puoltajia. Uusi usko ja uusi jumala voittavat alaa, ja sukusankarit --
nuo entisyyden ihmisrotuiset jumalat -- ovat pian vaan muinaistarustoa.
Tämä taistelu sukuvallan ja yhteiskuntavallan välillä ei ole suinkaan
ainoastaan taistelua, ja vielä vähemmän ainoastaan fyysillistä
taistelua. Huomattava on, että ylimeno pakanuudesta uuteen
jumaluusoppiin tapahtuu ihmisten sydämmissä, niin että se muodostuu
henkiseksi taisteluksi samassa ihmisessä, joka vaan siirtyy yhdestä
kehityskannasta toiseen. Hänen täytyy unohtaa vihansa vierasta sukua
vastaan ja suostua sen kanssa yhteistoimintaan. Tätä ylimenoa taluttaa
kaiken aikaa yhteisen hyödyn tietoisuus; varsinainen ylimeno siis
tapahtuukin rauhallista tietä ja fyysillinen taistelu muuttuu yhä
enemmän vaan taisteluksi siitä, kuka saisi olla tuona yhtenä
kuninkaana, s.o., voimistuvan yhteiskuntavallan johdossa.
Yhteiskuntavalta, joka orasteli alussa hyvin heikkona, eikä suinkaan
jaksanut eikä pyrkinytkään voittamaan mahtavia sukuetuja, sai kasvavaa
elinvoimaa tuosta loppumattomasta lähteestä: se asettui palvelemaan
_kaikkien_ etuja. Niinpä se aluksi otti tehtäväkseen auttaa kostajaa
hänen työssään. Se tunnusti alussa täydellisesti yksityisen
kosto-oikeuden. Kokoamalla vanhoja tapoja ja kirjoittamalla ne
runomuodossa muistiin tahdottiin ensin vaan ikäänkuin neuvoa nuoria ja
tietämättömiä, miten kosto on suoritettava ja ketä vastaan ohjattava,
että tapa tulisi kaikessa kunniassansa noudatetuksi. "Jos niin pahasti
käy" -- neuvotaan esimerkiksi vanhassa Gottlannin laissa, -- "että mies
tappaa toisen, silloin paetkoon hänen kanssaan isä, poika ja veli, tai,
jos näitä ei ole, olkoot lähimmät sukulaiset hänen kanssaan pakosalla
neljänkymmenen yön kestäessä." Mutta samalla kuin siinä sanotaan
ketkä kaikki paetkoot, samalla siinä näkyy selvä yritys rajoittaa
kosto-oikeutta ja sanoa: kaukaisempiin sukulaisiin älköön kajottako.
Niinikään nuo näöltään viattomat sanat, "neljänkymmenen yön kestäessä"
oikeastaan sanovat: jollet sen ajan kuluessa heitä kostanut, niin et
saa kostaa ollenkaan. Ja kun kuningas 13 vuosisadalla on ottanut
lopullisesti koko voimallaan tukeakseen yhteishengen ja rauhan etuja,
niin julistaa hän lain, että ken kostaa jollekin muulle kuin
loukkaajalle itselleen, hän tekee rikoksen kuninkaallista rauhanvalaa
vastaan.
Kuningas on menetellyt tässä oman valtansa etuja silmällä pitäen. Se on
yhteishenki, joka on luonut käsitteen tuomarin tehtävästä, s.o., niiden
tehtävästä, jotka määräävät kuinka kostaja saa menetellä, että häntä
hyväksyttäisiin. Ja kuningas nyt ikäänkuin anastaa tämän yhteishengen
tuotteen. Hänen valtansa kasvaessa hän tekee itsensä korkeimmaksi
tuomariksi ja lain korkeimmaksi valvojaksi, se on, hän sanoo tahtovansa
aseilla valvoa, että se mitä yhteishenki (kansankokoukset, käräjät,
kirjoitetut lait) pitää oikeana, myöskin tulee varteen otetuksi. Ja
ihmiset, jotka olivat ensin hänet valinneet veljenään keskuudestansa,
jotka ymmärsivät hänen tehtävänsä ja vapaaehtoisesti, niinkuin sovitun
työnjohtajan alaisina, häntä tottelivat, ihmiset, sukupolvien
vaihtuessa, vähitellen unohtavat, että se oli heidän omassa
sydämmessään asuva yhteishenki, joka oli luonut kuninkaan ja että hän
siis oli tai ei ollut kuninkaana yksistään heidän omasta tahdostaan.
Aavistaen, että uusissa oloissa on jotakin korkeampaa ja jalompaa
kuin vanhoissa, alkavat uudet sukupolvet pitää kuningasta jumalan
voideltuna eli lähettiläänä, joka heille jakaa ylhäältä saatua
siunausta, he alkavat kumartaa kuningasta. Hänen ympärilleen kokoontuu
onnenonkijoita, liehakoitsijoita, oman edun pyytäjiä, joille on hyvin
tärkeätä, että kuningas tulee niin pyhäksi ja korkeaksi olennoksi kuin
mahdollista. Ja näistä hänen ympärillensä kokoontuneista tai sinne
pyrkijöistä muodostuu sitten aikain kuluessa se herrasluokka, joka
ottaa kaiken vallan haltuunsa. Ennen jokaisella suvulla oli mahtavansa,
herransa ja patriarkkansa. Nyt voimme ajatella nuo ennen sukuihin
lajitellut ihmiset hämmennetyiksi yhteen joukkoon ja sitten vasta
kokonaisuutena jaetuiksi jälleen hallitseviin ja hallittuihin.
Tällä kehityksellä on mitä tärkein merkitys rangaistuksen historiassa,
eikä sitä mitenkään saa jättää huomioon ottamatta. Aivan niinkuin
kuningasvallan juuret unohtuvat, aivan niin unohtuu se seikka, että
kaikki tuomiovalta oli olemassa vaan sen vuoksi, että ihmiset
vapaaehtoisesti tahtoivat kuulustella toistensa arvostelua, ennenkuin
ryhtyivät kostoon, -- että he oman rauhansa nimessä itse kirjoittivat
itselleen lain ja asettivat itselleen ylimmän arvostelijan (=
kuninkaan). Heiltä unohtuu, että laissa määrätty kostotapa oli olemassa
vaan estääkseen ja lieventääkseen kostoa ja tarkoitettu käytettäväksi
vaan silloin kuin sovintoa ei ollut mahdollista saada aikaan. Ja sen
sijaan he alkavat luulla, että se, mikä laissa on kirjoitettu, on
jumalasta lähtenyt, kuninkaan ja pappien heille ilmoittama salaisuus.
Mooseksen laki saa sijaa pohjoismaiden vanhoissa lakikirjoissa. -- Niin
vähitellen tässäkin inhimillinen vallanhimoinen käsi ottaa vastaan sen,
minkä todellinen jumalan kipinä -- kasvava rakkauden tarve ihmisissä --
on tuottanut, ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Rangaistuksesta
muodostuu suurimmaksi osaksi vaan välikappale, jolla hallitseva luokka
(herrat) pitää kurissa hallittuja (palvelijoita, talonpoikia).
Se ylimeno, jolloin yhteiskuntavalta vähitellen ottaa yksityisen
kosto-oikeuden omaksi asiakseen, tapahtuu hyvin vähitellen. Eri
aikajaksojen lakikirjat näyttävät kuitenkin selvästi sen kehittymisen,
Yhteiskuntavalta, jonka alkuperäinen tehtävä rajoittui siihen, että se
yleisen rauhan vuoksi vaati rikoksen ensin tutkittavaksi ja
toteennäytettäväksi, ennenkuin se myönsi loukatulle oikeuden kostaa,
oli keskittänyt pyrintönsä siihen, että se aikaansai sovintoja
riitaisten välillä. Semmoinen tarkoitus näkyy läpi kaikkien vanhimpain
lakien. Siinä on ikäänkuin lakikirjan koko henki, että se sovittaa ja
tekee luiksi niitä tapoja, jotka ovat vähin intohimon sekoittamia. Se
talionin prinsiippi (silmä silmästä ja hammas hampaasta), jota on
luultu huomattavan vanhimmissa laeissa, ei ole vielä ollenkaan kotosin
mistään hyvityksen aatteesta, vaan on yksinkertaisesti yritys
_lieventää_ koston intohimoa ja sanoa: silmästä ei saa ottaa kahta
silmää eikä hampaasta kahta hammasta, vaan yhdestä silmästä menköön
ainoastaan yksi silmä, -- _ellei sovintoa voi aikaansaada_, kuuluu
sitten niissä kaikissa yhtäpitävänä perussävelenä. Muutamissa
uudemmissa maakuntalaeista on tosin käytetty sanoja, jotka selvästi
osottavat olevansa otteita papiston kautta tunnetuksi tulleesta
Mooseksen laista. Niinpä esim. Uplannin laissa, MhB XXX. -- Sitävastoin
ei Göötain laeissa ole vielä jälkeäkään tämmöisestä vaikutuksesta.
Mutta Uplannin laissakin lisätään heti (Mhb XXXI), ettei henkeä saa
ottaa hengestä, eikä jäsentä jäsenestä, _jos tappaja tai vahingoittaja
jaksaa suorittaa sovintosakon tai sen suorittamisesta voi tarjota
takuun_. Kaikkien näiden lakien tarkoitus on tyydyttävien
sovintosakkojen määrääminen ja jos ne laiksi jotakin tahtovat tehdä,
niin ei se ole muuta kuin semmoista, mikä saattaa lieventää intohimoja
ja sovittaa riitaisuuksia.
Mutta aivan toinen tuuli puhaltaa jo _maalaissa_ (ja kaupunginlaissa),
joka on varsinainen kuningasvallan aikaansaama ja noudatettavaksi
julistama laki, eikä enää vaan hyvien tapojen muistiinpanokirja, kuten
vanhat maakuntalait. Tässä maalaissa on nyt rangaistuksen käsite
ensikerran päässyt valtaan. Ja lainsäätäjä on oikeuden nimessä tehnyt
selvän poikkeuksen vanhoista tavoista, joiden mukaan rikokset olivat
sovitettavat. Toisin sanoen, kuninkaallinen valta, joka oli vähitellen
muodostunut sekä kirkollisen että maallisen herrasluokan tueksi ja
etujen valvojaksi ja oli tottunut käyttämään väkivaltaa kapinallisten
kukistamiseksi, ei voi antaa käsistään niin hyvää asetta oman valtansa
ja merkityksensä tukemiseksi, kuin sille tuotti sen tehtävä yksityisten
tekemien rikosten urkkijana ja rankaisijana. Nojautuen kirkon auliisti
tarjoomaan apuun ja käyttäen hyväkseen sen jo käsillä olevaa
tarkoitukseen sopivaa Mooseksen lakia se nyt julistaa, _jumalallisen
oikeuden_ nimessä, semmoisen lain, että silmästä _täytyy_ ottaa silmä
ja hampaasta hammas. Tässä laissa kielletään nimenomaan ottamasta
sovintosakkoa taposta, ja tehdään laiksi Mooseksen määräys, että henki
on otettava hengestä. Kun loukatulla alkujaan oli oikeus itse suorittaa
kostonsa ja siis, jos kansankokous tai käräjät hänen kanteensa
hyväksyivät, tappaa riitaveljensä, niin oli hänellä myöskin
luonnollinen oikeus olla tappamatta häntä ja tyytyä niihin
sovintoehtoihin, joita hänelle tarjottiin. Nyt sitävastoin kielletään
häneltä oikeus omin käsin panna tuomio täytäntöön ja samalla myöskin
sopia. Tuomio on saanut toisen merkityksen; se on pyhä, se on Jumalan
käsky. Sinä et saa kostaa itse, kosto on Jumalan, siis _me_ vaan saamme
kostaa, jotka panemme toimeen Jumalan tahtoa maan päällä. Se, mitä
Jumala käskee rangaista, sitä ei yksityinen saa antaa anteeksi. Ja niin
vihdoin perustetaan pyövelin virka, josta vanhat maakuntalait eivät
vielä mitään tienneet, panemaan toimeen tätä Jumalan muuttumatonta
käskyä.
Tämä pyhä käsky tulee niin omantunnon asiaksi sen ajan hallitsevalle
ihmisluokalle, että he eivät näytä voivan kyllin hellästi valvoa sen
noudattamista. Teloitus tuhansilla eri lisäyksillä ja muodostuksilla,
joita lienevät keksineet jumalan hengen tarkimmat tuntijat,
säädetään tähän aikaan kaikellaisissa tilapäisissä asetuksissa,
kartano-oikeuksissa, sotilasartikkeleissa ja metsästyssäännöissä.
Niinpä tämä jumalallinen oikeus vaatii jostakin syystä muun muassa,
että mustalainen, joka tavataan valtakunnassa, on tuomittava kuolemaan,
vieläpä ilman edelläkäypää oikeudenkäyntiä; sama oikeus vaatii, että
kuolemaan on tuomittava se, joka ampuu hirven tai joutsenen, -- että
täytyy todellakin ihmetellä, mihin hienouksiin asti sen ajan tutkiva
henki oli päässyt jumalan hengen ja tahdon tuntemisessa!
Se on kaikille nykyisille ihmisille jo aivan selvää, ettei laissa
määrätty rangaistus suinkaan ole jumalan tahdon ilmaus. Me jo voimme
verrata vanhaa, ja keskiaikaa toisiinsa ja ymmärtää, että rangaistus on
kehittynyt kostosta ja on eroittamattomassa sisällisessä yhteydessä sen
kanssa. Me tiedämme, ettei jumalallinen kipinä ollut haettava kostosta,
niin että muka kostossa itsessään olisi ollut joku osa jumalallista
oikeutta, vaan päinvastoin siitä yhteishengestä, joka koetti sovittaa
ja lepyttää ja rajoittaa kostoa. Ja kun väkevät sitten ottivat
ajaakseen yhteishengen asiaa ja historiallinen rangaistus syntyi, niin
me myöskin nyt tiedämme, ettei sekään sisältänyt mitään jumalallista
kipinää, vaan oli ainoastaan välikappaleena, jolla väkevät palvelivat
ihmisissä vielä elävää kostotarvetta ja näiden käsityksiä sen
välttämättömyydestä. Mutta samalla me myöskin voimme entistä selvemmin
nähdä, kuinka nämät ulkonaiset historialliset muodostukset
merkillisellä, hämmästyttävällä tavalla seuraavat ihmisten sisällisiä
sieluelämän liikkeitä. Me näemme, että se suuri henkinen ponnistus,
joka tapahtuu ihmisissä heidän siirtyessään sukurakkaudesta
kansanrakkauteen (monijumaluudesta kansalliseen yksjumaluuteen) ja
jossa päätaistelu on taistelua vihan sammuttamiseksi ja rakkauden
laajentamiseksi, heti heijastuu ulkonaisissa oloissa; heti löytyy uusi
elämänmuoto, yhteiskunta, joka nyt tarjoutuu ihmisille käytettäväksi,
ilman että on kysytty ihmisten omaa kekseliäisyyttä siihen, kaikki
ulkonainen siunaus tulee ikäänkuin ulkopuolelta heidän tietoisuuttansa,
muotojen loppumattomasta rikkaudesta. Tämä uusi elämänmuoto jääpi
ihmisille pysyväiseksi omaisuudeksi, vaikka sisällinen taistelu
pysähtyisikin, se on heidän voittomaansa, jota ei heiltä oteta. Kaikki
tässä yhteiskunnassa vastaa tarkalleen sitä sisälIistä voittoa, joka
silloin voitettiin. Ja niin rangaistuskin. Yhteiskunnallinen rangaistus
ei ole muuta kuin liiallisesta intohimosta vapautunut kosto.
Mutta ainoastaan unohdus ja tietämättömyys tai, sanotaan suoraan, --
oikean jumalan tuntemattomuus -- on saattanut meitä pitämään
rangaistusta jumalallisen tahdon ilmauksena. Oikean jumalan tunto jo
meille opettaa, että rangaistus ei ole suinkaan "se kaikkein jaloin",
mikä ei enää voi mädätä multaan, vaan että rangaistus niinkuin koko
meidän yhteiskuntakin on vaan aikansa palvellut siemenen kuori, josta
jo uusi itu on täydessä kasvussa.
* * * * *
Meidän on vielä, ennenkuin pääsemme lopputulokseen ja ennenkuin
päätämme, mihin suuntaan meidän siis olisi pyrittävä, kysyminen, mitä
tieteellä on ollut ja on sanomista rangaistuksen oikeutuksesta ja
tarkoituksesta.
Kriminaalinen lakitiede käsittelee rangaistusoppia kahdessa osassa,
joista toinen on oppi rangaistuksen historiallisesta kehityksestä ja
toinen: oppi rangaistuksen oikeutuksesta ja tarkoituksesta, eli
rangaistuksen filosofia. Näitä osia se käsittelee toisistansa aivan
erillään, niin ettei niillä ole mitään keskinäisiä yhtymiskohtia.
Filosoofinen rangaistusoppi lähtee yksinkertaisesti vaan
historiallisesta tosiasiasta. Tiede on tässä niinkuin niin monessa
muussa kysymyksessä saanut hakea järjellistä tarkoitusta ja
oikeutusta semmoiselle tosiasialle, joka jo on olemassa, joka on
historiallisesti eteemme kehittynyt: yhteiskunnallinen rankaisuvalta
oikeuslaitoksineen, syyttäjineen ja toimeenpanijoineen. Tiede ei ole
ottanut tutkiakseen, _onko_ rangaistuksella järjellistä tarkoitusta ja
_onko_ sillä siveellistä oikeutusta. Tiede ottaa vaan tehdäkseen sen
siivon palveluksen, että määrittelee, _mikä_ rangaistuksen tarkoitus ja
oikeutus on.
Tämä vielä nykyisissäkin tutkimuksissa vallitseva apriorinen kanta on
selvä jäännös niiltä ajoilta, jolloin kaikkea tieteellistä viljelystä
hoitivat kirkon kasvattamat miehet, teoloogit. Maailman meno, sen
historialliset ilmiöt käsitettiin välittömän jumalallisen johdon
tuloksiksi. Historiallinen tosiasia, semmoinen kuin yhteiskunnallinen
rankaisuvalta, oli historiallinen välttämättömyys, jota vastaan kaikki
arvostelu kilpistyi kuin muu uhkamieli Jumalan ikivanhoja lakeja
vastaan.
Vanhin tieteellisyyteen vivahtava käsite rangaistuksen
oikeusperustuksesta onkin se, että Jumala on pitkittä mutkitta uskonut
oman kostovaltansa maallisen esivallan käsiin. Oikeus tuomitessaan
rangaistukseen lausuu julki Jumalan tahdon; Tämä näkökanta -- niin
keskiaikainen kuin se muuten onkin -- on siltä merkillinen, että
se on ainoa niin sanottujen rankaisuopinteoriojen joukossa, joka
rehellisesti ottaa lausuakseen jotakin yhteiskunnallisen rangaistuksen
oikeutuksesta. Rangaistus on oikeutettu, koska se muka on Jumalan
tahto. Ja vaikka nykyiset tieteelliset tutkimukset ovat jo aikoja
sitten jättäneet tuon opin lapsekkaat todistuskappaleet, näyttää se
vielä yhä pohjustuvan rahvaan suuren enemmistön mielipiteitä. Se on yhä
vielä kirkonkin opetuksen perustuksena, ja -- mikä merkillisintä -- se
häämöittää usean uusimmankin teorian pohjalta, jotka tarkasti karttavat
kysymystä rangaistuksen oikeutuksesta ja tyytyvät määrittelemään vaan
sen yhteiskunnallista tarkoitusta.
Mahdollisen eksymisen välttämiseksi minun täytyy vaivata
lukijaa tekemään lyhyen katsahduksen tärkeimpiin tieteellisiin
rankaisuoikeudenteorioihin.
Näistä on vanhin n.s. _peloitusteoria_, jonka mukaan rangaistuksen
tarkoitus on olla peloituksena niille, jotka mahdollisesti
vastaisuudessa aikoisivat rikokseen ryhtyä. Samalla on rangaistuksen
tarkoitus esiintyä jonkinlaisena lainopetuksena raa'alle,
tietämättömälle rahvaalle. Kun rikkoja vedetään hirteen, niin sillä
tahdotaan vaan sanoa muille: katsokaa kuinka käy jollei pysy siivolla!
Yhteiskunta saattoi siis olla melkein kiitollinen rikkojalle, joka oli
antanut sille niin hyvän tilaisuuden teroittaa lain ankaruutta
kansalaisten mieleen. Yksityinen oli vaan välikappaleena. Tutkimuksen
tarkkuus ja rangaistuksen oikeudenmukaisuus olivatkin senvuoksi
sivuasioita. Pääasia oli kauhun herättäminen yleisöön. Ja kun rikokset
eivät ottaneet vähetäkseen, oli luonnollista, että rangaistukset
pyrkivät käymään yhä julmemmiksi, kunnes ne vihdoin saavuttivat
hirvittävän huippunsa ja säälivälle ihmiskunnalle siten todistivat koko
teorian mahdottomuuden. -- Kuuluisa lainoppinut Feuerbach on kuitenkin
koettanut kehitellä tätä teoriaa ja on se semmoisena saanut nimekseen
_psykoloogisen pakotuksen teoria_. Peloitusteorian julmuutta on hän
tahtonut laimentaa ja koettanut yksilölle antaa persoonallisuuden arvoa
siten, että on selittänyt rangaistuksen suoraan rangaistuakin
tarkoittavan. Tämän teorian mukaan ei rangaistuksen itse
toimeenpaneminen vaan sen lainuhka pitäisi pelottaa rikoksenteosta,
Feuerbach siis edellyttää yhtä suurta laintuntemista rikokseen
taipuvilta rahvasjoukoilta kuin peloitusteoria oli edellyttänyt niiltä
sen tuntemattomuutta. Jokainen huolimatta lainuhasta tehty rikos
todistaa kuitenkin tämmöisen psykoloogisen pakotuksen mahdottomuutta.
Ja jos peloitusteoria oli vienyt rangaistuksen toimeenpanon julmuuteen,
niin viehän tämä taas itse lainsäädäntöä yhä kovempiin ja
peloittavampiin rangaistus-uhkauksiin.
Vaikka tiede onkin hylännyt nämä molemmat teoriat, ovat ne kumminkin
hyvin tärkeitä sen vuoksi, että niitä yhä vieläkin käytetään
ei-juristein kesken todistettaessa rangaistuksen välttämättömyyttä.
Näissä piireissä ollaan sitä varmaa vakaumusta, että, jos rangaistuksen
peloittavaisuus laimennettaisiin tai kokonaan poistettaisiin, siitä
olisi seurauksena maailman täyttyminen rikoksilla äyräitänsä myöten.
Kriminaalinen psykologia on sitävastoin jo aikoja päässyt tuosta
harhaluulosta ja tullut siihen vakaumukseen, että tavallista ihmistä
estää rikoksenteosta hänen siveellinen pohjansa eikä suinkaan
rangaistuksen pelko; mutta myöskin, että julman rangaistuksen näkeminen
tai ankaran lain rangaistusuhka ei voi vähimmässäkään määrässä
laimentaa turmeltuneen ihmisen rikoksellista taipumusta. Se opettaa
vaan hänelle, kuinka vaarallista on joutua poliisin kynsiin ja kuinka
tärkeätä on noudattaa viekkautta ja salaisuutta, ja käyttää hyväkseen
mustinta pimeyttä. Mutta pahaa tappamaan tai edes missään määrin
vähemmäksi silittämään se ei pysty.
Bauerin kokoonpanema n.s. _varoitusteoria_, joka on vaan edellisten
muodostamisella syntynyt, samaten kuin Grolmanin ja Tittmanin
_preventsiooniteoria_ ovat molemmat vähäpätöisempiä, eivätkä kestä
mitään tieteellistä arvostelua.
Paljo suurempi merkitys on niin sanotulla _hätävarjelus- eli
puolustusteorialla_, joka näkee rikoksessa ainakin välillisen
hyökkäyksen valtion olemassaoloa vastaan. Tämän teorian kehittäjä on
Martin. Sen edustajia ovat myöskin ranskalaiset Rossi, Ortolan, Franck,
sekä italialaiset Carmignuani ja Carrara. Sitä paitsi taipuvat nykyiset
italialaiset antropologistit samaan suuntaan, Niinikään on ei-juristien
joukossa tämä näkökanta voittanut suurta alaa. Siihen vetoovat
tavallisesti ne, jotka ovat huomanneet peloitusteorian heikkouden.
"Onhan yhteiskunnalla toki oikeus puolustaa itseänsä!" sanotaan. Ja
niin sanoo teoriakin: rangaistus on yhteiskunnan hätävarjelus. -- Mutta
sanovathan kaikkien kansain lait, että rangaista voi vasta sitten
kuin rikos s.o. hyökkäys yhteiskuntaa vastaan jo on tapahtunut,
laillisesti tutkittu ja toteen näytetty. Mitä voi sanoa semmoisesta
hätävarjeluksesta, joka on tapahtunut vasta hyökkäyksen jälkeen? Jos
tahtoisi tätä teoriaa johdonmukaisesti seurata, niin pitäisi rangaista
ennen kuin rikos on tehty. Jos taas tarkoitetaan puolustaumista
rikoksen uusimista vastaan, niin tietää jokainen poliisi ja jokainen
tuomari, että rikosten uusijat juuri tuottavatkin heille tekemistä,
jotavastoin ensikertalaisia esiintyy verrattain harvoin. Rangaistus ei
siis ole vaikuttanut uusimista vastaan. Antropologistit pitävät näitä
uusijoita parantumattomina sairaina, hekin puhuvat yhteiskunnan
itsepuolustusoikeudesta, mutta hylkäävät täydellä syyllä rangaistuksen
puolustuskeinona, rahantekijät ja muut vaaralliset henkilöt olisivat
vaan pidettävät erillään (s.o. vangittuina). -- Mutta jos kaikkien
rangaistuslajien sijaan käytettäisiin vankeutta, ja jos sinne
kerättäisiin kaikki vaaralliset ihmiset, voisi olla, että puolet
yhteiskuntaa näin vähitellen siirtyisi toisen puolen elätettäväksi.
Tämä tietysti veisi siihen keinoon, että vangitulta alettaisiin kaikin
tavoin kasvatella, jotta niitä voisi jälleen päästää vapaiksi ja itse
itseänsä elättämään. Mutta näinhän tullaan vaan kiertotietä siihen
johtopäätökseen, että yhteiskunta paraiten pääsisi rikoksista, jos se
rangaistusten sijaan panisi kaikki voimansa jäsentensä siveelliseen
kasvattamiseen.
Ei, -- Tämä siis ei kelpaa. Rangaistus on pitkän historiallisen
kehityksen tuote. Se on siis välttämättömyys. Ja sillä täytyy olla
oikeutuksensa filosoofiseltakin kannalta.
Maailman suurin loogikeri, Immanuel Kant, on lausunut sivumennen
mielipiteensä tästäkin asiasta. Kysykäämme hänen ajatustaan. -- Hän
hylkää jyrkästi kaikki nuo relatiiviset tarkoitusteoriat, joiden mukaan
rangaista pitää vaan sen vuoksi, että yhteiskunnallinen etu sitä
vaatii, -- hylkää siihen määrään, että sanoo: jos yhteiskunta kaikkien
jäsentensä yhteisestä suostumuksesta päättäisi heti hajaantua, niin
pitäisi sittenkin vankeudessa oleva murhaaja ensin hirtettämän. Jos
ihmistä sitävastoin käytetään vaan välikappaleena vissien
yhteiskunnallisten tarkoitusten saavuttamiseksi, niin on se väärin;
sillä se sotii hänen synnynnäisen personallisuutensa arvoa vastaan.
Rangaistava on vaan yksistään sentähden että on rikottu. Ei enempää
eikä vähempää. Se on siveellinen, apriorinen postulaatti eli vaatimus.
Se on kategorinen imperatiivi j.n.e. yhä tunnettuun Kantin
ajatustapaan. -- Minä puolestani ihmettelen Kantin neroa ja ajatuksen
kirkkautta tässä juuri sentähden, että hän ei ole voinut muuta sanoa
yhteiskunnallisen rangaistuksen oikeuttamiseksi. Usein syvin
viisaustieto läheisimmin lähestyy tavallisen ihmisen ajatustapaa. Jos
semmoiselta kysyt: miksi rangaistaan, eikä hän vielä ole ennättänyt
luomaan itselleen tieteellisyyteen vivahtavaa vakaumusta, vastaa hän
häikäilemättä: siksi että on rikottu! -- Tämä onkin epäilemättä
viisainta mitä rikoksen ja rangaistuksen keskinäisestä suhteesta on
voitu sanoa. Rangaistus perustuu siinä itse rikokseen eikä mihinkään
ulkopuoliseen tarkoitukseen. Mutta toinen asia on, että kysymyksen ydin
jää sittenkin koskemattomaksi: mikä oikeuttaa yhteiskuntaa rangaistusta
käyttämään?