vähän toiselta kannalta, mutta muuten aivan samaan suuntaan menevän ja
yhtä teräväjärkisen. Jos koetamme tunkeutua hänen ajatusjärjestelmänsä
labyrinttiin, jos riisumme hänen kirjavapukuiset abstraktiset
käsitteensä, niin näemme taaskin edessämme ihkasen alastomana mitä
tavallisimman, jokapäiväisimmän järjen-mietelmän. Hegelin ajatus on --
kuten tunnettu -- että oikeuden kieltämys, vääryys, täytyy tulla
rangaistuksen (se on: itsessään samallaisen oikeuden kieltämyksen eli
vääryyden) kautta jälleen kielletyksi. Niinkuin miinus, joka
miinuksella kerrottuna antaa plus. Mutta tämä kuuluu tavallisessa
puheessa: paha on pahalla kostettava! Toisin sanoen: julkisessa
oikeudessa noudatetaan toista lakia kuin se, minkä siveellisyys määrää:
että nimittäin paha on hyvällä kostettava. Siinä kohden on Hegel
sanonut yksinkertaisen totuuden. Yhteiskunnallinen rangaistus todistaa
todellakin päivän selvästi, että oikeudenkäyttelyssä noudatetaan
edellistä eikä jälkimmäistä lakia. Ja Hegelkään ei ole muuta sanonut
kuin että niin on ja että niin siis täytyykin olla.
Kun tuo talionin laki: "silmä silmästä ja hammas hampaasta" ei
kuitenkaan ota lukuun kuin ulkopuolista rikoksen vaikutusta, ja kun sen
sovittaminen ei kaikissa tapauksissa ole mahdollinenkaan, jääpi sekä
Kantin että Hegelin mukaan yhteiskunnan tehtäväksi löytää se
rangaistuksen mitta, joka perustuu oikeellisuuteen (Gerechtigkeit,
rättvisa) s.o. vastaa kussakin tapauksessa rikoksentekijän syyllisyyden
astetta.
Oikeellisuuden jalo mutta tässä tapauksessa hämärä käsite on muutamien
uusimpien tiedemiesten silmiin niin kirkkaana heijastanut, että
se on avannut heille tien aivan uusiin teorioihin. Nämätkin pyrkivät
olemaan niin sanottuja ahsoluutisia, s.o. perustaa rangaistuksen
siveelliseen välttämättömyyteen. Ne voisi sanoa yhteisellä nimellä
_oikeellisuusteorioiksi_. "Rangaistus on oikeellisuuden vaatima teko.
Yhteiskunta tarkoittaa rangaistuksellaan harjoittaa ja jakaa
oikeellisuutta, s.o. palkita kukin sillä mikä hänelle tulee."
Kummallisia, usein naurettavia tieteellisiä kiertokulkuja saa siellä
tallustella. Vastausta haetaan innolla ja kumminkin tuntuu joka
askeleella kuin ei oltaisi selvillä, mistä kysymyskään on.
Oikeellisuuden periaate on, _silloin kuin rangaistaan_, hyvin
välttämätön, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kysymyksen kanssa, jos
kysymys nimittäin on siitä, mikä oikeuttaa itse rangaistuksen.
Oikeellisuus on jo lapsille hyvin tunnettu käsite. Heillä on aina
paljon tekemistä isän ja äidin oikeellisuuden kanssa. Mutta ei heillä
silloin ole mitään tekemistä sen kysymyksen kanssa onko itse rangaistus
oikeutettu vai ei. He uskovat sisässään, että se, mitä isä tai äiti
heille tekee, sen he tekevät oikein. Ja nyt he eivät vaadi mitään muuta
kuin että heille tässä oikeudenjaossa tapahtuisi myöskin _oikeellisuus_
(Gerechtigkeit, rättvisa), s.o,, kun Pekkaa tukistettiin, niin vaatii
hän, että Mattiakin samasta teosta tukistettaisiin, aivan niinkuin sama
Pekka vaatii vehnästä sen vuoksi, että Matillekin annettiin vehnänen.
Jos me aikaihmiset sanomme, että rangaistus on välttämätön
_oikeellisuuden_ perustuksella, niin emme mekään silloin ollenkaan puhu
siitä, onko rangaistus oikeutettu ja mikä sen oikeuttaa; aivan samaten
kuin lapsi ei kysy onko itse tukistus oikeutettu vai ei. Me ainoastaan
sanomme, että B:tä täytyy rangaista sen vuoksi, että A:takin on samasta
teosta rangaistu.
Mutta jos me, viitsimättä tarkemmin ajatella, sekoitamme kaikki
käsityksemme niin, että sanomme: oikeellisuus (rättvisa) vaatii, että B
rangaistaan senvuoksi, että hän on tehnyt rikoksen, -- niin silloin me
väitämme jo ihan toista asiaa; me väitämme, että meillä on synnynnäinen
oikeus tuomita ja rangaista niitä, joita me pidämme pahoina. Toisin
sanoen: että jumala rankaisee meidän kauttamme. Eikä auta ollenkaan,
että me koetamme salata tätä palausta vanhimpaan kaikista teorioista,
sanomalla, että muka oikeellisuus tässä "asuu rangaistuksessa
itsessään", että meidän "tietoisuutemme vaatii rangaistusta
sovintouhrina oikeellisuudelle", ja muuta semmoista. Tuo oikeellisuuden
harjoitus oikeellisuuden nimessä pysyy sinä samana teoriana, kuin se,
mihin ihmiset ensimmäiseksi turvautuivat hakiessaan järjen oikeutusta
historialliselle tosiasialle: heidän omalle rankaisuvallalleen,
tuomareilleen, syyttäjilleen, vankiloilleen ja piinahuoneilleen.
Tämä oikeellisuuden teoria nyt on se, joka tietysti jyrkimmästi asettuu
kaikkia tarkoitusteorioja vastaan. Sillä se vaatii rangaistuksen
määrääjäksi ainoastaan oikeellisuuden. Niin että vaikka olisi kuinka
tarpeellista rangaistuksella esimerkiksi pelottaa pahantekijää, ja
oikeellisuus ei vaatisi muuta kuin aivan mitätöntä rangaistusta, niin
tietysti pelottaminen ei voi eikä saa tulla ollenkaan kysymykseen.
Samaten jos olisi tarpeellista pahantekijän parantamista varten säätää
teolle niin vähäinen rangaistus kuin suinkin, niin tämmöinen motiivi ei
saisi ollenkaan tulla kysymykseen, sillä se täydellisesti kumoo
oikeellisuuden periaatteen.
Mutta mitäs tapahtuu tieteessä? -- Juuri nämä vastakohtaiset ainekset
yhdistetäänkin yhdeksi ja kummallisen kiertelemisen kautta, päästään
uudelle pelastuksen saarelle. Syntyy uusi teoria: _välitysteoria_, joka
tekee mahdolliseksi käyttää hyväkseen kaikkea, mitä rangaistuksen
oikeuttamiseksi koskaan on sanottu. Äsken juuri saatiin loistavalla
tavalla todistetuksi, että rangaistuksen perustus ei ole missään
yhteiskunnallisen hyödyn näkökannassa, vaan sen sisällisessä
oikeellisuudessa; ja todistuskappaleet olivat todellakin niin päteviä,
että kaikilta noilta tarkoitusteorioilta kerrassaan katkesi pää. Mutta
sitten itse oikeellisuuden periaate rupesi horjahtelemaan, jos sitä
syvemmältä tutki. Yhdeltä puolen se vei takasin jumaluuteen, joka oli
jo voitettu kanta, ja josta tahdottiin päästä. Jos taas kokonaan tämän
kannan heitti, niin vei oikeellisuuden periaate pois jumaluudesta,
kovin lähelle inhimillisyyttä ja rupesi viemään rangaistuksen
historiallista syntyperää, kostoa kohden. Sillä sanoa rangaistuksesta
että se on _oikeudenmukainen hyvitys_ (rättvis vedergällning) mitä se
on muuta kuin sanoa, että rangaistus on se kosto, joka on
oikeudenmukainen? Entä jos ei mikään kosto ole oikeudenmukainen! -- Kun
siis tämä oikeellisuuden periaate, paitsi sitä että se on
lainsäädännössä mahdoton toteuttaa, koska ei voida löytää sitä varten
välttämätöntä mittapuuta, itsessäänkin kantaa horjuvaisuuden siemenen,
niin pian kaduttiin, että nuo tarkoitusteoriat olivat noin vaan
mitättömiksi julistetut. Ja nyt ei muuta kuin yhdistettiin ne pönkäksi
oikeellisuuden periaatteelle. "Rangaistuksen perustus tosin on
oikeellisuus, -- sanotaan nyt, -- mutta siitä huolimatta, sen tarkoitus
on myöskin palvella yhteiskunnallista hyötyä, sen täytyy pelottaa, sen
täytyy suojella, sen täytyy olla psykoloogisena esteenä, sen täytyy
parantaa ja niin edespäin." Ja keino, jolla tämä saavutetaan on muka
se, että näiden tarkoitusten täytyy vaikuttaa rangaistuksen itse
_mittaan_ eli määrään. Oikeellisuus määrätköön ainoastaan rangaistuksen
lajin ja sen rajat, joita ylemmäksi tai alemmaksi se ei saa mennä.
Mitä tämä on? Vedetäänkö meitä nokasta? Tahdotaanko järki parka
välttämättä sekottaa puuroksi, jotta sitä sitten voi mielin määrin
hämmennellä? Eikö rangaistuksen mitta ole sama kuin sen suuruus? Eikö
oikeellisuuden pitänyt olla vaakana juuri rangaistuksen suuruudelle? Ja
nyt oikeellisuus luopuu juuri tästä punnitsemisen tehtävästään ja
jättää sen toisten näkökantaan ratkaistavaksi! Vai onko todella
tarkoitus, että nämä näkökannat oikeellisuuden _ohella_ vaikuttaisivat
rangaistuksen mittaan? Kaksi henkilöä on julkisesti pilkannut jumalaa,
josta rikoksesta meidän lakimme määrää rangaistukseksi kuritushuonetta
korkeintaan 4 vuotta (tai sitten vankeutta). Ottaen lukuun
peloitusnäkökunnan tuomari nyt määrää toiselle näistä henkilöistä,
jonka pilkkaa hän pitää yhteiskunnalle vaarallisena, 4 vuotta
kuritushuonetta, ja toiselle, jonka pilkka on vaaraton, ainoastaan 1
vuoden vankeutta. Ottaen lukuun parannusnäkökannan hän tahtoisi määrätä
edelliselle l vuoden vankeutta, koska 4 vuoden kuritushuone varmaan
olisi nuorelle rikoksentekijälle siveelliseksi vahingoksi;
jälkimmäiselle taas hän määräisi 4 vuoden kuritushuonetta, koska tämä
paatunut henkilö hänen mielestään ei paranisi 1 vuoden vankeudella.
Mutta mihin oikeellisuus tällöin joutuu, joka tuomarin mielestä
ehdottomasti vaatii yhtä suurta rangaistusta kummallekin?
Kuinka on selitettävä se merkillinen seikka, että vaikka yksi
tieteilijä todistaa, että rangaistus ei ole omiansa pelottamaan
rikoksesta, ei suojelemaan yhteiskuntaa siitä, eikä parantamaan itse
rikoksentekijää, ja vaikka kaikkien muiden tiedemiesten täytyy
siihen myöntyä, niin kuitenkin päästään kiertelemällä semmoiseen
johtopäätökseen, että rangaistus sekä pelottaa rikoksesta että parantaa
rikoksentekijää niinpian kuin oikeellisuus julistetaan rangaistuksen
filosoofilliseksi perustukseksi?
Sillä miksi tiede on hylännyt esimerkiksi parannusteorian? Jos meillä
olisi se suloinen kokemus, että rikoksentekijät säännöllisesti
parantuvat kärsittyänsä rangaistuksen, niin olisimmeko silloin hylännyt
tämän teorian? etsisimmekö me silloin enään rangaistuksen filosoofista
oikeutusta? Emmekö me päinvastoin tyyntyisi tieteellisessä
kuumeessamme, ja sanoisi, että rangaistuksen siunattu seuraus itse
oikeuttaa rangaistuksen. Mutta nyt me olemme hylänneet parannusteorian.
Ja tietysti sen vuoksi, että me tiedämme, että meidän kuritushuoneemme
ja vankeutemme yhtä usein pilaavat ihmisiä kuin parantavat.
Kuinka rangaistus siis voisi yhtäkkiä muuttua parannusta tuottavaksi,
jos se yhdistettäisiin sivutarkoitukseksi jonkun absoluuttisen teorian
rinnalle? Eihän hyöty, joka on todistettu mitättömäksi, voi saada
jälleen merkitystä sillä, että se muutetaan päätarkoituksesta
sivutarkoitukseksi! -- --
Relatiivisista eli tarkoitusteorioista on tuo _parannusteoria_, jonka
mukaan rangaistuksen tarkoitus on vaikuttaa henkistä parannusta
rikoksentekijässä, saanut aikaan suuria mullistuksia vankeuslaitoksen
alalla. Sillä se itse asiassa ei ole mikään teoria, joka hakisi
oikeutusta rangaistukselle, vaan se on pyrkimys ihan uuteen suuntaan.
Se on merkkinä, että itu on jo eroittunut siemenestä ja pyrkii valoa
kohden ja että yhteiskunnallinen rangaistus on kohta multana meidän
allamme.
Täytyy vaan vielä ottaa viimeinen askel ja tunnustaa, että jos todella
on kysymys vaan rikoksentekijän parantamisesta, niin on koko tuo
rangaistuksen käsite aivan turha aines tässä asiassa. Jos vankiloista
on muodostettava kasvatuslaitoksia, niin niistä on poistettava kaikki,
mikä muistuttaa rangaistusta ja kostoa yhteiskunnan puolelta, sillä ne
ovat muutettavat armahduslaitoksiksi, joissa yhteiskunta on
tilaisuudessa korjaamaan ja sovittamaan kaikki omat erehdyksensä,
laiminlyöntinsä ja loukkauksensa _oikeellisuutta_ vastaan jäsentensä
aineellisessa ja henkisessä palvelemisessa.
Niinkauan kuin parannusteoria pitää kiinni rangaistuksesta, on se
lapsellisin kaikista teorioista. Sillä se jättää todistamatta,
minkätähden on välttämättä rangaistusta kaikissa tapauksissa käytettävä
parannuskeinona, minkä tähden rangaistusta määräävät tuomarit eivätkä
kasvattajat ja minkätähden rangaistuksen pituus riippuu rikoksen
laadusta ja lain määräyksistä eikä rikoksellisen parantumisesta.
Jos vanhemmat rankaisevat lastaan, niin he sitä tekevät todella
kasvattamisen aikomuksessa. Ja tältä kannalta katsoen saammekin hakea
lähempää vastausta kysymykseen kasvatusopin alalta, -- Mitä tarkoittaa
rangaistus sen mukaan? -- Tietysti lapsen parantumista. -- Ja mikä
oikeuttaa rangaistuksen? -- Tietysti se, että rankaisija on vanhempi
ihminen, jonka otaksutaan voivan päättää, mikä kasvatettavalle parasta
on. -- Kasvatuskeinona useat pedagoogit hyväksyvät ruumiillisenkin
rangaistuksen, jos se näin tapahtuu sisällisen _rakkauden
vaikuttimesta_, jos sitä käytettäessä noudatetaan ehdotonta
mielentyyneyttä, joka muodostaa ehdon _sine qua non_.
Käytännöllinen elämä kulkee kumminkin omaa kulkuansa ja teoriat tulevat
tässäkin vasta perässä, -- Kokemus näet osottaa yhdeltä puolen, että
vanhemmat ryhtyvät rankaisijan tehtävään melkein poikkeuksetta
sisällisestä vihastuksesta, ja toiselta puolen, että kun joku kuje
sattumalta ei olekkaan herättänyt heidän vihastustaan, rangaistuskin
jää antamatta. Semmoinen se on käytännössä rakkauden ja oikeellisuuden
laita. Sentähden on jo pedagoogienkin joukossa kuuluisia opettajia,
jotka kokonaan kieltävät rangaistuksen kasvatuskeinona, koska teoriat
tekevät välttämättömäksi ehdoksi sen, mikä käytännössä on mahdottomuus.
Kasvatusopin teorioja saanemme kumminkin kiittää vaikutuksesta yleiseen
mielipiteesen. Niinpä on ainakin ruumiillisen rangaistuksen käyttäminen
saatu poistetuksi monesta kohden, missä sitä ennen on kasvatuskeinona
käytetty. Yleinen mielipide ei usko enää ruumiillista kuritusta vieraan
holhojan, ei mestarin, ei isännän eikä edes koulunopettajankaan käsiin,
koska se tällöin ei katso olevan kyllin varmoja takeita siihen, että
_rangaistus aina tapahtuisi rakkauden vaikuttimesta_.
Mutta kaikki eivät hyväksy näitä rangaistusoikeuden rajoituksia.
Niitä on paljon, jotka eivät ole myötätuntoisella mielellä nähneet
kuritusoikeuden rajoittumista melkein yksistään kodin piiriin. He eivät
pane suurta lukua siihen, kiukustako vai rakkaudesta kurittaja tarttuu
piiskaansa. He tietävät vaan, että rangaistus pelottaa pahastateosta ja
teroittaa rankaisijan tahdon vaikuttavalla tavalla rangaistun mieleen.
He ajattelevat yhteiskunnallisestakin rangaistuksesta melkein samalla
tavalla: Miksi vajoutua aina syviin mietelmiin ja hakea vastausta niin
kaukaa? Miksi emme voisi ajatella yhteiskunnan henkeä vanhaksi,
hymyileväksi harmaapää ukoksi, joka tosin ankarastikin kurittelee
ajattelemattomia ja kevytmielisiä lapsiansa, mutta sillä tarkoittaa
vaan kaikkien yhteistä parasta ja onnea.
Mutta tämä sovinnollinen ajatus voi lähemmin tarkastettuna pahasti
horjahtua.
Ensiksi:
Koko tuo kuva harmaapää ukosta menee palasiksi, kun ajattelemme samaa
yhteiskuntaa toimivana muilla aloilla. Monessa kohdin se osottaa näet
täyttä kypsymättömyyttä jäsentensä hoidossa. Sillä näyttää olevan niin
perin vähän oman itsensä määräämiskykyä, että sitä pikemmin voisi
verrata vasta syntyneesen olentoon, joka silmät ummessa ja vielä aivan
sokeana haparoipi eteenpäin. Puhumattakaan sen kykenemättömyydestä
varallisuuden tasaisempaan jakamiseen jäsentensä kesken, mainitsen
esimerkiksi vaan sen vasta alkanutta taistelua viinan valmistusta
vastaan. Se on yhä pakotettu muutamille jäsenilleen pitämään auki tuota
rikastumisen uhkuvaa lähdettä ja näkemään, kuinka siitä leviävään
paheesen sortuu laumoittain yhteiskunnan tarpeellisimpia työmiehiä,
tietäen sen ohella että 3/4 kaikista rikoksista on saman viinan
tuotteita. Jos se ei pysty keksimään esteitä sille tosiasialle, että
yhdet sen jäsenistä nääntyvät nälkään silloin kuin toiset lennättelevät
samppanjan korkkeja, että yhdet eivät voi saada osaa sivistyksen
hedelmistä, vaikka kuinka ahkeroitsisivat, silloinkuin toiset eivät
tiedä, mihin niitä enää käyttäisivät, -- niin kuinka pystyy silloin
tämä kapalostaan heräävä yhteiskunta punnitsemaan jäsentensä tekoja
oikeellisuuden mittakaavalla ja kasvattamisen aikomuksessa ottamaan
heitä kurittaaksensa?
Ja toiseksi:
Jos yhteiskunta tarkoittaisi rangaistuksellaan vaan jäsentensä
isällistä kurittamista, mistä tulisi tuo kolkon sovittamattomuuden
leima, joka lepää kaikissa sen ankarammissa rangaistuksissa? -- --
Ei. Meidän täytyy jo ymmärtää, ettei yhteiskunnallinen rangaistus ole
mikään kasvatuskeino eikä ole niissä tarkoituksissa syntynyt. Meidän
täytyy ymmärtää, että kuritushuoneet, linnat, vankilat ja mestaukset
ovat seurauksia meidän vanhasta kostonhimostamme. Meidän kostomme yksin
puhuu rangaistuksessa. Muinoin me vaadimme saada tappaa sen, joka oli
murhannut jonkun läheisen ystävämme, nyt me emme sitä saa tehdä, vaan
sen tekee yhteiskunta. Muinoin me itse kostimme sille, joka oli
tahtonut ryöstää meitä, nyt suorittaa koston yhteiskunta ja sulkee
hänet kuudeksi vuodeksi kuritushuoneesen. Ennen me saimme itse armahtaa
rikoksentekijää, nyt emme sitä saa, vaan armahtaa toinen meidän
puolestamme. Me olemme itse läänittäneet kosto-oikeuden yhteiskunnalle,
ja meidän omat intohimomme ovat synnyttäneet koko sen rankaisuvallan.
Nyt olemme tulleet siihen omituiseen tilaan, että meidän intohimomme ja
kostonhalumme ovat aikojen kuluessa kokonaan talttuneet. Ja ne ovat
talttuneet juuri sen vuoksi, että yhteiskunta niin kauan aikaa ei ole
sallinut meidän itsen harjoittaa kostoa. Mutta jos niin on, niin
kenenkä tahtoon yhteiskunnallinen rankaisuvalta sitten enää
perustuu? Yksinhän se on jäänyt ja omin päin suorittelee
kuritushuonerangaistuksiaan ja mestauksiaan. Sillä eihän meistä ole
enää ketään, joka kostaisi lähimmäistään tappamalla hänet tai panemalla
vuosikausiksi vankeuteen. Jos meillä käväseekin sydämmessä vielä
kostontunteita, niin ainoastaan ensi kiivastuksessa; me lepymme tuossa
tuokiossa ja olemme valmiit antamaan anteeksi kaikki. Meillä on koko
kostotunteesta vaan sen verran jäljellä, että kun kysytään, mikä
rangaistuksen oikeuttaa, niin me vaivalla kaivamme sen esille ja
sanomme: minulla on sydämmessäni se tunne, se hyvityksen vaatimus, joka
oikeuttaa rangaistuksen.
Mutta jos nyt kosto on ollut rangaistuksen ainoa perustus, niin mitä
sitten on koko tuo rangaistusopin filosofia, joka ei lakkaa
ponnistamasta ja väsymättä hakee syvempää oikeutusta ja tarkoitusta
yhteiskunnan rankaisuvallalle?
Se on se vielä meidänkin aikamme spekulatiivisissa tieteissä esiintyvä
valtava erehdys, että se mikä on historiallisesti eteemme kehittynyt on
elämällemme jotakin välttämätöntä, jotakin, jota vaatii korkein
siveellinen laki.
Me tieteilemme aina siitä, mitä me edeltäpäin uskomme. Ja me uskomme
aina siihen, mitä luulemme itsellemme hyödyllisimmäksi.
Kun me muutama vuosisata sitten uskoimme ulkonaiseen jumalaan, jonka
arvelimme johtavan meidän elämätämme niinkuin isä suurta perhettänsä,
niin silloin me käytimme järkeämme vaan siihen, että olisimme saaneet
todistetuksi kaikki olevat olot jumalan itsensä järjestämiksi.
Rangaistuskin oli vaan jumalalta meille läänitetty valta. Ne, jotka
siihen aikaan enin nauttivat olevista oloista, ne niihin tietysti
lujimmin uskoivat. Se oli papisto se.
Nykyjään on usko ulkonaiseen jumalaan laimennut ja sijaan on tullut
usko valtioon. Ne, jotka nyt nauttivat valtiolta elatusta, palkatut
tiedemiehet niihin luettuina, tietysti lujimmin uskovat sen pyhyyteen.
Ja sen vuoksi pinnistetään järki äärimmäisiin asti todistaakseen,
kuinka välttämätöntä rankaiseminen on, kuinka miinus kertaa miinus
antaa plus ja kuinka voi noudattaa oikeellisuutta ja kuitenkin mitata
eri mitalla.
Kaikesta tästä täytyy kerrankin lakata.
Ei kukaan tarvitse pelätä, että hän joutuu leivättömäksi, jos me
lakkaamme suorittamasta julkista kostoa, kun ei enää kukaan kostoa
vaadi. Päinvastoin me pääsemme suunnattomista kustannuksista ja voimme
palkita filosoofeja hyödyllisemmillä aloilla.
Ja koko se järjen ponnistus, jolla on rakennettu rankaisuopin teorioja
ja koetettu selitellä rangaistuksen merkitystä, käyttämistapaa,
tarkoitusta ja oikeutusta -- ja mitä muuta kriminaalitiede olisi --
koko tuo ponnistus tulee meille hyödyksi ihan toisesta syystä. Koko
tuon ponnistuksen tarkoitus on vaan ollut antaa meidän aivoillemme niin
paljon voimistelua ja niin kehittää meidän järkeämme, että me kerran
täydellä selvyydellä voisimme ymmärtää, kuinka hyödytön kaikki
rangaistus on.
Me hupakot kysymme, kuinka meidän muka kävisi, jos antaisimme valtaa
meissä kaikissa elävälle halulle palkita pahanteko anteeksiantamuksella
ja unohtaa kokonaan kosto! Epäilemmekö siis, ettei meille löytyisi
vastaavaa elämänmuotoa, jos niin tekisimme? Äskenhän me juuri
arvostelimme pakanuuden taistelua yhteiskuntahenkeä vastaan; pakanat
eivät voineet ymmärtää uuden ajan henkeä, joka koetti sovittaa ja
lauhduttaa heidän intohimojaan. He eivät uskoneet, että voi löytyä
mitään muuta elämänmuotoa kuin heidän sukuliittokuntansa keskinäisine
kostotaisteluineen. Emmekö me nyt ajattele ihan samoin kuin pakanat,
epäillessämme, ettei meille enää uutta elämänmuotoa voi löytyä, jos
kerran luovumme vanhoista oloistamme? -- --
Johtopäätökseksi täytyy siis sanoa seuraavaa:
Rangaistuksen tarkoitus ei ole olemukseltaan mikään muu kuin koston
suorittaminen. Ja rangaistus on oikeutettu ainoastaan siinä
tapauksessa, että yksityinen kostonhimo on oikeutettu.
Meidän äitimme ja omatuntomme opettavat meille unhottamista ja
anteeksiantamusta. Kuinka voisimme silloin pitää kostoa oikeutettuna?
Yhteiskunta tekisi siis viisaimmiten, jos se heti lakkauttaisi
rankaisutoimintansa ja viipymättä vapauttaisi kaikki nykyiset
vankinsa. -- --
"Mutta -- sanotte te -- eihän minulla kuitenkaan ole oikeutta avata
vankilain portteja eikä semmoista oikeutta liene kellään koko
maailmassa. Pitääkö minun siis jäädä odottamaan tätä tapausta hurskaana
toivomuksena, vai löytyykö todellakin jotain käytännöllistä keinoa
tarkoituksen saavuttamiseksi?"
Löytyy yksi ainoa keino ja sen käytännöllisempää keinoa ei löydy.
Lakkaa opettamasta, että rangaistus on välttämätön, luovu tuomarin
toimesta, jos olet tuomari, syyttäjän toimesta, jos olet syyttäjä,
vanginvartijan toimesta, jos olet vanginvartija, äläkä rupea näihin
toimiin, vaikka sinulle tarjottaisiin kuinka suurta maksua tahansa.
Se on ainoa keino, etkä sinä enää voi parantaa, meidän yhteiskuntaamme
muulla kuin tällä keinolla.
Tämä parannuskeino ei ole mikään satunnainen keksintö tai
kevytmielisesti esiinviskattu ehdotus. Ajat ovat siihen tuoneet,
historia on siihen kehittynyt. Ja pian uusi yhteiskunnallinen muutos,
joka alkaa vähästä, on niinkuin vihuri levinnyt kaikkialle.
Ihmisten ylimeno yhdestä elämän rakennuksesta toiseen -- sanoo eräs
suuri aikamme opettaja -- ei tapahdu alituisesti niinkuin hiekka vuotaa
tuntilasissa: jyvänen jyväsen jälkeen, alkaen ensimmäisestä viimeiseen,
vaan pikemmin niinkuin vesi vuotaa upotettuun astiaan, joka aluksi vaan
yhdeltä puolelta hiljaa ja tasaisesti päästää vettä sisäänsä, mutta
sitten siinä jo olevan veden painosta yhtäkkiä alkaa syventyä ja
melkein yhdellä kertaa täyttyy.
"Kaste."
(Kirje B.P:lle).
Kiitän teitä ystävällisestä kirjeestänne, jossa meitä onnittelette
tyttäremme syntymisen johdosta.
Sydämmellisen toivotuksenne jälkeen olette lisännyt; _Joh. 3: 5_.
Tämä evankeliumin kohta sisältää Jeesuksen sanat Nikodeemukselle:
_Totisesti, totisesti sanon minä sinulle: ellei joku synny vedestä ja
Hengestä, ei hän taida Jumalan valtakuntaan sisälle tulla_.
Olenhan ymmärtänyt teidän oikein? Te olette tahtoneet hienolla tavalla
viitata siihen, että teidän vakaumuksenne mukaan me emme menettele
Jumalan sanan mukaisesti, kun olemme jättäneet lapsemme kastamatta. Te
tahdotte sanoa, että Jeesus asetti kastamisen ehdoksi Jumalan
valtakuntaan tulemiselle.
Minullekin ovat kaikki Kristuksen käskyt ehdottomasti sitovia, niin
että jos ymmärtäisin tiimiin todella hänen käskykseen, en epäilisi
ollenkaan sen noudattamista.
Nyt on minun käsitykseni mukaan kuitenkin selvä, että tämmöinen
ulkonainen ehto Jumalan valtakuntaan tulemiselle ei ole ainoastaan
merkityksetön, vaan on kokonaan Kristuksen opin henkeä vastaan.