Komiteat ponnistavat voimiansa. Heidän tutkimuksensa menevät hamaan
aikojen alkuun asti. He tutkivat uudelleen ja perin pohjin
omistusoikeuden historiallisen kehityksen, kuinka se vähitellen
anastuksesta eli omavaltaisesta herruudesta muuttui lain suojaamaksi
pyhäksi _oikeudeksi_, jolla nyt koko yhteiskunnallinen rakennus seisoo.
Läpikäytiin myöskin ikivanha roomalainen oikeus ja esitettiin sen
mukaan omistusoikeuden käsite kaikessa puhtaudessaan:
Omistusoikeus -- se on välitön ja itsessään rajaton oikeudellinen
herruus omistetun esineen yli. Tähän oikeuteen kuuluu a) oikeus
menetellä mielin määrin itse esineen kanssa, siis muuttaa, kuluttaa ja
hävittääkin esine joko osaksi tai kokonaan, b) oikeus menetellä
juriidillisesti esineen kanssa niinikään mielensä mukaan, se on, myydä
se muille, luovuttaa jollekin erityisiä osia siitä, kuten esimerkiksi
panttioikeuden, nautinto-oikeuden, käyttöoikeuden j.n.e., c) oikeus
kieltää syrjäistä käyttämästä esinettä, vaikkapa siitä ei olisikaan
mitään vahinkoa omistajalle eikä esineelle; d) oikeus käyttää esinettä
hyväkseen miten paraaksi näkee, se on, nauttia sen hedelmiä, etuja ja
kaikkia tuotteita siitä.
Ja vihdoin valmistui torppareille kauvan odotettu vastaus. Se tuli
komiteoista raskaana kirjana, jonka joka sivu todisti syvää tutkimusta
ja mitä perinpohjaisimpia tietoja.
Nämät asiapaperit nähtyänsä torpparit varmaankin mykistyvät ja vihdoin
ymmärtävät, että kysymys on ulkopuolella heidän järkensä ääriviivoja.
Ja näiden asiapaperien perustukselle isännät nyt laativat lain, jolla
he ovat lopullisesti järjestäneet torpparikysymyksen.
Heidän vastauksensa torppareille kuuluu näin:
1) Me olemme kumonneet entisen asetuksen, joka kielsi meitä isäntiä
jakamasta maata perinnöksi lapsillemme aivan pieniin osiin, samaten
kuin senkin lain, joka esti meitä myömästä tämmöisiä pieniä palasia
maastamme vieraille. Näin ollen olette nyt siis tekin tilaisuudessa,
jos teillä on rahaa, ostamaan meiltä pieniä maapalasia.
2) Me olemme antaneet ankaran lain itsellemme, että kaikki
torpparikontrahdit ovat tästä lähin tehtävät kirjallisesti, jotta te
voisitte sitten niitä asianomaisesti kiinnittää. Sen tapauksen varalle,
että joku meistä sittenkin tekisi teidän kanssanne suullisen
kontrahdin, emme tosin ole voineet säätää itsellemme mitään
rangaistusta, vaan olemme keksineet seuraavan keinon pelottaaksemme
itseämme suullisista kontrahdeista: Torppari saa siinä tapauksessa
milloin hyvänsä sanoa ylös kontrahdin ja jättää meidät poloset maant --
neuvottomiksi siitä, mistä nyt saisimme uuden torpparin. -- Koska
kuitenkin omistusoikeuden aate ei voi kärsiä tämmöistä yksipuolista
rajoitusta, joka tuottaa vahinkoa vaan meille, olemme me katsoneet
kohtuulliseksi tehdä samalla sen määräyksen; että myöskin isäntä on
semmoisessa tapauksessa oikeutettu milloin hyvänsä ylössanomaan
torpparinsa.
Tämmöinen on tämä lopullinen vastaus.
Torpparien tulee entistä tärkeämmäksi muuttua niin pian kuin
mahdollista rikkaiksi. Ja heidän tulee samalla myöskin keksiä keino,
millä saisivat isännät köyhiksi. Sillä ymmärtäväthän he sen, että
ainoastaan rikkaat voivat ostaa maata ja ainoastaan köyhät tahtovat
myydä maata.
Se on sitäkin tärkeämpää, koska he epäilemättä myöskin ymmärtävät, että
isännät voivat kadottaa halun torppien perustamiseen, kun nyt kaikki
kontrahdit ovat pakostakin tehtävät kirjallisesti, se on, kun isäntien
on pakostakin suostuttava kiinnitykseen. Isännät voivat siihen määrään
kadottaa halun, että vastaavat torpan hakijalle: joko viljelet
suupuheella -- taikket viljele ensinkään.
Ja mikäs sitten neuvoksi? Ei muu, kuin katsoa silmiin isäntää ja
koettaa sisässään arvostella hänen luotettavuuttaan ja rehellisyyttään
ja hyvyyttään. Sillä isännällähän nyt on oikeus sanoa kontrahti ylös
milloin hänen mieleensä vaan niin juolahtaa. Torpparin tulee siis oppia
nöyräksi ja huomaavaiseksi isäntää kohtaan.
Ja eiköhän hän pian huomanne, että on selvintä seisoa herransa edessä
lakita päin.
Enkelin matka.
Me enkelit, jotka elämme loppumattomissa avaruuksissa, -- me olemme
vapaat olennot.
Sillä me noudatamme kaikessa Jumalan tahtoa, ja se, joka niin tekee,
hän on vapaa. Me teemme mitä me tahdomme.
Saamme esimerkiksi luoda uusia tähtiä omien ihanteittemme mukaan, joka
onkin useiden enkelien -- ja myöskin minun -- lempiaatteita.
Tämän lopullisen tarkoituksen saavuttamiseksi on meidän alituisesti
palveleminen, hoitaminen ja tutkiminen avaruuksien tähtiä. Semmoinen
palveleminen on välttämätön siksi, että oppisimme tuntemaan eri tähtien
sisällistä elämää, -- ettemme tyytyisi niitä ainoastaan pintapuolisesti
ihailemaan ja hemmottelemaan. Monet tähdet ovat nimittäin väriltään
niin ihania ja herättävät niin lämmintä sääliä yrityksissään pujotella
eteenpäin suurten aurinkokuntain keskuudessa, että me kiinnymme
helposti niiden ulkonaiseen olemukseen, ja unohdamme tunkeutua kunkin
tähden sisälliseen henkeen, pyrkiäksemme ymmärtämään sen elämää
semmoisena kuin se on siellä sen omassa itsessä. Ainoastaan näin me
opimme rakastamaan tähtiä. Se on näet rakkaus, joka juuri on Jumalan
tahto ja joka sitten synnyttää vapautemme.
Tavallisesti harjoitamme näitä opintoja niin, että tutkimme jotakin
erityistä aurinkokuntaa siirtyen tähdestä tähteen.
Mutta minä olin saanut loppuun suoritetuksi niin sanotun "sinisen"
aurinkokunnan kaikki tähdet ja olin jo ryhtynyt erästä ihan toista
tähtiryhmää tarkastamaan. Liitelin sinne aika ajoin. Se on
loppumattomien matkojen takana.
Tämä sikerö ei ole kovin suuri. Sitä sanomme "värittömäksi
aurinkokunnaksi", siitä syystä että sen ainoan auringon valo on
kokoonpantu useista eri väreistä, jotka toisiinsa sekoittuneina antavat
omituisen värittömyyden itse valolle.
Jo siitäkin syystä on sen ympärillä olevia tähtiä vaikea oppia
rakastamaan. Sillä meidän enkelien sydäntä, kuten jo sanoin, viehättää
aina ensin tähden värivivahdus, josta päätämme sen tunnusluonteen.
Mutta minä aivan hämmästyin sitä, minkä sain nähdä.
Otin tarkastellakseni erään tähden aivan lähellä mainittua aurinkoa.
Liitelin edestakasin pitkin tähden pintaa, kuten aina on tapani,
saadakseni ensin oikean yleiskäsityksen. Minä olin tullut varjon
puolelle, niin että pimeys vallitsi joka paikassa ympärilläni. -- Aina
tahdon ensin tutustua pimeään puoleen, sillä valopuolta on paljoa
helpompi rakastaa. -- Paksu ilmakehä, joka tähteä ympäröitsi, oli
kovassa liikkeessä, ajeli levottomia sumupilviä edellään. Joskus, kun
sattui aukko näihin sumupilviin, lankesi ylhäältä omituinen
heijastusvalo alas pinnalle. Minä huomasin, että se tuli auringon
kirkastamasta taivaankappaleesta, joka oli aivan lähellä tähteä. Ja
aina kun sen haaveellinen valaistus pääsi esille, hurmautui minun
mieleni siitä mitä näin.
Ääretön humiseva meri oli ihan allani. Sen suunnattomat aallot
vyöryivät rauhallisina eteenpäin minne ilmakehä liikkui. Helminä leikki
heijastus sen taitteissa, välkkyen, kimmeltäen, loihtien esille
viirejä, joita en olisi aavistanut täällä näkeväni. Huomasin aaltojen
keskellä pienen merenpohjasta kohoavan kallion ja näin, kuinka ne
nousivat koko voimallaan sitä vastaan, nousivat musertamaan sitä
allensa, aukasivat kitansa, päänsä kaaristivat nielläksen mitättömän
vastustajan. Ja minä näin niiden vaan viskaavan korkealle ilmaan
vaahtonsa, sillä sitten ne pärskähtivät pirstaleiksi, murtuivat ja
vihasta sihisten voimattomina vaipuivat alas. Mutta rauhallisena ja
liikkumattomana näyttäytyi jälleen kallio. Vesi virtasi kiiruusti alas
sen laelta ja tuhannet kimallukset välkähtelivät sen monitaitteisilla
kupeilla.
Tunsin että minä voisin -- -- niin, että minä nyt jo olin rakastunut,
-- rakastunut tuohon kallioon, joka nurkumatta, liikahtamatta,
ikuisesti otti vastaan aaltoja, -- rakastunut aaltoihin, jotka nousivat
ja laskivat ja vyöryivät nopeasti kuin pakoon toinen toisensa edellä,
-- rakastunut siihen ääneen, jonka kuulin kallion luota, kun suuret
aallot sen hetkeksi jättivät rauhaan, siihen omituisen levolliseen,
sovittavaan lotinaan, joka seurasi rajuja hyrskähdyksiä ja täytti
niiden väliajat.
Ihastuksissani minä lensin eteenpäin. Tahdoin pian päästä valon
puolelle tätä tähteä. Sillä jos sen varjopuoli oli minua voinut näin
miellyttää, niin mitä minua odottikaan siellä, missä aurinko tähteä
valaisi!
En tarvinnut kauvan lentää, ennenkuin jo näin auringon nousevan
merenpinnasta. Sumupilvet ruskottuivat. Koko taivas kaariutui kuin
tuliahjoksi sen ympärille. Ja vihdoin, kuin se erkani ylemmäksi
pinnasta, näin mannermaata merien keskellä.
Ihastukseni oli rajaton.
Värittömyyttäkö olin valittanut? Mikä suuri erehdys se oli! Näin kaikki
värit edustetuiksi täällä. Hallitsevana oli viheriä, -- minun
lempivärini. Suuret alat olivat vaan yhtä viheriätä. Mutta tuhansissa
eri vivahduksissa; missä tummempaa, missä helakampaa. Ja kun kauvas
katsoi, niin saattoi tuo viheriä muuttua yhä sinisemmäksi, ensin tumman
siniseksi, sitten yhä vaaleammaksi -- yhä, yhä vaaleammaksi, kunnes
vihdoin yhtyi taivaan väreihin.
Ja kun minä sitten laskeuduin alemmas ja saavuin korkean vuoren
huipulle, näin minä, että tuo suunnaton viheriä ala, jota ensin olin
luullut yhdeksi kokonaiseksi liikkumattomaksi aineeksi, että se oli --
kasvullisuutta.
Riemastus riehahti rinnassani. Siis vapauden alkua, elämää! Avaruuksien
enkelit eivät aavistaneet, mitä aarteita minä olin löytänyt.
Laskeusin huimaavaa vauhtia alas laaksoihin, missä näin helakampaa
viheriää. Paikka, johon näin tulin, oli täynnänsä kukkia; mitkä
keltasia, mitkä sinisiä, mitkä punasia.
Minä vajouduin hurmautuneena alas ja uppousin vyötäisiä myöten niiden
keskelle. Räpyttelin kumminkin siivilläni ilmaan, etten olisi mitään
alleni musertanut.
Ja niin aloin ensimmäisen tutkimukseni.
Minun oli saaminen selkoa, mimmoinen oli se vapaus, jota nämä tähden
olennot nauttivat. Se oli vaikeampaa kuin luulinkaan. Tiesinhän minä,
että vapaus riippuu rakkauden määrästä. Mutta minun oli mahdoton
ymmärtää, mitä nuo värilliset olennot osasivat rakastaa, mitä ne
palvelivat, missä asioissa ne osasivat täyttää Jumalan tahtoa. Näin,
että ne liikkuivat. Mutta se ei ollut heidän omaa voimaansa. Se oli
tuuli.
Melkein surullisena niinä nousin heidän keskeltänsä. Levitin siipeni ja
viimeisen kerran hyväilläkseni kukkia pyhkäsin kevyesti niiden päitä.
Ne nuokahtivat minulle pitkin koko ketoa, ja jäivät vielä heilumaan,
kun minä jo käänsin katseeni muuanne.
Minä olen niin herkkä ja niin pian joudun epätoivoon. Jumala on usein
huomauttanut minua tästä asiasta.
Päätin sittenkin jatkaa tutkimuksiani ja olin juuri aikeessa liitää
pienen mäen huipulle, kun sen rinteeltä omituinen ääni herätti
uteliaisuuteni. Ensin kuulin niinkuin joku olisi pannut hyvin nenäänsä:
möö-öö-öö, -- Vaan tuskin olin päässyt hämmästyksestäni, kun jo kuulin
toisellaisen äänen: umuu, amuu, amuu, -- aivan kuin hengen hädässä.
Minä sinne. Nyt minua tarvitaan, -- ajattelin innoissani.
Mutta paikalle saavuttuani ei ollutkaan enää kysymys mistään hädästä.
Näin nurmella vastasyntyneen ja hänen emonsa, joka sitä nuoli ja
hoiteli. Ympärillä näin suuren joukon rauhallisia olentoja, jotka
kummallisella pitkänlaisella kielellään kiertelivät suuhunsa rehevää
nurmikkoa.
Ja nämät osasivat liikkua. Näin kohta, ettei se ollut tuuli, vaan
heissä asuva sisällinen voima. Selvä oli siis, että heillä oli elämää
ja vapautta.
Minä päätin käyttää kaikki voimani päästäkseni perille siitä, minkä
laatuinen se elämä ja se vapaus oli, jota he nauttivat. Ja
lähtökohdakseni otin tuon vanhan, kaikissa avaruuksissa paikkansa
pitävän perusajatuksen: vapaus voi olla vaan siellä, missä on
rakkautta.
Huomasin heti, että he paitsi itseänsä voivat kyllä rakastaa ja
palvella heidän ulkopuolellansakin olevia olentoja, mutta ainoastaan
semmoisia, joita tunsivat välittömästi omikseen. Minä olin yhdeltä
puolen ihan liikutettu, kun näin, millä alttiilla huolella emo hoiteli
vastasyntynyttä. Mutta heti sen jälkeen näin saman emon puskevan kumoon
pienen heikkojalkaisen vasikan, joka ei ollut hänen omansa. -- Sitten
näin kauvempana laumassa seuraavan tapauksen. Kaksi elukkaa seisoi
vieretysten ja toinen nuoli toisen kaulaa. Tämä nautti hyvästä teosta
niin, että pani silmänsä umpeen ja lakkasi märehtimästä. Jonkun ajan
kuluttua asettui se, joka oli nuollut, toisen eteen ja tahtoi, että
häntä nyt vuorostaan nuoltaisiin. Mutta toinen ei viitsinyt. Silloin se
suuttui ja puski toista kylkeen. Tämä ei uskaltanut kostaa suuremmalle,
vaan kääntyi ympärinsä ja puski nyt vuorostaan ihan viatonta nuorta
mullikkaa, joka säikähtyen hyppäsi syrjään ja vioitti jalkansa terävään
kiveen. Enkä minä huomannut säälin merkkiäkään pahantekijän kasvoissa.
Se rauhoittui, pani silmänsä puoleksi umpeen ja alkoi taas märehtiä,
sillaikaa kuin mullikka parka sai paraan kykynsä mukaan nuolla
haavansa.
Tästä tein sen johtopäätöksen, että he rakastavat vaan sen nautinnon
vuoksi, jonka tämä rakkaus omiinsa heille tuottaa, ja että he
palvelevat toisiansa vaan vastapalveluksien vuoksi. He rakastavat siis
itsekkäisistä syistä. Näin ollen he noudattavat omaa tahtoansa, eikä
Jumalan, jota he nähtävästi eivät vielä tunnekkaan.
Mutta kuinka he voisivat olla vapaita olentoja, jos he noudattavat omaa
tahtoansa?
Olisiko heidän vapautensa jollakin lailla rajoitettu?
Vapaus rajoitettu?! Sehän on jotakin mahdottomuutta. Vapauden rinnalla
ei voi puhua rajoituksesta. Joko täysi vapaus tai ei mitään vapautta.
Niin puhui minulle järkeni.
Mutta näinhän minä selvästi, että asianlaita oli toinen. Näinhän minä
heidän vapaasti kävelevän, kulkevan minne tahansa, hyppivän,
iloitsevan. Ja tiedänhän minä, että maalimain ja avaruuksien koko
salaisuus onkin se Jumalan ihmetyö, jonka mukaan vapauden siemen voi
asua keskellä vapaudettomuutta, -- että vapaus kasvaa ja kehittyy
vapaudettomuudesta, ja tekee kuolleesta elävän. Minun täytyy
uskoa, että niin on, huolimatta järjestäni, joka näkee siinä
ristiriitaisuutta.
Heillä siis on vapaus. Meille on annettu kaikki välikappaleet, joilla
he voivat toteuttaa tahtoansa. Heillä on jalat, joilla voivat liikkua
mukavasti ja mielensä mukaisesti, ja heillä on sarvetkin, joilla voivat
puskea toisiansa, koska he kerran sitäkin näkyvät tahtovan.
Mutta juuri se asia, että he näin tahtovat toteuttaa vaan omaa
tahtoansa, vaikuttaa, että he tulevat itse rajoittaneeksi oman
vapautensa. Sillä omaa tahtoansa seuraten he tahtovat niin perin
vähäpätöisiä ja mitättömiä asioita, tahtovat vaan omien mielihalujensa
tyydyttämistä. Ja kun he näin omia mielihalujansa seuraavat, niin ei
heillä voi juuri ollakkaan muita vaikuttimia kuin joku tuuheampi
ruohotukko tai mehevämpi sieni, tai mikä muu tahansa, joka tuottaa
tyydytystä. He siis voivat vapaasti toteuttaa tahtonsa, mutta he raukat
eivät ymmärrä tahtoa! Eivät ymmärrä tahtoa vapaasti, se on, rakkaudesta
toisiinsa.
Kun siinä leijalin ja tarkastelin, tunsin samassa niinkuin vettä olisi
vihmonut kasvoilleni, hienoa usvaa. Minä katsahdin ylös ja samassa kävi
olentoni läpi valtava hurmaus. Minä näin sumupilvien keskellä yli koko
taivaan ulottuvan, pyöristyvän kaaren, joka ikäänkuin tahtoi sulkea
kehäänsä tämän tähden. Siinä olivat kaikki värit -- järjestyksessä,
toinen toisensa vieressä, eri säikeinä pitkin koko rengasta. Tunsinhan
minä tuon ihanan taivaankaaren. Se meille puhuu Jumalan läsnäolosta,
milloin sen näemme. Ja kun minä olin lentänyt niin äärettömiä matkoja,
tullut tähän syrjäiseen aurinkokuntaan ja löytänyt tämän yksinäisen
tähden, -- ja kun minä täälläkin näin tuon saman kaaren, niin minun
sielussani värähti niin oudosti, niin lämpimästi, ihan kuin olisin
täälläkin ollut kotona, kuin juuri tämä tähti olisikin ollut minun ja
Jumalan ja koko taivaan lempitähti. -- --
Ja samassa minä sain ikäänkuin lähemmän selityksen kaikkeen.
Yhtäkkiä näin aivan allani, maassa, pitkien ruoholehtien keskellä
nukkuvan olennon, joka oli monessa suhteessa erilainen kuin tähän asti
näkemäni, -- ja niin ihmeen ihana, että sydämmeni tahtoi taintua, ja
minun ihan piti panna silmäni hetkeksi kiinni.
Keltaiset kiharat olivat hänen kasvojensa ympärillä. Ja hänen kaunista
ruumistansa peittivät jonkinlaiset ryysyt, nähtävästi senvuoksi, ettei
aurinko liiaksi lämmittäisi. Pieni sauva oli hänen vieressään ja
tuohitorvi, ja sitten leipäpalanen, josta päivä oli voin sulattanut.
Hän näytti juuri heräävän. Kenties oli pilvistä satanut vettä hänenkin
päällensä. Unisena hän hieroi silmiänsä ja katseli sitten tutkivasti
joka suunnalle. Nousi seisaalleen. Mutta ei sekään riittänyt. Kiipesi
suurelle kivelle, kohosi siellä varpailleen, ja varjostaen silmiänsä
yhä tarkasteli ympärilleen.
Sitten hän puhalsi torveensa pitkän äänen, joka kaikui vuorissa ja
notkelmissa ja johon kuului vastaukseksi ammuntaa ja mölinää joka
suunnalta. Mutta varmaan hän ei kuullut kaikkien ääntä, koska hän
soitti uudestaan ja taas kuunteli henkeänsä pidättäen. Hänen
kasvoissaan ilmeni yhä suurempi huolestuminen. Hän hyppäsi alas kiveltä
ja juoksi melkein koko lauman ympäri, joka oli hajaantunut laajalle
alalle. Minä tiesin kuitenkin että yhden pienen mullikan hän oli
jättänyt kierroksensa ulkopuolelle, sillä tämä oli eksynyt muista
kauvas syrjään. Ja nyt arvasin, että juuri tätä hän kaipasi ja haki. Ja
että juuri tämän tähden hän oli niin huolestunut.
Minun sydämmeni alkoi taas sykkiä riemusta.
Hän, -- tuo kaunis sinisilmäinen olento siis rakastaa noita toisia
olentoja, jotka ovat ihan erilaisia. Hän nähtävästi hoitaa ja paimentaa
niitä. Hän hakee hakemistaan, hän läähättää väsymyksestä. Eikä huoli
siitä, että kaikki muut ovat tallella; sitä yhtä hukkaan joutunutta
hänen vaan täytyy etsiä, sitä ainoata poloista, joka on muista eksynyt
ja toivotonna hakee pelastustaan...
Nyt käsitin, miksi olin taivaankaaren nähnyt:
Tässä tähdessä on olentoja, jotka ymmärtävät Jumalan tahdon: rakastavat
muita olentoja, hoitavat ja korjaavat niitä pienimpiä...
Tässä tähdessä on olentoja, jotka ymmärtävät tahtoa Jumalan tahtoa, ja
ovat siis vapaat. -- --
Hän haki niin kauvan eksynyttä, että se paikka, jossa olimme, alkoi jo
kääntyä poispäin auringosta, varjon puolelle. Ja mitä kauvemmas aika
kului, sitä enemmän minä ihmettelin hänen väsymättömyyttään, hänen
rakkautensa sitkeyttä. Norojen halki, tiheimpien risukkojen läpi,
louhikkojen kautta hän samosi eteenpäin; eikä hän näyttänyt
huomaavankaan, että hänen jalkansa olivat rikkoutuneet ja hänen
kasvonsa riipsiytyneet verille.
Vihdoin minun kävi niin sääliksi, että päätin auttaa häntä. Lentelin
hänen editsensä ja taittelin missä ruohon varsia missä lehtipuiden
matalimpia oksia, ja hän alkoikin pian seurata minun viittoomaani
tietä. Kun hän jo lähestyi kadonnutta, lensin minä elukan luo ja istuin
ihan sen viereen, valkorunkoisen puun oksalle. Tahdoin nauttia minäkin
hänen onnestaan, kun hän löytäisi.
Hän huomasi jo kaukaa elukan. Hän pysähtyi paikalla juoksussaan, hänen
päänsä vavahti ja silmät suurenivat. Mutta sitten hän vitkastelematta
taittoi itselleen sujuvan ruoskan ja ryntäsi raivokkaana elukan luo. Ja
löi sitä niin, että se huolimatta nääntymyksestään syöksyi
hurjistuneena eteenpäin -- -- --
He katosivat näkyvistäni. -- --
Minä istuin kauvan valkorunkoisen puun oksalla. Olin ajatellut siirtyä
toiseen tähteen, koska luulin, että jo muka ymmärsin tämän. Mutta nyt
näin, että minun piti vielä jäädä.
Vähän alakuloisena minä kohousin ylemmäksi ja liitelin, tietämättä
minne, puiden latvain tasalle, varpaillani hipaisten sitä tai tuota
niistä. -- Olin joutunut taas kokonaan varjon puolelle. Tähtien ääretön
joukko tuikki esille avaruuksista ja sytytti minun mieleeni palavan
kaipauksen. Ihankuin en olisikaan ollut kotonani täällä, ihankuin
olisin vaan pyrkinyt tuonne, tuonne tähtien parveen, joista moni oli
minulle niin tuttu ja ystävällisesti vilkkui äärettömästä
kaukaisuudestaan.
Mutta minä tiesin, että tuo kortittomuuden tunne ei todistanut muuta
kuin minun oman rakkauteni puutteellisuutta. Meidän enkelien täytyy
tuntea kodiksi kaikkea Jumalan luomaa.
Hohkasin mieleni ja lensin toiselle puolelle tähteä, niin että juuri
näin auringon reunaa, joka vaan heikosti valasi maanpintaa allani. --
Pysyin korkealla ilmakehässä, samalla paikalla, ja annoin tähden hiljaa
kiertää ympäri silmieni edessä. Näin, kuinka pimeän puolelta
vaihtelevia seutuja nousi auringon puolelle. Näin, kuinka ne ensin
häämöittivät epäselvinä, kuinka ne sitten vähitellen alkoivat punertaa,
kirkastuivat yhä enemmän ja vihdoin kokonaan valkenivat. -- Erittäinkin
kääntyi sitten huomioni erääseen kohtaan, jonka näin kiiltävän esille
hyvin kaukaa pimeästä. Tai se oli oikeastaan jokin epämääräinen,
harmaan kirjava pinta-ala, jossa loistivat erityiset kohdat. Vihdoin
minä olin eroittavinani jonkinlaisia tornia sieltä, ja ne kiiltävät
paikat ne olivat näiden tornien kupukattoja. Yhä kirkastuva kuva
avautui silmieni eteen. Auringon punaset säteet välkkyivät ja
heijastelivat tuhansissa lasipinnoissa, lukemattomat rakennukset
nostivat harjojansa korkeuteen, ja niitten laelta kohosi hiljaa
punertavia savupatsaita suoraan ilmaan. Kaikki oli peittyneenä
jonkinlaiseen harmaaseen sumuun; oliko se sitten rakennusten väri vai
savua, en vielä erottanut. Kun sitten näin sen lähestyvän, lensin minä
vähän alemmas. Ja jo heti arvasin, mitä tämä oli. Näin keskellä noita
suuria rakennuksia ristiin rastiin käyviä suoria teitä, jotka olivat
kivellä lasketut. Näillä teillä alkoi tuntua liikettä. Pieniä mustia
pilkkuja vilisi edestakasin ja kuului kaikellaista melua, joka
vähitellen yhä vilkastui ja koveni. Näytti kuin olisi juuri herätty
elämään ja puuhiin. Milloin kuului pää-äänenä omituista ratinaa, johon
sekottui kellon kilistyksiä ja vihellyksiä, milloin voitti muut äänet
heläjävä pauke niinkuin olisi metallia taottu vastakkain. Ja kaikki
tämä kasvoi kasvamistaan, yhä voimakkaammaksi ja elävämmäksi.
Laskettuani ihan alas minä näin minulle jo tuttuja olentoja. Mutta
täällä ne esiintyivät elämässä keskenänsä.
Ja minun täytyi taas innostua havaintoihini kohta ensi silmäyksestä.