He rakastivat toisiansa melkein rajattomasti, eikä heidän
palvelusintonsa näyttänyt voivan koskaan laimeta. Muutamat tapaukset
tarttuivat erityisesti mieleeni, Näin esimerkiksi pitkän rivin
ajomiehiä seisovan toimetonna hevosineen torilla. Torin kulmaan
esiintyi pienehkö mies ja vihelsi heikosti pari kertaa. Ääretön meteli
syntyi ajurien kesken. Heistä tahtoi jokainen ennättää ensimmäisenä
pienen miehen luo ja päästä häntä ajolla palvelemaan. Kuten luulin
huomanneeni oli hänellä toinen jalka toista lyhyempi, ja otaksuin että
he senvuoksi niin tahtoivatkin häntä auttaa. Mutta kaikissa
tapauksissa: kuinka ylevä piirre, heidän luonteessaan oli tuo halu
_kilpailla_ siitä, kuka heistä voisi paraiten palvella! -- Ja
kaikkialla näin saman ilmiön. Työhön tarjouttiin kilvan. Raskaitten
kuormain ajajat tarttuivat omin käsin pyörään, missä juhta ei jaksanut.
Voidakseen tehdä niin suurta hyötyä kuin suinkin, he eivät säälineet
elukoita. Ei mikään yksityinen uhraus ollut heistä liian suuri, kun oli
kysymys yleisestä edusta. Tämän minä erittäinkin havaitsin eräässä
työpajassa, jossa oli työntekijöitä satamäärin. Useat heistä olivat jo
vanhoja miehiä, jotka koko ikänsä olivat samassa paikassa
työskennelleet. Ja mikä heidän työnsä oli! Alituisesti sama liikahdus
toiselta jalalta toiselle, jonkun pyörän kääntäminen, sitten
hihnaremmin siirtäminen, pieni reikä rautapalaseen, rautapalanen pois,
toinen rautapalanen, taas liikahdus toiselta jalalta toiselle, sitten
taas pyörä, hihnaremmi, rautapalanen, ja niin edespäin. He olivat
hyvin käteviä siinä mitä tekivät, ja ennättivät paljon. Ja sehän oli
heille pääasia. Mitä he siitä, että kaikki heidän muut mahdolliset
taipumuksensa, ajatuskykynsä, sielunvoimansa sillä aikaa kuivettuivat!
Heistä tuli sukkela ja varma kone, jommoisia muut ihmiset tarvitsivat.
Ja he olivat yleishyvän vuoksi siis valmiit luopumaan kalliimmasta mitä
heillä oli. -- Pujahdin erään lääkärin vastaanottohuoneeseen, jonne
näin paljon joukkoa menevän. Huone oli täpö täynnä odottavia. En voinut
ymmärtää, kuinka hän ennättäisi kaikilta kysellä ja kaikille neuvonsa
antaa. Kuvailin, että hän kauhistuisi tätä väen paljoutta. Mutta kun
hän pisti päänsä ovenrakoon ja katsahti odotussaliin, levisi
tyytyväisyyden myhäys hänen kasvoihinsa: Hän oli silminnähtävästi
ilonen. Ilonen siitä, että hänellä oli niin paljon tilaisuutta
hyödyttää ja auttaa! -- Mutta merkillisin tapaus oli mielestäni
seuraava: Eräs äiti, jolla oli hyvin voipa lapsi ja joka sitä imetti
mitä paraimmalla maidolla, alkoi yhtäkkiä vieroittaa lasta rinnoiltaan.
Ajattelin jo, että hän sitä tekee itsekkäästä halusta vapautuakseen
vaikeasta velvollisuudesta. Mutta kuinka tulinkaan liikutetuksi, kun
ymmärsin asian oikean laidan! Hän hylkäsi oman hyvin voivan lapsensa ja
alkoi imettää vieraan äidin lasta, joka oli heikko ja kivuloinen ja
jota sen oma äiti ei voinut imettää!
Nämät olennot olivat siis vapaat. He eivät noudattaneet omaa tahtoansa,
vaan Jumalan, rakastaen ja palvellen toisiansa.
Kuitenkin minun täytyy tunnustaa odottaneeni, että he olisivat yhteisin
voimin saaneet aikaan enemmän. Heidän laitoksensa olivat kyllä hyvät,
komeat, viisaasti rakennetut. Mutta juuri se, että he näyttivät niin
järkeviltä ja kekseliäiltä, se antoikin minulle syytä odottaa että he,
ollen vapaita menettelemään järkensä mukaisesti, olisivat edistyneet
pitemmälle kuin olivat.
Toinen seikka, jota suorastaan en ymmärtänyt ja joka minusta soti
heidän omaakin järkeänsä vastaan, se oli se, että heidän joukossaan oli
semmoisia, jotka kärsivät kaikellaista puutetta, jopa nälkääkin.
Kaikilla näytti nimittäin olevan semmoinen kiire, ettei kukaan
ennättänyt heitä ajattelemaan. Ja kun minä seurasin niitä, joilla oli
semmoinen kiire, niin riensivät he kaikki toimiin, jotka minun
mielestäni olisi hyvin voitu lykätä tuonnemmaksi, siksi kuin ensin oli
kaikille hankittu syötävää, vaatetusta ja suojaa. Mikä kiirehti
torttuja paistamaan, jotka sitten jaettiin kylläisille ihmisille; mikä
riensi silkkiä ja samettia ompelemaan; mikä kiipesi telineille suuren
palatsin kupeelle ja alkoi muurata sen monimutkaisia koristeita.
Ja mitä kauvemmin minä tarkastelin, sitä suuremmaksi kasvoi
kummastukseni, sitä varmemmin tulin siihen omituiseen päätökseen, että
he mieluummin palvelivat niitä, jotka jo näyttivät saaneen osansa,
jotka olivat kylläisiä, muutamat ihan lihavuuteen asti. Näiden tarpeita
tutkittiin mitä huolellisimmin, että vaan olisi löydetty jokukin tarve,
jota olisi vielä voinut palvella. Näin suuria tehtaita, joissa ei
valmistettu muuta kuin esineitä mitä kaukaisimpia ja keksityimpiä
tarpeita varten. Näin äärettömiä työpajoja, joissa suurimmalla vaivalla
ja työtä säästämättä valmistettiin hienoja viinejä, jotka sitten
tuotiin jo ennestäänkin herkullisille pöydille. He tahtoivat ikäänkuin
kaikin tavoin jalostaa muutamia joukostaan, hoitivat niitä, syöttivät
valituimmalla ruualla ja tarjosivat mitä monipuolisinta henkistä
nautintoa. Ja he saivatkin näin syntymään mitä kauniimpia olentoja. Iho
oli niillä sileä ja valkoinen, kasvot hienostuneet, koko ruumis
suhteellinen ja notkealiikkeinen. Niitä katseli ihan ihaellakseen.
Mutta he itse, kuinka väsymättä, kuinka hiostuneina, kuinka
suunnattomilla ponnistuksilla he tekivät palvelevaa työtänsä, unohtaen
oman ulkomuotonsa, joka sai jäädä rumaksi ja tahraantuneeksi, unohtaen
huvinsa, henkisen kehityksensä ja ruumiillisen terveytensä! Sanon
vieläkin: tämä heidän palveleva alttiutensa oli kyllä liikuttavaa,
mutta minä en nähnyt järkeä siinä järjestyksessä, jossa kaikki tuo
kuumeentapaisesti kiiruhtava työ tehtiin. En ymmärtänyt, miksi monet
palvelukset, jotka minusta olivat aivan vähäpätöisiä ja olisivat
viimeiksi pitäneet tulla kysymykseen, heistä olivat ensimmäisiä ja
tehtiin suurimmalla huolella ja työllä. Ja miksi palvelukset, jotka
minusta tuntuivat ihan ensimmäisiltä, jäivät heiltä usein kokonaan
tekemättä tai tulivat tehdyksi ikäänkuin ohimennen. -- Mahdotontahan
on, että minulla ja heillä olisi erilainen järki. Sillä järki on
kaikissa avaruuksissa sama. Järki on Jumalan sana, joka puhuu vapaissa
olennoissa.
Ja oli vielä kolmas seikka, joka oli minulle epäselvä. Se oli se, että
he kaikki näyttivät vähän ilottomilta, onnettomilta. Aivan kuin eivät
olisi ymmärtäneet täysin henkäyksin nauttia vapaudestaan; olin sanoa:
aivan kuin he eivät olisi tunteneet itseänsä vapaiksi! Heidän oma
työnsä heitä näytti kuin kyllästyttävän. -- Mutta kuinka voipi vapaa
olento kyllästyä työhönsä, kyllästyä toisten palvelemiseen! Sehän olisi
samaa kuin jos minä kyllästyisin tähtien tutkimiseen ja rakastamiseen;
-- kyllästyisin tehtävään, jonka olen itse itselleni vapaasti valinnut,
joka sentähden on minun iloni, onneni, elämäni!
Sattumus teki -- että minä sain odottamattoman selityksen.
Sillä torilla, johon aivan ensiksi olin pysähtynyt, pysähdyin
nytkin palattuani pitkältä kierrokselta. Näin siinä muun muassa
vanhanpuoleisen lihavan vaimon, joka tarkkaan ja tiukkaan kääriytyneenä
vaippoihin istui avonaisten jyvä-, ryyni- ja hernesäkkiensä keskellä.
Hän oli jo monta kertaa ajanut piiskallaan pois erään valkosen
kyyhkysen, joka aina vähä väliä lensi äärimmäisen hernesäkin laitaan.
Vihdoin onnistui kyyhkysen saada noukaistuksi pari hernettä. Mutta nyt
lävähti piiska niin äkkiä sitä kohden, ettei se ennättänyt tieltä.
Sujuva siima sattui sen kaulaan ja repäsi pään miltei irti ruumiista.
Vähän aikaa räpyteltyään kyyhkynen punertui veriinsä ja heitti
henkensä.
Minä olisin kyllä ihmetellyt ja kunnioittanut sitä säästäväisyyttä,
sitä tarkkuutta, jolla noita vaivaloisen työn hedelmiä säilytettiin ja
varjeltiin hukkaan joutumasta. Mutta minun sydämmeni oli pakahtua. Eikö
kyyhkynen ollut sentään enemmän kuin nuo pari hernettä, joita se
ruuakseen pyysi!
Mutta kummastukseni kasvoi ylimniilleen, kun eräs ryysyinen, nähtävästi
hyvin nälkäinen ihminen tuli pyytämään lainaksi kahmalollisen
ohrajyviä. Hänkään ei saanut mitään. -- Sitävastoin sai eräs
hyvinvoipa, tyytyväisen näköinen rouva parasta, valkoisinta mannaryyniä
niin paljon kuin itse halusi.
Ja nyt minä sen näin.
Kiitoksen asemasta hän pisti pienen ympyriäisen metallipalasen toisen
käteen.
Minä aivan vavahdin. Mitä tämä onkaan, ajattelin! Ja kuumeentapaisella
jännityksellä aloin tutkia asiaa. Pujahdin taas joka paikkaan, missä
näin palvelusta tehtävän ja vastaan otettavan.
Aivan oikein. Kaikkialla tapahtui tuommoinen metallipalasen kouraan
pistäminen.
Minä aloin seurata sen kulkua kädestä käteen. Minun täytyi hinnalla
millä hyvänsä päästä perille, mikä kumma kapine se oli ja mistä se oli
kotosin. Sillä yhä suuremmalla voimalla minuun tunki masentava ajatus,
että heidän palvelustensa aiheena ehkä olikin tuon metallin saanti.
Pitkien ponnistusten perästä minä löysin vihdoin näiden taikakolikkain
pesäpaikan.
Löysin rahapajan.
Täällä ne valettiin muotoonsa ja lyötiin leimaansa, aina tarpeen mukaan
milloin enemmän milloin vähemmän. Sitten ne vietiin valmiina
rahakammioihin ja sieltä jaettiin joukolle hyvinvoipia, kauniita ja
viisaan näkösiä ihmisiä. Jakamatta rahoja pitemmälle julistettiin nyt
kaikkialla semmoinen käsky, että niitten (joille ei ollut rahoja
jaettu) oli suorittaminen näitä rahoja (joita heillä ei ollut)
tyhjentyneisin rahakammioihin. Heille tuli tietysti kova kiire. Heidän
piti nyt antaa kaikellaista omaisuuttansa ja teoksiansa hyvinvoiville
saadakseen näiltä noita rahoja voidakseen totella käskyä ja täyttää
rahakammiot. Ja rahakammioissa tarvittiin jälleen rahoja senvuoksi,
että niitä piti uudestaan jakaa hyvinvoiville, jotka nyt olivat taas
ilman, koskapa olivat juuri antaneet kaikki pois.
Samalla oli julistettu ankara kielto ensiksikin ettei kukaan saisi
rahoja omin päin valmistaa, ja toiseksi ettei kukaan saisi käyttää
vaihdon välikappaleena mitään muuta merkkiä kuin juuri näitä rahoja.
Luonnollistahan oli, että jokainen koetti nyt saada käsiinsä noita
metallipalasia. Sillä, jolla niitä oli, hänellä oli valtaa kaikkien
yli, joilla niitä ei ollut, vaan jotka niitä ihan välttämättä
tarvitsivat. Mitä enemmän rahoja saatiin kerätyksi pois muilta, sitä
kipeämmin nämät muut niitä tarvitsivat ja sitä valmiimmat he olivat
vaikka mihin palveluksiin. Tällä tavoin syntyi sekä varsinaisia rahan
pyytäjiä että varsinaisia rahan pyydyksiä. Rahoja pyydettiin ensiksikin
siten, että tarpeitten palvelus järjestettiin työjaon perustukselle.
Siten saatettiin hyvin kilpailla rahan tarvitsijain kanssa, jotka eivät
ennättäneet valmistaa niin paljon ja niin pian kuin pyydyksissä
ennätettiin. Ja heidän täytyikin senvuoksi enimmäkseen ruveta pyydysten
työmiehiksi ja luopua viimeisestäkin vapaudestaan määrätä omaa
työtänsä. Tätäkö siis olivat ne tehtaat, joita olin ensin niin
ihaillut? Paitsi näin, pyydettiin rahoja yhtä suuressa määrässä
niinkin, että koetettiin keksiä yhä uusia tarpeita ja palvella niitä.
Viisaimmat ymmärsivät herättää nukkuvia tarpeita. He asettivat
liikepaikkoihin nähtäville mitä monipuolisimpia ja viehättävimpiä
esineitä kaikkien mahdollisten tarpeiden tyydyttämistä varten.
Ohikulkijat menivätkin laumoittain ansaan, niin etteivät myyjät
tahtoneet ennättää mitata eikä punnita kaikkea sitä mitä tarvittiin.
Ja hirveä kilpailu näytti syntyneen sekä pyydyksien välillä keskenään
että näiden ja yksityisten rahan pyytäjien välillä. Kilpailu siitä kuka
paremmin ja nopeimmin voisi palvella! Ja kilpailussa he eivät
säästäneet toisiansa. He päinvastoin tahallansa toisiansa vaikeuttivat.
Sillä mitä vähemmän toisen onnistui palvella, sitä enemmän onnistui
toisen. Toisen vahinko oli toisen voitto!
Jokainen antautui tähän kilpailuun kuumeentapaisella tavoittelulla,
ikäänkuin sen onnistumisesta olisi riippunut kaikki, koko elämä ja
onni. Onni, johon he luulivat pääsevänsä sortamalla ja vahingoittamalla
toisiansa!
Kaikki mitä minä olin heistä luullut, heidän alttiista rakkaudestaan,
se oli erehdystä. He eivät palvelleet rakkaudesta, vaan saadakseen
metallipalasia.
Metallipalasia he tahtoivat, voidakseen sitten toteuttaa omaa
tahtoansa. He luulivat että kun he saavat niitä anastetuksi suuremman
määrän, niin he tulevat vapaiksi ja saavat vallan tehdä mitä tahtovat.
Mutta siinähän se juuri onkin, että vapaus on mahdoton oman tahdon
perustuksella. Oman tahdon ahtaus sen rajoittaa. Sillä omaa tahtoa
johdattavat kuolleet luonnon lait, -- intohimot, vietit, jotka syntyvät
vapaudettomasta välttämättömyydestä.
Oman tahdon seuraaja voi vapaasti toteuttaa tahtoansa, mutta hän ei voi
vapaasti tahtoa!
Vapaa tahto on mahdollinen ainoastaan sille, joka on luopunut omasta
tahdostaan ja noudattaa Jumalan tahtoa. Joka tuntee rakkautta
itsessään, hän tuntee Jumalan tahdon, ja joka rakkaudesta palvelee hän
täyttää Jumalan tahtoa. Ja on vapaa.
Mutta jos he eivät tunteneet tätä tahtoa, niin eikö heille heidän
järkensä sitä osottanut. Eivätkö he nähneet, että toistensa
palveleminen on heidän oman elämänsä ehto?
Näkivät. He eivät muuta tehneet kuin palvelivat.
Mutta he selittivät, että palveleminen on välttämätön, koska on
olemassa semmoinen taloudellinen laki, että rikastua voi vaan se, joka
parhaiten keksii ja palvelee toisten tarpeita. Ja sen tähden he
palvelivatkin näitä tarpeita missä ikinä niitä löysivät, erottamatta
mitä tarpeita ne olivat, joita he palvelivat, kunhan olivat semmoisia
että niitten palvelemisesta sai mahdollisesti suurimman maksun. He
palvelivat niinkuin orjat, jotka tekevät työtä käskettyä, joille on
yhdentekevää antavatko he herralleen leipää, josta tämä tulee
kylläiseksi, vai viinaa, josta tämä menettää järkensä. He eivät
palvelleet niinkuin vapaat järkiolennot niitä tarpeita, joiden
tyydyttämistä _he itse_ pitivät toiselle hyödyllisenä, -- joihin pantu
työ ei koskaan voi sotia vapaan olennon arvoa vastaan, ei voi kuivettaa
yksiä hengenominaisuuksia toisten kustannuksella, ei voi tehdä
ihmisestä konetta, vaan päinvastoin kehittää kaikkia hänen henkensä
lahjoja, tekee hänestä sopusointuisen olennon, luopi hänen onnensa.
Ja taas minä heissäkin näen tuon ihmeellisen kehityksen orjuudesta
vapauteen.
Kuinka ääretön on se viisaus, joka pitää vapauden tien alituisesti
avoinna ihmisille! Joka on opettanut ja totuttanut heitä, keskellä
heidän itsekkäisyyttänsä, palvelemaan toisiansa! Että heillä olisi
ulkonaisesti kaikki valmiina, jos he tahtoisivat kerran tehdä
sisällisen muutoksen ja vaihtaa oman tahtonsa Jumalan tahtoon!
* * * * *
Yksi asia oli minulle kuitenkin epäselvä. Se, että miksi ei heille
ollut koskaan kuiskattu vapauden salaisuutta, yksinkertaisesti
ilmoitettu, että vapaus riippuu Jumalan tahdon noudattamisesta.
Tätä asiaa minä mietiskelin, kun liitelin avaruuksien halki takasin
asunnoilleni. Omituinen kaiho oli sydämmessäni, ja minä päätin vihdoin
kääntyä suoraan Jumalin puoleen kysymykselläni, vaikka hyvin tiesinkin,
että velvollisuuteni olisi ollut itse ottaa asiasta selko.
Kun rupesin tähdestäni puhumaan, oli kuin olisin ruvennut puhumaan
Hänen lempitähdestään. Pohjaton rakkaus oli Hänellä tätä tähteä
kohtaan. Ja ihmisiä Hän nimitti omiksi lapsikseen.
-- Yksi on ollut heidän joukossaan, -- sanoi Hän -- joka on heille
ilmoittanut minun tahtoni, näyttänyt heille tien, totuuden ja elämän.
Ja he? -- kysyin minä räpäyttämättä silmiäni.
Hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, puisti sitten päätänsä ikäänkuin
olisi tahtonut haihduttaa surullisen muiston, ja sanoi:
-- He ovat julistaneet hänet Jumalaksi, mutta pitävät mahdottomana
seurata häntä.
Kallionkielekkeellä.
Höyrylaiva kyntää tyyntä vetten pintaa -- tuku-tuku -- tuku-tuku --
tuku-tuku, ja kuuluu veden kohina sen kokassa ja siellä täällä
rannankivillä.
Mistä syystä se kulkee, vaikka se ei ole mikään elävä?
Kaksi ystävystä loikoi kallionkielekkeellä, joka pistihe pitkänä
niemekkeenä ulos veteen. Heidän oli oikeastaan tarkoitus odottaa laivan
laineita nähdäkseen kuinka ne kuohahtavat kalliota vastaan, -- kun tämä
kysymys yhtäkkiä viritti koko heidän huomionsa ja laineet unohtuivat.
Mistäkö syystä laiva kulkee, vaikkei se ole elävä!
Tietysti se kulkee siitä syystä, että propelli pyörii ja työntää sitä
eteenpäin; propelli pyörii höyryn voimasta, höyryn voima syntyy tulen
vaikutuksesta, tuli syntyy -- -- ja niin edespäin loppumattomiin.
Kuinka vähän tämmöinen vastaus tyydyttää! Höyryn voimasta! -- Mutta
höyryn voimaa ei olisi ellei olisi pannua, joka ei päästä sitä ilmaan
haihtumaan. Tuhannet syyt ja ehdot liittyvät toinen toisiinsa eivätkä
anna päästä selville edes siitä, mikä niistä on pääsyy ja mikä
välttämättömin ehto. Tuskin on sanonut, että pääsyy laivan liikkumiseen
on höyry, kun jo pitää ajatella pannua ja lisätä: tuli on myöskin ihan
välttämätön, ja vesi myös, entäs propelli ja laivan runko, ja hiilet
tai polttopuut ja öljyt, ja vihdoin saattaa joku mitättömän pieni
koneen ruuvi olla niin välttämätön, että ilman sitä laiva seisoisi.
Ja kumminkin, jos noin vaan kysyy: miksi laiva kulkee, -- niin tuntuu
vastaus ihan selvältä, eikä höyry, tuli, pannu tai vesi tarvitse tulla
edes mieleenkään. Se kulkee siksi, että ihminen on sen luonut ja pannut
kulkemaan, ja hän on sen pannut kulkemaan siksi, että hänellä on ollut
joku tarkoitus saavutettavana.
Tähän loppuu kaikki kyseleminen. Sillä järjetöntä olisi kysyä: miksi
hänellä on ollut tämmöinen tarkoitus. Se ei kuulu enää asiaan. Kysyjän
täytyy tyytyä, sillä hän on saanut kuulla todellakin äärimmäisen syyn.
Se on ihankuin jokin toinen tie, johon vastaaja nyt vei kysyjän.
Aineellisten syiden loppumattomasta, yhtäjaksoisesta ketjusta hän
yhtäkkiä irtaantui ja siirtyi hengen maailmaan: jokin tarkoitus on
ainoa syy, sanoo hän.
Mutta kun näin sanoo, niin voi sanoa oikeastaan vielä paljoa enemmän.
Voi sanoa, että lopullinen syy kaikkeen, mikä maailmassa on ja liikkuu,
on henkinen. Joku henkinen tarkoitus toteutuu paraikaa maailman koko
menossa, vaikkemme me tiedä siitä tarkoituksesta.
Tarkoitus, joka liikuttaa kaikkeutta, on luojan tarkoitus.
Ihminen on Jumalan kaltainen myöskin siinä, että hänessä on jotakin
luojaa, sillä hänen tahdossaan voi olla äärimmäinen eli alkusyy
kaikellaisiin hänen tarkoituksiansa palveleviin ilmiöihin.
Kuitenkin on Jumalalla aivan toisellainen luomistapa. Hänellä ei ole
mitään semmoista raaka-ainetta, jota hän, niinkuin ihminen, käyttäisi
luomista varten. Hän ei tarvitse kaataa puuta, eikä takoa rautaa, jotta
saisi mieleisensä esineen. Hänen raaka-aineensa on itsenäinen ja vaikka
se onkin näennäisesti olemassa vaan yksistään vierasta tarkoitusta
varten, niin se kumminkin samalla itsekin on oma tarkoituksensa. Niin
sanottu kuollut aine, joka näennäisesti on esimerkiksi vaan elävän
olennon ruumista, on kokoonpantu pienen pienistä elävistä soluista,
jotka eivät aavista palvelevansa ihmiselämän tarkoitusta. Kaikkialla on
sama elämä, itsenäinen ja kuitenkin raaka-aineena käytetty.
Ihminen taas ei ymmärrä muunlaista raaka-ainetta kuin minkä hän on
valmistanut, leikellen, veistellen, takoen, juottaen -- kaikki alistaen
sen yhden tarkoituksensa palvelukseen epäitsenäiseksi, kuolleeksi
raaka-aineeksi.
Jos Jumala loisi vesillä liikkuvan esineen, niin hän päästäessään sen
käsistään antaisi sille omasta hengestänsä, ja sanoisi: et tarvitse
kulkea koneellisesti yhdeltä laiturilta toiselle, ikuisesti samaa
tietä, vaan viilettele lahtiloissa mielesi mukaan, poristele vettä
sydämmesi täydeltä, vapaasti lähde ja vapaasti pysähdy, ja yön tullessa
tuossa on sinulle leppyisä kahilikko, laske sen laitaan ja nuku sen
hiljaa kahistessa; aamun sarastaessa taas täyttäköön riemu sinun
sydämmesi, ja niin sinä elä onnellisena ja iloisena minun päiväni
paisteessa ja laineiden laputtaessa valkoista rintaasi vasten.
Samassa ui kolme heinäsorsaa esille ruohokosta, ihan kallionkielekkeen
lähelle. Ne ilakoivat illan tyyneellä vedenpinnalla, aavistamatta, että
siinä oli ihmisiä.
Ja ystävykset olivat hiljaa, eivätkä tarvinneet vaihtaa sanaakaan
ymmärtääkseen toistensa ajatuksen, jonka nuo sorsat heihin niin
elävästi herättivät. Heiltä olivat laivan laineet unohtuneet, eivätkä
ne tälle rannalle tulleetkaan.
Kun sorsat uivat tuonnemmas, heittäytyi toinen ystävyksistä selälleen
ja rupesi katsomaan taivaaseen, jolla pilvet jo riisottivat illan
auringosta.
Toinen teki samoin, ja sanoi vähän ajan perästä:
"Tiedätkö, äsken kun nuo sorsat uivat esille, niin minussa käväsi ihan
yhtäkkiä semmoinen ilo ja elämä, että lienenkö koskaan sentapaista
tuntenut."
"Mutta niinkuin se tuli, niin se meni," sanoi toinen hymyillen,
ihankuin olisi puhunut hyvin tutusta asiasta. "Niin se on aina.
Huomasitko, mistä syystä se meni?"
"Huomasin. Minä tahdoin innostua vielä enemmän, ja siksi rupesin
katsomaan avaruutta, katsoin tuota pilveä, tuota, joka noin punertaa,
-- ja juuri silloin se meni."
"No?"
"Minusta yhtäkkiä tuntui, että tuo pilvi on kuollut eikä tiedä mitään
kauneudestansa. Sitten katsoin alas ja minusta rupesi näyttämään kaikki
maassakin kuolleelta. Tuo valkoinen koivu ei tiedä mitään siitä, että
se kuvastuu veteen ja että lintu nukkuu sen oksalla. Tuo kahilikko ei
tiedä kahisevansa. Ja sorsatkin -- jos oikein ajattelee -- eivät ne
tiedä, mimmoista nyt on, ne vaan tavoittelevat ruohojansa ja niitä
pureskelevat, ja siitä sitten syntyy se runollinen veden porina!"
Hän sai tällä puheellaan toisenkin alakuloiseksi. Ja kauan he eivät
puhuneet mitään, katselivat vaan eri esineitä ympärillään ajatellen
molemmat samaa, sitä, mikä oli kuollutta ja mikä elävää.
Pilvi ei ole mitään muuta kuin sumujoukko. Se ei tiedä mitään
tästä maasta, jota se palvelee, se ei tiedä, että se kastelee
kasvullisuutta, milloin antaa varjoa ja milloin sallii auringon
pilkistää esille. Se houkka luulee tarkoituksekseen ajaa tiedottomana
takaa toisia sumupilviä, milloin yhtyä niihin, milloin erota niistä. Se
tietää vaan, että niin täytyy ja täytyy. -- Sillä on ikävä ja se huokaa
yhdessä kaiken muun luomakunnan kanssa.
Mitä jos ihminenkin on vaan tuommoinen tiedoton luoma, joka tosin
luulee itsestään hyvinkin paljon, mutta oikeastaan palvelee vaan
vieraita tarkoituksia, on vaan välikappaleena vieraissa asioissa!
Tietysti niin onkin. Ihminenkin huokaa koko luomakunnan kanssa. Ei
missään ole pysyvää onnea maan päällä! Täällä on loppumatonta puuhaa,
pettymistä ja tuskaa. Ihminen ei ennätä hetkeksikään levähtämään. Hänen
täytyy ja täytyy. -- Maailman koneiston säälimättömät rattaat ruhjovat
hänen jäsenensä ja musertavat hänet allensa, mutta hänen vaan täytyy ja
täytyy. -- Loistavat esineet vetävät häntä puoleensa, kulta lumoo hänen
sydämmensä, hän viehättyy kun kuulee vieraiden ihmisten mainitsevan
hänen nimeänsä ja hurmautuu omaan kuuluisuuteensa. Häneen on istutettu
vastustamaton pyrkimys omaan personalliseen onneensa. Hän tavoittaa ja
tavoittaa -- eikä saavuta mitään. Koko tulos on vaan siinä, että hän on
koko ikänsä ajan väsymättömästi puuhannut. Häntä on siis kaiken aikaa
vetänyt nokasta tuo hänelle tuntematon ulkopuolinen tarkoitus, jolle
hänen puuhansa ja aivovoimistelunsa ovat jostakin syystä olleet
tarpeen. Sillä hänelle itselleen ei jää kaikesta tästä hyvästä kuin
sylenala kirkkomaata, pieni hautaristi ja sen juurelle mätäs
kuihtuneita kukkia.
Silloin nousi toinen ystävyksistä yhtäkkiä istualleen ja sanoi
vilkkaasti:
"Tuo pilvi tulisi eläväksi, jos se saisi tietää oman oikean
tarkoituksensa. Se ei enää tiedottomana sumuna seuraisi toisia sumuja,
vaan se innostuisi tehtävästään; se rientäisi iloisena sinne, missä
häntä enin tarvitaan, missä on suurin kuivuus, missä aurinko
palavimmin paahtaa ja poistuisi sieltä, missä tarvitaan päivän
paistetta ja kaivataan lämpimyyttä."
Ja vähän ajan perästä molemmat ystävykset olivat pystyssä. Uusia
ajatuksia ja kysymyksiä heräsi heille yhtäkkiä niin paljon, etteivät he
enää malttaneet istua.
Eiköhän ihminenkin tulisi eläväksi, jos hän saisi tietää oman elämänsä
oikean tarkoituksen?
Sanotaanhan että meillä on tieto paitsi omasta tahdostamme myöskin
Jumalan tahdosta. Jos ihminen tahtoo elää vaan tämän maallisen elämänsä
ajan, niin hän pyrkiköön personallisiin tarkoituksiinsa. Mutta jos hän
tahtoo elää vielä personallisesti kuoltuansa, niin hän omistakoon
itselleen tarkoituksia, jotka ylettyvät yli hänen personallisten
etujensa. Ne tarkoitukset, joiden palveleminen antaa hänelle ikuisen
elämän, ovat Jumalan tarkoituksia.
Sillä jos hän yhtyy Jumalan tarkoituksiin ja rupeaa kulkemaan hänen
teitänsä, niin on mahdotonta, ettei Jumala enää löytäisi hänelle
tekemistä, sittenkuin hänen ruumiinsa jo on riutunut tai hän on sen
muuten kuluttanut Jumalan tarkoitusten palvelukseen.
Alkoi jo hämärtää, kun ystävykset rupesivat tekemään lähtöä. Yksi ja
toinen tähti syttyi tuikkimaan.
Mutta ennenkuin he katosivat metsään, tuntui toinen sanovan toiselle:
"Tiedätkö, kyllä minä sentään alan uskoa, että semmoinen ilon sykähdys,
josta äsken puhuimme, saattaa muuttua pysyväiseksi."