lihallinen elämä on vaan ruoka henkiselle elämälle. Se on kokonaan
kulutettava hengen palvelukseen.
Korvessa syntyi hänen ajatuksissaan ensikerran tuo vertaus ruumiillisen
ja henkisen ruuan välillä, joka sitten on hänen huulillaan läpi koko
hänen elämänsä. Ja niinkuin se oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, niin
se jäi hänen viimeisekseen.
Jeesus rupesi vihdoin selvästi ilmaisemaan opetuslapsilleen, mitä
kohtaloa kohti hän kulki aikoessaan sanoa ihmisille koko totuuden ja
samalla kuitenkin olla heidän väkivaltaansa vastustamatta. Hän sanoi
opetuslapsilleen menevänsä Jerusalemiin ja saavansa siellä kärsiä
pahinta fariseuksilta, pappein päämiehiltä ja kirjanoppineilta.
Pietari, joka häntä alituisesti seurasi, kehoitti häntä säästämään
itsensä ja lausui toivomuksen, ettei semmoista suinkaan hänelle
tapahtuisi. Tähän Jeesus hänelle sanoi: "mene pois minun tyköäni,
saatana, sinä olet minulle pahennukseksi, ettes ymmärrä niitä kuin
Jumalan ovat vaan ainoastaan niitä, kuin ovat ihmisten." Ja hän kutsui
tykönsä kansan ja opetuslapset ja sanoi heille; "jos joku tahtoo minun
perässäni tulla, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja
seuratkoon minua, sillä joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa
sen, mutta joka henkensä hukuttaa evankeeliumin tähden, hän löytää sen.
Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi, ja
sielullensa saisi vahingon? Taikka mitä antaa ihminen sielunsa
lunastukseksi?" (Vrt. Math. 16: 21-26, Mark. 8: 31-37, Luuk. 9: 22-25).
Tällä hän nyt on selvästi sanonut, mikä voi olla lunastuksena sielulle:
se, että ruumiillinen elämä (jota juutalaiset merkitsivät sanoilla
"liha ja veri") annetaan hengen palvelukseen.
Vihdoin tuli se hetki, jolloin Jeesus jo selvään näki, ettei mikään
voinut enää hillitä hänen vihollistensa raivoa ja vihaa, ja että siis
kovin koettelemus oli hänellä ihan edessään.
Pelkäämättä ja rauhallisena oli hän tullut Jerusalemin suurelle
pääsiäisjuhlalle. Juhlan kuumimmillaan ollessa -- meidän mässäykset
pääsiäisen aikaan lienevät lasten leikkiä silloisten juutalaiskemujen
rinnalla heidän pääkaupungissaan -- kutsui hän oppilaansa kokoon
yksinäiseen saliin erään yhteisen tuttavan luo, syödäksensä siellä
hekin pääsiäisaterian. Kun he olivat kokoontuneet, ilmoitti Jeesus
heille, että tämä nyt oli hänen viimeinen ateriansa. Hän ei tulisi enää
mitään maistamaan, ei ruokaa eikä juomaa, ennen kuolemaansa. Ja
kuitenkin sanoi hän haluamalla halunneensa elää tähän hetkeen asti.
Heidän syödessänsä hän jakoi ruuan ja juoman opetuslapsilleen ja sanoi,
että hänen oikea ruokansa oli se, että hänen oli murtaminen ruumiinsa
ja vuodattaminen verensä heidän hyväkseen. Ja hän käski nyt heitä
syömään ja juomaan hänen muistoksensa.
[Sanoja "tämä on minun ruumistani" ja "tämä on minun vertani." (Luuk.
22: 19-20, Math. 26: 26-28, Mark. 14: 22-24) ei voi ymmärtää, ellei
muista, että juutalaisilla sananparsi "ruumis ja veri" ilmaisivat
elämää ja että he siis pitivät ruokaa ja juomaa elämän perustuksena.
Jesus sanoo tätä käsitystä vastaan. Hän sanoo: "tämä ruoka ja tämä juoma
ei synnytä elämää, vaan synnyttää ainoastaan ruumiin ja veren, jotka
minä päinvastoin annan pois elääkseni; niinkuin minä murran tämän
leivän, niin minä murran ruumiini. Siis: Ottakaa ja syökää tätä leipää,
jonka minä olen teille murtanut, ja muistakaa, että se on vaan minun
ruumiini. Syökää aina minun muistokseni."]
Näissä sanoissa on viimeisen kerran lausuttu Jeesuksen suuri läpikäyvä
ajatus, että ihmisen totinen ruoka on hänen oikea suhteensa Jumalaan
("uusi testamentti"), -- että ihmisen on muistaminen elättävänsä
ruumistaan vaan ruuaksi hengen elämälle, -- että hänen on tällä
ruumiillansa palveleminen Isän tahtoa, että se, joka rakastaa
henkeänsä, hän kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa vihaa
henkeänsä, hän tuottaa sen ijankaikkiseen elämään.
Hän käskee siis opetuslapsia syödessänsä muistamaan, mitä varten heillä
on ruumis olemassa. Ja tämän hän tekee niin, että sanoo: syödessänne
muistakaa minua, joka söin ja join vaan antaakseni ruumiini ja vereni
teidän hyväksenne. Se on: sitä varten tekin eläkää!
Se "henkinen elämä", jolle hän käskee syöttämään koko lihallisen elämän
ja olemassaolon, ei siis ole mitään asketismia, jonka luonne on aina
ollut ja aina on kaikellaisten armovälikappaleiden tavoitteleminen
omalle itselleen ja oman personallisen autuuden rakentaminen, vaan se
on tämän maallisen elämän vapaaehtoinen uhraaminen muille, se on: Isän
tahdon täyttämiselle. -- --
Ensimmäisillä kristityillä näyttääkin jääneen tavaksi syödessään
muistella opettajaa. He mursivat leipää niinkuin hän oli murtanut ja
luultavasti silloin ajattelivat seurata häntä elämässä ja kuolemassa.
He sanoivat näitä aterioita rakkausaterioiksi juuri senvuoksi, että he
silloin muistivat syövänsä vaan elääksensä toisilleen.
Kuitenkin, päättäen eräästä kohdasta Paavalin ensimmäisessä
korinttiläiskirjeessä (11; 20-34), oli hänen seurakunnassaan koko asia
joutunut unohduksiin, niin että seurakuntalaiset kokoontuessaan
iltakokoukseensa mässäsivät, eivätkä siis ollenkaan pitäneet ruokaa ja
juomaa ainoastaan henkisen elämän ravintona. (Siteeraan tuon kohdan
Paavalista taaskin omilla sanoilla, osoittaakseni kuinka se minun
mielestäni on ymmärrettävä).
"Kun te kokoonnutte, niin ette te aterioitse niinkuin ennen opettajan
ympärillä aterioittiin. Sillä syödessä kiirehtii teistä jokainen oman
ateriansa kimppuun, yksi on nälkäinen silloin kuin toinen on
juovuksissa. Eikö teillä siis ole huoneita, missä saisitte syödä ja
juoda? Halveksitteko Jumalan seurakuntaa? Vai tahdotteko saada
hämilleen niitä, joilla ei ole mitään mitä söisivät? Mitä minun olisi
teille sanominen? Kiittäisinkö? En, tässä asiassa en kiitä. Minä olen
opettajastamme saanut tietää, minkä teillekin ilmoitin, että herramme
Jeesus, sinä yönä, jona hän petettiin, otti leivän, kiitti, mursi, ja
sanoi: 'Ottakaa, syökää. Tämä on minun ruumiini joka teidän hyväksenne
murretaan. Tehkää sitä minun muistokseni.' Sitten hän otti aterian
jälkeen pikarin, ja sanoi; 'Tämä on minun vereni, jonka minä vuodatan,
että te käsittäisitte uuden suhteenne Jumalaan ja pääsisitte
erehdyksestänne. Aina kun juotte, juokaa minun muistokseni.' -- Sillä
aina kun te syötte ja juotte, teidän on julistaminen opettajan
kuolemaa, kunnes hänen ihanteensa toteutuu. Sentähden se, joka
ylellisesti syö ja juo, tekee päinvastoin itsensä osalliseksi niiden
kanssa, jotka tappoivat opettajan. Mutta voittakoon ihminen ensin
himonsa ja sitten vasta syököön ja juokoon. Sillä joka syö ja juo
ylellisesti, hän syö ja juo itsellensä turmion, häneltä jää
käsittämättä opettajan kuolema. Sentähden on myöskin niin paljon
heikkoja ja sairaita teidän seassanne ja paljon kuolleita. Jos
sitävastoin noudattaisimme kieltäymystä, niin emme suinkaan joutuisi
sairauden ja kuoleman uhriksi. Kun meidän tuomiomme on tämmöisessä
kurinpidossa Jumalan puolelta, niin silloin me emme tule tuomituksi
maailman kanssa. Sentähden, rakkaat veljet, kun te kokoonnutte syömään,
niin odottakaa toinen toistanne. Mutta jos joku ei voi nälkäänsä
hillitä, hän syököön mieluummin kotonansa, ettei kokoutumisenne olisi
teille turmioksi."
Siis: älkää syödessänne mässätkö, vaan muistakaa aina, minkä
merkityksen opettaja pani syömiselle; aina kuin syötte ja juotte,
tehkää sitä hänen muistoksensa, joka ei lihoittanut eikä juovuttanut
itseänsä, vaan päinvastoin antoi ruumiinsa ja verensä palvellakseen
totuutta. Niin tekin tehkää. Joka ei ymmärrä mitä varten hän syö ja
juo, hän ei ymmärrä opettajaansa, vaan syöpi ja juopi omaksi
vahingokseen.
Minä en voi paraimmalla tahdollanikaan tässä nähdä mitään muuta kuin
muistutuksen, että aina kun me syömme ja juomme meidän olisi pitäminen
mielessä, ettemme syö lihoaksemme ja juopuaksemme tai yleensä
nauttiaksemme, vaan että me syömme elääksemme Jumalan tahdon
täyttämistä varten.
Jeesus ei ole turhaan yhdistänyt ajatustaan elämän
tarkoituksesta syömiseen. Ja muisteltakoon sitten tätä hänen oppiansa
lihallisen elämän kuluttamisesta hengen ruuaksi joko erityisissä
juhlatilaisuuksissa taikka vaan tavallisesti syödessä, se voi olla
yhdentekevää.
Pääasia on vaan, ettemme käsitä, kuten juutalaiset, kysymyksen olevan
Jeesuksen lihan syömisestä, ettemme tee tästä suuresta opetuksesta vaan
jonkun salaperäisen tempun, johon ryhdymme kerran vuodessa, silloin
kuin syömme, juomme ja mässäämme kaiken muun ajan.
Ilmankin Kristuksen opetusta jokainen meistä tietää, että ylensyöminen
ja ylenjuominen kuihduttaa henkisen elämän. Mutta Kristuksen opin
kanssa me saamme voimaa todellakin pitämään ruumiillista olemustamme
vaan hengen ruokana.
"Kavahtakaat, ettette koskaan raskauta sydämmiänne ylönsyömisestä ja
juopumisesta ja elatuksen murheesta --"
"Älkäät surulliset olko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me juomme,
eli millä me itseämme verhoitamme, sillä kaikkia näitä pakanat etsivät,
sillä teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkia näitä
tarvitsevan. Vaan etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskauttansa, ja niin nämät kaikki teille annetaan."
"Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme --" merkitsee
siis Kristuksen opetuksen mukaan: anna meille tänäpäivänä sinun pyhästä
hengestäsi, että me voisimme koko tämän päivän elää sinun tahtosi
täyttämiseksi eli palvella sinun tarkoituksiasi!
Ja kuinka käy, jos näin rukoilee, se seisoo Luukaan evankelion 11 luvun
5-13 värssyissä.
Isännät ja torpparit.
Me kuvailemme mielessämme Suomen entisyyttä jotenkin pimeäksi,
kuvailemme, että täällä alituisesti riehui sodat ja nälät, että tätä
maata nylki ja näännytti jokainen, joka täällä sai osakseen
läänityksiä, että viljelys kyllä alituisesti pyrki eteenpäin, mutta
yhtä alituisesti tuli siltä ensimmäinen hedelmä riistetyksi, yhtä
alituisesti vietiin siltä voimat sotakentälle ja peratut maat jätettiin
entiselleen rappeutumaan. Ja me kuvailemme oikein, sillä historia joka
lehdellänsä todistaa sen vallattomuuden määrättömyyttä, jota täällä
harjoitettiin. Pahin vitsaus eli oikeastaan varsinainen nylkemiskeino
oli läänitysherrain verovoudit. Ne isännöivät ajoittain täällä
semmoisella vallalla, että talonpoikain eli varsinaisten
maanviljelijäin itsenäisyys oli sortumaisillaan. Talonpoika oli
muuttumaisillaan lampuodiksi ja hänen oikeutensa vaan asukasoikeudeksi.
Herrat häätivät heitä mailta mielensä mukaan aivan niinkuin mielensä
mukaan heitä veroittivat, jakoivat heille käskyjänsä ja vaativat
seisomaan edessänsä paljain päin.
Viljelijäin itsenäisyys kuitenkin säilyi. Kuningasvalta joutui
pelastajaksi, se kun perustui paremmin rahvaan kannatukseen. Ja niin
muuttuivat olot vähitellen kokonaan. Herrat kerääntyivät hovin
ympärille ja muuttuivat virkamiehiksi, jotka kantoivat palkkaansa
kruunulta. Verot järjestettiin, jaettiin tasasemmin ja maksettiin nyt
välittömästi kruunulle. Sen sijaan kuin ennen yksityinen lääniherra
nylki maata minkä kerkisi ja aivan välittämättä sen viljelyksestä, niin
nyt huomattiin kruununtulojen riippuvan kokonaan viljelyksen kunnosta,
s.o talonpoikaisen omistusoikeuden pysyväisyydestä ja turvallisuudesta.
Omistusoikeus tehtiin perustuslaiksi.
Säädettiin, että "perintötalonpojan omistusoikeus perintötaloon
pidetään voimassansa aina rikkomatta, niinkuin myös se oikeus sitä
hallita, joka on myönnetty ja vakuutettu; ja taloille kerran tehdyt,
laillisessa järjestyksessä vahvistetut veron ja kymmenysten laskut
pitäkööt ikuisina aikoina paikkansa, älköönkä milloinkaan mitään niiden
muuttamista tahi liikuttamista sallittako."
Ja mikä oli seurauksena?
Niinkuin keväällä pensas työntää tuoreita oksia rungostansa, niin
jokainen kylä lähetti siirtolaisensa viljelemättömille erämaille.
Hämmästyttävällä nopeudella levisi asutus yli koko Suomen. Ihana on
tämä viimeinen lehti viljelyksen historiassa.
Ja viljelys leviäisi ja laajenisi yhä vielä meidänkin päivinämme, mutta
meidän eteemme näyttävät jo omat esteemme vähitellen kerääntyneet.
Niinä aikoina, jolloin esi-isäin viljelykset turvattiin, oli vielä
maata niin paljon heidän käytettävänään, etteivät he lähimaillekaan
jaksaneet kaikkea viljellä. Kun kruunu kumminkin tahtoi järjestää
veroasiansa, jaettiin kylille ja sittemmin yksityisille taloille
tavallisesti kaikki maa, mikä saattoi viljelykseksi vastaisuudessa
kelvata, ja verotettiin pysyväisesti. Samassa annettiin laki, ettei
näin verotettua maata saisi vähentää, s.o. esim. antaa osan pois ja
siten tehdä kykenemättömäksi suorittamaan veroa. Kun siis ei saanut
vähentää, niin tuli tavaksi antaa maata muuten alustalaisten
viljeltäväksi, jotka sitten suorittivat veroa emätalolle.
Nämät alustalaiset eli torpparit olivat tietysti yhtä itsenäisiä kuin
välittömästi veronmaksavat talot. Ja se on sitä luonnollisempaa, kun
isäntien omat lapset tavallisesti perustivatkin torppia ja siten
laajentivat viljelyksiä.
Ei mikään rajoittanut heidän vapauttaan, kun he vaan veronsa maksoivat.
Ja kukapa se olisi verosta muukaan vapaaksi päässyt.
Ne olivat niitä vanhoja, hyviä aikoja.
Torppari oli maallaan kuin isäntä. Hän viljeli ja laajenteli alojaan
mielensä mukaan. Ja lapset jatkoivat hänen työtään, perien torpan
niinkuin oman kotinsa, laitellen uusia koteja viereen, myllertäen ja
metsiä kaskina poltellen, lupaa kysymättä, niinkuin ainakin omaansa.
Mutta isännät saivat myöskin lapsia. Ja nämät lapset jakoivat
perintönsä ensin itselleen, sitten lasten lapsille ja niin edespäin,
kunnes maan arvo vähitellen nousi, niin että aivan pienestäkin
palasesta saattoi syntyä kysymys, että kenenkä se nyt oikeastaan oli.
Silloin vasta isännät muistivat, mitä omistusoikeus oikeastaan on.
Samalla he unohtivat, että alustalaiset olivat luuta heidän luustansa
ja verta heidän verestänsä.
Ja perintötorpparit pantiin lujalle.
-- Mistä te olette ottaneet oikeuden periä toinen toisenne?
-- Ammoisista ajoista on niin ollut, vastasivat he.
-- Vai ammoisista? Mutta tiedättekö mitä omistusoikeus merkitsee?
Omistusoikeus se on täydellinen herruus esineen yli. Siis me saamme
vaikka hävittää ja polttaa poroksi sen mitä omistamme!
-- Mutta te olette antaneet meille oikeuden viljellä ja käyttää.
-- Hyvä, mutta jollemme saa koskaan takasin teiltä tätä oikeutta, niin
emmehän sitten ole omamme herroja.
Kutsuttiin kokoon lakimiehet ja nämä selittivät, ettei kukaan voi periä
toiselle kuuluvata maata, se on, maata joka ei ole perinnön-antajan
oma; sillä tämmöinen tapa loukkaa omistusoikeutta, joka on pyhänä
pidettävä laki.
Perintötorpat hävisivät. Torpan sai pitää kukin ainoastaan niin kauan
kuin hän eli. Perijä tehköön uuden sopimuksen ja suostukoon uuteen
veroon.
Mutta tämäkin oli isäntien mielestä arveluttavaa omistusoikeuden
pyhyydelle: siis muka riippui torpparin ijän pituudesta, milloin isäntä
sai takaisin käyttövallan torppaan. Omistusoikeus siis riippui siitä,
kuinka kauan käyttäjä eli! -- Ei, se ei saanut käydä päinsä. Pitää olla
määrätty aika, sopimuksen mukaan, Ja korkeintaan 50 vuotta.
Iloisina ja tyytyväisinä omistusoikeutensa varmuudesta isännät olivat
tottuneet vapaasti myyskentelemään ja vaihtamaan maitansa. Sattui yhä
useammin niin, että uusi isäntä ei ollut tyytyväinen vanhan isännän
torppareihin. Eikö hän siis muka saanut vaihtaa niitä parempiin? Mikä
omistaja se on, joka ei saa määrätä, kuka hänen maatansa viljelee, he!
Taas nousi hälinä omistajain leirissä.
Ja taas lakimiehet ratkaisivat. Omistusoikeuden loukkaamattomuuden ja
pyhyyden kanssa ei ole yhtäpitävää, että omistaja A on pakotettu
sallimaan torppari B:n viljellä ja käyttää maatansa, vaikka A ei ole
itse tehnyt mitään kontrahtia B:n kanssa. Jos B on tehnyt kontrahdin 30
vuodeksi A:n isän kanssa tai sen kanssa, jolta A on ostanut tai
vaihtanut maan, niin semmoinen kontrahti ei voi kuulua A:han. Hänen
omistusoikeuttaan ei voi rajoittaa mitkään kolmannen miehen tekemät
teot, siis ei myöskään kontrahdit.
Silloin tuli torpparien olo tukalaksi. -- Jos isäntä -- arvelivat he --
kompastuu ja kuolee, ei hänen perijänsä tiedä meistä mitään. Tai jos
isäntä myypi maansa, niin voi ostaja ajaa meidät maantielle. Ei,
tämmöinen olo ei kelpaa. Hitto tässä maata viljelköön, lähtään
työnansiolle, tai ruvetaan rengiksi.
Nyt tuli lakimiehille taas työtä. Yhdeltä puolen omistusoikeuden pyhyys
ja toiselta puolen kuka saadaan uutisviljelyksiä murtamaan ja
taistelemaan korpimetsiä vastaan -- ja mitä tehdään irtolaisväelle!
Keksittiin.
Tehtiin semmoinen laki, että jos torppari A tahtoo säilyttää
viljelysoikeuttaan uutta omistajaa vastaan, niin täytyy hänen mennä
korkean oikeuden eteen ja anoa, että hänen kontrahtinsa kopioitaisiin
pöytäkirjoihin. Sitten hänen täytyy lunastaa suurella rahalla ote
näistä samoista pöytäkirjoista, jotka nyt sanotaan "kiinnitykseksi". Se
merkitsee, että hänen 50 vuotinen kontrahtinsa pitää paikkansa kymmenen
vuotta, vaikka omistajat näiden 10 vuoden kuluessa muuttuisivatkin.
Kymmenen vuoden perästä hänellä on oikeus uudistaa tämä temppunsa uuden
omistajan suostumuksella, _jota tämä älköön ilman laillista syytä
kieltäkö_.
Juristit ovat aina viisaita. He tappoivat nytkin kaksi kärpästä yhdellä
tiellä: järjestivät vaikean asian ja hankkivat hyvän lisätulon.
Ja erehtyivät ainoastaan yhdessä kohden:
Jotta kontrahtia voisi näin kiinnittää, pitää sen välttämättä olla
kirjallisesti tehty, he otaksuivat, ettei isännillä olisi mitään
tämmöistä pientä kirjoituskoetta vastaan, erittäinkin kun kaikki
kustannukset ja karttapaperit tietysti tulisivat torpparin
suoritettaviksi, jonka hyväksi koko laitos oli perustettu.
Mutta siitä ei tullut mitään. Jollei kelvannut suupuhe, niin sai olla
ilman, arvelivat isännät.
Ja niin on tuosta hyvästä keksinnöstä jäljellä vaan se, että kun ennen
kontrahti ilman mitään kiinnitystä katsottiin sitovan uutta omistajaa,
olipa se sitten suullisesti tai kirjallisesti tehty, niin nyt on laki
julistanut, että kontrahti ei sido uutta omistajaa, vaan saa tämä
vapaasti häätää torpparinsa.
Ja sitten on sama omistusoikeuden pyhyys vielä vaikuttanut seuraavan
seikan oikeudellisissa oloissa.
Tavalliset tuomiot voidaan panna täytäntöön vasta sitten kuin ne ovat
voittaneet lainvoiman, se on, sittenkuin on kulunut umpeen valitus- tai
vetoomisaika, taikka, jos tyytymätön oli valittanut tai vedonnut,
sittenkuin ylemmän oikeuden tuomio on annettu ja voittanut lainvoiman.
Tästä luonnollisesta säännöstä löytyy vaan seuraavat poikkeukset:
vekseliasioissa menee tuomio heti täytäntöön, ennenkuin se on voittanut
lainvoiman; niinikään menee tuomio heti täytäntöön merioikeus-asioissa,
koska nämätkin ovat kiireellisiä eivätkä siedä viivytystä; mutta saman
poikkeuksen yleisestä säännöstä tekevät myöskin -- häätämisjutut.
Tuomio, jolla torppari häädetään torpastaan, menee täytäntöön ennen
kuin se on voittanut lainvoiman. Valittakoon torppari sittenkuin hän on
häädetty, se on, kääntyköön hän taitavan asianajajan puoleen ajaakseen
juttuansa kirjallisesti ylioikeudessa, sittenkuin hänellä ei enää ole
omaisuutta eikä tietoa tulevaisuudesta, -- sittenkuin hän on
maantiellä.
Niin olivat nyt asiat.
Yhdellä puolen oli omistusoikeuden aate säilytetty loukkaamattomana ja
pyhänä. Ja toisella puolen oli seuraava tosiasia.
Köyhä mies viljelee maata: hänellä on perhe ja lapsia; hän on sitkeällä
ja väsymättömällä työllä avannut uutisviljelyksen, saanut vihdoin
voiton karun luonnon yli ja odottaa jo tyynempää tulevaisuutta, jolloin
hänelle alkaa kypsyä hedelmä työstänsä. Epätoivoinen ilme katoo
vähitellen hänen kasvoistaan. Vaimonkin kasvoista loistaa rauha ja
tyyneys, kun hän iltasin istuu kynnyksellä lastensa iloja katsellen.
Kuinka he rakastavat tätä torppaansa, kuinka tuttu ja muistoja täynnä
on heille joka polku, joka kivi, joka mätäs tällä kotoisella mäellä!
Kesäisenä pyhä-iltana sattuu maanomistaja viljavainioitansa
tarkastellessa osumaan heidän majallensa. Hän ei ole tuntea entistä
erämaan torppaa omakseen. Mikä soma paikka, kuinka mukava mäenrinne,
kuinka hyvä lepikkö tuossa vielä käyttämättä, entäs tuolla ja entäs
täällä! -- Ja minunhan tämä oikeastaan on!
-- Kuuleppas, kuinka pitkältä sitä kontrahtiaikaa vielä onkaan?
-- Oho, kyllä sitä vielä kestää, kestäneekö 40 vuotta.
-- Niin-niin, mutta onko inteknattu?
-- On inteknattu.
-- Näytäppäs.
Torppari tuopi esiin paperinsa; isäntä lukee kontrahdin tyystin läpi ja
antaa sitten kaikki takasin torpparille.
-- Näkyy olevan, sanoo isäntä ja lähtee tiehensä.
Mutta kotimatkalla häntä melkein pistättää torpparin varmuus.
-- Luulisihan, arvelee hän, että maa on minun, mutta vielähän mitä:
siinä se istuu kiinni turpeessa minun ikäni ja ehkä vielä poikarukin
elinajan. Kaunis omistusoikeus! Minun se on, minun, minun, minun, --
mutta eihän: -- minä en saa sen kanssa menetellä niinkuin omani kanssa.
Luulisi, että minä saan omani vaikka hävittää, viskellä puut juurineen
järveen ja liottaa pellon savet veteen -- mutta eihän, en saa niinkauan
kuin hän elää. Siinä on jotakin nurinpäistä -- on varmaan!
Ja tästä ajasta asti isännän sydämmessä alkaa kiertää ja kouristella ja
kouristella ja kiertää. Yöllä näkyvät unissa lepiköt ja niitynpaikat,
-- ja päivällä sapettaa torppari ja 40 vuotta ja intekninki.
Asia päättyy siihen, että torpalla pidetään yhteinen syyni ja torppari
saa manuun metsänhaaskuusta.
Kun juttu sitten joutuu käräjille juristien käsiin, niin riippuu sen
meno tietysti kokonaan siitä, onko metsänhaaskuu tapahtunut vai ei.
Oikeus tutkii vaan kylmiä tosiasioita. Mutta jos metsänhaaskuu
todistetaan tapahtuneeksi, niin kontrahti on rikottu -- ja
häätämistuomio pannaan täytäntöön viipymättä.
Tämä kaikki on nyt hyvin surkeata, mutta -- omistusoikeuden pyhyys!
Torpparit nostivat kerran melun, kyllästyneinä kärsimyksiinsä. Heille
vastattiin, etteivät he ymmärtäneet mitä he tekivät -- että he
uhkasivat vallattomuudellaan ikivanhoja ja pyhiä perusoikeuksia.
Tämmöisiä asioita ei muka ratkaista yhdessä hengenvedossa. Täytyy
ennen kaikkea syventyä historiallisiin tutkimuksiin. Täytyy miettiä
miten kysymys olisi ratkaistava säilyttämällä loukkaamattomana
omistusoikeuden pyhyyttä.
Isännät ovat pitäneet joka viides vuosi ja nyt viime aikoina
useamminkin yleisiä kokouksia, joissa muun muassa ovat ottaneet
puheeksi tämän asian.
Kuinka muka torppari-asia olisi järjestettävä!
Se on luonnollista, että se on järjestettävä ilman että omistusoikeuden
pyhä aate vähimmässä määrässäkään tulee loukatuksi. Se on ollut aina
isäntien ensimmäisiä pykäliä. Sehän on kaiken vapauden kulmakivi.
Torpparit odottavat yhä, mitä hyvää näistä näin perusteellisista
tutkimuksista vihdoin lähtee. He ovat tietysti jääneet siihen
vakuutukseen, että mitä perusteellisemmat ja syvemmät nämä tutkimukset
tulevat olemaan, sitä suuremmat edut heitä odottavat.
Ja isännät yhä "järjestävät". Komiteat -- lausunnot -- mietinnöt --
lausunnot -- mietinnöt -- komiteat.