I.

Harald Kaas oli tullut kuudenkymmenen vuoden ikään. Hän ei enää

viettänyt raisua nuorenmiehen-elämäänsä, joka oli hyljeksinyt

kaikkinaista arvostelua ja harkintaa. Hänen huvipurttaan ei enää

nähty rannikolla kesäisin, hänen talvimatkoistaan Englantiin ja

etelään oli tullut loppu, eikä häntä edes klubissaan Kristianiassa

enää nähty kuin harvoin.

Ei myöskään hänen sankarivartalonsa enää tarvinnut kumartua ovissa

niinkuin entisinä aikoina; hän oli pienentynyt. Länkisäärinen oli

hän aina ollut, mutta polvien väliaukko oli nyt tullut suuremmaksi

ja pyöreämmäksi. Selän herkulesmainen kaarre oli myöskin tullut

pyöreämmäksi; hän kulki kumarassa. Hänen otsansa oli ennen ollut

leveimpiä; kenenkään toisen hattu ei ollut sopinut hänelle. Mutta

nyt se oli kaikkein korkeimpia. Hänellä nimittäin ei ollut tukkaa

jäljellä muuta kuin pienet tupsut korvallisilla ja ohut seppele

niskassa. Nyt tarttui hän pikariin mieluimmin molemmin käsin, sillä

hänen kätensä vapisivat. Hampaatkin, jotka olivat olleet pienet,

mutta vahvat ja tupakan mustaamat, alkoivat putoilla.

Kun hänen piti sanoa "hiis vieköön", niin hän sanoi "hiish vieköön".

Kämmeniänsä hän aina oli pitänyt puoleksi suljettuina, ikäänkuin

jotakin niissä kantaen; nyt hänen käsivartensakin koukistuivat eikä

hän enää voinut ojentaa niitä suoriksi. Vasemman käden sakarisormen

oli muuan tappelutoveri, jonka Harald Kaas löi lattiaan, palkinnoksi

purrut poikki. Kaas oli maksanut kohteliaisuuden pakoittamalla kälmin

nielaisemaan sormen. Nykyään Kaas kernaasti istui sormentynkää

hieroskellen. Usein johtui tästä puhe hänen mainetekojensa tarustoon,

joka kasvoi ja kasvoi, sikäli kuin hän vanheni ja pysyi aloillaan.

Hänen pienet, viekkaat silmänsä olivat syvällä päässä ja katsoivat

jokaista raskaan kiinteästi. Hänen olemuksessaan oli voimaa ja mahtia

ja hänen kallossaan kiehuvaa järkeä; niinpä hän muun ohessa oli

etevä mekaaninen kyky. Hänen järkähtämätön itseihailunsa ei ollut

vailla suuruutta, ja voiman vuoksi, jota hänen sekä ruumiinsa että

henkensä tiukkui, häntä pidettiin merkkihenkilönä, erikoisihmisenä.

Minkävuoksi hänestä ei tullutkaan enempää?

Hän asui kartanossaan Hellebergenessä. Tilaan kuului suuria metsiä

pitkin rannikkoa ja ulkotiloja sisämaassa joiston varrella. Kerran

tila kuului Kurtien suvulle, ja nyt se oli tullut näille takaisin,

sillä kaikki tiesivät, että Harald Kaas ei ollut mikään Kaas, vaan

Kurt. Hän kokosi tilan jälleen yhteen, ja hänen tässä käyttämistään

keinoista ja tempuista voitaisiin kirjoittaa kokonainen kirja.

Tilan päärakennus sijaitsi lahdelle päin. Lahtea reunusti sikermä

saaria; niiden takana oli vielä saaria ja lopuksi aava meri.

Suhteettoman pitkässä rakennuksessa, joka oli rakennettu uudestaan

vanhalle linnanvallille, oikea siipi vain puolitekoisena vasen Harald

Kaasin asuntona, -- siinä hän eli elämäänsä. Rakennuksen molempia

siipiä yhdisti kaksi umpinaista, aivan samanlaista verantaa, joiden

päissä oli portaat. Omituista kyllä verannat eivät olleet meren, siis

etelän puolella, vaan peltojen ja metsäin, siis pohjoisen puolella.

Talon molempain siipien välillä oli sisällä puolueeton alue,

nimittäin tilava ruokasali ala- ja suuri tanssisali yläkerrassa.

Viime vuosina ei kumpaakaan näistä huoneista oltu käytetty.

Harald Kaasin asunnon ulkokoristeena oli valtava, julmasarvinen

hirvenpää, joka oli naulattu verannan otsikkoon. Itse verannalla

prameili paljous karhun, suden ja ketun nahkoja sekä täytettyjä

maa- ja merilintuja. Sisällä eteisessä oli nahkoja ja pyssyjä

pitkin seiniä. Huoneet niinikään olivat täynnä nahkoja, ja niiden

erikoisuutena oli petoeläinten ja pinttyneen tupakan kirpeä haju;

Kaas sanoi sitä "miehen hajuksi". Ken vain kerrankin oli sitä vetänyt

nenäänsä, ei unohtanut sitä milloinkaan. Kallisarvoisia, hienoja

nahkoja oli pitkin seiniä, lattioilla taljoja, ja vuoteessakin

käytettiin vain pelkkiä taljoja ja vällyjä. Harald Kaas makasi ja

istui nahkojen päällä, käveli nahkojen päällä, ja kaikki nämä nahkat

antoivat tervetullutta virikettä keskustelulle, sillä itsepä hän oli

kaatanut joka ainoan eläimen. Tosin oli niitä, jotka arvelivat, että

useimmat nahkoista olivat ostetut Brandt & K:nilta Bergenistä ja

että vain nämä kaskut olivat kotona ammutut ja nyljetyt. Mutta minä

puolestani luulen että tässä oli liioittelua. Olipa miten oli, peräti

valtava vain oli vaikutus, kun Harald Kaas istui lieden ääressä

korkeaselkäisessä nojatuolissaan, jalat karhuntaljalla ja aukaisi

paidanrintamuksen näyttääkseen merkkejä karvaisessa rinnassaan. Mitä

merkkejä ne olivat? Karhunhampaitten jälkiä siltä kerralta, jolloin

Harald Kaas upotti veitsensä kahvaa myöten pedon sydämeen. Kaikki

harvinaiset ruukut, kaapit ja leikkauksilla koristellut tuolit

kuuntelivat kertomusta totunnaisella tyyneydellään.

Harald Kaas oli kuusikymmenvuotias, kun hän heinäkuussa purjehti

lahteensa neljän naisen kera, jotka hän oli noutanut höyrylaivalta.

Niiden piti olla hänen luonaan elokuun loppuun. Yksi vanhempi

nainen ja kolme nuorempaa, kaikki hänen sukulaisiaan. Niiden piti

asua yläkerrassa. Sinne he kuulivat kuinka hän asteli ja murahteli

alakerrassa, ja he alkoivat miltei peljätä häntä. Kolmella heistä

olikin ollut erinäisiä epäilyksiä ennenkuin he ottivat hänen kutsunsa

vastaan, ja nämä epäilykset eivät hälvenneet, kun he seuraavana

aamuna näkivät Kaasin tulla taapertavan rannasta ilkialastomana.

He kirkaisivat ja painautuivat yöröijysillään toisiansa vasten,

neuvotellakseen eikö heidän pitäisi matkustaa heti paikalla. Mutta

kun yksi heistä sanoi: "Sinun ei olisi pitänyt kutsua meitä, täti,

silloin emme olisi nähneet sitä", niin rupesivat he kaikki nauramaan,

ja siihen jäivät matkatuumat.

Aamiaispöydässä olo tietenkin ensin oli kankeata, mutta kun Harald

Kaas kertoi heille vanhasta mustasta tammastaan, joka oli rakastunut

rovastin nuoreen oriiseen ja joka raivostui, jos joku muu ori yritti

lähennellä, mutta sitävastoin taivutti päätään sivulle ja "hirnui

kuin hieno röökinä" heti kun pappilan ori kiljuen ja teutaroiden

läheni -- -- no niin, silloin naiset huomasivat, että heidän oli

mukauduttava niin yhteen kuin toiseenkin. Jos he uteliaisuudesta

olivat tänne eksyneet, niin täytyi heidän sietää "_luontoa_",

-- niinkuin Harald Kaas sanoi (I vahvasti pyöristettynä). Siitä

huolimatta he seuraavana yönä peljästyivät puolikuoliaiksi; hän

näet ampui aivan heidän ikkunainsa alla. Vieläpä täti väitti, että

hän oli ampunut suoraan hänen avonaisesta ikkunastaan sisään. Hän

pyrähti pystyyn, ja toiset hyppäsivät korkealle vuoteistaan ja

seisoivat keskellä lattiaa ennenkuin tiesivät kunnolleen missä

olivatkaan. Sitten he asettuivat ikkunan ääreen ja kurkistelivat

ulos, vaikka täti vakuutteli että heidät heti ammuttaisiin. Pitihän

heidän toki huomata mistä oli kysymys. Aivan oikein, kirsikkapuiden

ja omenapuiden välissä he näkivätkin Kaasin kuljeskelevan pyssy

kädessä ja kuulivat kuinka hän kiroili. Kaikki puikahtivat suuresti

säikähtyneinä vuoteisiinsa takaisin. Aamulla he sitten saivat kuulla,

että hän oli ampunut haulipanoksilla yöjalkalaisia. Yksi niistä oli

saanut puoli panosta pakaroihinsa -- hiish vieköön! Vähät siitä

vaikka käyvätkin yöjalassa, mutta varokoot tulemasta tänne. --

Kyllä meissä on miestä pitämään ne loitolla, jos yrittävät." Nuo

neljä naista istuivat kuin neljä äsken sytytettyä kynttilää kirkon

ruunussa, -- kunnes yksi heistä hyppäsi pystyyn ja parkaisi. Sitten

he parkaisivat kaikki.

Naiset eivät ikävöineet täällä; siksi suuri oli Harald Kaasin kyky

keksiä mitä uskomattomimpia yllätyksiä, ja olihan sitäpaitsi suurissa

metsissäkin niin paljon "tunnelmaa"; metsiä ei oltu lainkaan hakattu

senjälkeen kun Harald Kaas otti tilan haltuunsa. Lisäksi oli joen

rannalla kauniita kävelyteitä ja itse joessa kaloja runsaasti. He

uivat, tekivät hauskoja purjehdusmatkoja kutterilla sekä myöskin

ajelumatkoja pitkin pitäjää, vaikka ajopelit suinkaan eivät olleet

uudet.

Nuorin heistä, Kirsten Ravn, alkoi pian jättäytyä pois toisten

retkiltä. Hän oli rakastunut rakennuksen itäiseen, keskentekoiseen

siipeen; siellä hän vietti yksinään monet tunnit avonaisten ikkunain

ääressä. Siellä kasvoi puita, suuria lehmuksia, hoitamattomia ja

salaperäisiä. "Teidän pitäisi rakentaa parveke tänne, merta kohti,

"sanoi hän Kaasille; "katsokaa, kuinka meri välkkyilee lehmusten

takaa!" Jos Kirsten sai jotakin päähänsä, niin ei hän hellittänyt

ennenkuin sai tahtonsa täytäntöön, ja kun hän neljä tahi viisi kertaa

oli tämän huomautuksensa tehnyt, lupasi Kaas noudattaa kehoitusta.

Mutta tuskin oli Kirsten saanut tämän myönnytyksen, kun hänellä

jo oli uusia toivomuksia. "Ensimäisen parvekkeen alla täytyy olla

toinen vielä leveämpi parveke", sanoi hän lempeällä äänellään. "Ja

sen kummaltakin puolelta täytyy olla portaat nurmikolle; se nurmikko

on niin sievä." Tämä kuulumaton häikäilemättömyys miellytti Kaasia.

Ennen pitkää suostui hän tähänkin vaatimukseen.

"Huoneet on laitettava kuntoon", käski Kirsten vakavana. "Tuo huone,

josta mennään alemmalle parvekkeelle, on maalattava öljyväreillä, ja

lattia on kiilloitettava." Hän ojensi kätensä näyttääkseen huonetta.

"Kaikki lattiat on kiilloitettava. Ylemmän kerroksen huonetta

varten saatte minulta piirustukset. Minä olen ajatellut, kuinka se

osapuilleen on järjestettävä", -- ja hänen suuret, kummastuneet

silmänsä paperoivat seinät, järjestivät ja sijoittivat huonekalut ja

ripustivat ikkunoihin erikoiskuosiset uutimet. "Minä tiedän myöskin

miltä muiden huoneiden tulee näyttää", lisäsi hän, meni sisälle

huoneisiin ja viivähti äänettömänä jokaisessa niistä. Kaas seurasi

kuin vanha hevonen taluttajaansa. Kun nuo neljä naista olivat olleet

talossa puolet ajastaan, niin Kaas sangen levollisena laiminlöi kolme

heistä kokonaan.

Hänen silmänsä kuvastivat kiihkeätä ihailua, kun Kirsten saapui luo;

hän etsi noiden toisten katseita saadakseen liittää heidän ihailunsa

omaansa; hän koikkaroitsi Kirstenin ympärillä kuin semmoinen vanha

valokuvauskone, jonka olettaisimme pysyvän itsestään jaloillaan.

Sittenkuin tyttö eräänä päivänä oli ottanut hänen kirjakaapistaan

esille erään ranskankielisen mekaniikan oppikirjan ja osoittanut,

että hän sekä ymmärsi sitä että oikeastaan omasikin suurimmat

taipumukset juuri mekaniikkaan, oli Kaas mennyttä miestä. Kun Kirsten

tämän jälkeen vain sattui paikalle, ojensihen Kaas hetikohta ja alkoi

sekä puhua että toimia. Heti aamulla nähdessään hänet erikoisen

näköiseen aamunuttuun pukeutuneena Kaas joko hiljaa hymyili tahi

tuijotti, tuijotti ja katsoi sitten toisiin. Kirsten ei puhunut

paljon, mutta jokainen sana herätti Kaasin ihastuksen. Enimmän hän

tunsi ihastusta kun Kirsten istui noinikään omia aikojaan eikä

puhunut ollenkaan eikä välittänyt kenestäkään; silloin Kaas muistutti

vanhaa papukaijaa, joka pää kallellaan odottaa sokeripalaa. Hänen

paidanrintamuksensa muuttui tästälähin liidunvalkeaksi; ennen hän

ei vähääkään välittänyt puvustaan. Nyt hän koreili raakasilkistä

tehdyssä hännystakissa, jonka hän kerran oli ostanut Algierissa,

mutta jonka hän heti oli ripustanut syrjäiseen naulaan, koska se

oli liian piukka. Se yllään hän muistutti tasaiseksi leikattua

pyökkiaitausta.

Ken siis oli tämä 21-vuotias leijonankesyttäjä, joka aivan

tahtomattaan, jopa suorastaan melkein mitään toimittamatta ja

puhumatta (hän nimittäin oli hiljaisin noista neljästä) sai

metsän väkevimmän pedon ryömimään edessään tomussa ja tuhassa ja

vilkuilemaan voitetun nöyrällä katseella?

Huomatkaa siis -- kuinka hän istuu tuossa valtoimin, kauniin

tummanpunaisin hiuksin, huomatkaa hänen leveä otsansa ja korkea

nenänsä, ja erittäinkin hänen suuret, ihmettelevät silmänsä!

Katsokaa hänen kaulaansa ja sen jatkoa, silmäilkää korkeata

vartaloa ja erinomaista sopusuhtaisuutta! Katsokaa tarkasti

hänen renessanssihamettaan, sen muotoa ja värejä -- ja tulettepa

uteliaaksi, sillä hän on jotakin puolestaan, hän.

Kirsten Ravnin äiti kuoli hänen syntyessään ja isä kun hän

oli viiden vuoden vanha. Isä jätti hänelle pienen omaisuuden

obligatsioneina, sillä nimenomaisella ehdolla, että pääoma jäisi

koskemattomaksi ja että Kirsten yksinään käyttäisi sen korot,

menipä hän naimisiin tahi ei. Siten hän tahtoi kasvattaa tyttärensä

luonnetta. Hänet kasvatettiin kolmessa laajan sukunsa perheessä --

suvun, jota oikeastaan pitäisi sanoa kansanheimoksi, jonka erikoinen

luonteenominaisuus oli halu ja pyrkimys pitää oma päänsä kaikessa.

Missä kaksi Ravnia tulee vastakkain, syntyy säännöllisesti riitaa

kaikesta mistä he keskustelevat; mutta juuri riita lujittaa heidän

yhteenkuuluvaisuuttaan. Niin, heidän silmissään ei mikään muu suku

voi olla "repäisevä" -- käyttääksemme aito ravnilaista adjektiivia.

Kirsten oli huomattavan lahjakas ja vastaanottavainen kyky; hän

luki kaikkea ja muisti kaiken, mikä oikeastaan osoittaa että hän

oli hyvin ajattelukykyinen; sillä muistaminenhan on vain ajatusten

järjestämiskykyä. Hän oli numero yksi kaikessa mihin kajosi; tämä,

sekä se seikka että hän oli semmoisten hoidossa, jotka koettivat

keinotella hänen kustannuksellaan, tietysti imarteli häntä ja

samalla enensi hänen olemuksensa rahallista arvoa. Hän ei ollut

missään määrin ylpeä; se ei ollut Ravnien ominaisuuksia. Mutta

kymmenvuotiaana hän ei enää halunnut leikkiä; hän meni metsiin

ja runoili sankarilauluja. Kahdentoista vuotiaana hän tahtoi

kulkea vain silkissä, ja huolimatta hiuskoreasta ja monin pitsein

kirjaillusta monisanaisesta tädistään hän ajoi tahtonsa täytäntöön.

Hän oli silkissään norja ja sulava ja edelleenkin numero yksi.

Hän laitteli runoja ritari Aagesta ja Else neidosta, linnuista ja

kukkasista ja hyvin suurista suruista. Tultuaan täyskasvuiseksi,

jolloin muut varakkaat nuoret naiset pukeutuvat silkkiin, hän

lopetti silkin pitämisen. Hän oli kyllästynyt "kiiltävään ja

kahisevaan". Nyt hän kiihkoili kaikkeen villaiseen ja erivärisiin

kalliisiin vaatekappaleihin. Renessanssihameet muuttuivat nyt hänen

lempipukineikseen, ja niitä hän rupesi oikein tutkimaan. Hän leikkasi

ne auki rinnoilta samalla tavoin kuin on Lionardon ja Rafaelin

naismuotokuvilla, joitten näköiseksi hän muutoinkin koetti itsensä

saada. Hän ei enää kirjoitellut runoja, vaan kertomuksia, jotka

olivat tarkoin jäsennellyt ja kielellisesti puhtaat, mutta olivat

kaikkea muuta kuin välittömiä. Ne olivat lyhyitä ja _pointe_ oli

niissä kaikissa enemmän tai vähemmän huomattavissa. Tavallisesti

kahdeksantoistavuotiaan naisen kertomukset eivät juuri kapinoi, mutta

nämä olivat aivan erikoisessa määrässä rohkeita. Niiden ainoana

tarkoitusperänä oli silminnähtävästi ärsyttäminen. Hän ei pannut

kertomusten alle nimeään, vaan nimimerkin "Suukko". Mutta kuitenkin

oli aivan liian houkuttelevaa olla jollekin kertomatta, että se

kirjailija, joka tuona aikana, jolloin kaikki kirjailijat tahtoivat

ärsyttää, ärsytti kaikkein enimmän, oli hienon kasvatuksen saanut

nainen eräästä maan parhaista perheistä ja kahdeksantoistavuotias.

Pian tiesivätkin kaikki, että "Suukko" oli juuri hän, punaisine

valtoimine hiuksineen, "renessanssinainen Tizian-hiuksineen." Hänen

tukkansa oli erittäin tuuhea: se tumpuroitsi ja välähteli, se

liehui valtoimena olkapäillä ja rinnoilla -- tapa, jonka hän oli jo

lapsena omaksunut. Hänen suuret silmänsä näyttivät katsovan kaikkea

kuin ensimäistä kertaa; mutta kasvojen alaosa ei oikein näyttänyt

soveltuvan leveäotsaiseen yläosaan. Yläleuka näytti olevan taapäin,

korkean nenän alla oleva suu näytti pienemmältä kuin se olikaan,

ja alaleuka näytti olevan vain sitä varten, että sen alla olisi

vielä toinen pieni leuka, joka eroittautui varsinkin aina silloin

kun hänen päänsä taipui eteenpäin, mikä tapahtui sangen usein. Tämä

kaksinkertainen porras vaikutti myöskin kaulan eduksi, joka oli

hienon valkoinen, muodoltaan jalo ja pyöreä ja erinomaisesti rintaan

kiinnitetty. Tästä syystä hän ei koskaan peittänytkään kaulaansa,

vaan esiintyi avorintaisena; hänen rintansakin oli valkea, valkea

ja korkea. Hameen ylimmäinen reunus tuntui soveltuvan siihen kuin

valettu, siitä hän piti tarkoin huolen. Rinnat olivat matalalla

eivätkä pullistuneet esiin, mutta niiden kiinteä muoto, niiden alla

oleva solakka vyötärys, kohtalaiset lantiot piukassa hameessa, hänen

ryhtinsä, pyöreät käsivartensa, pitkät kätensä vaikuttivat että hän

näytti niin hienolta ja erikoiselta, että häntä täytyi enemmän kuin

katsella, täytyi tutkia. Kun vielä otamme lukuun kaikki puvun pienet

hienot yksityiskohdat ja koristeet, niin ymmärrämme, kuinka paljon

tähän kaikkeen oli käytetty älyä ja taiteellista makua.

Ympäristöään kohtaan hän oli ystävällinen, tasainen ja hiljainen;

aina oli hänellä jotain askaretta, aina oli hänen silmissään

kummasteleva katse. Hänen erikoiset, salamyhkäisen tapaiset,

tarkoin punnitut lauseensa eivät olleet usein kuultua. Sekä hänen

harvapuheisuutensa että koko olemuksensa vaikuttivat, että ihmiset

eivät oikein uskaltaneet häntä lähennellä. Varsinkaan ne, jotka

tiesivät kuinka viisas tämä nuori nainen oli ja kuinka laajat tiedot

hänellä oli.

Ystävättäriä hänellä oikeastaan ei ollut, mutta suuri suku, joka

ihastuneena parveili hänen ympärillään, piti huolta seurapiiristä,

ystävyyssuhteista, imartelusta, huvitteluista, vartioimisesta, --

jos hän olisi halunnut elää omassa rauhassaan, niin hänen olisi

täytynyt matkustaa ulkomaille. Hän oli suvun prinsessa, häntä ei

ainoastaan imarreltu, vaan hänet tahdottiin myös naittaa väen

väkisin, johon toimenpiteeseen nähden hän asettui ehdottomasti

vastakynteen. Koroistaan oli hän lapsuudestaan näihin päiviin saakka

säästänyt sievoisen summan, -- kuitenkin paljon vähemmän kuin

suku uskotteli. Taru hänen rikkaudestaan ei vaikuttanut niinkään

vähän siihen, että "kaikki" rakastuivat häneen, eivätkä ainoastaan

suvun miespuoliset naimattomat jäsenet -- sehän oli luonnollista

-- vaan myös taiteilijat ja taiteen harrastajat, enimmin kaikkein

elähtäneimmät näistä, parveilivat hänen ympärillään -- sanalla sanoen

koko _la jeunesse dorée_ (mikä Norjassa on jokseenkin ränstynyttä)

poikkeuksetta.

Hän oli elävä taideteos, sen ja sen hintainen, ihailtu ja ihmeen

siro, -- jokainen heistä toki tahtoi kantaa hänet kotiinsa ja

nauttia hänestä yksinään. Hänessä täytyi olla runsaasti vetovoimaa,

salaperäistä itseensä kätkeytymiskykyä, -- mikä juuri on

maailmaanväsyneiden korkein ihanne.

Hänen kanssaan he voisivat viettää mitä tyylikkäintä elämää

taiteessa, maussa, mukavuudessa; hänen sivistyksensähän oli mitä

hienointa ja täydellisintä ja vapautuneinta,... meidän pieni maamme

ei niihin aikoihin voinut tarjota maukkaampaa makupalaa. Kun he

näkivät hänet, eivät he tienneet kuinka esiintyä, mitä tehdä,

näyttäytyäkö sivultapäin vaiko päin naamaa, hymyilläkö vai murjottaa,

puhuako vai vaieta. Olen kerran nähnyt hyvin suuren narttukoiran,

jota liehakoi suuri joukko uroksia, jotka olivat sille kaikki aivan

liian pieniä. Minkävuoksi ei kukaan maalari ole ikuistanut tätä

koomillista aihetta? Hän ikävissään liehuen puolelta toiselle kuin

sairaloinen laulu, löytämättä --! He ikävöivinä mukana liehuen,

juopuneina hajusta ja halusta, pian raivokkaasti keskenään tapellen,

tuottamatta kenellekään hyötyä, vain itselleen vahinkoa.

Kuva ei ole sopiva, mutta se on valittu tarkoituksella. Ei ollut

kaikkein hienointa laadultaan se, mitä nämä joutilaat kosijat

istuttivat hänen kertomuksiinsa, hänen omituiseen vaatetukseensa,

hänen kummastuneisiin silmiinsä ja hänen hiljaisiin unelmiinsa.

He sillä tavoin koettivat parantaa toiveitansa ja lisätä

tarmokkuuttansa. Mutta ajatelkaakin heidän hämmästyksensä

rajattomuutta, kun syksypuoleen kerrottiin, että --

Neiti Kirsten Ravn oli naimisissa Harald Kaasin kanssa!

Naurettiin raivokasta röhönaurua, ivattiin, kiljuttiin. Aluksi ei

saatu muuta selitystä kuin että tuo kaljupää haikara oli uskaltanut

enemmän kuin muut.

Mutta vähemmän kauhistuneita eivät olleet nekään, jotka tunsivat

Kirstenin ja kunnioittivat häntä. He olivat enemmän kuin

hämmästyneitä, sillä tämä sana on tähän tapaukseen liian väritön,

heistä monet alkoivat suorastaan surra. Mikä kaiken nimessä oli tämän

aiheuttanut? Sillä kaikkihan, paitsi hän itse, tiesivät etukäteen,

että hän hukkasi elämänsä tällä teolla. Kirsten Ravnin taloudelliseen

riippumattomuuteen, vahvaan luonteeseen, itsenäiseen rohkeuteen,

tietoihin, lahjakkuuteen ja tarmokkuuteen olivat monet, ja

erikoisesti naiset rakentaneet toiveita naisasian hyväksi: hänhän jo

oli kirjoittanut häikäilemättömästi sen puolesta. Hänen taipumuksensa

kaikkeen erikoiseen ja arvoitukselliseen tietysti ajan mittaan

silenisivät pois sikäli kuin taistelu toisi hänet yhä enemmän esille,

ja lopuksi täytyisi hänestä tulla asian etumaisia taistelijoita.

Kirstenissä toki kaikki hieno ja jalo lopulta saisi ylivallan.

Mutta nyt --?

Ne harvat, jotka koettavat selittää elämän ilmiöitä mieluummin kuin

tuomitsevat niitä, huomasivat kaikki, että hänen kertomustensa uhma

ja oppositsioni suurin piirtein katsoen olikin turhamaisuutta, joka

saattoi johtaa pahoihin erehdyksiin. Toiset väittivät, että hän oli

kauttaaltaan romantillinen luonne, joka aina ja joka paikassa arvioi

sekä omat voimansa että elämän olosuhteet liian suuriksi. Taas toiset

olivat kuulleet jostakin, että aviopuolisot elivät erillään, kumpikin

eri päässä rakennusta, että kummallakin oli omat palvelijat ja että

kumpikin eli omilla varoillaan; toiset myös väittivät että Kirsten

oli pannut omilla varoillaan ja oman päänsä mukaan rakennuksen toisen

sivustan kuntoon ja siten perustanut uuden laadun avioliittoa. Mutta

jotkut väittivät myöskin, ettei mikään näistä seikoista aiheuttanut

tätä avioliittoa, vaan että siihen olivat syypäitä suuret lehmuspuut

Hellebergenen itäisen sivustan edustalla. Nämä puuthan suhisivat niin

omituisesti kesäiltoina ja niiden oksain välitse vilahteleva meri

kertoi mieltä hämmentäviä tarinoita. Vanhat metsät olivat hänelle

muka paljon arvokkaampia kuin mies, Harald Kaas; semmoisia metsiä ei

olekaan monta koko köyhässä Norjanmaassa. Hänen mielikuvituksensa

muka aina askarteli puissa; niin, ja sitten tuli Harald Kaas ja vei.

Mutta hän oli valinnut seudun, kartanon, ilmanalan ja vapaan aseman

omassa sivustassaan. Kaas oli jonkunlainen tonttu-ukko, joka pakosta

tuli talon mukana.

Mutta oli suuresti epäiltävää, osuiko tämä arvelu oikeampaan kuin

muutkaan; asiasta ei nimittäin koskaan päästy selvyyteen. Hän ei

ollut niitä, joilta on helppo kysyä ja helppo saada vastaus.

Kaikkeen katujuoruun, mielenkiintoisimpaankin, ihmiset lopulta

kyllästyvät. Lopulta kävi niin, ettei enää tahdottu kuulla

hänen nimeäänkään mainittavan, -- kunnes hän neljä kuukautta

naimisiinmenonsa jälkeen istui Kristianian teatterissa aivan

samanlaisena kuin ennen vanhaan, vain vähän kalpeampana. Kaikki

kiikarit suuntautuivat hänen punaisia hiuksiaan ja leveää otsaansa

kohti. Hän ei piiloutunut viuhkansa taakse; hän loisti vaaleassa,

melkein valkeassa puvussaan, joka ylhäältä oli nelikulmaisesti avoin

kuten aina. Hän katseli ympärilleen kummastelevin silmin, aivan kuin

ei olisi ollenkaan tiennyt että teatterissa istui muitakin tahi että

kenenkään päähän pälkähtäisi katsella häntä. Ja raivokkaimpainkin

täytyi tunnustaa, että hän sekä ruumiiltaan että sielultaan oli

ainokainen ja lajissaan sangen viehättävä.

Mutta juuri ehdittyään jälleen tulla puheenaiheeksi hän katosi.

Myöhemmin kuultiin että hänen miehensä oli käynyt noutamassa hänet

pois, vaikka tuskin kukaan oli ukkoa nähnyt. Pääteltiin että nyt oli

tullut solmu vyyhteen -- ensimmäinen.

Todellista selkoa heidän yhdyselämästään ei saatu koskaan.

Sukulaisten kaikki sekaantumisyritykset epäonnistuivat täydellisesti.

Vain senverran saatiin varmasti selville että Kirsten oli tullut

raskaaksi. Mitä tarkimmin oli hän koettanut salata sitäkin.

Ei saapunut mitään ilmoitusta eikä kirjeitä, mutta seuraavana kesänä

hän työnteli lapsenvaunuja Karljohanilla [puistokatu Kristianiassa.

-- Suom.] niin kummastunein katsein, että olisi saattanut luulla

jonkin tahallaan äkkipikaa jättäneen vaunut hänen pideltävikseen. Hän

oli nyt raikkaampi ja kauniimpi kuin koskaan ennen. Vaunuissa makasi

poika, jolla oli hänen oma leveä otsansa, hänen oma punainen tukkansa

ja joka oli puettu ja "sisustettu" vaunuihin niin erikoisella ja

juuri hänen tavallaan, että kaikki ymmärsivät hänen vastauksensa, kun

joku tuttava onnentoivotustensa jälkeen kysyi: "Emmekö pian taas saa

uutta kertomusta teiltä?" -- "Uutta kertomustako? Sehän on _tässä_!"

Mutta huolimatta täydellisestä onnellisuudesta, jota hän esitti

Karljohanilla, ei voitu olla kauemmin huomaamatta, että hän oleili

enemmän poissa Hellebergenestä ja että hän ei koskaan lausunut

miehensä nimeä. Jos joku yritti virittää keskustelua miehestä, ei hän

koskaan siihen puuttunut.

Ja pian saatiin tietää, että hän oli aikeissa muuttaa pois

Hellebergenestä. Siihen aikaan taisi poika olla noin vuoden ikäinen.

Kirsten oli oleskellut Kristianiassa pitemmän aikaa ja matkusti

kotiin järjestääkseen muuttoa; hän sanoi palaavansa muutaman päivän

perästä.

Mutta hän ei palannut koskaan.

Seuraavana päivänä hänen tultuaan kotiin, juuri kun Hellebergenen

monet palvelijat ja muonamiehet vaimoineen ja lapsineen olivat

kokoontuneet pihamaalle -- oli perunankorjuun aika -- tuli Harald

Kaas kantaen häntä vasemmassa kainalossaan kuin jotain kääröä.

Kaas piteli häntä vyötäröltä, hänen kasvonsa olivat alassuin

Kaasin selän takana ja hiukset olivat valahtaneet silmille. Hänen

alaruumiinsa oli eteenpäin, jalat riippuivat milloin herpaantuneina

alas, milloin sojottivat jäykkinä suoraan eteenpäin. Hänen kätensä

olivat tarrautuneet lujasti Kaasin vasempaan reiteen. Kaas käveli

taakkoineen aivan levollisena, ja oikeassa kädessä hänellä oli kimppu

pitkiä tuoreita koivunvitsoja. Verannan edustalla hän pysähtyi.

Samalla kun hän asetti Kirstenin vasemmalle polvelleen, nosti hän

hänen hameensa ylös, repäisi auki hänen alusvaatteensa kuin olisivat

ne olleet paperia ja neuloilla kiinnitetyt, -- ja ryhtyi sitten

kurittamaan Kirsteniä paljaalle iholle.

Kirsten ei äännähtänytkään. Sittenkuin Kaas hellitti otteensa, hän

vavisten järjesti ensin hiuksensa. Hänen kasvonsa tulivat näkyville

juuri kun veri pakeni niistä takaisin; ne muuttuivat niin kalpeiksi,

kalpeiksi, häpeän ja tuskan kyynelet valuivat pitkin poskia, mutta ei

kuulunut ääntäkään. Hän oikoi pukuaan, mutta alusvaatteet näkyivät

riekaleina hameen alta hänen hitaasti mennessään sisälle. Hän sulki

oven jälkeensä, mutta sai avata sen uudelleen, sillä riekaleita oli

jäänyt oven ja kynnyksen rakoon.

Naiset seisoivat tyrmistyneinä paikoillaan; muutamat lapsista

kirkuivat pelosta, pelko tarttui kaikkiin lapsiin, niin että pian

kuului pelkkää ulinaa. Miehet, jotka olivat istuutuneet tupakoimaan,

hyppäsivät nopeasti jaloilleen. Väkivallanteko oli tapahtunut

niin odottamatta, äkkiarvaamatta, etteivät he säikähdykseltään

ja suuttumukseltaan edes huomanneet, että heidän olisi pitänyt

rientää sitä ehkäisemään. Kaiken ikänsä heitä tämän johdosta sitten

moitittiin ja pilkattiin; mutta enimmän he itse moittivat itseänsä.

Harald Kaas ryhtyi tähän tekoonsa vasta suurten tuskain jälkeen; nämä

olivat kuvastuneet hänen kasvoistaan ja olennostaan jo pitkät ajat

-- ja kuvastuivat vielä nytkin; mutta hän oli odottanut repäisevää

naurunhohotusta omituisen päähänpistonsa palkinnoksi. Tämä odotus

ilmeni niin selvästi suurellisessa, levollisessa tavassa, jolla

hän kuritustoimituksen suoritti ja vielä enemmän kostoniloisessa

katseessa, jonka hän teon tehtyään loi läsnäoleviin.

Mutta ensin kuolonhiljaisuus, sitten itku, sitten sudenulvonta ja

miesten suuttumus,... hän sai kuin ryöpyn niskaansa. Hän meni sisälle

kuin piiskattu, perinpohjin mukiloitu mies. Jokaisessa ottelussaan

tuon hienon naisolennon kanssa oli vanha pukari joutunut tappiolle.

Mutta Kirsten ei senjälkeen koskaan poistunut talosta. Ensi vuosina

hän ei näyttäytynyt kenellekään vieraalle, ja hädin omalle väellekään.

Hänen nähtiin joko työntelevän poikaa vaunuissa tahi myöhemmin

taluttelevan sitä kädestä, tahi kulkevan yksinään, säännöllisesti

kietouneena suureen shaaliin, jonka väri vaihteli puvun mukaan.

Shaali mukautui tiukasti hänen ympärilleen. Tämä oli hänelle niin

luonteenomaista, että minä vielä tänä päivänäkin kuulen sikäläisten

ihmisten puhuvan siitä, aivan kuin ei hän koskaan olisi ollut toisin

puettu.

Mitä hän toimiskeli? Hän luki. Kaunokirjallisuuden hän hylkäsi;

syystä tai toisesta oli se tullut hänelle vastenmieliseksi. Hän

otti miehensä henkisen omaisuuden haltuunsa. Hän syventyi koko

harrastuksellaan matematiikkaan, mekaniikkaan, kemiaan, fysiikkaan,

teki laskelmia, analyyseja, ja kantoi kotiin kirjoja tutkimuksiaan

jatkaen.

Talon väki näki hänessä miltei jotain yliluonnollista. Ensi hetkestä

alkaen oli ihailtu hänen kauneuttaan ja hienouttaan; semmoiset

ominaisuudet ihastuttavat kaikkia, tosin eri asteilla olevia eri

tavoin. Ennen pitkää hän oli muuttunut ihmisten silmissä olennoksi,

joka ajatteli ja eli yläpuolella heidän ymmärryksensä. Hän ei etsinyt

ketään, mutta ne, jotka tulivat hänen luokseen, saivat poikkeuksetta

apua -- kuka enemmän kuka vähemmän. Antoipa hän vähän tahi paljon,

koskaan hän ei asettanut ehtoja. Hänen tarkoituksensa esiintyi

antimessa itsessään.

Mies suhtautui häneen sillä tavoin, että jollei hän olisi ollut niin

pidetty kuin oli, niin ei hän olisi voinut elää. Mies nimittäin

matkaansaattoi kiusaa ja vastusta niin paljon kuin ikinä kykeni;

mutta muut ihmiset heikensivät kaiken pahan vaikutusta.

Mutta poika -- eikö pojasta olisi voinut tulla välittäjää? Oli niitä,

jotka väittivät, että vanhempien välit menivät hullusti juuri pojan

syntymästä alkaen. Silloin kun isä ensi kerran näki pojan, huomasi

kätilö että hän tuli huoneeseen kuin rikas mies ja poistui siitä

kuin kerjäläinen; -- synnyttäjä sen sijaan maatessaan hymyili hymyä,

jommoista kätilö ei ollut nähnyt vielä kenelläkään synnyttäjällä.

Oliko Kaas odottanut, ettei mikään hänestä polveutuva voinut

muistuttaa muuta kuin häntä itseään -- ja sitten saanutkin nähdä

äidin kuvan.

Niin pian kuin poika kykeni jaloilleen, meni se mielellään isänsä

luokse, sillä siellä oli niin paljon hauskaa nähtävänä ja isä otti

hänet hyvin vastaan. Isä haasteli hänen kanssaan ja osasi asettua

hänen kannalleen. Isä myöskin aina tilaisuuden tullen leikkasi

hänen hiuksensa lyhemmiksi; äiti antoi niiden vapaasti kasvaa yhtä

pitkiksi kuin hänen omansakin olivat, ja isä ne sitten aina leikkasi.

Poika itse oli hyvillään päästessään hiuksistaan eroon, mutta vähän

vanhemmaksi tultuaan hän ymmärsi isän tarkoituksen ja koetti estää

leikkaamista. Kun talon väki kertoi hänelle taruhohteisia piirteitä

isän sankarivoimasta ja hänen maineteoistaan maalla ja merellä, alkoi

poika tuntea häntä kohtaan pelokasta ihailua. Mutta voimakkaammin

hän kuitenkin tunsi sen sietämättömän tuskallisen ikeen, jonka

isä sälytti äidin ja kaiken talonväen kannettavaksi. Pojalle tuli

salaiseksi uskonnoksi vastustaa isää ja puolustaa äitiä, sillä äiti

kärsi enimmän. Hän tahtoi olla äitinsä näköinen hiuskarvaa myöten,

hän tahtoi suojella, tahtoi kätkeä häntä. Hänestä oli sanomattoman

rakasta, kun isä tuotti hänellekin kärsimyksiä.

Niin, hän tuli ylpeäksi kun isä nimitti häntä "Rafaellaksi" Rafaelin

sijasta, joka oli hänen nimensä. Äiti oli antanut rakkaimman nimen

minkä tunsi.

Kukaan ei saanut käyttää veneitä, kukaan ei saanut ajella, kukaan ei

saanut kulkea metsän kautta, tie suljettiin. Kukaan ei saanut antaa

hevosille tahi lehmille edes tarpeellista hoitoa. Mitään korjauksia

ei pantu toimeen; jos rouva mitä yritti siihen suuntaan, ajettiin

työmiehet pois. Ei voinut enää olla epäilystäkään, että Kaas tahtoi

hävittää kaiken. Talo ränsistyi, ja metsä -- niin, se ei ollut

enää mikään salaisuus väen kesken, metsä oli tullut yli-ikäiseksi.

Suurimpiin ja parhaimpiin puihin ilmaantui vikoja ja tauteja, jotka

pian levisivät muuhunkin metsään.

Kahdentoistavuotiaana Rafael rupesi käymään koulua rovastin edessä

Helenen, rovastin ainoan tyttären kanssa, joka oli Rafaelia neljä

vuotta nuorempi ja josta poika sanomattomasti piti. Rovasti opetti

heille uskontoa, ainoata ainetta, jota äiti ei opettanut pojalleen.

Rovasti kertoi Davidista. Kertomus meni eteenpäin pysähdyksien ja

väliselityksien keskeyttämänä. Rafael näki sen kuvina edessään --

siten oli äiti opettanut hänelle kaikkea. Assyyrialaisia sotamiehiä

oli juutalaisia vastassa, piikkipartaisia sotilashaamuja vinoin

silmin ja soikein kilvin meni rivittäin hänen katseensa editse.

Viinitarhoja oli pitkin sinivihreitä mäkiä; tuuhealatvaisten palmujen

kapeita varjoja ja tomuisia teitä. Hän katseli juuri syvälle metsään,

jonka tuoksuavien puiden sekaan sotilaat paraikaa menivät -- kun

samalla tuli kertomus Absalomista.

Absalom nousi kapinaan isäänsä vastaan, ajatelkaa kuinka kauheata, --

sanoi rovasti, joka oli arvokas herra, -- nousi kapinaan omaa isäänsä

vastaan. Tietämättään katsahti rovasti Rafaeliin, joka heti punastui

korvia myöten.

Rafaelhan ei odottanut mitään muuta kuin sitä hetkeä, jolloin hän

olisi niin miehistynyt että voisi nousta kapinaan isäänsä vastaan.

"Mutta Absalom sai rangaistuksensa hyvin kummallisella tavalla",

jatkoi rovasti. "Absalom joutui tappiolle taistelussa ja paetessaan

suurten metsäin läpi hän tarttui pitkästä tukastaan puuhun, hevonen

juoksi pois hänen altaan, ja hänet lävistettiin keihäillä kuoliaaksi

-- --."

Rafael näki Absalomin riippumassa -- ei pitkässä assyyrialaisten

mekossa, ei teräväpartaisena, ei, vaan hentona ja nuorena ja

puettuina Rafaelin ihonmukaisiin housuihin, jotka ulottuivat

peittämään polven kohdalla sukkia, ja hänen omaan mekkoonsa, ja hänen

omista punaisista hiuksistaan! Hän näki niin selvästi, niin selvästi,

kuinka hevonen juoksi hänen altaan, se harmaa isän hevonen, jolla hän

varkain ratsasti, kun isä nukkui päivällisuniaan. Hän näki hoikan,

pitkän nuorukaisen huojuvan ja kieppuvan ilmassa ja keihäs oli

pistetty hänen vatsansa läpi. Selvään, aivan selvästi!

Tästä näystä, josta hän ei kenellekään kertonut, ei hän päässyt

erilleen. Se oli kuin rangaistus: sillä hänkin oli noussut kapinaan

isäänsä vastaan ja ansaitsi joutua riippumaan hiuksistaan --!

Hän kyllä jo ennestään tunsi tämän kertomuksen, mutta koskaan ei se

ollut vaikuttanut häneen tällä tavoin.

Tämä tapahtui hänelle eräänä perjantaipäivänä, ja lauantai-aamuna

hän herätessään näki äidin seisovan hänen vuoteensa ääressä. Äidin

silmät olivat kummastelevammat kuin koskaan ennen. Hiukset olivat

vielä yöletillä, toinen leteistä kutkutti hänen nenäänsä, ja

siihen hän juuri heräsi. Äiti kumartui hänen puoleensa ja tuijotti

häneen kauhistuneen näköisenä; äidillä oli yllään pitkä yöpukunsa,

koristeltu ja nypläyksiä täysi, ja hän oli avojaloin. Hän ei koskaan

tahtonut näyttäytyä pojalleen tässä asussa; vain jokin kauhea tapaus

oli nyt ajanut hänet tänne. Miksi ei äiti puhunut? Vain tuijotti --

tahi eikö hän ollutkaan kauhuissaan?

"Äiti!" huudahti poika ja kohottausi vuoteessaan. Silloin äiti

kumartui aivan hänen lähelleen: "Ihminen on kuollut", hän kuiskasi.

Äiti nimitti isää "Ihmiseksi"; hän ei sanonut isää koskaan muuksi.

Rafael joko ei käsittänyt mitä äiti sanoi tahi herpaantui sen

johdosta kokonaan. Äiti kertasi ääneen, yhä kovempaan: "Ihminen on

kuollut, Ihminen on kuollut", ja sitten oikaisi itsensä, paljasti

jalkansa näkyviin paidan alta ja alkoi tanssia. Mutta vain pari

tahtia, jonka jälkeen hän hypähti pois huoneesta. Poika hyppäsi

vuoteestaan ja kiiruhti jälkeen; äiti oli suullaan sohvalla ja

nyyhkytti. Hän tunsi pojan olevan takanaan, nousi äkkiä, painoi hänet

lujasti rintaansa vasten, nyyhkytti. Poika tunsi että äidin koko

ruumis vapisi kuin kouristuksessa. -- --

Vielä silloinkin kun he seisoivat isän ruumiin ääressä tunsi poika

äidin kädestä, josta hän piteli, äidin vapisevan niin että hänen

täytyi kietoa kätensä hänen ympärilleen. Hänestä tuntui että äiti

kaatuisi.

Kun hän myöhempinä vuosinaan ajatteli tätä, ymmärsi hän, mitä äiti

tuona hetkenä sai kestää, kuinka taipumattomaksi äiti oli saanut

kasvattaa tahtonsa ja mitä tämä kaikki oli äidille maksanut. Nyt hän

ei sitä ymmärtänyt. Hän luuli äidin kärsivän kaikesta kauheasta mitä

he näkivät edessään, niinkuin hänkin siitä kärsi. Isä, joka aikoinaan

kerskui puhtausharrastuksellaan ja vaati puhtautta kaikilta, makasi

tuossa törkyisenä, ruokkoomattomana, rasvaisten haisevien vällyjen

sisässä, ja puettuna niin likaisiin ja risaisiin alusvaatteisiin;

ettei pahempaa ollut kellään talon työmiehistä. Hänen eiliset

vaatteensa olivat tuolilla vuoteen vieressä kovasti nukkavieruina,

lian, hien ja tupakan kohvettamina ja löyhkäten niinkuin kaikki

täällä. Hänen suunsa oli tiukasti kiinni, kädet nyrkissä; hän oli

kuollut halvaukseen.

Ja kuinka täällä oli autiota ja yksinäistä hänen ympärillään!

Minkävuoksi ei poika ollut sitä ennen huomannut? Minkävuoksi hän ei

huomannut että hänen isänsä oli yksinäinen ja hyljätty?

Rafael puhkesi itkuun. Ja hänen itkunsa paisui niin että se täytti

huoneen, täytti pian kaikki huoneet.

He tulivat sisään, koko talonväki, yksi toisensa jälkeen. Pojan itku

oli niin selittävä, niin puhuva, että kaikki alkoivat katsoa asiaa

uusin silmin. Ukko joka nyt tässä makaa, oli ollut sanomattoman

onneton, hyljätty, avuton. Herra katsokoon armollisesti meidän

kaikkien puoleen!

Sittenkuin Harald Kaasin ruumis oli aseteltu, parta ajeltu, silmät

suljetut, silloin pehmeni myös piirteitten kovuus, ja silloin he

näkivät kasvojen tuskaiset, mutta samalla myös niin miehekkäät

piirteet. Hän oli heidän mielestään kaunis. -- --

Muutamien päivien kuluttua hautajaisista olivat äiti ja poika jo

Englannissa.