ja Rafael ymmärsi, ettei hänen
pitäisi kysyä enempää. Äiti jo ojensikin kätensä, kun Rafael vielä
kiiruhti kysymään: "Minkävuoksi et ole kertonut minulle tästä ennen?
Siitä että täällä on sementtiä?" -- "Senvuoksi että sinulle ei olisi
koitunut siitä mitään hyvää", vastasi äiti jyrkästi.
Rafael tunsi, jopa näki äidin tarkoittavan, ettei siitä koituisi
hänelle vieläkään mitään hyvää.
"Sinä olet kajonnut minun elämäni kipeimpään haavaan; jätä minut nyt
yksin." Hänen kätensä kohosi, Rafael meni.
-- Kun hän jälleen istui venheessään viemässä sanomaansa pappilaan,
ajatteli hän: "Tämä siis oli syynä isän ja äidin verivihollisuuteen,
-- sementti! Äiti ei luottanut häneen, hän ei halunnut luovuttaa
isälle omaisuuttaan oman itsensä lisäksi. Senvuoksi ei sementin
valmistuksesta tullut mitään! Ei edes metsiä hakattu. Isä oli
kuitenkin joka tapauksessa ehjä luonne. -- Niin, ja äiti myöskin.
Mutta Jumala armahtakoon minua --!"
Sitten hän laski kuinka paljon rahaa äidin omaisuudesta ja metsistä
yhteensä olisi tullut, ja paljonko niitä (ja sementtialuetta) vastaan
olisi lisäksi saanut lainaa. Hän ymmärsi isäänsä paremmin kuin
äitiänsä! -- Mikä omaisuus siitä olisikaan siinnyt! Mikä valta ja
voima, mikä ihanuus, -- mikä elo!
Rovastilla hän tempasi kaikki mukaansa. Rovastin senvuoksi että
tämä oli käytännöllinen mies, joka heti älysi minkäarvoinen asia
oli. "Te olette nyt rikas mies!" Ruustinnan, jonka hänen voimansa
ja innostuksensa nosti mukaan. Helenen? Helene istui äänettömänä ja
kauhistuneen näköisenä. Rafael kääntyi hänen puoleensa ja kysyi eikö
häntä haluttaisi soudella sinne katsomaan kaikkea. Hänen piti toki
saada nähdä kuinka suuri alue oikeastaan oli! "Mene toki mukaan,
rakkaani", sanoi rovasti.
Hän toivoi saavansa Helenen eteensä venheessä ja kiiruhti senvuoksi.
Sanaakaan sanomatta käveli tyttö hänen vierellään ja hypähti sitten
nopeasti yläairoille. Hänen täytyikin jäädä tytön eteen ala-airoille,
selin.
Tällä pikku kamppailulla se alkoi. Istuen Heleneen selin hän näki
vain kuinka vesi kohisten poreili Helenen airoista. Salaista
taistelua, hiljaa jäytävää ahdistusta ja pelkoa. Se kuulsi niistäkin
harvoista sanoista mitä lausuttiin. Sanat vain lisäsivät jännitystä.
Perille tultaessa molemmat palavissaan punoittivat. Nyt täytyi
Rafaelin tunnustella mihin kohti he voisivat laskea maihin. Ensin
soutivat he hitaasti koko sementtialueen pituudelta, niin pitkälti
kuin sitä tänne saattoi nähdä. Rafael siis istui Helenen yläpuolella
ja selitti. Helene katseli koko ajan rannalle ja loi vain pikaisen
silmäyksen häneen tahi ei katsonut häneen ollenkaan. He kääntyivät
jälleen takaisin laskeakseen maihin siinä kohti, johon Rafael arveli
olevan edullisinta perustaa tehtaan. Jonkun verran täytyi kaivaa
ja räjähdyttää täällä, jotta rakennuksille tulisi kylliksi tilaa.
Laivat kyllä uisivat aivan rantaan saakka, mutta satama olisi tehtävä
turvallisemmaksi, ja se maksaisi rahaa.
Rafael hyppäsi ensiksi maihin saadakseen auttaa Heleneä venheestä,
mutta tyttö hyppäsi ketterästi hänen sivuitsensa rannalle. Sitten
lähtivät he kiipeämään, poika edellä tietä näyttäen ja selitellen,
tyttö jälestä tullen äänettömänä, silmät suurina ja korvat avoimina.
Pieneksi hupeni nyt kaikki mitä hän, Helene, oli työskennellyt
Hellebergenen hyväksi ja mitä oli siitä uneksinut aina lapsuudestaan
lähtien. Kestäisi monta vuotta ennenkuin metsäkään rupeaisi
tuottamaan. Tämä sitävastoin tuotti hyvinvointia heti paikalla ja
rikkautta myöhemmin, -- mikäli Rafaelin päätelmät osuivat oikeaan, ja
sitä ei Helene epäillyt ollenkaan.
Tämä nöyryyttää häntä, Heleneä, panee hänet pois viralta, tai kuinka
hän sanoisi. Mutta Rafaelin se tekee suureksi.
Soutelu, kiipeäminen ja jännitystila, jossa hän oli, antoi
vauhtia Rafaelin esityksille. Hänen katseensa ja koko olentonsa
ilmaisi jäntevyyttä. Helene tunsi yhtäkkiä, että hänen pitäisi
pelastautua venheeseen ja soutaa pois yksinään. Mutta hän oli liian
ylpeä paetakseen. Rafaelin silmät ja olemus ilmaisivat hänelle
valloittajaa; mutta hän ei halunnut antautua. Mutta myöskään ei hän
tahtonut esiintyä siten että näyttäisi kuin olisi hän istunut täällä
ja keinotellen odottanut Rafaelin kotiintuloa. Sellainen epäluulo
olisi ollut suorastaan samaa kuin jos häntä vastaan olisi suunnattu
kaikki, mikä hänen elämässään oli epäitsekkäintä, rakkainta.
Jotakin Rafaelissa hän pelkäsi, jotakin, jota Rafael kenties itse ei
voinut hallita, -- tuota Rafaelissa esiintyvää myrskyä. Se ei ollut
meluavaa eikä säikyttävää; se oli säteilevää, sisimpiin tunkevaa
innostusta, se riisti voimat häneltä itseltään ja tahdon Heleneltä.
Ja tätä ei Helene halunnut.
Vasta kun he olivat saapuneet niin ylös että saattoi, nähdä ulos
merelle, saariin, alas lahteen, Hellebergeneen ja pappilaan sekä
joelle lahden perukassa, kääntyi Rafael ja loi silmänsä tyttöön
kaikesta tästä. Helene seisoi siinä aaltoilevin povin, ja hänen
silmänsä eivät uskaltaneet palata mereltä... "Helene!" kuiskasi hän
ja tuli lähelle. Hän tahtoi ottaa tytön syliinsä.
Heleneä vapisutti, mutta hän ei kääntynyt Rafaeliin päin. Mutta
samassa hän ilman muuta lähti kiirehtimään hänen luotansa alaspäin.
Ja hän jatkoi pakoaan siihen saakka kun saapui venheen luokse.
Hän aikoi irroittaa sen, -- mutta samassa hän hillitsi itseänsä
huomatessaan että se olisi raukkamaista. Niinpä hän vain pysähtyi
katsomaan tuliko Rafael jäljestä. -- "Helene sinä --!" kuului ylhäältä
Rafaelin ääni. "Minkätähden sinä pakenet minua?" -- "Rafael, sinä
et saa --!" vastasi Helene silloin kun poika tuli alas. Kaikki
sekä rukouksen että käskyn mahti, minkä voimakas ihminen omistaa,
sisältyy niihin sanoihin.
Helene istui venheessä, Rafael seisoi maalla hänen edessään. Heidän
silmänsä kävivät kaksintaisteluaan liekehtien, heidän hengityksensä
oli katkonaista, molempien, -- kunnes Rafael astui venheeseen,
irroitti sen ja laski vesille.
Helene istuutui. Mutta ennenkuin Rafael teki samoin hän sanoi: "Sinä
kai toki huomasit, mitä minä aijoin sanoa sinulle --?" Hänen oli
vaikea saada sitä esiin.
Helene ei vastannut, vaan pisti aironsa veteen; itku oli
tulemaisillaan.
Kotimatkalla he eivät soutaneet yhtä nopeasti kuin tänne tullessaan.
Leivonen liverteli heidän päänsä päällä, kuhankeittäjä kujerteli maan
puolella. Rantasipi lensi suorassa linjassa melkein vedenpintaa,
pitkin heidän matkansa suuntaan ja lokki viiletti siivet sojossa ja
hiljaa kirahdellen sen jäljessä. Perillä varmaankin jokin odotti.
Nuorten havupuiden ja uuden kanervan tuoksu tuli heitä vastaan;
kauempana seisoivat Hellebergenen kedot kesäisessä kukoistuksessa.
Kaukana niiden takana ja hyvin korkealla liiteli kotka tuntureilta ja
sitä seurasi rääkyvä varisparvi kuvitellen ajavansa sitä takaa.
Rafael huomautti Helenelle tästä kulkueesta. "Niin, kas vaan!"
sanoi tyttökin, jolle tuotti suurta helpoitusta saada sanoa pari
luonnollista sanaa. Rafael katsahti taaksensa häneen ja hymyili. Ja
tyttö hymyili vastaan.
Rafael tunsi seitsemännen taivaan autuuden mielihyvää. Mutta mitään
siitä hän ei tietysti saa mainita! Vain soutaa, soutaa tahdissa: "Hän
-- on mi-nun! Hän -- on mi-nun! Hän -- on mi-nun!
Tosiaankin, sanoi hän itselleen, hänen vastustelunsa on tuhat kertaa
ihanampaa kuin -- --.
"Kummallista, etteivät merilinnut enää pesi näillä saarilla!" sanoi
hän.
"Se johtuu siitä, etteivät saaret enää pitkiin aikoihin ole olleet
rauhoitettuja. Linnut ovat muuttaneet ulommaksi."
"Niinpä rauhoitamme nämä saaret! Katsomme että saamme linnut
takaisin; -- eikö niin?" --
"Niin."
Rafael kääntyi oitis tyttöön päin.
Tuota "niin" sanaa ei ehkä olisi pitänyt sanoa, ajatteli Helene;
Rafaelhan oli puhunut "meistä".
Näyttääkseen kuinka kaukana hän oli tuollaisista ajatuksista katsoi
Helene ylös maalle päin. "Apilas ei menesty tänä vuonna."
"Eipä näy. -- Mitä aiot tehdä sille ensi vuonna?" Mutta siihen ansaan
ei tyttö mennyt.
Rafael kääntyi, mutta Helenen katsetta hän ei tavannut.
Virran kohina soitteli heidät tuhannen parin karkeloon, ja virtaava
vesi keinutteli venhettä hiljaa. Rafael katseli sinne, missä he kaksi
olivat yhdessä kävelleet silloin ensimmäisenä päivänä. Hän käännähti
katsoakseen eikö Helenekin ehkä katselisi sinne. Niin, hänkin katseli.
He soutivat pappilan valkamaa kohti, ja Rafael yritti pari kertaa
puhua. Mutta Helene oli oppinut, että se oli vaarallista. He
laskivat rantaan. "Helene!" sanoi Rafael kun tyttö lyhyeen "hyvästi"
sanottuaan -- ikäänkuin sivumennen -- hyppäsi maihin. "Helene!" Mutta
tyttö ei pysähtynyt. "Helene!" Rafaelin huudossa oli niin paljon,
että Helene kääntyi -- ja katsoi häneen, mutta ei pysähtynyt.
Enempää ei tarvittu. Hän souteli kotiin kuin suurin voitonsankari
mikä ikinä oli näillä vesillä purjehtinut tai täällä nähty,
-- aina siitä saakka kun viikingit tapasivat toisensa täällä
lahden sisimmässä poukamassa ja jättivät jälkeensä hautakummun,
joka vieläkin näkyy pappilan luona, -- niin, aina siitä saakka
kun alkuhirvi korkeasti haaroittunein sarvin ui tänne voitetun
kilpailijansa luota, omansa luokse; -- aina siitä saakka kun
ensimmäinen muurahaisparvi, auringonpaisteesta juopuneena viuhkan
tavoin leijaili ilmassa sinä ainoana päivänä kuin sen suotiin lentää,
-- niin, aina siitä saakka kun ensimäinen uroshylje pulikoitsi sen
luokse, jonka se näki paistattavan päivää Hellebergin rantakalliolla.
-- Rouva Kaas oli nähnyt heidän menomatkansa, nähnyt heidän soutavan
kuin hengen edestä. Hän oli myöskin nähnyt heidän soutavan takaisin
hitaasti. Hän arvasi kaiken.
Siis sementtialueella piti heidän...! Hän väänteli käsiään, hän itki.
Hän ei uskonut Rafaelin vielä vakaantuneen, ja sitäpaitsi oli
Rafaelin joka tapauksessa liian aikaista kiinnittää itseänsä tänne;
hänelle oli toki jotakin aivan muuta tarjona! Ei sementti pakenisi
hänen luotaan eikä hänkään, -- mikäli asia nyt oli otettava toden
kannalta. Tätä juttua Helenen kanssa hän arvosteli vain kuin kiskojen
murtumaa rautatiellä; Rafael ei päässyt eteenpäin!
Rafael sousi niin että kokka kohisi. Nyt oli hän perillä, nyt veti
hän venheen maalle niin kevyesti kuin olisi se ollut leppäkaukalo,
nyt hän kiiruhti sisään pitkin askelin.
Peljästyneenä, epätoivoisena pakeni Kirsten kuten aina sohvan toiseen
päähän, veti tällä kertaa jalat perästään, -- kirkaisi kun Rafael
hyöksähti sisään ja alkoi puhua. "Taisez-vous! Des égards, s'il vous
plait!" Hän ojensi kätensä puolustautuakseen.
Mutta tällä kertaa tuli Rafael rakkauden siivillä ja onnen
rohkeudella; hänellä oli tulevaisuus mukanaan. Hän teki mitä hän ei
koskaan ennen ollut uskaltanut tehdä, nimittäin tarttui äidin käsiin,
painoi ne alas, syleili häntä, suuteli häntä -- ensin otsalle,
sitten poskille, suulle, silmiin, korviin, kaulalle, leukaan, mihin
ikinä ylettyi, puhumatta mitään, aivan huumautuneena. "Mieletön
poika!" ähkyi äiti, "des égards --! Mais, Rafael, donc! -- Que --
--!" Ja lopuksi hän heittäytyi poikansa syliin ja pani kätensä hänen
kaulalleen. "Nyt sinä siis hylkäät minut, Rafael!" hän itkien lausui.
"Hylkäänkö sinut, äiti! Kukaan ei sido talomme kahta sivustaa yhteen
niin hyvin kuin Helene!" Ja nyt hän piti ylistyspuheita tytöstä ilman
mittaa ja määrää ja huomaamatta että hän kaiken aikaa kertasi yhtä ja
samaa.
Sitten kun hän rauhoittui ja pysähtyi hengähtämään, -- pyysi äiti
saada olla yksinään. Tähän oli Rafael tottunut.
Illalla tuli äiti sitten hänen luokseen ja sanoi, että heidän ensin
tuli matkustaa Kristianiaan hankkimaan asiantuntijoita, jotka
tutkisivat sementtialueen, ja kuulostamaan mitä senjälkeen olisi
tehtävä. Hänen serkkunsa, virastonpäällikkö, kyllä antaisi neuvoja.
Ja muut hänen sukulaisensa myöskin: niistähän oli suurin osa
insinöörejä ja virkamiehiä.
Hän ei mielellään halunnut lähteä Hellebergenestä juuri nyt, sehän
äidin toki piti ymmärtää! Ja olivathan he sitäpaitsi sopineet, että
he matkustaisivat vasta syksyllä! Mutta äiti sai hänet taipumaan
selitettyään että tämä oli suorin tie Helenen luokse. Sitä vain hän
pyysi, että Rafaelin suhde Heleneen jäisi juuri sille asteelle, jolla
se nyt oli, -- kunnes he olivat tehneet Kristianian matkansa. Tästä
vaatimuksestaan hän ei luopunut.
Se sai siis olla niin.
Tapansa mukaan panivat he heti paikalla matkatavaransa kuntoon. Ja
vielä samana iltana he ajoivat jäähyväisille rovastilaan.
Siellä tuli mieliala hyvin hilpeäksi; -- rouva Kaasin toimesta, sillä
hän oli levoton ja tahtoi salata tunteensa eloisalla esiintymisellä;
rovastin toimesta, sillä häntä todellakin innosti tuo suuri löytö,
joka ennusti varallisuutta sekä Hellebergenelle että koko seudulle;
-- ruustinnan toimesta, sillä hän aavisti jotakin. He toivottivat
lähtijöille sydämellisesti onnea matkalle.
Rafael oli käyttänyt hyväkseen yleistä hilpeyttä saadakseen puhua
muutamia sanoja kahden kesken Helenen kanssa jossain nurkassa. Täällä
hän pusersi tytöltä lupauksen vastata hänen kirjeisiinsä. Mutta hän
varoi ilmaisemasta tytölle, että hän jo edeltäpäin oli keskustellut
kaikesta äitinsä kanssa. Hän tunsi että Helene pelästyisi tuommoista
tekoa, joka hänestä näytti niin luonnolliselta.
Heidän pois ajaessaan istui Rafael hattuaan heiluttaen niin kauan
kuin pappilaisia näkyi. Sieltä huiskutettiin takaisin -- ensin
kaikki, lopuksi vain yksi.
Kesäilta oli valoisa ja lämmin, mutta ei tarpeeksi valoisa, ei
tarpeeksi lämmin -- eikä tarpeeksi suurenmoinen. Rafael ei tahtonut
mahtua siihen, eikä siinä ollut niin korkeita värejä kuin hänen
riemunsa tarvitsi kuvastuakseen. Hän ei voinut nukkua, ei puhella
kenenkään kanssa. Hän ei voinut olla yksinään, mutta ei myöskään
muiden seurassa. Hän jo ajatteli täydellä todella palata takaisin
pappilaan ja koputtaa Helenen kamarin ikkunaan: hän oli jo matkalla
rantaan ja työnsi venheen vesille. Mutta ehkä hän säikyttäisi tyttöä
jotenkin tahi pilaisi asiaa jollain tavoin. Niin hän alkoi soutaa
ulos merelle -- uloimmaisia saaria kohti, ja siellä hän säikytti
linnut pahanpäiväisesti. Kun hän laski maihin, nousivat ne lentoon,
ensin yksitellen, sitten parvittain, sitten kaikki tyyni, ja panivat
vastalauseensa hirmuisella rääkynällä -- ja vielä muullakin tavoin!
Hän oli vihaisen pilven sisällä, se oli todellinen lintuhelvetti.
Mutta hän ei menettänyt hyvää tuultaan. "Odottakaahan!" sanoi hän
niille, soutaessaan pois koko parvi kintereillään: "Odottakaahan, --
kunhan Hellebergenen saaret rauhoitetaan -- niinkuin koko kartanokin!
Silloin te tulette pitämään meistä toisella tavoin! Näkemiin siihen
saakka!"