että rukoileminen on auttanut monen ihmisen totuuden ymmärtämiseen.
Tosin olen huomannut, että vaikka rukousta niin usein _neuvotaan_
niille, jotka totuutta hakevat, -- kuitenkin itse asiassa ne, jotka
ovat heränneet, ani harvoin ilmoittavat rukouksen omaksi välittömäksi
herättäjäkseen. Kaikki he puhuvat siitä, kuinka he huomasivat --,
kuinka heille selvisi, kuinka heille aukesi totuuden valo --, kuinka
jonkun opetus vaikutti heihin --, kuinka se tai tuo lause evankeeliossa
poisti hunnun heidän silmiltään --. Mutta rukouksella on minunkin
mielestäni kuitenkin suuri merkityksensä, olkoon se tarkoitettu vaikka
kuinka konkreettisesti ajatellulle yläilman persoonalle. Se on
sydämmien ensimmäinen arka puhdistus, se on ensimmäinen avonaisen
lapsenmielen ilmaus. Ja sen vaikutus juuri tähän perustuukin. Sillä kun
täysikäinen ihminen, joka ei ole rukoillut sitten lapsuutensa, ensi
kerran tavoittelee henkistä olentoa, jolle hän voisi avata sydämmensä,
niin täytyy hänen, muistaaksensa mitä se rukous oikeastaan oli,
ruveta ikäänkuin uudestaan lapseksi; hänen täytyy asettua lapsen
mielentilaan, koska hän tuota yläilman persoonaa tuskin voisi ajatella
muulta kaunalta, kuin lapsen jumalana. Mutta tämmöinen mielentilan
muutos, erittäinkin jos se useammin uudistuu, täytyy välttämättä
herättää rukoilijan huomion siihen, kuinka hän oli erilainen jumalansa
edessä lapsena ja nyt täysikäisenä. Häntä ehdottomasti tulee vetämään
puoleensa silloinen mielentila hänen nykyisen kylmän joskin järkevämmän
minuutensa rinnalla. Hänen täytyy yhä enemmän huomata, kuinka paljon
valhetta on kertynyt hänen ympärillensä ja hänen sisäänsä, huolimatta
tästä hänen järkevyydestään. Hänelle tulee tämä valhe vastenmieliseksi
ja hänessä syntyy luonnollinen vetovoima tuohon lapselliseen, vaikkakin
järjettömään mielentilaan. Näin selitän siis hänelle rukouksen
rauhoittavan vaikutuksen juuri siltä "luonnolliselta" kannalta, jonka
hän sanoo vieroittavan häntä uskosta. Minä selitän, että rukous
vaikuttaa onnen ja ilon tunteen juuri sen vuoksi, että ihminen siten
itse vapauttaa itsensä valheesta, "pannen korvat kiinni" kaikelle
valheelle, ja pyrkii rehelliselle kannalle itsensä suhteen, se on,
pyrkii totuutta kohden. Sanoisinko hänelle suoraan, että näin ollen on
yhdentekevää, mimmoiseksi hän kuvailee mielessään sitä yläilman
persoonaa, jonka puoleen hän kääntyy. Minä pelkään näin sanoa
senvuoksi, että hän mahdollisesti ennättää saada väärän käsityksen
tarkoituksestani, ennenkuin minä ennätän jatkamaan. Häneen voi istua
kiinni seuraava ajatus: "sittenhän on kaikki petosta ja nenästä
vetämistä; ihminen luulee rukoilevansa jotakin olentoa, jonka toivoo
kuulevan häntä ja lämpimästi ottavan vastaan hänen avomielisyytensä, ja
nyt ei rukouksen merkitys sitten olekaan muu kuin vaan se että hän on
ollut rehellinen itseänsä kohtaan!" Sentähden minun täytyy heti alussa
sanoa hänelle, että semmoisella rukouksella, jossa hän voittaa
rehellisyyttä itseänsä kohtaan, hän todella lähestyy Jumalaa, vaikkei
hän aavista, mimmoinen todellinen Jumala on. Minun täytyy selittää
hänelle, kuinka mahdotonta hänen on lähestyä rehellisyyttä ja totuutta
lähestymättä samalla totuuden Jumalaa. Hänen täytyy ymmärtää koko vian
olevan siinä, että hän on hakenut Jumalaa liian kaukaa yläilmoista,
silloinkuin Jumala on kaiken aikaa ollut hänen luonansa, asunut hänen
ajatuksissaan, auttanut häntä totuutta ja rehellisyyttä kohden ja
kenties yhdessä hänen kanssaan puhunut tuolle yläilmaiselle olennolle.
Niin että siis mitä vilpittömämpi hän on tuota ajateltua yläilman
jumalan-kuvaa kohtaan, sitä lähemmäksi hän tulee todellista elävää
Jumalaa, joka puhuu hänen omassa sydämmessänsä ja käyttää hänelle
tuttuja järjenmuotoja ja kotoisia lausetapoja. Näin ei kukaan tule
petetyksi eikä nokasta vedetyksi. Päinvastoin, täytyy ihmetellä ikuista
viisautta siinä, että jumalankäsitteen puutteellisuus ei ole esteenä
todellisen Jumalan lähestymiselle, jos vaan itse rukous on vilpittömän
tahdon ilmaisua ja sisältää pyrkimistä vapauteen valheesta. Näin viho
viimeinen kuvanpalvelijakin voi lähestyä ainoata totuuden Jumalaa.
Minä tahdon vielä huomauttaa hänelle siitä omituisesta seikasta, ettei
hänen kirjeessään ole sanaakaan mainittu opettajasta, joka on
maailmalle antanut uuden käsityksen Jumalasta sen yläilmaisen
ajatuskuvan sijaan, joka oli juutalaisilla ja on vielä nytkin monella
meistä. Se on kyllä totta, että jos ymmärtää Kristuksen opin jumalasta
niin, että hän vaan nimitti entistä juutalaisten jumalaa uudella
nimellä, niin silloin ei ole pitkälle autettu. Voihan ihminen ruveta
ajattelemaan Isästäkin, että se on jossakin yläilmoissa ja sieltä
kuuntelee meidän rukouksiamme. Mitä jos todella tämä väärinkäsitys
olisi syynä siihen, ettei Jeesuksen oppi tunnu antavan mitään
sanottavasti uutta monelle ihmiselle! Ja kuitenkin ei Jeesuksen oppi
Isästä ole mitään muuta kuin juuri oppi "luonnollisesta" jumalasta.
Hän juuri tahtoo, että ihmiset selittäisivät itselleen jumalan
_luonnolliselta_ kannalta. Sentähden hän sanoo monet kerrat, ettemme me
voi tietää mitään jumalasta semmoisenaan, joka on äärettömyydessä, vaan
me voimme ainoastaan kuulla hänen äänensä itsessämme, joka ääni on
meille kotoinen ja meille sukulainen niinkuin isän ääni pojalle, hän
itse elää ja kuolee tämän äänen palveluksessa. Säälien meitä, jotka
olimme eksyneet tästä äänestä väärien opettajien saattamina ja
hajonneet kuin lampaat ilman paimenta, hän opetti suoranaiset
käskytkin, joiden avulla me voisimme pysyä totuuden tiellä. Hän nousi
vuorelle ja julisti kaikille, mikä on tie elämän totuuteen ja onneen.
Ja meidän sydämmemme vielä vuosituhansien kuluttua todistavat, että
hänen käskynsä ovat lähteneet Jumalan omasta suusta, sillä meidän
sydämmemme pitävät niitä tosina. Ja sittenkin me haemme jotakin
lisätodistuksia siihen, että Jumala olisi asunut Jeesuksessa, emmekä
ole tyytyväiset hänen antamaansa luonnolliseen selitykseen.
Mitä todistuksia Jeesuksella itsellään oli oppinsa totuudesta?
Me huomaamme evankelioista, että hänen aikuisilleen ihmisille ei ollut
olevinaan mitään niin tärkeätä, kuin saada jotakin ulkonaisia
todistuksia siihen, että oppi ja opettaja todella olivat Jumalasta
lähteneet ja silloinkin, niinkuin nyt, he eivät kumminkaan uskoneet
mihinkään ulkonaisiin todistuksiin, vaikka niitä olisivat saaneetkin.
Jos me nykyjään huomaamme, että ihmiset tulevat näkeviksi, terveiksi,
iloisiksi, onnellisiksi, niinpian kuin omistavat hänen sanansa, s.o.,
hänen elämänymmärryksensä, niin me heti olemme valmiit selittämään,
ettei siinä ole mitään ihmettä, -- että kaikki on ymmärrettävä ihan
luonnollisten syiden seuraukseksi. Me sanomme, että se on heidän
nokasta vedetty mielikuvituksensa, joka saattaa heidät näkeviksi,
terveiksi, iloisiksi ja onnellisiksi. Ja me vaadimme vaan jotain
todistusta siihen, ettei se ole seuraus mielikuvituksesta.
Fariseukset ja kirjanoppineet alituiseen häärivät Jeesuksen ympärillä
ja vaatimalla vaativat häneltä todistuksia, että hän oli Kristus.
Mutta Jeesus ei voinut antaa muuta todistusta, kuin että vetosi heidän
omaantuntoonsa.
"Ei minun oppini ole minun, mutta sen, joka on minut lähettänyt. Jos
joku tahtoo tehdä hänen tahtonsa, hän saa tietää tästä opista, onko se
Jumalalta vai itsestänikö minä puhun."
Kun häneltä kysyttiin osotusta, että hän todella oli Jumalan poika,
vastasi hän, että jos hän puhuisi itsestään, niin ei kenenkään
tarvitsisi häneen uskoa, mutta nyt hän puhui ainoastaan sitä, mitä Isä
hänelle sanoi.
Ja toisen kerran hän vastasi, että ellette usko minun sanojani, niin
niiden töiden, joita minä teen, pitäisi teille ilmaista, että minussa
on totuus.
Jeesuksen oppi on oppi Jumalan pojasta, s.o., ihmisestä, joka täyttää
Jumalan tahtoa. Konfucius, suuri kiinalainen filosoofi, opetti myöskin
Jumalan pojasta, vaan sanoi, että keisari on tämän pojan maallinen
edustaja. Jeesus taas sanoi Jumalan pojaksi itseänsä. "Joka näkee
minun, hän näkee myös Isän". Sentähden hänen oppiansa ei voi, kuten
kaikkien muiden opettajain, erottaa hänen henkilöstänsä. Me, jotka
uskomme hänen, emme tunne muuta Jumalaa kuin sen, joka ilmestyi
hänessä.
Hän on ilmoittanut meille Isän ei niin, että olisi antanut meille
jonkun jumaluusopin, vaan niin, että sanoi Isän olevan hänessä.
Ja hän osotti meille, mikä on ainoa tie totuuteen ja elämään, ei niin,
että olisi pystyttänyt jonkun kuivan omatunto-opin, vaan niin, että
sanoi omantunnon olevan juuri tuon saman Isän äänen, sen Jumalan, jota
meidän täytyy rakastaa kaikesta sydämmestämme, kaikesta sielustamme,
kaikesta voimastamme ja kaikesta mielestämme. -- --
Se on tämä tieto, tämä elämänymmärrys, joka johdattaa "äärimmäisen
kristityn" pois kiusauksen maailmasta ja päästää hänet pahasta.
"Jokainen; joka tekee syntiä, on synnin orja. Orja ei voi pysyä aina
talossa, mutta poika pysyy aina. Jos siis Poika teidät vapaaksi tekee,
niin te totisesti olette vapaat."
Poika se on elämä Isän tahdon täyttämiseksi.
Uskovaiset ovat siis aivan oikein ystävälleni selittäneet, että jos hän
keksi semmoisen keinon kiusauksesta päästäkseen, että vältti kaikkea
taistelua sitä vastaan ja eli ikäänkuin ulkopuolella sitä, niin hän
todella oli päässyt suuren salaisuuden perille henkisessä elämässä. Hän
oli vapautunut kiusauksesta niin, ettei ajatellut sitä, ei päästänyt
ajatuksia ollenkaan sille suunnalle. Mutta tämä oli hänelle mahdollista
tietysti vaan siten, että hän ajatteli jotakin muuta. Jos hän olisi
ollut toimetonna, ei hän olisi voinut estää ajatuksia omin päin
tulemasta. Ja juuri tämä "jotakin muuta", joka luonnolliselle
ihmiselle, käyttääkseni hänen omaa nimitystään, voi olla vaan jotakin
kuivaa velvollisuuksien täyttämistä tai uppoutumista johonkin koneen
tapaiseen työhön, jotta vissit ajatukset eivät vaivaisi, -- juuri se on
uskovaisen uusi elämä, joka puhkee esiin niinkuin kevät ja työntää
tieltään kaiken vanhan. Se elämä ei ole kuiva orjan elämä; se on täynnä
viehätystä, täynnä toivoa, iloa ja vapautta. Siksi pysyy hän siinä
aina, niinkuin poika isän talossa. -- --
Kuinka omituista on, että syvin syy ystäväni epäilykseen on juuri se,
mikä minulle muodostaa elävimmän todistuksen Jumalan asumisesta
meidän keskuudessamme. Hän sanoo, että tuon äärimmäisen kristityn
ajatukset, kokemukset ja koko sieluntila voidaan selittää johtuvaksi
luonnollisista psykoloogisista vaikutuksista ja että siis tuon
uskovaisen oma käsitys, että hän muka toimisi jonkun yliluonnollisen
hengen voimasta, olisi ainoastaan jonkinlainen taikausko, erehdys hänen
puoleltaan. Tämä lause minulle selvästi osottaa, ettei hän tiedä, mikä
se on, joka äärimmäiselle kristitylle antaa elämää, mikä antaa hänelle
voimaa unohtaa itsensä, palvella vaan muita aamusta iltaan eikä
sittenkään tulla itserakkaaksi tai tyytyväiseksi omiin töihinsä. Hän ei
tiedä, että äärimmäisen kristityn koko voima ei riipu muusta uskosta
kuin vaan siitä, että hänessä itsessään on ottanut asuntonsa se
totuudenhenki, se Jumala, jota hän elämällänsä palvelee. Hänen
altistuva, sammumaton rakkautensa, hänen kaikki tekonsa, koko hänen
elämänsä on yhtenä todistuksena siitä, että Jumala elää hänessä. Ja
hänen voimansa ja väsymättömyytensä perustuu siihen, että hän on
itsetietoinen tästä Jumalan elämisestä hänessä.
Usko ja järki ovat sulaneet hänellä yhdeksi: järjellä hän katsoo ja
näkee, mutta sydämmellänsä hän uskoo ja elää.
Kosto ja rangaistus.
Mitä rangaistus on?
Se määritellään oppikirjoissa näin:
Rangaistus on se kipu eli kärsimys, joka tehdyn vääryyden tähden sen
tekijälle saatetaan.
Mistä on rangaistus kotosin?
Ja kaikki oppikirjat vastaavat kuin yhdestä suusta:
Rangaistuksen historiallinen juuri on yksityinen kosto.
Ja epäilemättä löydämmekin kostossa tuon määritelmän koko sisällyksen:
kostonkin tarkoitus on tuottaa kipua eli kärsimystä sille, joka on
vääryyttä tehnyt.
Kostosta, rangaistuksen sijaisena, sanoo T.J. Nordström kuuluisassa
kirjassaan, Bidrag till den svenska samhällsförfattningens historia II
s, 228: "jokainen laitos kansojen sivistyshistoriassa on arvosteltava
aikansa erityisten olojen mukaan; ja niin ristiriitaiselta kuin
yksityinen kosto ja siitä syntyvä kostotaistelu ovatkin meidän
käsitystemme kanssa yhteiskuntajärjestyksestä, olivat ne aikoinaan
elikä yhtä voimakkaat turvallisuuden takaajat ja yhtä varmasti
pelottivat rikoksesta, kuin nykyjään yhteiskunta ja laki, joka loukatun
asemesta pitää käsissään koston miekkaa."
Nykyisissä luentosaleissa opetetaan tästä asiasta näin: "rangaistus on
oikeudenmukainen hyvitys (rättvis vedergällning). Sama katsantotapa on
vallalla oikeastaan jo kostossa, vaikka se siinä vielä on hämäränä ja
epäselvänä. Tämä katsantotapa esiintyy kehittyneessä ja vakaantuneessa
valtiossa puhdistuneena siitä satunnaisuudesta ja personallisuudesta,
mikä on ominaista kostolle. Vanhanaikaiset käsitteet siitä, että
rangaistuksen tarkoitus on edistää hyödyn tarkoituksia, ovat tosin
pysyneet vireellä niinäkin aikoina, joina valtio on saavuttanut
korkeimman kehityksensä -- onhan yhä olemassa teoriioja siitä, että
rangaistuksen tarkoitus on parantaa rikoksentekijää tai pelottaa häntä
rikoksesta, -- mutta kaikissa tapauksissa nykyisten valtioiden
lainsäädäntö ei ole voinut olla huomaamatta, että yhtenä määräävistä
vaikuttimista on _oikeudenmukainen hyvitys_."
Kun siis sekä vanhemmat että uudemmat tiedemiehet tunnustavat, että
vanhanajan kosto sisältää nykyisen yhteiskunnallisen rangaistuksen
oleellisen ytimen, niin on hyvin tärkeätä kiinnittää koko huomio tuohon
kostokäsitteesen ja päästä täysin selville siitä, mitä se oikeastaan
on.
En minä ollenkaan aijo kieltää, ettei kostossa todella olisi kaksi
puolta, jotka hyvin voidaan erottaa toisistaan. Se on todellakin
sisältänyt sekä itse siemenen, josta nykyinen rangaistus on kasvanut,
että siemenen kuoren, joka on karissut tarpeettomana pois ja
kuoleutunut. Kaikki syntyy maailmassa niin. Jalo ja epäjalo ovat
sekasin, kunnes jalo, ajan tultua, muuttaa epäjalon kuorekseen ja
kasvaa ulos, ja epäjalo kuoleutuu. Ja koko kysymys onkin vaan siinä,
onko se jalo, joka on puhdistunut epäjalosta, niin puhdas, ettei se
enää voi puhdistua, vai voiko tämä jalo sisältää itsessään vielä
jalomman, joka ajan tultua muuttaa sen kuoreksi, jättää multaan ja
kasvaa itse valkeuteen.
Jos tahtoo päästä perille siitä, mitä kosto on, niin on tarpeetonta
vajota mietteisin siitä, mitä esi-isäimme kosto oli. Sillä me nykyiset
ihmiset emme ole suinkaan vapaat kostontunteista ja tutkittavamme esine
on siis löydettävissä paljoa lähempää.
Se ihminen, joka sammumattomasta vihaa toista, tietää, että hän
ajatuksissaan voi antautua kiduttamaan ja rääkkäämään tuota toista; hän
nauttii ajatuksesta, kuinka hän sitä oikein mukiloitsisi, jos saisi
käsiinsä. Tai jos hän ei ajattele ruumiillista rääkkäystä, niin hän
kuvailee mielessään, kuinka hän oikein pistävästi saisi hänelle jotain
sanotuksi, ja hän nauttii keksiessään mitä myrkyllisimpiä lausetapoja.
Mutta jos nyt tuo vihattu olento ei ole hänelle tehnyt mitään pahaa,
niin pidättää hän vihanpurkauksensa. Hän ei tee mitään hyökkäystä, vaan
odottaa siihen sopivampaa tilaisuutta. Ja milloin tarjoutuu hänelle
tilaisuus? -- Silloin kuin vihattu henkilö todella tekee jonkun pahan
hänelle. Jos vihattu henkilö loukkaa häntä tai hänen veljeänsä, niin
hän iloitsee tästä tapauksesta ja toivoo, että häntä olisi vaan
loukattu vielä pahemmin, sillä se antaa hänelle sitä paremman
tilaisuuden. Nyt hän saa sammuttaa kostoansa hyvällä omallatunnolla. --
Mutta mitä merkitsee se, että hän nyt _saa_ kostaa? Se ei voi merkitä
muuta kuin seuraavaa: Jos hän olisi ryhtynyt kurittamaan vihattua
henkilöä, ennenkuin tämä oli hänelle mitään tehnyt, olisi jokainen
moittinut häntä tästä teosta, sillä ei kukaan muu ole tuota henkilöä
vihannut eikä siis voi ymmärtää, mistä syystä häntä pitäisi rääkätä.
Jokainen menee kärsivän puolelle. Ja tätä nyt kostaja juuri pelkääkin.
Hänelle on tärkeintä, että myöskin muut olisivat hänen vihaamaansa
henkilöä vastaan. Hän ei mitenkään sallisi, että joku tuota henkilöä
säälisi, sillä sääli on sama kuin rakkaus. Ja tämmöinen vaara olisi
todella tarjona, jos hän rupeisi syyttömästi rääkkäämään. Sentähden,
kun nyt tuo vihattu olento sitten tekee hänelle jonkun pahanteon, on
hänellä tilaisuus kostaa, ilman sitä vaaraa, että muut menevät
kärsivän puolelle. Ja kostonsa suoritettua hän nyt kääntyy kaikkien
jäävittömien puoleen, niiden puoleen, jotka eivät ennestään ole
kostetun puoluelaisia, s.o., jotka eivät ennestään ole rakastaneet
häntä, jotka eivät ole hänen sukulaisiaan tai likeisiä ystäviään, -- ja
hän koettaa nyt saada näille jäävittömille toteennäytetyksi, että he
olisivat menetelleet aivan samalla tavalla kuin hän, jos tuo henkilö
olisi heille saman pahan tehnyt. Hän koettaa kuvata tekoa niin mustilla
värillä kuin mahdollista ja siten tehdä heille tuon henkilön yhtä
vastenmieliseksi, kuin se on hänelle: saadakseen heidät vaan
myöntämään, että he olisivat menetelleet samalla tavalla. Jos he sen
myöntävät, niin ei hän muuta vaadikkaan; ei kukaan saa nyt moittia
häntä eikä pitää vihatun puolta, sillä jokainen olisi menetellyt
samalla tavalla, ja _hänellä on siis oikein_.
No nyt oli asianlaita vanhaan aikaan, jolloin ei ruumiillinenkaan kosto
vielä ollut kielletty, aivan sama, -- samat tunteet, sama psykologiia
ja sama siemen käsitykselle siitä, mikä on oikein.
Erittäin on huomioon otettava, että silloinkin koston vaikutin oli
viha. Kosto ei tässäkään voinut tulla kysymykseen muiden kuin niiden
välillä, jotka toisiansa vihasivat. Sen vuoksi kosto, mikäli siitä on
kysymys oikeuselämän ilmiönä, yleensä esiintyy vaan toisiansa vihaavien
sukujen välisinä taisteluina, eikä sitä ilmaannu saman suvun jäsenten
välillä, koska näitä yhdistää keskinäisen rakkauden side.
Tässäkin kostaja ja hänen sukulaisensa vetoovat jäävittömiin,
löytääkseen puolueetonta arvostelua, ja kostettu ja hänen sukulaisensa
samojen jäävittömien edessä tekevät parastaan kuvatakseen tehtyä tekoa
niin edulliselta kannalta kuin mahdollista. Tämmöisiä tilaisuuksia
jäävittömien löytämiseen tarjoutuu vanhan ajan kansankokouksissa. Ja
mitä me näemme? Nämä kansankokoukset vähitellen saavat ihan uuden
merkityksen. Niiden puoleen ruvetaan kääntymään _ennenkuin_ kosto vielä
on suoritettukaan, ja ne määräävät vihdoin itse, kuinka pitkälle kosto
saa mennä. Useat samallaiset tapaukset muodostavat vähitellen tavan,
tapa kirjoitetaan muistiin, ja niin syntyy ensimmäinen alku laille.
Tämä tarve saada määrätyksi, mitä muut olisivat tehneet samassa
tapauksessa, luopi siis alkukäsityksen siihen, mitä sanomme oikeaksi.
Se on yhä vielä meidän jokapäiväisessä elämässämme alituisesti tehty
johtopäätös. A moittii B:tä siitä, että hän on loukannut C:tä; B
selittää A:lle, kuinka inhoittavasti C on käyttäytynyt ja kysyy eikö A
olisi semmoisessa tapauksessa menetellyt hänen suhteensa samoin; A
myöntää ja silloin B päättää: siis menettelin _oikein_. Jos A vastaisi
B:lle: kyllä myönnän, että olisin menetellyt niinkuin sinä, mutta en
myönnä, että olisin silloin menetellyt _oikein_, niin menee tämmöinen
puhe kokonaan B:n korvien ohi. Hän sanoo: puhu sinä mitä puhut! emme me
ole mitään enkelejä!
Hyvä; me emme ole mitään enkelejä, -- mutta silloin emme myöskään saa
julkisesti väittää, että meidän oikeuskäsitteemme olisivat enkeleiltä
kotosin. Tunnustakaamme silloin suoraan, että se osa kostosta, joka
sisältää sen, mitä sanomme oikeaksi, ei ole mikään Jumalan kipinä
meissä, vaan on aivan yksinkertaisesti _se osa meidän inhimillisestä
vihastamme, jota puolueettomat arvostelijat pitävät ymmärrettävänä ja
siis hyväksyvät_.
Mitä kauemmas me menemme entisyyteen, sitä luonnottomampana kuuluisi
tuo A:n lisäys: vaikka myönnän että olisin menetellyt niinkuin sinä,
niin en myönnä että silloin olisin menetellyt oikein. Se on vanhimmassa
meille tunnetussa yhteiskuntaelämässä niin kokonaan kuulumaton, ettei
siitä voi löytää mitään jälkiä. Ihmiset eivät aavista, että tuo jalo,
runojen ylistämä kosto olisi vaan multa, johon jalompi siemen on
kylväytynyt. Vanhassa ajassa kosto ei ollut ainoastaan jokaisen miehen
oikeus, vaan oli jokaisen miehen velvollisuus. Mutta sitten tulee aika,
jolloin herää ensimmäinen aavistus siitä, että olevat olot ovat
ainoastaan siemen, jonka täytyy kadota kasvattaakseen jotakin muuta. Ja
ensi kerran kuuluu A:n lisäys: se on ymmärrettävää, mutta se ei ole
oikein. Ja käsittämättä uutta kasvia, aavistaen vaan kuolemaa ja
häviämistä, aika varustautuu uuden opin vastustukseen. Akkain puheita,
heikkouden oireita, hullujen haaveiluja! Nyt sille tulee tärkeäksi se,
mihin ei ole ennen tunnettu mitään tarvetta: selittää että kosto on
jumalan tai jumalien itsensä asettama laki, joka on pyhä ja
loukkaamaton. Ja se nousee kaikkea uutta oppia vastaan niinkuin
hävittävää vallankumousta vastaan. Aika varjelee olevia oloja niinkuin
eläin varjelee henkeänsä. Sillä se luulee, että siemenen kanssa kuolee
myöskin se itu, jonka kuorena siemen on ollut ja jota se ei itse voi
siemenestä erottaa.
Tämmöinen murrosaika näyttää olleen se aika, jolloin kristityn kirkon
valta alkoi levitä Skandinaaviassa. Taistelu kirkon ja pakanuuden
välillä oli taistelu sukujen ja yhteiskuntavallan välillä.
Minä koetan Ruotsin oikeushistorian mukaan antaa lyhyen ja
mahdollisimman havainnollisen kuvan siitä, kuinka voittava
yhteiskuntavalta alkoi sotansa yksityistä kostoa vastaan ja kuinka tämä
itu erottautui siemenestä. -- --
Se yhteiskuntavalta, joka nykyjään suorittaa rikoksien ilmisaannin,
tuomitsemisen ja rankaisemisen, ei ole aina ollut vaikuttamassa.
Vanhoina, mutta historiallisesti vielä jotenkin tunnettuina aikoina ei
sillä vielä ole mitään tekemistä rankaisun kanssa, niinkuin ei sillä
muissakaan asioissa ollut paljon sanomista. Sotaiset suvut hoitivat
itse asiansa kukin omassa keskuudessaan, niinkuin nykyiset kansat
hoitavat erikseen kukin omia asioitaan. Mutta sukujen suhteet toisiinsa
saivat muodostua niinkuin ne itsestään muodostuivat, ja ne muodostuivat
tappeluiksi. Jos joku riita syntyi sukujen välillä tai suvun yksityinen
jäsen tuli kärsineeksi vääryyttä toiselta suvulta, eikä tarjottu
korvaus tyydyttänyt, niin nousi koko suku vaatimaan korvausta toiselta
suvulta ja asia ratkaistiin taistelulla näiden sukujen välillä.
Kosto ei ollut ainoastaan loukatun asia, vaan suvun, ja se tuli
useimmiten kysymykseen silloin, kuin joku suvun jäsenistä oli tapettu,
Kostovelvollisuus meni pyhänä perintönä (_wigarf_) yhdessä tapetun
aseiden kanssa perillisille. "Poika on isänsä kostoperillinen ja isä
poikansa, ja veli veljensä. Sitten on pojanpoika, sitten isänisä,
sitten veljenpoika, sitten sisarenpoika, sitten tyttärenpoika, sitten
äidinisä, sitten isän veli, sitten äidinveli. Jollei nämät ole elossa,
menköön kosto perinnöksi niinkuin kaikki muu perintö;" sanotaan
yhtäpitävästi sekä Itägöötin että Länsigöötin vanhoissa laeissa.
Vanhimmissa sankarirunoissa ja kansantaruissa puhutaan kostosta suoraan
_uskonnollisena_ velvollisuutena. Ja näin se on mielestäni selitettävä:
He tietävät, että suku pitää koossa ja suojelee joukon toisillensa
rakkaita henkilöjä; he tuntevat, että he yhdistäen ja suojellen
sukulaisiansa, seisovat kehityksessä korkeammalla kuin eläimet, joille
on kallis vaan oma henki, jotka raatelevat toinen toisiansa eivätkä
kokoonnu sukuihin, rakkauden siunausta nauttimaan. Tämä vakaumus heidän
tehtävästään on juuri heidän uskontonsa. Ja kun nyt kosto on
välttämätön suvun arvon ylläpitämiseksi ja suvun voiman todistamiseksi,
niin on selvä, miksi se kuuluu heidän uskontoonsa. Ja selvä on myöskin,
että kun uusi aika tekee näitä uskonnollisia tunteita vastaan
ensimmäisiä hyökkäyksiänsä, niin loukkaa se aluksi heidän "pyhimpiä
tunteitansa". Heidän koko runous, heidän käsityksensä miehuudesta,
urhoollisuudesta, jaloudesta, kaikki tulee loukatuksi. Ja vihdoin
tulevat loukatuiksi vanhat sukujen jumalat, jotka ovat heitä suojelleet
ja jotka ovat kasvaneet kiinni heidän kotiliesiinsä. Heille on
käsittämätön ja vastenmielinen se _yksi_ jumala, joka uuden opin mukaan
pitäisi olla sama keskenään vihamielisillekin suvuille ja joka siis
käskee rakastamaan sitä, mitä on ennen vihattu.
Tämä on pakanuuden taistelua orastavaa yhteiskuntavaltaa vastaan, jonka
huippuun on asettunut kristitty kirkko. Valtiollisesti tämä on _yhden_
kuninkaan taistelu _monia_ kuninkaita vastaan, jotka eivät ole mitään
muuta kuin eri sukujen päällikköjä.
Yksi kuningas huutaa kaikille suvuille yhtaikaa: tunnustakaa minut ja
luopukaa omasta erikoisesta kuninkaastanne, minä lupaan teille lepoa
alituisista sodista, minulla on omat mieheni, ja meidän ainoa
tehtävämme on taistella teidän rauhanne puolesta, meidän valamme teille
on rauhanvala (_konongs edsöre_).