II.

Nyt alkoi pitkä opintoaika, jota varten äiti kaikenlaisissa

kieltäymyksissä eläen oli säästänyt rahoja, samalla antaen pojalle

alkeisopetusta. Kartanosta, hypoteekkirasituksineen ja metsineen,

joka viimemainittu kelpasi vain polttopuuksi, täytyi nyt ottaa

viimeinenkin mehu. Heidän naapurinsa rovasti, rehti ja käytännöllinen

mies, otti tilan hoitoonsa. Hävitystyön täytyi alkaa oitis, sillä

rahoja tarvittiin. Mutta äiti ja poika eivät tahtoneet olla sitä

näkemässä.

He saapuivat Englantiin kuin kaksi pakolaista, jotka pitkien ja

monien koettelemusten jälkeen etsivät uutta kotoa ja uutta kotomaata.

He heittelehtivät epäkäytännöllisinä ja tottumattomina sinne tänne

vieraassa vilinässä ja tulivat täten, jos mahdollista, entistä

lähemmin toisiinsa sidotuiksi. Poika oli silloin kaksitoistavuotias.

Ja kuitenkaan ei kulunut kauaa, kun he jo ensimmäisen kerran

riitaantuivat.

Poika oli tullut kouluun, oli alkanut oppia kieltä, sai tovereita

ja tunsi ankaraa halua koetella voimiaan. Hän oli hyvin pitkä ja

hoikka, mutta hän halusi olla myös väkevä. Hän rupesi urheilemaan,

mutta ei saavuttanut mainetta. Sensijaan oli hänellä enemmän tietoja

kuin tovereillaan -- kiitos äidin -- ja hänen onnistui tehdä

itsensä mielenkiintoiseksi niiden avulla, ja asemaa, jonka hän näin

saavutti, täytyi koettaa säilyttää. Mutta mikään ei vaikuttanut niin

kuin kerskuvat esitykset Norjasta ja hänen isänsä mainetöistä. Hän

kertoi näistä enemmän kuin saattoi oikeaksi todistaa, mutta tämä ei

ollut yksinomaan hänen syytänsä. Hän osasi tosin englantia, mutta

kielen keskivärit eivät olleet hänen hallussaan, joten hän käytti

aina helposti saatavissa olevia voimakkaita sanoja. Totta kyllä

oli, että hän oli isältään perinyt kaksikymmentä kivääriä, yhden

suuren purjealuksen ja useita pieniä, -- mutta kuinka suurenmoisiksi

muuttuivatkaan nyt kaikki nämä kiväärit ja veneet! Hän tahtoi --

niinkuin isänsäkin -- mennä pohjoisnavalle jääkarhuja ampumaan, jopa

hän jalomielisesti kutsui toverit retkelle mukaan. Hänen kuvaustensa

laajalla alueella pii kuitenkin paljon enemmän asioita kuin hän

tunsikaan, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, sillä joka päivä piti

ammentaa ravintoa yhä suurenevaan kitaan. Hänen täytyi suorastaan

opiskella ja keksiä milloin mitäkin, voidakseen pitää mielenkiinnon

vireissä. Tästä johtui myöskin, että hän eräänä iltana meni

toveriensa kera parturiin ja pyysi muitta mutkitta tätä leikkaamaan

häneltä kaiken tukan. Tottahan hiidessä _tämä_ riittäisi pitkäksi

aikaa! Hänen tukkansa oli ollut naurun aiheena, se häiritsi häntä

kaikissa leikeissä, hän vihasi sitä. Senjälkeen kun hän oli kuullut

kertomuksen Absalomin kapinasta ja hänen rangaistuksestaan, oli tukka

myös ollut salaisena kauhun aiheena. Mutta koskaan ei, hänelle tähän

saakka ollut pistänyt päähän mennä parturiin sitä leikkauttamaan.

Toverit nyt miltei kauhistuivat ja parturi oli sitä mieltä että

leikkaaminen oli hävitystyötä. Rafael tunsi ankaria kipuja vatsassa,

mutta juuri se seikka, että tämä kaikki oli niin kauheata, antoi

hänelle voimia. Nyt saivat kaikki nähdä mitä hän uskalsi. Parturin

päähän ei tietysti voinut pälkähtää, että tämä tapahtui pojan äidin

tietämättä, mutta koska hän, asuen saman talon alakerrassa, jossa

täysihoitola oli, jo ensi päivästä alkaen oli ihaillut sekä äidin

että pojan tukkaa, koetti hän estellä leikkaamista. Silloin tulivat

Rafaelin vatsanväänteet aivan sietämättömiksi. Mutta hänenhän täytyi

nyt saada tahtonsa täytäntöön. "Leikatkaa pois se vaan!" sanoi hän

ja istuutui kärsimättömänä tuoliin. "Minä en ole koskaan nähnyt

kauniimpaa tukkaa", sanoi parturi alakuloisesti. Hän tarttui samalla

saksiin, mutta epäröi yhä. Rafael näki että toverien jännitys oli

ylimmillään.

... "Pois se vaan!" toisti hän välinpitämättömällä äänellä.

Parturi leikkasi senjälkeen hiukset siten, että ne jäivät hänen

käteensä kauniina kimppuna, ja kääri ne paperiin. Poikain silmät

seurasivat toimitusta sivallus sivallukselta; Rafael sitä seurasi

korvillaan; hän ei katsonut peiliin.

Sittenkuin parturi oli päättänyt hiusten tasoituksenkin ja harjannut

pojan, tahtoi hän antaa tälle tukan. "Mitäpä minä sillä teen?"

Rafael vähän puisteli polviaan ja kyynärpäitään, maksoi ja poistui

toveriensa saattamana. Mutta mitään varsinaista ihastusta nämä eivät

osoittaneet.

Hän oli tuskin vilahdukseltakaan nähnyt kuvaansa peilistä, kun hän

huomasi olevansa hirveän näköinen. Hän olisi tahtonut antaa kaiken

mitä omisti (sitä ei ollut paljoa), ja hän olisi ollut valmis

kestämään minkälaisia tuskia tahansa, hän ajatteli -- jos hän vain

saisi hiuksensa takaisin. Hän näki selvästi äidin kummastuneen

katseen kaikkine vivahduksineen, hänen kurjuutensa oikein tanssi

hänen ympärillään, hänen turhamaisuutensa pilkkasi häntä, -- ja tämä

päättyi siten, että hän hiipi hiljaa ylös portaita huoneeseensa ja

paneutui nukkumaan ilman illallista. Mutta äiti odotti häntä turhaan,

ja kuultuaan lopuksi hänen rykäisevän hän kiiruhti ylös. Rafael

kuuli hänen kiipeävän portaita, kuuli hänen aukaisevan oven. Hänen

sisääntullessaan makasi Rafael pää pistettynä tyynyn alle. Äiti nosti

tyynyn pois,... ja nähtyään vain vilahdukseltakaan hänen kauhunsa,

joutui Rafael itse niin kauhean tuskan valtaan, että itku, joka oli

kurkussa nousemassa, pysähtyi. Kalpeana ja kauhistuneena seisoi äiti

siinä. Hän luuli ensin että joku oli ilkeyksissään tehnyt Rafaelille

tämmöistä väkivaltaa. Mutta kun hän ei saanut pojalta sanaakaan

selitykseksi, alkoi hän aavistaa pahaa. Rafael tunsi että äiti

odotti selitystä, puolustelua, anteeksipyyntöä, mutta hän ei saanut

sanaakaan suustaan, vaikkapa henki olisi mennyt. Eikä hän ymmärtänyt

mitä hän olisi voinutkaan sanoa. Sitten hän puhkesi väkivaltaiseen,

tuskaiseen itkuun; hän köyristyi kokoon ja peitti käsillä päätänsä,

jossa hän tunsi vain pistäviä, lyhyitä hiuksia. Kun hän jälleen

katsoi ylös, oli äiti jo poissa.

Lapsi upottaa kaiken uneen. Kun hän seuraavana aamuna saapui alas

hyvin nöyränä ja peräti häpeissään, makasi äiti vuoteessaan; äiti

ei voinut hyvin, sillä hän ei ollut nukkunut yhtä silmäntäyttä.

Tämän kaiken sai poika kuulla jo ennenkuin meni äitinsä luokse.

Arastellen hän avasi oven. Tuossa makasi äiti surkeana. Ja Rafaelin

hiukset olivat pukupöydällä, valkoisella silkkinauhalla sidottuina,

järjestettyinä ja kammattuina. Äiti itse makasi pitsinypläyksissään

kädet ristissä sylissään ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan

pitkin.

Rafael oli tullut heittäytyäkseen hänen syliinsä ja rukoillakseen

häneltä tuhat kertaa anteeksi; mutta jostain selvisi hänelle heti,

ettei hän niin voinut tehdä, tahi ettei hän uskaltanut niin tehdä.

Äiti makasi ikäänkuin pilvessä, kaukana, hyvin kaukana. Äiti näki

näkyä. Jokin, joka oli yhtaikaa sekä pyhää että loukattua, oli

siirtänyt hänet toisaalle. Hän oli samalla sekä liikuttavan läheinen

että ikäänkuin ylös kohotettu. Rafael kääntyi hiljaa ovea kohti ja

lähti tallustamaan kouluun.

Äiti makasi sekä sen että seuraavan päivän, ja lähetti palvelustytön

mukana pojalle sanan, että hänen täytyi saada olla yksin. -- Hän oli

tottunut ottamaan surun siten vastaan, -- ja se seikka, että Rafael

oli noussut häntä vastaan, oli suurin suru, mikä häntä koskaan oli

kohdannut. Ja se yllättikin hänet kuin rankkasade keskellä ihaninta

päivänpaistetta. Nyt hän uskoi voivansa katsoa poikansa sieluun --

ja samalla omaansakin! Kaiken syyn hän sälytti pojan onnettomalle

isänperinnölle; hänen mieleensäkään ei juolahtanut, että alinomainen

taiteellinen haihattelu ja liiallinen henkinen voimistelu kenties

olivat voineet ajaa pojassa riippumattomuushengen hereille.

Kun hän ensi kertoja sen jälkeen näki pojan paljaine päineen, joka

yhä enemmän alkoi saada isän piirteitä, itki hän ääneti. Kun poika

tahtoi lähestyä häntä, torjui hän yrityksen nostamalla hienon kätensä

eteen; Rafael ei _saanut_. Ei hän liioin puhellut pojan kanssa. Kun

Rafael puhui, niin äiti vain katsoi häneen, kunnes poika puhkesi

itkuun. Sillä poika kärsi tuskaa, joka voidaan kärsiä vain kerran,

silloin kun lapsen katumus on uusi ja senvuoksi rajaton ja kun lapsen

rakkaudenkaipuu saa ensimäisen kerran kylmän, torjuvan vastaanoton.

Mutta kun äiti viidentenä päivänä tapasi pojan portaissa -- hän

tuli ylhäältä ja poika alhaalta, -- pysähtyi hän kauhistuneena

huomatessaan minkänäköiseksi poika oli muuttunut. Kalpea, laiha,

arka, ja paljaspäisyys ehkä saattoi surkeuden näyttämään suuremmalta

kuin se olikaan. Vieraana ja avuttomana, silmissä lohduton epätoivo

poikakin pysähtyi;... silloin oli äidin mitta täysi, silloin hän

avasi sylinsä. Rafael oli jälleen päässyt paratiisiinsa, mutta

he itkivät molemmat, aivankuin heidän olisi täytynyt voittaa

ylipääsemättömiä esteitä, ennenkuin he voivat puhella keskenään.

"Kerro nyt se minulle!" kuiskasi äiti, -- tämä tapahtui äidin

huoneessa, jossa he olivat sanoneet toisilleen ensimäisen suloisen

sanan ja suudelleet toisiaan kerran toisensa perästä. "Kuinka

se saattoi tapahtua, Rafael?" kuiskasi hän taas, pää pojan pään

rinnalla, -- hän ei saattanut vielä kunnolleen katsella poikaansa

suoraan. "Mutta äiti", vastasi poika, "onhan vielä paljon pahempaa,

että ne hakkaavat maahan kaiken metsän kotona Hellebergenessä --."

Äiti käänsi päätään ja katsoi häneen. Hän oli ottanut hatun päästään

ja hansikkaat käsistään, mutta nyt hän pani ne nopeasti takaisin.

"Kuulehan, Rafael", sanoi hän, "menemmekö puistoon kävelemään, mitä?

Korkeiden vanhojen puiden alle, me kaksi?" Hän oli huomannut että

pojan vastaus oli nerokas. -- --

Mutta tästä tapauksesta alkaen äidillä oli jotain Englantia vastaan,

ja erikoisesti pojan tovereita vastaan. Hän keksi kaikenlaista

pitääkseen Rafaelin erillään tovereista loma-aikoina. Eikä tämä

tuottanut hänelle vaikeuksiakaan, sillä osaksi kertasi hän poikansa

kanssa kaikki tämän läksyt, osaksi he yhdessä alkoivat käydä

katsomassa ympäristön tehtaita ja kemiallis-fysikaalisia laitoksia;

äiti halusi itse nähdä kaikkea ja herätti tämän halun eloon

pojassakin.

Tehtaiden ovet eivät tavallisesti hevillä auenneet vieraille, -- --

mutta hieno, sievä vallasnainen, joka talutti kädestä koreata

poikaa, "eikä kuitenkaan ymmärtänyt mitään koko meiningistä", sai

katsella melkein kaikkea mitä halusi. Vaikeuksista hän koetti

selviytyä kääntymällä suoraan johtavien henkilöiden puoleen, ja oli

luonnollista, että hän tällöin epäonnistui. Kaikesta, mitä hän ei

ymmärtänyt, koetti hän uupumattomasti päästä perille. Ja senjälkeen

oli aina uusi tehtävä selittää kaikki Rafaelille, ja mieluisin

tehtävä mitä hän saattoi ajatella.

Rafaelin taipumukset ja halu viittasivat kyllä tähän suuntaan, mutta

13-vuotiaalle pojalle, joka sai olla kokonaan erillään tovereista

ja leikeistä, tämä kaikki pian muodostui kiduttavaksi. Tuskin ehti

äiti huomata tämän, kun hän jo kiiruhti muuttamaan kaikki toisin;

he läksivät Englannista ja muuttivat Ranskaan. Uusi vieras kieli

vaikutti, että Rafael jälleen turvautui kokonaan häneen; nyt ei

kukaan päässyt pojasta osille. He asettuivat asumaan Calais'hin. Jo

siellä olonsa ensimäisinä päivinä äiti leikkasi tukkansa lyhyeksi.

Hän luuli paremmin vaikuttavansa poikaan osoittaessaan täten, että

kun poika ei tahdo olla hänen näköisensä, niin tahtoo hän kuitenkin

olla pojan näköinen ja esiintyä poikana niinkuin Rafaelkin. Hän

osti uuden vapaamuotisen hatun, hän sommitteli itsellensä uuden

vapaan leningin; kun kerran tukka oli toisenlainen, sai kaikki

muukin muuttua. Mutta kun hän sitten seisoi poikansa edessä puettuna

viisitoistavuotiaan tytön tavoin, reippaana ja melkein vallattomana,

niin poika ihan pelästyi. Ja kesti kauan, ennenkuin poika tajusi,

mikä tarkoitus tällä kaikella oli. Niin pitkälti kuin hän muisti

äitiään, oli äidissä kaikki ollut juhlallisempaa, kauniimpaa kuin

nyt. "Äiti", sanoi hän, "mikä sinuun on tullut?"

Äiti kalpeni, jäykistyi, sopersi jotain, että tällä tavoin oli

mukavampaa, ettei punainen tukka ole kaunis silloin kun se alkaa

muuttaa väriään, -- ja meni huoneeseensa.

Siellä hän otti esille Rafaelin hiuskiharat ja asetti omansa niiden

viereen ja itki. "Äiti, mikä sinuun on tullut?" Hän saattoi vastata:

"Rafael, mikä sinuun on tullut?" -- --

Hän kulki poikansa kera kaikkialla yltympäri. Kaksi kaunista,

aistikkaasti puettua ihmistä saavat olla varmat siitä, että he

herättävät huomiota Ranskassa, ja tästä hän piti. Kaikilla näillä

retkeilyillä hän puhui ranskaa. Poika pyysi häntä hartaasti puhumaan

niin että hänkin olisi ymmärtänyt, mutta siitäpä ei tullut kerrassaan

mitään. Ja taas kuljetti äiti häntä tehtaasta toiseen. Ja niin

pidättyväinen ja epäkäytännöllinen kuin hän olikin avatessaan

höyrypannun uunia, oli hän samalla täynnänsä viekkautta ja keimailua.

Ja niin, arka kuin hän oli puvustaan, niin tuli hän mielellään sekä

nokeentuneena että öljyisenä ulos tehtaista, jos vain Rafael voi

saada nähdä jotain uutta mekaniikan alalta. Hän karttoi huonoa ilmaa

kuin koleraa, -- mutta meni Rafaelin tähden mielellään rikkihappojen

ja otsoonin katkuun. "Oma kokemus, Rafael, on elämää; muu on vain

elämän varjoa." Tahi: "Oma kokemus, Rafael, on ruokaa ja juomaa, muu

on kirjallisuutta."

Poika ei ollut aivan samaa mieltä. Hän huomasi että _Notre-dame

de Paris_, jonka äärestä hän päivittäin sai tempautua irti, oli

maittavin ateria, mitä hän koskaan oli vielä nauttinut, mutta firma

_Mazel & fils_ haisi raadolliselle. Hänen lukemisensa... äitihän itse

oli hänet pannut lukemaan, kielen vuoksi, ja auttanut häntä... ja

nyt tuli äiti mustasukkaiseksi kirjoille. Häntä ei voitu saada enää

ostamaan pojalle uusia kirjoja.

Mutta hän sai niitä kuitenkin.

He olivat viipyneet Calais'ssa useita kuukausia. Rafaelilla oli

opettaja, ja hän alkoi tuntea olevansa tolillaan, kun täysihoitolaan

saapui eräs leski jostain siirtomaasta. Tällä oli mukanaan

kolmetoistavuotias tyttärensä. Näitä he eivät ehtineet tavata

ateriain aikoina kuin kahtena päivänä, kun jo nuoriherra alkoi

hakkailla neitosta. Tähän kiinnittivät ensi hetkestä alkaen kaikki

huomionsa. Pian sai koko täysihoitola hauskuutta kuunnellessaan

kuinka Rafael koetti oppia lausumaan kieltä sujuvasti ja jopa

toisinaan osasi valikoida sanansa loisteliaastikin.

Tyttö opetti hänelle kielen ilman hajuakaan kieliopista, vain

miellyttämällä ja ilossa ja pikkukinastuksessa. Uskollinen silmäpari

ja nuorekas ääni oli tarpeeksi. Ja tytöltä hän sai salaa romaanin

toisensa jälkeen. Sillä salaa sen täytyi tapahtua. Salaa oli Lucie

ne hankkinut, salaa toimitti hän ne pojalle, salaa ne luettiin

ja salaa ne taas vietiin takaisin. Poika osoittautui hieman

hajamieliseksi opintojensa suhteen, mutta mikään muu ei ilmaissut

hänen kirjallisuushuvimatkojaan, eivätkähän ne niin erinomaisia

olleetkaan. Rouva Kaas huomasi poikansa hakkailuhankkeet ja hymyili

muiden keralla hänen edistykselleen ranskankielessä. Hänellä ei

ollut läheskään niin paljon muistutettavaa tätä seurustelua kuin

pojan lontoolaisia tovereita vastaan. Tässähän hän toki sai itsekin

olla jossain määrin mukana, kun sensijaan tuo toinen seurapiiri

sulki hänet kokonaan ulkopuolelleen. Hän kutsui yhä useammin äidin

tyttärineen ulos pienille huvimatkoille, ja hän oli iloinen heidän

seurastaan.

Mutta tämä salainen romaaninluku synnytti pian keskusteluja

aikaihmisten tyyliin. He puhelivat rakkaudesta sillä syvällä

kokemuksella, mikä heidän iälleen on niin ominainen. Ja vielä

varmemmin he osasivat määritellä, minkälaisen avioliiton pitäisi

olla. Tällöin saivat he sanoneeksi toisilleen asioita, jotka

täyttivät heidät riemulla, jopa vapisuttivat heitä. Kun he olivat

totuttautuneet puhumaan omista asioistaan muiden kautta, tulkitsemaan

omia tunteitaan muiden tunteilla, oli heille helppoa jatkaa peliään

toistenkin tullessa paikalle. Ja ennenkuin he huomasivatkaan, oli

heidän välilleen muodostunut vertauskuvallinen kieli. Rouva Kaas

pani eräänä iltana merkille, että sanaa "rose" venytettiin pitempään

kuin joku ruusu olisi ansainnut. Samalla hän huomasi lasten silmissä

viehkeätä iloa. Silloin hän puuttui keskusteluun ja kysyi: "Mitä te

tarkoitatte ruusulla, lapset?"

Jos heidät olisi keksitty keskellä ruusupensastoa suutelemassa

toisiaan -- jota he eivät koskaan olleet tehneet! -- niin eivät he

olisi voineet sen enemmän punastua. --

Seuraavana päivänä löysi rouva Kaas uuden asunnon, kaukana satamasta,

jonka lähellä he tähän saakka olivat asuneet.

Rafael oli suuresti kärsinyt Englannista muutettaessa juuri

silloin, kun hän oli kiivennyt alas korkeilta tikapuiltaan ja

tullut toveriensa tasalle. Mutta silloin hän ei näyttänyt suruaan

pienimmälläkään tavalla. Ehdoton eristys, aina kirjoihin saakka,

jonka hän myöskin oli saanut kestää, oli sekin ollut raskas. Mutta

tähän saakkahan hän oli vieraassa maassa ja vieraan kielen vuoksi

ollut auttamattomasti pakoitettu turvautumaan äitiinsä. _Nyt_

hän nousi julkiseen kapinaan! Hän meni muitta mutkitta takaisin

hotelliin, etsi rouva Meryn ja hänen tyttärensä ja käyttäytyi kuin

ei mitään olisi tapahtunut. Näin hän teki joka päivä, sittenkuin oli

saanut läksynsä lukeneeksi. Lucie itse tuli hänen romaanikseen; _hän_

sai koko hänen vapaa-aikansa.

Ja vielä enemmänkin, -- sillä tapaaminen tytön äidin luona ei

enää ollut kylliksi -- heillä oli sovittuja kohtauksia satamassa!

Toisinaan oli heillä palvelustyttö näön vuoksi mukanaan; toisinaan

tämä jättäytyi kokonaan jälkeen. Milloin he kapusivat jonkun

norjalaisen aluksen kannelle, milloin purjehtivat ympäri satamaa,

milloin etsivät olinsijan suurten puiden siimeksessä. Kun hän

näki tytön tulevan ulos portista lyhyeen hameeseen puettuna, näki

tämän nopsat liikkeet ja jo kaukaa sai hilpeän tervehdyksen joko

päivänvarjolla tahi hatulla tahi kukkakimpulla, näyttivät laiturit,

laivat, tavaralaatikot, tynnörit, haju, melu ja koko hyörinä ja

pyörinä laulavan ja soittavan:

Enfant! si j'etais roi, je donnerais l'empire

Et mon char et mon sceptre et mon peuple à genoux!

[Lapsi! Jos olisin kuningas, niin valtakuntani, vaununi, valtikkani

ja kansani laskisin sinun polviesi eteen! -- Suom.]

Ja hän juoksi vastaan! Koskaan ei hän uskaltanut muuta kuin tarttua

tytön molempiin tylleröisiin ruskeihin käsiin ja sanoa: "Te olette

hyvin suloinen, te olette oikein, oikein hyvä"; ja tyttö ei

puolestaan päässyt sen pitemmälle kuin että katsoi poikaan, käveli

hänen kanssaan, hymyili hänelle ja sanoi: "Te ette ole samanlainen

kuin muut!" -- Mitkä olivat ne elämänkokemukset, jotka olivat tuon

kolmetoistavuotiaan tyttösen opettaneet sanomaan jotain noin suurta,

tietää vain meidän Herramme ja tyttö itse. Poika ei lähemmin kysellyt

asiaa, sillä hän oli liiankin varma, että se oli totta.

Tyttö opetti hänelle ranskaa aivan siten kuin kaksi lintua syö

toistensa nokasta tahi kuin se, joka kurkistaa kuvaansa lähteestä

juodessaan vettä. --

Eräänä päivänä kun äiti ja poika söivät yhdessä päivällistään, sanoi

äiti lempeästi pojalle: "Minä kuulin että Rouenissa on erinomainen

valmistava koulu teknillisiä opintoja varten. Kirjoitin sinne ja

tässä on vastaus. Minusta on joka suhteessa parasta että menemme

sinne. Ja niin ajattelet varmasti sinäkin, jahka luet sen. Mitäs

sanot?"

Poika ensin punastui, sitten kalpeni, -- pani senjälkeen syrjään

leipäpalasensa ja lautasliinansa, nousi ja meni.

Myöhemmin samana päivänä äiti kysyi häneltä, eikö hän kuitenkin

tahtoisi edes lukea Rouenista tullutta kirjettä. Poika poistui hänen

luotansa vastaamatta sanaakaan. Ja myöhemmin, juuri kun läheni se

hetki, jona pojan oli tapana mennä tapaamaan Lucie'tä satamaan, sanoi

äiti, ja tällä kertaa sangen päättävästi, että he matkustaisivat

tunnin kuluttua; hän oli pakannut jo tavaratkin. Vielä heidän siinä

seistessään tuli palvelija noutamaan tavaroita. Silloin Rafael

käsitti kuinka tavattoman hyvin hän saattoi ymmärtää että isä oli

piiskannut äitiä.

Heidän ajaessaan vaunuissa asemalle oli hänen tuskansa niin suuri,

että hänestä tuntui että äiti yhtä hyvin olisi saattanut pistää häntä

puukolla. Rautatievaunussa hän ei katsahtanutkaan äitiinsä.

Ensi päivinä Roueniin tulon jälkeen hän ei vastannut, ei kysynyt;

-- hän oli omaksunut äidin oman taktiikan. Ja hän noudatti sitä

järkähtämättömämmin kuin itse huomasikaan. Kauan oli hän jo

arvostellut äitiä, ja nyt syöpyi tämä arvostelu kaikkeen mitä äiti

teki tahi sanoi; hän tarkasteli äitiä syytöksen hengessä, entisyys

nousi muistossa esiin ja muuttui toisenlaiseksi. Isän kumarainen

olemus nojatuolissa karvattomien nahkojen ympäröimänä, liassa ja

löyhkässä, nousi nyt _äitiä_ vastaan, joka asui omissa rikkaasti

sisustetuissa, tuuletetuissa, usein hajuvesiltä tuoksuvissa

huoneissaan. Siitä saakka kun Rafael oli seissyt isänsä ruumiin

ääressä, oli hän tuntenut että vanhusta oli kohdeltu pahoin. Hänetkin

oli opastettu laiminlyömään isää, karttamaan häntä, kiertämään hänen

määräyksiään. Tätä ennen oli hän lukenut tämän kaiken talonväen

syyksi.

Nyt hän siirsi sen äidin tiliin kokonaan. Isähän oli jumaloinut

äitiä, ja tämä jumaloiminen oli sitten muuttunut hurjaksi,

kuluttavaksi vihaksi. Mitä olikaan tapahtunut? Hän ei tiennyt sitä.

Mutta sen hän tunsi, että äidillä oli kyky iskeä puolikuolleestakin

kipunoita. Hän näki Lucien tulevan juosten ja kukkakimppua kantaen

ja etsivän häntä katseillaan koko tien pituudelta -- yhä kauemmas ja

kauemmas tähyten -- ja sitten pysähtyvän paikoilleen. Hän ei voinut

ajatella tätä kyyneltymättä, -- ja silloinkos hän vihasi!

Mutta lapsi on lapsi, -- ei tätä voinut iänkaiken kestää. Se

häipyi siihen että paikkakunta oli uusi ja täynnään historiallisia

merkillisyyksiä, että opinnot jälleen alkoivat ja että äiti aina

oli mukana. Mutta jännitystä oli tässä kaikessa, molemmilla puolin.

Arvostelun henki, joka oli tullut häneen jo Englannissa, ei hänestä

enää luopunut. --

-- Opiskellessa muodostui heidän yhdyselämänsä varsin

hedelmälliseksi; poika oli alkanut äidin oppilaana ja lopetti

hänen opettajanaan. Äiti tahtoi seurata kaikessa mukana, ja tästä

halusta, joka ilmeni melkein pikkumaisena tarkkuutena ja nerokkaina

kysymyksinä, oli pojalle suurta hyötyä.

Paitsi opiskeluhetkiä oli heillä muitakin hyviä aikoja; mutta niin

toinen kuin toinenkin tiesi, että kaikessa heidän keskustelussaan oli

jotakin ulkopuolista, joka ei koskaan enää muuttunut sisäpuoliseksi.

Silloin kun he olivat sovinnossa, tajusi poika äidin erinomaiset

puolet ja hänen uhrautuvan elämänsä; kun he taas olivat riidassa,

näki hän ehdottomasti kaikkea päinvastaista. Kun he olivat

sovinnossa, teki poika säännöllisesti kaiken mitä äiti toivoi; hän

oli kohteliaisuuden maassa opiskelemassa; -- kun he olivat riidoissa,

teki hän pahinta mikä hänen päähänsä kulloinkin pälkähti. Hän sai

aikaisin huonoja tovereita ja alkoi liian aikaisin elostaa. Hän oli

kapinan poika.

Tämmöistä hän jälkeenpäin hirveästi katui. Äiti huomasi tämän ja

tahtoi että poika näkisi hänen sen huomanneen. "Täällä on vierasta

hajua, -- hyi! Missä olet saanut tuota hajua itseesi, -- hyi!" -- Ja

senjälkeen hän ruiskutti hajuvesiä pojan päälle. Poika punotti kuin

tulikukka ja olisi kaikessa kurjuudessaan ja häpeässään kernaasti

pistänyt päänsä tulikuumaan uuniin. Mutta jos hän vähääkään yritti

puhua, tuli äiti jäykäksi kuin sauva ja ojensi kapean kätensä häntä

kohden: _"Taisez-vous! Des égards, s'il vous plait!"_

Kirstenin puolustukseksi olkoon sanottu, että niin räikeitä

kertomuksia kuin hän aikoinaan olikin kirjoittanut, hänellä

itsellään ei ollut kokemusta elämästä; hän suorastaan ei käsittänyt,

minkälaatuista luottamusta hänen pitäisi pojalleen osoittaa.

Ja niinpä tapahtui, että hän, joka kerran tahtoi vallita poikansa

koko elämää, jokaista poikansa ajatusta, tahtomatta jakaa kenenkään

kanssa, -- ei edes kirjojen kanssa, että hän nyt vähitellen ei ollut

poikaansa lähellä muussa suhteessa kuin opintoja koskevissa asioissa.

Ranskankieli soveltuu erinomaisesti loitolla pysyttäytymisen ja

diplomatian palvelukseen. Se tarttui heihinkin, niin, ehkäpä se jo

alunpitäen oli auttanut heitä heidän muodostaessaan yhdyselämäänsä

tämmöiseksi. Sen avulla saattoi välttää yhteentörmäyksiä, ja sehän

oli jo hyvä. Heti kun pieninkään kahnaus oli syntymässä, kuului:

"Monsieur, mon fils!" tahi suoraan ja mutkattomasti: "Monsieur!" --

"Madame, ma mere!" tahi suoraan ja mutkattomasti: "Madame!"

Rupesi näyttämään siltä että Rafaelille yhteen aikaan oli käydä

pahoin. Hänen nopea kasvunsa ja opinnot, joiden ääressä äiti piti

häntä lämpöisenä, vaikuttivat, ettei hänen rakenteensa kestänyt

ylenmääräisiä ponnistuksia.

Mutta sitten tapahtui jotakin. Hän seisoi eräänä päivänä, ollessaan

19 vuotias, eräässä ranskalaisessa kemikaaliotehtaassa, ja huomasi

kuinka puolet tehtaan käyttövoimasta voitaisiin säästää. Näki sen

yhdessä välähdyksessä kuin salaman. Tehtaan omistajan poika oli hänen

opintotovereitaan, hän juuri oli Rafaelin tehtaaseen tuonutkin, -- ja

hänelle Rafael uskoi keksintönsä.

Voimansäästösuunnitelman he laativat yhdessä kuumeisella innolla

työskennellen -- pienimpiä yksityiskohtia myöten; se oli hyvin

monimutkainen, sillä siihenhän perustui koko tehtaan käyttäminen.

Suunnitelman tutki sitten itse omistaja tarkoin, apunaan poikansa ja

tehtaan apulaiset, ja se päätettiin panna toimeen!

Se onnistui täydelleen; käyttövoimaa tarvittiin _vähemmän_ kuin

puolet entisestä määrästä!

Silloin kun koe tehtiin, oli Rafael poissa; hän oli eräässä

kaivoksessa. Äiti ei ollut hänen mukanaan, sillä hän ei koskaan

tullut kaivoksiin. Heti kun Rafael tuli kotiin, kiiruhti hän

äitineen katsomaan työnsä tulosta tehtaalla. He näkivät sen, ja he

punastuivat molemmat huomatessaan työmiesten erikoisen kunnioittavan

käyttäytymisen. He tulivat aivan liikutuksiinsa, kun omistaja

kutsuttiin paikalle ja kun he näkivät tämän kiihkeän ilon ja riemun

keksinnön johdosta. Sampanja ja väkevät puheet silloin vuotivat

virtanaan. Ja äidille ojennettiin mitä sievin kukkaiskimppu.

Huumaantuneena puheista ja viinistä ja neroksi nimityksestä palasi

Rafael jälleen kotiin äitinsä kanssa. Hän tunsi kuin olisi hänen

toisella puolellaan koko maailma ja hän itse vain toisella puolella.

Äiti kulki kukkakimppuineen ylen onnellisena ja autuaana.

Rafaelilla oli yllään uusi päällystakki, juuri semmoinen jota hän

oli halunnutkin, hyvin pitkä ja rintataipeista silkillä reunustettu.

Hän tunsi olonsa riemulliseksi tämä päällystakki yllään. Oli kirkas

talvipäivä ja aurinko paistoi kirkkaasti silkkiin ja se paistoi

muuhunkin kuin siihen. "Kas, kuinka taivas on pilvetön, äiti. Siellä

ei ole pilkkuakaan", sanoi hän. "Eikä sinun päällystakillasi liioin",

lisäsi äiti. -- Vanhalla päällystakilla niitä nimittäin oli ollut

suuri joukko, ja kullakin niistä oli oma tarinansa. Rafael oli nyt

liian suuri suuttuakseen tämmöisestä huomautuksesta, ja liian iloinen

myöskin. Äiti kuuli hänen hyräilevän -- Norjan kansallislaulua. He

palasivat takaisin kaupunkiin kuin Elysiumin ihanuudesta; kaikki

vastaantulijat katsoivat heitä; ihmiset aavistavat onnen läsnäolon.

Olihan Rafael myöskin päätänsä pitempi kuin useimmat muut ja lisäksi

vaaleaverinen, ja hän talutti eleganttia äitiänsä kukkasineen

reippaassa kävelytahdissa ja katseli kuin aurinkoisista korkeuksista

ja valoseppel päässään pitkin bulevardia.

"Tämmöisinä päivinä tuntee itsensä kokonaan uudeksi ihmiseksi", sanoi

hän. "Tämmöisinä päivinä saa suurta luottamusta itseensä", huomautti

äiti. Rafael pusersi hänen käsivarttaan.

He tulivat kotiin, ottivat esiin paperipinkan ja katsoivat toisiinsa.

Kaiken sen luonnokset, minkä he nyt olivat nähneet käytännössä

toteutuneena, olivat siinä, ja lisäksi vielä muita piirustuksia.

Äiti otti ne ja kiersi kapeaksi rullaksi. "Rafael!" sanoi hän ja

asettui juhlalliseen asentoon hymyillen ja vavisten: "Polvistu, minä

lyön sinut ritariksi!" Pojasta tämä ei tuntunut luonnottomalta; hän

totteli. _"Noblesse oblige!"_ sanoi äiti ja kosketti rullalla hiljaa

hänen päätänsä.

Mutta samassa hän päästi sen kädestään nyyhkyttäen. Rafaelin täytyi

nousta ja ottaa hänet syliinsä. --

Illalla oli Rafaelilla iloinen istunto toveriseurassa, ja häntä

juhlittiin kovasti. Mutta yöllä hän makasi sängyssään valtavan

epäilyksen ja pelon valloissa. Koko tapaushan saattoi sittenkin

olla vain sattuma! Hänhän oli nähnyt ja oppinut niin paljon, ettei

tämän tarvinnut olla mikään keksintö. -- Vaan mikä sitten? Mikään

nero hän ei voinut olla, se tietysti oli liioittelua. Voiko olla

semmoista neroa, joka ei ole voitonvarma? Tahi oliko hänen omituinen

elämänsä vahingoittanut voitonvarmuutta? Yhtämittaista jännitystä,

joka heikonsi innostusta ja antaumusta. Yhtämittaista tunnontuskaa,

kauheata, kammottavaa tunnontuskaa. Tämä järkyttävä tuska -- olikohan

se enne? Ulottuiko sen vaikutus tulevaisuuteen? --

Puoli vuotta myöhemmin kokosi sähkö hänen kaikki monelle taholle

haarautuneet opintonsa -- ja vei heidät Müncheniin.

Näiden opintojen vaikutuksesta hän alkoi kirjoittaa. Ylioppilailla

oli yhdistys, ja tämän yhdistyksen kokouksessa piti hänen esittää

jotakin. Mutta se mitä hän kirjoitti, oli niin erikoista, että häntä

pyydettiin näyttämään professorille sitä, ja tämä puolestaan kiitti

ja kehoitti häntä kovasti. Professori myöskin sai aikaan, että hänen

ensimmäinen kirjoitelmansa painettiin.

Eräs norjalainen teknillinen aikakauslehti julkaisi yhden hänen

myöhemmistä kirjoitelmistaan -- ja tämä tuli ulkonaiseksi aiheeksi

siihen, että hänen ajatuksensa jälleen alkoivat askarrella Norjassa.

Norja esiintyi hänen mielikuvituksessaan sähkön jättiläismaana; sen

lukemattomien koskien voimalla voitiin valaista koko maailma! Hän

näki kuinka vesi sähköisen kehän ympäröimänä salaperäisesti kiilui ja

loisti talvisessa pimeydessä, hän näki veden myöskin rannalla olevine

maailmantehtaineen ja -laivastoineen. Nyt oli hänellä jotakin, jonka

vuoksi kannatti palata kotiin!

Hänen äitinsä ei omaksunut tällaista isänmaanrakkauden-tunnetta eikä

liioin tuntenut mitään vetoa Norjan elämää kohtaan. Mutta rahat,

jotka hän oli säästänyt Rafaelin opintoja varten, olivat aikoja

sitten huvenneet, ja Hellebergenekin oli vaatinut niistä osansa. Ja

korvausta ei kartano antanut; sehän oli metsätalo, ja uusi metsä oli

vielä alaikäistä.

Siis kotiin! Pari vuotta Hellebergenessä, -- niitä Rafael juuri

tarvitsi.

Mutta joka kerta kun saapui aika, jolloin he olivat päättäneet

matkustaa, tuli jotakin esteeksi.

Ensin pidätti Rafaelia eräs pieni keksintö, jolle hän tahtoi hakea

patentin. Tähän saakka hän vain oli synnyttänyt ilmoille aatteet,

joita toiset olivat käyttäneet hyväkseen; nyt tulisi tässä suhteessa

olemaan toisin. Keksintö sai patentin ja tämä vietiin eräälle

agentille myytäväksi. Mutta he eivät matkustaneet vieläkään. Mikä

oli esteenä? Uusi keksintö ja uusi patentti, paremmin kauppansa

tekevä kuin edellinen, joka ikävä kyllä ei mennyt. Tämäkin patentti

haettiin, tämäkin maksoi rahaa ja vietiin kaupan. Eikö Rafael siis

voinut matkustaa? Oojaa, kyllä vaan.

Mutta rouva Kaas ymmärsi pian, ettei tämä ollut täyttä totta. Silloin

sai hän erään nuoren sukulaisen avukseen. Tämä oli Hans Ravn,

insinööri -- niinkuin useimmat Ravneista. Hans Ravniin Rafael kovasti

mieltyi. Tämä johtui siitä että hän itsekin oli temperamentiltaan

Ravn, mitä hän ei tähän saakka ollut lainkaan tiennyt. Ja tämä oli

kuin ilmestys! Hän oli luullut että Ravnit olivat samanlaisia kuin

hänen äitinsä, mutta nyt hän kuuli, että äiti juuri oli jotain aivan

toista kuin muut.

Hans Ravnille sanoi rouva Kaas lopulta että heidän nyt täytyi

matkustaa! Matkustuspäiväksi määrättiin toukokuun viimeinen päivä,

ja tästä piti Hansin levittää tietoa, sillä rouva Kaas arveli, että

lähtöön tulisi enemmän pakkoa, kun se tulisi yleisesti tiedoksi.

Hans Ravn kertoi uutisen kaikille, osaksi sen vuoksi että hän oli

Rafaelin ammattitovereita, osaksi toivoen, että jotain tehtäisiin,

esim. että pidettäisiin semmoiset lähtökekkerit, ettei paremmista

apua.

Kaikki yksimielisesti päättivätkin pitää jäähyväiskekkerit, ja

ne päättyivät siten että seurue järjestyneenä joukkueena saattoi

kunniavieraan kotiin. Matkalla he tapasivat upseerijoukkueen, joka

matkasi kotiin samalla tapaa. Oli vähällä tulla tappelu, mutta sopu

säilyi kuitenkin; insinöörit hurrasivat upseereille ja upseerit

hurrasivat insinööreille. Seuraavana päivänä seisoi sanomalehdessä

kummastakin kekkeristä ja seurueiden yhteenotosta.

Tästä koitui seurauksia, joita rouva Kirsten Kaas ei ollut osannut

aavistaakaan.

Ensinnä eräs hyvin miellyttävää laatua. Se professori, joka oli

saanut Rafaelin ensimäisen kirjoitelman painatetuksi, ajoi vaunuissa

perheineen rouva Kaasin asunnolle; hän nousi portaat ja kysyi eikö

rouva heidän seurassaan haluaisi vielä kerran katsella kauneinta

mitä oli Münchenissä ja sen ympäristöillä. Kirsten tunsi imartelun

hyväämieltä ja nousi vaunuihin. Matkalla he tietysti puhuivat vain

Rafaelista. Osaksi hänen ominaisuuksistaan, hän kun oli kaikkien

naisten suosikki, osaksi tulevaisuudesta, jota kohti hän oli

kulkemassa; professori lausui, ettei hänellä ollut vielä ollut

niin lahjakasta oppilasta. Rouva Kaasilla oli mukanaan erinomainen

kaksoiskiikari; joka kerta kun hän tuli liikutetuksi, hän pani

sen silmäinsä eteen, ja muiden ylistyslauseet levittäytyivät kuin

auringon kimalluksena talojen ja maiseman ylle. Pieni seurue aterioi

vielä yhdessä ja ajoi kotiin vasta iltapäivällä.

Tullessaan sisään huoneisiinsa tunsi rouva Kaas voimakasta

kukkais-tuoksua. Jotkut heidän tuttavistaan, jotka tähän saakka eivät

olleet tienneet, milloin he matkustaisivat, tahtoivat nyt osaltaan

täten juhlia heitä molempia. Sitäpaitsi oli ovikello soinut koko

päivän, kertoi palvelijatar.

Vähää myöhemmin tulivat Rafael ja Hans Ravn sekä pari perhettä;

he tahtoivat syödä tänä iltana yhdessä; viimeisen patentin myynti

tuntui onnistuvan; täytyihän tätä tapausta juhlia edeltäpäin! Rouva

Kaas oli loistavalla tuulella, ja niin lähdettiin. Ulkona oli niin

ihana kevätilma, että siitä täytyi nauttia maan hengessä, -- kauas

kaupungista siis!

He söivät ulkona, samoin kuin moni muukin seurue heidän ympärillään.

Siellä oli musiikkia ja hilpeyttä ja illan pitemmälle hämärtyessä

vallitsi pehmoinen, aaltoileva tunnelma. Pimeän tultua heidän

toisella puolellaan oli suuren kaupungin valomeri, toisella

puolipimeys yksityisine valopisteineen, -- ja tätä käytettiin

kuvaannollisena aiheena niissä puheissa, joita pidettiin pois

matkustaville.

Pari naista kulki hitaasti ja merkitsevästi liikehtien Rafaelin

tuolin sivuitse. Rouva Kaas istui vastapäätä poikaansa ja näki tämän,

Rafael ei. Vähän kauempana naiset pysähtyivät odottamaan, mutta

heihin ei kiinnitetty huomiota. Sitten he jälleen palasivat takaisin

ja taas hitaasti hiihdättivät Rafaelin tuolin ohitse. Taaskin turhaan.

Tämä vei rouva Kaasin hyvän tuulen. Ja hän oli niin voimakas, että

hänen äänettömyytensä veti verhon koko seurueen ympärille. He

läksivät pois.

Seuraavana aamupäivänä -- Rafael oli jälleen ulkona

patenttiasioissaan -- soi ovikello. Piika toi laskun, jota sitäkin

oli eilen käytetty täällä. Lasku oli eräästä isommasta ravintolasta,

eikä se ollut niinkään pieni. Rouva Kaas ei voinut aavistaakaan,

että Rafaelilla saattoi olla velkoja, -- ja kaupanpäälliseksi

vielä kapakanisännälle! Hän käski vastata, että hänen poikansa oli

täysi-ikäinen ja ettei hän ollut poikansa kasööri. Soi taaskin, ja

piika toi uuden laskun, joka sekin oli käynyt täällä jo eilen; se oli

eräästä tunnetusta viinikaupasta, eikä sekään pieni. Soi taaskin,

ja nyt tuli kukkaislasku, oikein kelpo summalle. Sekin oli käynyt

täällä eilen. Rouva Kaas luki sen kahteen, kolmeen, jopa neljään

kertaan; hänen päähänsä ei mitenkään tahtonut mahtua, että Rafael

voi olla velkaa kukista; -- mihinkä hän niitä olisi tarvinnut? Kello

soi, kultasepältä tuli lasku. Nyt hermostui rouva Kaas siinä määrin

soitoista ja laskuista, että hän piti viisaimpana paeta. Tässä siis

oli syy, miksi Rafael ei halunnut matkustaa; hän oli ankkurissa!

Tämän vuoksi siis koko touhu patentin myymisessä; hänet toki piti

ostaa irti.

Hän oli tuskin päässyt ulos ovesta, kun esiin astui pieni kiltti

vanha eukko ja kysyi arasti, oliko se ehkä _Frau von Kaes._ Taaskin

lasku, ajatteli rouva Kaas ja alkoi silmäillä naista tarkasti. Tämä

oli kuin ohut, riistetty ruusupensas, josta vielä oli jäljellä pari

ylikypsää viimeistä kukkaa; hän näytti köyhältä ja kokemattomalta

kaikessa muussa paitsi nöyryydessä.

"Mitä te tahdotte minulta?" kysyi rouva Kaas osaaottavalla äänellä,

päättäen maksaa tälle raukalle muitta mutkitta, olipa kysymys mistä

tahansa. Pikku eukko pyysi _tausend Mal um Verzeihung,_ mutta hän

oli _eine Beamtenwittve _ ja oli lukenut sanomalehdestä, että nuori

_von Kaes_ tulisi matkustamaan, ja tämän johdosta tulivat hän ja

hänen tyttärensä niin epätoivoihinsa, että hän päätti mennä _Frau von

Kaesin_ luokse, joka oli par -- -- eukko alkoi itkeä tihuuttaa.

"Mitä teidän tyttärenne minulta tahtoo?" kysyi rouva Kaas jo koko

joukon viileämmästi. "_Ach, tausend Mal um Verzeihung, gnädige

Frau_!" -- hänen tyttärensä oli naimisissa _Hofrath von Rathenin_

kanssa -- _Ihrer grossen Schönheit wegen_"; voi, tytär oli niin

onneton, sillä _Hofrath von Rathen_ joi ja menosteli. Eräässä

taiteilijajuhlassa oli _Herr von Kaes_ tavannut tyttären, -- "_und

so wissen Sie, zwei so junge, reizende Leute_ --." Hän katseli ylös

rouva Kaasin puoleen kuin kellarinikkunasta sadeilmalla.

Mutta rouva Kaas oli jo saanut entisen piukean olemuksensa takaisin.

Korkealta toisesta kerroksesta kuuli pieni riistetty poloinen: "Mitä

teidän tyttärenne tahtoo minun pojastani?" -- _"Tausend Mal um

Verzeihung!"_ mutta heissä oli herännyt ajatus, että tytär saattaisi

tulla heidän mukanaan Norjaan. Norjahan oli niin vapaa maa -- _"und

die zwei Jungen haben sich so gern"_. -- "Onko poikani luvannut

sen hänelle?" kysyi rouva Kaas kylmänä kuin korkean talon varjo.

_"Nein, nein, nein!"_ tuli kauhistuneesti: _"nein, nein, nein!"_

Vain he kaksi, äiti ja tytär, olivat tulleet sitä ajatelleeksi

tänään, lukiessaan yhdessä sanomalehdestä että nuori _von Kaes_

matkustaisi. _"Herr Gott im Himmel!"_ jospa hänen tyttärensä yhdellä

iskulla pääsisi kaikista kärsimyksistään! _Frau von Kaes_ ei voinut

aavistaakaan, mikä uskollinen sielu hänen tyttärensä oli, mikä

aviovaimo..."

Rouva Kaas syöksähti alas lähimpään kerrokseen -- ei aivan kuin se,

joka juoksee hattunsa perään; mutta pikku ihmisestä, joka jälleen

seisoi varjossa ristityin käsin ja peljästynein silmin, näytti, että

hän katosi nopeammin kuin köyhän toivo. --

Seuraavassa kerroksessa seisoi nuori sievä kukkaistyttö odottamassa

tuota hienoa naista, joka pakeni eteenpäin: _"Bitte, gnädige Frau!"_

-- "Vieläkin yksi! ajatteli vainottu ihminen. Hän katseli ympärilleen

pelastusta etsien, puikahti suoraan kadulle, nopeasti, ylen nopeasti,

-- kun taas eräs nainen ilmestyi hänen eteensä ihan kuin maasta

nousten ja kiinnitti häneen omituisen katseen. Silloin rouva Kaas

poikkesi katukäytävältä ja pelastautui ajurinrattaille. "Mihin?"

kysyi ajuri, joka näki että oli kiire. Sitä ei rouva Kaas ollut

ehtinyt ajatella, mutta hän vastasi päättävästi: "Bavariaan!" Hän oli

todellakin aikonut ennen matkaansa käydä ihailemassa kaupunkia ja sen

ympäristöjä Bavaria-muistomerkin korkeasta päästä. Siellä oli paljon

ihmisiä, mutta rouva Kaasin vuoro kiivetä ylös tuli kuitenkin pian,

ja juuri kun hän oli päässyt jättiläisnaisen päähän ja asettautui

katsomaan ulos, kuuli hän erään naisen kuiskaavan takanaan: "Se on

hänen äitinsä!" Mahdollisesti oli Bavarian päässä tällä hetkellä

muitakin äitejä kuin hän, mutta hän kokosi helmansa ja kiisi takaisin

alas.

Rafael tuli kotiin noutaakseen äitiään päivälliselle. Hän oli

loistavalla tuulella, hän oli myönyt patenttinsa. Mutta äitinsä hän

löysi sohvan äärimmäiseltä laidalta suuri kaksoiskiikari kädessä. Kun

hän puheli äidilleen, ei tämä vastannut, vaan ojensi kiikarin häntä

kohti siten että pienet lasit olivat ulospäin ja suuret silmään päin.

Hän tahtoi saada pojan niin kauaksi kuin suinkin mahdollista. -- --