-- Eräänä kauniina iltana kesäkuun alkupuolella he nousivat laivasta
kaupungin satamassa ja muuttivat venheeseen, jonka piti viedä heidät
Hellebergeneen. He eivät tunteneet ketään vastaantulleista miehistä,
vaikka kaikki olivat kartanosta. Venhe niinikään oli uusi. Mutta
saaret, joiden salmiin he pian sousivat, olivat entisellään. Ne
olivat kauan odottaneet heitä ja olivat nyt puhjenneet kukkeuteensa
heidän vastaanotokseen; ne siirtyivät yksi toisensa jälkeen siivosti
tieltä, jotta venhe pääsi vapaasti eteenpäin.
Kumpikaan heistä ei puhunut miesten kanssa, eikä heitä liioin
puhuteltu. He sulautuivat toistensa tunnelmaan, he nimittäin
olivat molemmat peloissaan. Tämä tunne iskeytyi heihin aivan
yhtäkkiä. Mikään ei tarjonnut tähän pelkoon lievitystä: ei
iloisesti heloittava ilta-aurinko meren ja saarien yllä, ei
maalta tuleva väkevä hyvä tuoksu eikä heidän ohitseen kulkevan
pikku rannikkohöyrylaivan työteliäs sätkätys. Nyt, kun tosi oli
kysymyksessä, nousi vastuunalaisuuden tunne sekä entisistä että
tulevaisista heidän mieliinsä. Ja miltähän mahtaisikaan perillä
näyttää, ja kuinkahan he nyt enää soveltuisivat ympäristöönsä täällä?
Pian olivat he sivuuttaneet sen kapean väylän, joka johti lahteen
ja samoin Helleberg niemen viimeisen nokan,... tuossa oli viheriä
kumpu heidän edessään, keskellä olevine rakennuksineen, noilla
harjuilla ennen rehotti tummana valtainen, varjoisa metsä... nyt
ne olivat paljastetut, alasvaipuneet, muodottomat, niiden pinnalla
näytti olevan viheriä samea kerros jotakin, eikä sitäkään ollut
joka paikassa. Kaikki mikä harjuihin ennen oli sisältynyt, oli
nyt painunut alas heidän itsensä keralla, oli pienentynyt -- ei
olemukseltaan, vaan heidän silmissään. He muistivat kuinka oli ennen,
ja he tunsivat olevansa laihoja ja ränsistyneitä.
Rakennukset olivat äsken maalatut, mutta paljoa pienemmät kuin
ne, jotka heidän muistinsa oli säilyttänyt. Ei kukaan tullut
heitä vastaan laiturille; ylhäällä portaiden luona vain näkyi
kaksi olentoa, hämilläänkö lienevät olleet vai epäluuloissaan.
Tulijat menivät sisään rouvan vanhoihin huoneisiin sekä ylä- että
alakerrassa; nämä olivat siinä asussa kuin olivat olleet heidän
lähtiessään ulkomaille, mutta kuinka ne tuntuivatkaan laskehtineilta,
ja kuinka ilma niissä oli ummehtunutta! Illallispöytä oli katettu; se
notkui raskaan ruuan painosta; mieleen tuli talonpoikaishäät. Vanhat
lehmukset -- poissa. Rouva Kaas alkoi itkeä.
Samassa hän yhdessä väläyksessä muisti jotakin: "Menkäämme toiseen
sivustaan!" Hän sanoi tämän semmoisella äänellä kuin pitäisi heidän
vasta siellä tuntea olevansa kotona. Porstuassa tarttui hän Rafaelin
käsivarteen. Rafael tunsi suurta jännitystä.
-- Isän vanhat huoneet olivat kokonaan uudistetut häntä varten! Sekä
suuressa että pienessä hän tunsi äidin maun, -- tämä oli pitkällisen
salaa tehdyn työn tulos, tässä oli siis ollut lavea kirjevaihto ja
rahaa oli tähän mennyt paljon. Kuinka kaikki olikaan täällä uutta ja
vapauttavaa! Huoneet oli tehty yhtä vieraiksi sille elämälle, jota
täällä oli vietetty kuin äiti itse olisi halunnut tehdä poikansa
sille vieraaksi.
He saivat kuitenkin varsin mukiinmenevän illallisen ja senjälkeen
he tekivät reippaan kävelyretken pitkin rantaa. Himmeästi loistava
majakantuli kaukana ulapalla ja hiljaiset mainingit kertasivat heille
vanhaa tarinaansa; kesäyö laskeutui hämärän tuttavallisuudessa heitä
kohti.
Seuraavana aamuna oli Rafael soutelemassa lahdenpoukamassa,
lapsuutensa leikkikamarissa. Huolimatta puolittain vajonneista ja
alastomiksi ryöstetyistä harjuista tunsi hän kuvaamatonta riemua
saadessaan taas olla täällä. Yksinäisyydessä, hiljaisuudessa, jossa
ei kukaan eikä mikään häntä ahdistanut missään suhteessa. Kun
monivuotisen oleskelun jälkeen suurkaupungeissa istuu norjalaisessa
lahdenpoukamassa yksinään, niin tuntee kuin puolipäivän helteestä
ja touhusta astuisi korkeaan holvikirkkoon, jonne ei ulkoa kuulu
mitään, eikä sisäpuolelta myöskään mitään muuta kuin tulijan omat
askeleet. Pyhää, pyhää puhdistumista, antaumusta, hartautta,
-- mutta semmoisessa valaistuksessa ja vapaudessa, jota ei ole
missään kirkossa. Nykyisyys väistyy pois, ja sen keralla aika
ylipäänsä. Hänestä tuntui että hän oli ollut täällä jo eilen ja
toissapäivänäkin. Ulkopuolella tätä paikkaa ei kukaan tiennyt hänestä
mitään.
Kuvaamaton oli tunnelmarikkaus, jota hän tällä paikalla imehti;
koskaan ei hän ollut kokenut mointa. Uusi aistimuslaatu,
lapsuudenaikaiset kauneusvaikutelmat, joko aivan unohtuneina tai
toisin muistoonjääneinä, hiipivät nyt hänen sieluunsa ja puhuivat
hänelle kuin jälleen palanneet hyvät henget.
Kukkulain uudet ääripiirteet, vanha rakas tuoksu, värit, jotka
suhtautuivat toisiinsa aivan aavistamattomalla tavalla, taivas,
joka tosin oli lähempänä, mutta kuitenkin kauas vetäytynyt;
valovaikutelmat kylmemmissä, mutta keveämmissä, hienommissa
ilmakerroksissa. Ei missään leveätä tasankoa, rajatonta
jatkuvaisuutta, ei, vaan monenlaista, moniviivaista, typistettyä,
jyrkkää, levotonta ja samalla sanomattoman raikasta, hänen teki
mielensä sanoa: kapinallista.
Yhä enemmän ja enemmän hän sulautui muistoihinsa; hänellä oli
taipumusta tällaiseen. Joka aironvedon jälkeen hän lepäsi, tunsi
olevansa kuin omituisissa kahleissa. Venhe lipui yhä syvemmälle, hän
ei välittänyt, minne,... kunnes hän poukamasta kuuli aironloisketta,
joka ei voinut olla hänen soutunsa kaikua. Aironvedot seurasivat
toisiaan varmasti ja rivakasti. Hän kääntyi. --
-- Ylhäällä puutarhapengermällä käveli parhaillaan rouva Kaas
erinomainen kaksoiskiikari kädessään. Hän oli juonut kahvia ja
iloinnut katsellessaan lahtea, saaria ja merta. Rafael oli yhä
vesillä, sanottiin. Tuolla kaukana, niin, siellähän hän oli; rouva
Kaas nosti kiikarin silmäinsä eteen juuri sinä hetkenä, jona
valkeaksi maalattu venhe liiti Rafaelin ruskeaksi tervattua venhettä
vastaan. Valkeaksi maalattua venhettä sousi vaaleaan leninkiin puettu
nainen, -- -- grand dieu, onko täälläkin naisia! Rafael pysähdytti,
s.o. molemmat nostivat aironsa vedestä sinä hetkenä kun venheet
lipuivat toistensa ohitse...
Rouva Kaas näkee naisen mustan tukan ja sen alla vahvan kaulan;
mutta leveäreunainen olkihattu estää häntä näkemästä naisen kasvoja;
hattuhan on melkein ylösalasin. Nyt iskee Rafael airot veteen ja
huopaa naista kohden, ja tämä samoin huopaa Rafaelia kohden. Ovatko
he tuttuja? Heti kun venheet uudelleen ovat vieretysten, tarttuu
Rafael toisen venheen laitaan ja vetää sen lähemmäksi; nyt tarjoo
hän kätensä, ja toinen ottaa sen vastaan. Rouva Kaas näkee Rafaelin
kasvot puoliksi ja niin selvään, että huulten liike näkyy; Rafael
hymyilee! Hattu estää edelleenkin näkemästä naisen kasvoja, mutta
rouva Kaas näkee hänen täyteläisen rintansa ja voimakkaan käsivarren,
joka pistää esiin puolipitkästä hihasta. Heidän kätensä eivät
hellitä otettaan; nyt nauraa Rafael niin että leveä selkä hytkyy,
-- mitä tämä on, mitä tämä on...? Onko joku tullut heidän perästään
Münchenistä?
Rouva Kaas ei voi enää istua hiljaa paikoillaan, hän panee kiikarin
pois, hänet valtaa suuri tuska, hänessä puhkeaa hillitön viha. Kestää
kotvan ennenkuin hän rauhoittuu sen verran että voi ottaa kiikarin
käteensä ja tarkastella näkyä edelleen.
"Nainen" oli kääntänyt venheensä; nyt he soutelivat vieri vieressä,
nainen yhtä nopeaan kuin Rafael. Joka kerta kun rouva Kaas tarkasteli
poikaansa, näki hän tämän hymyilevän, ja "nainen" tuntui lakkaamatta
katselevan Rafaelia. Tuossa he kaartivat ja rupesivat soutamaan
pappilan rantaan päin... Oliko se Helene? Ainoa sivistynyt nainen
penikulmaisella alueella, ja tähän ainoaan oli Rafael takertunut jo
ensimmäistä päivää kotona ollessaan.
Nuo "naiset" -- ne eivät koskaan voineet katsoa häntä pikiintymättä
häneen heti paikalla! Tuossa laskevat venheet maihin, ei
kiviteloille, kivet kai olivat liukkaat, vaan savihietikölle, he
soutavat kumpikin venheensä savikkoon niin kovaan kuin jaksavat, ja
nainen hyppää venheestään maalle nopeasti ja kevyesti, sitten Rafael
vähän raskaammin, -- ja taas he kättelevät! Sepä naikkonen on valmis!
Rouva Kaas kääntyi heistä poispäin. Nyt hän tiesi, että hän tästä
hetkestä alkaen oli tullut vanhaksi huonekaluksi, joka siirretään
ullakolle. -- --
Helene se todellakin oli. Hän tiesi, että he olivat tulleet, hän
tahtoi soutaa kartanon sivuitse, ja tällöin hän tapasi Rafaelin,
joka oli vesillä vain soudellakseen. Kun molemmat olivat nostaneet
aironsa vedestä ja venheet äänettömästi liukuivat toistensa sivuitse,
ajatteli Rafael: "Onko se _hän?_ -- Hän ei ole kasvanut täällä; hän
on rakenteeltaan liian suuripiirteinen ollakseen täältä. Hän ei ole
tämän paikkakunnan henkeä."
Hän näki nimittäin edessään lujapiirteiset kasvot ja suuret harmaat
silmät, jotka olivat syvällä päässä. Levolliset, viisaat kasvot, --
joihin samassa ilmaantui aikamoinen annos veitikkaa... Tämän hän
tunsi vanhastaan, tämä oli aikoinaan tehnyt hänelle niin hyvää.
Kaiken jälleentuntemisen, kaiken mieleenpalaamisen ensimmäinen
vaikutelma (mikäli semmoisen saamiseen on tilaisuutta) on sen
jälleentunteminen ja muistaminen, mikä meille ennen on tehnyt joko
hyvää tahi pahaa. Tuo suuri suu, nuo raikkaat silmät, joista nyt
veitikka kurkistaa, ne ovat tehneet hänelle vain hyvää, vain hyvää...
"Helene!" huudahti hän ja iski aironsa veteen ruvetakseen huopaamaan.
"Rafael!" vastasi tyttö tulipunaisena ja iski myös aironsa veteen.
Hänellä oli pehmeävärinen alttoääni.
-- Kun Rafael tuli kotiin välipalalle, loistavana, kertoilevana,
tapasi hän kaksi suurta silmää, joiden ilme selvästi puhui: "Oletko
sinä jo heittänyt minut romuläjään?"
Rafael mykistyi raivosta. Syönnin aikana ilmoitti äiti
välinpitämättömän näköisenä, että hän ajaa rovastille kiittämään
huolenpidosta kaikkina näinä vuosina. Rafael ei vastannut. Siitä
äiti päätti, ettei hän halunnut tulla mukaan. Kesti kotvan ennenkuin
hän pääsi lähtemään; ajopelit olivat uudet, tallimies samoin uusi ja
harjaantumaton. Rafaelille hän ei sanonut mitään.
Rovastilla hänet otettiin vastaan mitä kunnioittavimmalla tavalla,
mutta kuitenkin samalla sydämellisesti. Rovasti oli pulska vanhus,
oiva käytännön mies; ruustinna taas oli syväluonteisempi. Molemmat
vakuuttelivat, ettei tilanhoidon valvominen ollut tuottanut heille
minkäänlaista vaivaa, vaan miellyttävää ajankulua. Sitäpaitsi oli
Helene viime aikoina ottanut sen toimekseen. Helene? Niin, kävi
nimittäin niin, että Hellebergenen ensimäinen hoitaja oli agronoomi
ja metsänhoitaja eräässä suuressa yhtiössä, joka niinä aikoina
lopetti toimintansa. Häneen tunsi Helene semmoista kiintymystä, että
hän kaikkina loma-aikoinaan seurasi tätä kaikkialle; se olikin oikein
erinomainen vanha mies. Näillä vaelluksilla opetti agronoomi tytölle
kaikkea mitä hän itsekin tiesi; hänellä oli erikoista taipumusta
opetukseen. Tytölle tämä merkitsi huomattavaa kehitystä, samalla kun
se tarjosi hänelle elinkeinon. Erä erältä oli Helene ottanut koko
tilanhoidon käsiinsä. Se oli hänelle koko elämän arvoinen tehtävä.
Rouva Kaas pyysi saada tavata Heleneä kiittääkseen häntä. Mutta
Helenehän oli juuri mennyt ulos Rafaelin kanssa! "Niin, se on totta",
sanoi rouva Kaas. Hänen täytyi esiintyä ikäänkuin hän olisi jo
tiennyt tästä, mutta pian hän pyysi valjastamaan hevosensa.
-- Samalla aikaa molemmat nuoret kiipesivät ylös harjun rinnettä.
He olivat noudattaneet rannikon suuntaa, Helene edellä, Rafael
jäljessä. Helene oli kasvanut metsässä, se oli varmaa jos mikä.
Kuinka notkea oli hänen voimakas vartalonsa; ja tuo tapa jolla hän
suoriutui hyppäämään puron yli, kiipeämään ylös kapeaa polkua myöten,
pujottautumaan nuorten havupuitten muodostaman pensaikon välitse,
joka ei tahtonut päästää häntä eteenpäin... tahi kun hänen piti
kaarrella savisessa mäessä tahi kallionhalkeamissa, joita täällä
oli kosolta -- nopeasti aina yhdestä toiseen. Ylösnousu joelta oli
vaikein ja samalla hauskin, ja senvuoksi he kiipesivät siitä kohden.
Rafael tahtoi myös olla mies puolestansa, hän oli alinomaa tytön
kintereillä, -- mutta luoja paratkoon, kuinka raskasta se oli!
Ensinnäkään hän ei ollut ollenkaan harjaantunut, ja -- --. "Tästä
on vähän vaikea päästä ylitse", sanoi tyttö. Puu oli viime sateen
aikana kaatunut kumoon, ylhäällä olivat sen juuret pystyssä ja täällä
alhaalla se sulki tien.
"Älä pidä siitä kiinni; se voi irtaantua ja viedä meidät mukanaan!"
-- Viimeinkin jotakin, joka näyttää hänestä vaikealta, ajatteli
Rafael. Hän näki Helenen liikehtivän eteenpäin pitkin puun suuntaa
kajoamatta puuhun: hän näki tytön miettivän hetken, ennenkuin tämä
tarttui erääseen haaraan, jonka yli hänen täytyi kiivetä, mutta
sitten Helene nosti hameen polvien tasalle ja kapusi yli nopeasti,
hyvin nopeasti, toisen yli samalla tapaa -- ja lopuksi itse rungon
ylitse, juuri siinä kohdassa, jossa ei enää ollut mitään oksia
tiellä. Sitten vinosti ylös mäkeä, kunnes hän seisoi korkealla
kukkulalla ja näki Rafaelin vaivaloisesti köntystävän alhaalla.
Rafaelin voimiin otti tämä hirvittävästi. Hengitys pyrki ihan
salpautumaan, hiki virtasi solkenaan. Kun hän vähää myöhemmin
kuin tyttö saapui kukkulalle, musteni maailma hänen silmissään
-- ja vaikkakin tosin vain noin puoleksi sekunniksi, niin riitti
se valaisemaan hänelle tytön tavattoman terveyden. Tämä seisoi
katsellen häntä. Hän punoitti ja oli lämpimissään, hänen silmissään
oli loistetta ja veitikkaa, ja hänen povensa nousi ja laski nopeassa
tahdissa. Mutta ei ollut vähääkään epäilystä, etteikö hän olisi heti
kohta jaksanut kiivetä vielä yhtä pitkää matkaa ja yhtä jyrkkää
rinnettä pitkin. Rafael ei jaksanut virkkaa sanaakaan. Tyttö sanoi:
"Nyt sinun täytyy kääntyä katsomaan merta."
Sanat vaikuttivat Rafaeliin kuin olisi ne sanonut itse suuri Pan,
joka katseli heitä kukkuloilta kaukana takana. Ne vaikuttivat häneen
kuin sen luonnon henkäys, jonka piiriin hän oli kiivennyt, ne
sivelivät häntä jääkylmällä kädellä ja ne sivelivät häntä jälleen
lämpöisellä kädellä, -- ja senjälkeen hän muuttui toiseksi.
Sillä hän oli hullaantunut, -- hullaantunut tyttöön silloin kun
tämä johti kulkua virran luota ylös harjulle. Tyttö suorastaan veti
itseensä uusia mahtavia voimia metsästä. Hän muuttui korkeammaksi,
solakammaksi, hän muuttui mahtavammaksi. Silmäin lämmin katse, äänen
täyteläisyys, liikkeet, muodot, sielukkuus huumasivat häntä jo tuolla
alhaalla laakson syvyydessä ja virranpauhinassa; ja hullaannus
yhä vain kasvoi kiipeämisen ja sen tuottaman vaivannäön keralla.
Ei mikään tanssisali tahi leikkikenttä, ei mikään voimistelu-
tahi ratsastuskoulu pysty näyttämään ruumiin voimia ja sielun
lennokkuutta, esittämään olemuksen yhtenäisyyttä niinkuin kiipeily
vuorilla ja metsissä. Lopuksi Rafael aivan hurmaantui. Hän ajatteli:
nyt minä kiipeän hänen jälessään porrasta myöten korkeimpaan onneen!
Tuonne ylös, ylös! Tytön pelottomuus hänen seurassaan, tytön
huolettomuus hänen katseistaan alkoi pyörryttää häntä. Tuonne ylös,
ylös!
Mutta kun he saapuivat vielä korkeammalle, tuli tyttö yhä
hehkuvammaksi ja hän yhä surkeammaksi.
Ja tuolla ylhäällä, ylhäällä -- maailma kerrassaan musteni hänelle;
pariin tuokioon hän ei voinut liikahtaakaan, ja vielä pariin tuokioon
hän ei voinut puhua, mutta silloin sanoi tyttö: "Nyt sinun pitää
kääntyä ja katsoa merta."
Sanotaan että naiset synnyttämisensä hetkenä saavat uutta
verta; joka pisara on senjälkeen erilainen kuin ennen. Jotakin
tämäntapaista tapahtui Rafaelille. Näky, joka oli hänen edessään
tänne kiivettäessä, tunteet, joita hän tunsi tänne kiivettäessä, --
täällä ne vaihtuivat tyyten toisiksi. Uusi tunne vastasi siihen mitä
tunturit puhuivat kaukana takana; hän muisti ne vielä lapsuudestaan.
Se vastasi merelle tuolla edessä, merelle kaukana saarten tuolla
puolen, merelle saarineen, merelle, joka antaa maalle muodon ja
elämän. Meri lepäsi himmeän kirkkaana puolihämyssä ja katseli
monimuotoista maata edessään kuin lempilasta, jossa huomaa olevan
elinvoimaa. Tavoittele sinä vaan suuria! Muuten koituu voima sinulle
perikadoksi.
Ja muutamia niistä keksinnöistä, joista hän oli uneksinut, kangastui
hänelle hämärästi; ne olivat siinä, ja riippui vain hänestä, tahtoiko
hän jonakin päivänä purjehtia niiden kera sisälle poukamaan.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi tyttö. Silloin hävisi häneltä tuo
kaikki; silloin hän heti oli täällä jälleen, vain täällä, ja hän
tunsi kuinka pyöreä ja lämmin oli tytön alttoääni. Silmänräpäystä
aikaisemmin olisi hän saattanut sanoa tytölle kaiken tuon ja
enemmänkin, ikäänkuin johdantona johonkin vielä enempään. Nyt
hän istuutui sanomatta mitään. Tyttökin istuutui. "Minä kiipeän
niin usein tänne ylös katsomaan merta", sanoi hän. "Täältä se on
silloin sekä alku että loppu. Tuolta alhaalta katsoen se on vain
purjehdusreittiä."
Rafael hymyili. Tyttö jatkoi. "Meren laita on niin, että tänne ylös
voi tuoda mukanaan kuvan siitä mitä sen pitäisi olla, -- mutta
täällä se kuva pian häipyy. Ja sen tiensä se muuttuu joksikin aivan
toiseksi."
Rafael käänsi katseensa tyttöön. "Niin, se on aivan totta", sanoi
tyttö ja punastui. -- "Minä en epäile sitä vähääkään."
Mutta Helenen ajatukset siirtyivät jo kokonaan muualle. "Katseletko
sinä näitä taimia yltympärillä?" -- "Katselen." -- "Tiedätkös että
viime vuonna oli semmoinen kuivuus että melkein kaikki kasvullisuus
kuivui täällä ylhäällä. Ja samoin kävi monilla muillakin paikoilla
harjujen tuolla puolen, katsohan tuonnekin." Hän osoitti kädellään.
"Kun tulee lahden poukamaan, näyttää tämä kaikki niin rumalta. Minä
kyllä ajattelin sitä eilenkin. Mutta sitten minä ajattelin myöskin,
että hänen ei tarvitse muuta kuin päästä maihin, kun hän jo huomaa
että hän on tehnyt meille vääryyttä. Sillä onko oikeastaan mitään
somempaa kuin tuommoinen männyntaimi tuolla kuopassaan? Ei, ja
katsohan värejä; se on terve mies, jos kukaan! Entä nämä ylpeät
kerkät! Entä nämä sievät neulaset!" Helenen ääni sai väriä lausutun
sisällön mukaan. "Mutta tuo tuolla kaukana on kuitenkin komein ukko
koko joukosta!" Hän lähti kulkemaan sitä kohti ja Rafael seurasi
häntä. Näetkö sitä? Sillä on jo kaksi haaraa! Ja minkälaisia ne
ovatkaan! Hän oli polvillaan sen ääressä. "Tällä pojalla on ollut
vanhemmat, joista se voi olla ylpeä! Sillä täällä on täsmälleen yhtä
paljon ja yhtä vähän suojaa niille kaikille. -- Hyi tuota ilkeätä
kärpästä!" Hän oli nyt syrjemmässä erään hennomman lapsen luona,
joka oli vähällä joutua suurempainsa saarrokseen. Hän vapautti sen
ja läksi noutamaan tuoretta multaa, jonka hän sijoitti varovasti sen
rungon ympärille. "Sinulta raukalta varmaankin puuttuu kosteutta,
vaikka onkin satanut kauheasti ihan äskettäin." -- "Käytkö sinä
usein täällä ylhäällä?" -- "Ei täällä muuten syntyisi mitään."
Helene katsoi Rafaeliin tutkivasti: "Sinä kenties luulet, ettei tämä
pikkuväki tuntisi minua? Ehei, joka ainoa niistä tuntee. Jos olen
kauemmin poissa, niin eivät ne viihdy; mutta jos käyn usein niiden
luona, niin pysyvät ne virkeinä." Hän oli polvillaan, toisella
kädellään hän tuki itseään, toisella hän nyhti erään ruohotupsun
maasta. "Nämä junkkarit, kun tahtovat varastaa minulta taimeni."
Jos joku pikku ihminen olisi sanonut kaiken tämän, -- avosuinen ja
vilkassilmäinen pikku ihminen; -- mutta Helene oli suuri ihminen,
jolla oli sisällään teräsvieteri; hänen silmissään ei ollut
ilkamoivaa katsetta, ja ne jäivät katsomaan sitä mihin ne kerta
osuivat. Suu oli suuri ja lausui sanat varovaisesti huolitellen,
täydellä todella. Jos joku on nopeaan ja sukkelasti lukenut sen mitä
hän sanoi, niin lukekoon sen uudelleen; hän sanoi sen hillitysti,
painokkaasti, joka tavun selvästi ääntäen ja huolitellusti korostaen.
Hän oli nyt kokonaan toisenlainen kuin virralla ja mäissä. _Siellä_
sinkautti hänen voimansa itsensä esille, aivan kuin olisi sen ollut
pakko ponnistautua; -- täällä se muuttui hienoksi talttumukseksi.
Eräs pohjolan kuuluisimmista naisista, jossa ilmenivät myös nämä
molemmat puolet ja joka teki suurta kummastakin, Johanne Luise
Heiberg [kuuluisa tanskal. näyttelijätär. -- Suom.] näki Helenen
juuri silloin kuin tämä oli tullut täysikasvuiseksi. Rouva ei voinut
erota hänestä, silmät ja korvat seurasivat tyttöä. Näkikö vanhus
-- tämä tapahtui hänen viimeisinä elinvuosinaan -- tytössä jotakin
omasta nuoruudestaan. Heidän ulkonäössäänkin oli yhtäläisyyttä.
Helene oli tumma, niinkuin rouva Heibergkin oli kerran, hän
oli samankokoinen ja hänen vartalonsa oli samanlainen, joskin
voimakkaampi, Helenellä oli suuri suu, suuret harmaat silmät niinkuin
hänelläkin; veitikka voi pilkistää Helenenkin silmistä esiin. Mutta
huomattavin yhtäläisyys oli olennossa, se oli ilmeessä, joka oli
samanlainen kuin rouva Heibergin silloin kun hän oli äitiydessään
rauhallinen ja vakava; sillä tämä oli hänen luonteensa perusrunko.
"Mikä terve tyttö!" sanoi hän, kutsui tytön luokseen, veti hänet
lähelleen ja suuteli häntä otsalle.
Lapsuudentoverukset olivat menneet harjun poikki toiselle rinteelle.
Rafaelin piti ehdottomasti saada nähdä "Lahosuo".
Mutta kun he saapuivat sinne, ei Rafael tuntenut sitä enää; sehän
kasvoi tervettä metsää! "Niin, siitä koituu kunnia vanhalle
Helgeseniile", sanoi Helene säteilevin kasvoin. "Hän näki että
keinotekoinen kastelu oli muuttanut tämän suuren tasangon suoksi,
ja siitä hän otti pohdin. Minä olin vain lapsi silloin, mutta minä
olin kuitenkin mukana siinä puuhassa. Minä sain pienen maapalasen
istuttaakseni siihen kaalia, ja sitä murua minä vartioitsin ja hoidin
koko kesän. Sitten sain muitakin peltotilkkuja. Niistä saaduilla
tuloilla me hankimme kylvettävää tänne ylös; neljäntenä vuonna
me ostimme taimia. Niin, tarkoitan, että hän tahtoi että kaikki
näyttäisi siltä kuin minä olisin ansainnut sen työlläni. Hän oli aika
velikulta."
-- Kun Rafael tuli kotiin, istui hänen äitinsä syömässä. Äiti
oli järjestänyt kaiken ympärillään siten kuin tulisi hänen syödä
yksinään, -- mikä oli varma merkki siitä että hän oli loukkautunut.
Kaikesta siitä mitä Rafael keksi hänen hyvittämisekseen, ei ollut
mitään apua, hän ei vastannut mitään ja poistui pian pöydästä.
Nyt tunsi Rafael itse, kuinka suloiselta äidistä olisikaan
mahtanut tuntua saada hänen kanssaan yhdessä kulkea löytö- ja
jälleentuntemisretkillä uudessa Hellebergenessä. Eilen he isän
huoneessa tunsivat olevansa kuin eroittamattomasti yhteenkuuluvat
koko elämän ajaksi... ja jo aikaisin seuraavana aamuna oli hän
menossa toisen kanssa.
Tänä iltana ei voinut enää tehdä asialle mitään, sen hän tiesi;
mutta seuraavana aamuna hän pyysi sydämensä pohjasta, eikö äiti
kuitenkin tänä päivänä tahtoisi tulla heidän mukanaan, jotta he
näyttäisivät hänelle, mitä hän sai itse nähdä eilen. Äiti pudisti
päätään ja ryhtyi lukemaan kirjaansa. Päivä päivältä hän teki äidille
saman pyynnön, mutta samoilla tuloksilla. Näissä pyynnöissä äidin
mielestä ilmeni itsensä pakoittamista. Ja sitähän niissä jossain
määrin olikin. Rafael tahtoi sydämestään sovittaa syrjäytyksen,
hän tahtoi sydämestään näytellä äidille kaikkea, sillä hän tunsi
olevansa syyllinen, vaikka hänen mielestään hänen syyllisyytensä oli
niin helposti ymmärrettävää laatua. Mutta että äiti läsnäolollaan
hämmentäisi _heidän_ yhdessäolonsa suloisuuden, -- Rafael olisi
joutunut epätoivoon, jos äiti olisi myöntynyt.
Rovasti rouvineen ja tyttärineen tuli seuraavana sunnuntaina
vastaamaan heidän vierailuunsa. Rouva Kaas oli itse kohteliaisuus, ja
erikoisesti hän kiitti Heleneä siitä että tämä oli niin verrattomasti
hoitanut Hellebergeneä. Helene punastui itsekään tietämättä
minkävuoksi. Mutta kun hän näki että Rafaelkin punastui, punastui hän
vielä toisenkin kerran. Tämä oli ainoa erikoinen tapaus vierailun
aikana, mitään muuta ei tapahtunut.
Lapsuudentoverusten jokapäiväisillä retkeilyillä metsissä ja mailla
tyhjeni ennen pitkää Hellebergenen ainehisto. Asiat muuttuivat
siten, että nyt Rafael alkoi esitelmöidä, ja aineeksi tulivat
hänen keksintönsä. Opiskellessaan yhdessä äitinsä kanssa hän oli
saavuttanut erinomaisen kyvyn selittää selvästi ajatuksiansa,
ja Helenessä oli hänellä kuulija, jonka veroista hänellä ei
ollut koskaan ennen. Helene tunsi jo entuudesta niin laajalti
luonnontieteitä, että hän ymmärsi yleistajuista esitystä; mutta
yhtäkaikki ei tässä ollut kysymyksessä mitä Rafael esitti, vaan
hän itse, -- sen Rafael tunsi ja se lämmitti häntä. Helenen silmät
kirkastivat hänen ajatteluaan. Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut
niin tervettä itseluottamusta kuin Helenen läsnäollessa. Ja tällä
kertaa ei jälestäpäin tullut mitään epäilyksen tuskia.
Mutta Helene ei ollut edeltäpäin tiennyt mitään hänen
epäilyksentuskistaan eikä niiden tuloksista. Rafael oli insinööri,
se oli kaikki mitä Helene oli hänestä kuullut. Sikäli kuin Rafael
puhui hän myöskin kasvoi, -- ja pian menetti Helene osan varmuuttaan
häneen nähden. Aluksi Helene ei tiennyt, minkävuoksi hänen _täytyi_
yhä enemmän ja enemmän vetäytyä taaksepäin; mutta myöhemmin löysi hän
aiheen olla kokonaan poissa Rafaelin matkoilta. Ja sitä mukaa kuin
vielä muutakin puuhaa tuli lisäksi, muuttuivat heidän kävelyretkensä
harvinaisiksi; "Helene oli saanut niin paljon tekemistä."
Rafael ei ymmärtänyt syytä tähän; hän otaksui että äiti tavalla tai
toisella oli syypää tähän (mikä muuten ei ollutkaan aivan väärä
otaksuma) -- ja raivostui. Jo se seikka että äiti uskalsi sekoittaa
sen mitä hän ennen oli etsinyt siihen mitä hän nyt etsi, loukkasi
häntä hirveästi. Hän unohti kokonaan, ettei tämäkään tunne ollut
aluksi puhdasta, että hän aluksi oli täälläkin etsinyt samaa kuin
muualla. Hän heittäytyi kokonaan rakkautensa valtoihin, ja se ei
sietänyt minkäänlaisia vastaväitteitä, mitään estelyitä, se muuttui
yksinvaltiaaksi. Helenessä hän oli löytänyt tulevaisuutensa.
Rovastikin vetäytyi kuoreensa, koska rouva Kaas teki niin, ja tuli
aika, jolloin Rafaelin täytyi luopua monista yrityksistään tavata
Heleneä kahdenkesken.
Koskaan ei hän ollut kiintynyt niin intohimoisesti. Hän näki Helenen
edessään minne ikinä hän meni ja missä oli, hänen keveän käyntinsä
sopusuhtaisen pyöreyden, hänen harmaat silmänsä kiintyneinä hänen
silmiinsä,... miksi he kaksi eivät voisi mennä naimisiin vaikka
huomenna? Entä ylihuomenna? Mikä olisi luonnollisempaa kuin tämä,
mikäpä paremmin auttaisi häntä eteenpäin?
Jännitys hänen ja hänen äitinsä välillä kasvoi äärimmilleen, se tuli
kireämmäksi kuin se vielä koskaan oli ollut. Rafael aikoi täysissä
tosissaan hyljätä sekä äidin että koko isänmaan. Olihan hänellä
jonkun verran rahoja jäljellä patentinkaupasta, ja hän kyllä hankkisi
lisääkin.
Ja kuinka vastenmielistä hänestä olikaan käyskellä mailla ja metsissä
ilman Heleneä! Opiskella hän ei saattanut, eikä hänellä ollut ketään,
jonka kanssa hän olisi saattanut puhella. Mitä hänen oli tehtävä?
Hän läksi soutelemaan, -- soutelemaan pitkiä matkoja, mieluimmin pois
lahdesta, jopa aina kaupunkiin saakka.
Eräänä päivänä hän soudellessaan pitkin rannikkoa vasempaan lahdesta
huomasi, että harjujen ja mäkien savi- ja kalliomuodostumissa
täällä oli omituista harmaata väriä. Helene oli sanonut hänelle,
että "siellä näytti hyvin omituiselta siitä lähtien kun suuret puut
vedettiin pois." Mutta kun heidän olisi täytynyt mennä vesille
sitä nähdäkseen, oli Rafael sivuuttanut tuon lauseen semmoisenaan.
Nyt hän laski siellä maihin. Oli syvää ja jyrkkää rantaa alhaalta
ja jyrkkää ylempääkin, mutta hän kiipesi. Hän oli ajatellut että
täällä olisi ehkä kalkkia; -- mutta hän ei uskonut omia silmiään:
se oli sementtiä, aivan varmasti sementtiä! Kuinka pitkälle sitä
ulottui? Suonta ulottui niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, --
ehkäpä sitä ulottuisi kartanon tienoille asti. Joka tapauksessa oli
tässä voimakkaammallekin tuottajalle enemmän kuin kylliksi moneksi
vuodeksi, edellyttäen että savessa oli tarpeeksi hiilihappoa ja
kalkkia. Hän ei vitkastellut nostaessaan sitä muutamia möhkäleitä
veneeseen ja soutaessaan suin päin kotiin tekemään analyysiä.
Harvoin on kukaan soutanut nopeammin kuin hän nyt viiletti sivu
saarien lahden pohjukkaan, venevalkamaan rakennusten alapuolella.
Jos sementti sisälsi oikeat ainessuhteet, niin oli _tässä_ se, joka
tekee Helenen ja hänet riippumattomiksi noista kaikista, -- _ja heti
paikalla!_
Likaisin vaattein ja käsin, hiestynein kasvoin riehahti hän myöhemmin
päivällä äitinsä luokse kertomaan tulosta: "Kas tässä minä näytän
sinulle jotakin!"
Äiti istui lukemassa, katsahti ylös, tuli liidunkalpeaksi... "Onko
siinä sementtiä?" kysyi hän pannen kirjan luotaan. -- "Tiedätkö
_sinä_ siitä --?" kysyi Rafael mitä suurimman hämmästyksen valtaamana.
"Voi, tiedän", vastasi äiti, nousi ylös, meni ikkunan luo, palasi
takaisin ja pusersi käsiään vastatusten: "Siis _sinäkin_ löysit
sementtiä! -- Vai siis sinäkin löysit sitä!"
"Kuka siis ennen minua --?"
"Isäsi, rakkaani, isäsi. Silloin kun minä ensi kertaa olin täällä, --
vähää ennen kuin meidän piti matkustaa." Hän vaikeni.
"Hän tuli samalla tavoin riehuen kuin sinä minun luokseni -- --
no, ehkä ei niin nopeasti, sillä hänen jalkansa olivat huonot,
mutta muutoin aivan samalla tavoin kuin sinä --". Hän loi omituisen
silmäyksen Rafaelin likaisiin käsiin; ne eivät olleet hienot, ne
kädet. Ne olivat juuri samanlaiset kuin isänkin.