ATEISTI
Kokoelma pienempiä kirjoituksia
Kirj.
ARVID JÄRNEFELT
WSOY, Porvoo, 1895.
SISÄLLYS.
Ateisti.
Usko ja järki.
Kosto ja rangaistus.
Kaste (Kirje B.P:lle)
Syöminen.
Isännät ja torpparit.
Enkelin matka.
Kallionkielekkeellä.
Ateisti.
Ne ihmiset, jotka sanovat itseänsä ateisteiksi, ovat tavallisesti
semmoisia, jotka joskus ennen ovat uskoneet yhtä ja toista jumalasta,
maailman luomisesta, elämästä kuoleman jälkeen, ja niin edespäin. He
ovat sitten yhtäkkiä lakanneet uskomasta semmoiseen Jumalaan, johon
ennen uskoivat, ja kun he eivät aavista, että voisi olla kysymyskään
muunlaisesta Jumalasta, niin he nyt sanovatkin, etteivät voi uskoa
Jumalan olemassaoloa, eli että he ovat ateistejä.
Nuori mies, pappilan poika, joka on saanut koko ikänsä ajan kuulla
selityksiä Jumalasta ja hänen olennostaan, on muodostanut itselleen
käsityksen Luojasta, kaikkivaltiaasta, kaikkitietävästä, kaikkialla
läsnäolevasta persoonasta, joka yhä vielä johtaa jatkuvaa luomistyötä
valvoen niinhyvin avaruuksien asioita kuin pienimmän hiekkajyväsen
kohtaloa. -- Tämä nuorimies päättää ruveta lääkäriksi ja hänen
yliopistokurssinsa saattaa hänet tutustumaan luonnontieteisin,
syventymään luonnonlakeihin ja syntymisen salaisuuksiin. Hän tulee
laboratoorioon ja heti viehättyy nähdessään mikroskoopin tarkat
silinterit, ruuvit ja hienoiksi hiotut linssit. Kunnioituksella hän
liikuttelee noita laseja. Tieteelliset instrumentit kuparinkiiltävine
pintoineen, totisine kulmineen ja suorine linjoineen herättävät hänessä
oudon tyytyväisyyden ja ylpeyden, kun hän nyt saapi kaikkia noita
koneita vapaasti käyttää. Hän rypistää silmäkulmansa niinkuin
professori. Hän saapi itseensä heti sen tunteen, joka on ominainen
tiedemiehelle: "ainoastaan se, joka näkee tämän mikroskoopin läpi, voi
saada jotakin tietää, -- älkööt siis tulko mitään puhumaan ne, jotka
eivät siihen ole katsoneet, -- minun käsissäni on se ahdas portti, joka
viepi tietoon ja valoon!" Ja ajan ollen hän melkein unohtaa, että nuo
koneet ovat vaan välikappaleita, joilla voi nähdä sitä mitä paljaalla
silmällä ei näe. Hänelle on päinvastoin melkein yhdentekevää, mitä hän
rupee tutkimaan kaikesta siitä, mitä mikroskoopeilla voi nähdä, -- sitä
on niin äärettömän paljon ja kaikki tarjoo yhtä paljon tutkimisen
ainetta. Pääasia on vaan, että hänellä _on_ mikroskooppi. Se on hänen
ylpeytensä. Hänestä tuntuu niinkuin hän kantaisi vyöllään avaimia
tiedon ja valon ainoaan valtakuntaan.
Isä ja äiti siellä pappilan ruokasalissa -- ei ne tämmöisistä
tietäneet. He vaan opettivat, että Jumala on pienimmän hyönteisenkin
hoitaja, ja että kaikki tieto saadaan kirkonpenkiltä, uskon kautta
ylösnousneeseen lunastajaamme.
Täällä taas on kaikki toista. Täällä on aika päästä kapaloista. Kaikki
toverit ovat jo kauan sitten päässeet. He voivat vapaasti hymähtää, kun
joku teoloogi puhuu uskosta ja panettelee järkeä. Järki on kaikki
kaikessa. Ei mikään ole liian pyhä järjelle. Kaikki leikellään auki,
aineet hajoitetaan alkuosiinsa, pieninkin solu pannaan suurennuslasin
alle, ja hän huomaa, että ainoastaan veitsen tylsyys ja suurennuslasin
epätarkkuus estävät häntä näkemästä salaisuutta loppuun asti. Ja hän
tietää, että veitsi voidaan teroittaa ja lasi hioa hienommasti ja uusia
keemillisiä lakeja löytää. Kaikki riippuu ihmisen tutkimisesta ja
järjen työstä.
Tähtikiikari suunnataan taivasta kohden. Siellähän on ennen sanottu
Jumalan asuvan. Vanhat lapsenhoitajat kertoivat tähdistä, että ne
olivat vaan aukkoja, joita Jumala oli pistellyt kepillään taivaan
kanteen, jotta ihmiset olisivat saaneet aavistuksen paratiisin ilosta.
Mitä vielä! Ne ovat samallaisia taivaankappaleita kuin meidän
maapallomme. Jumala ei ole luonut maapalloamme, vaan se on singahtanut
pyörivästä auringosta ja kiertää nyt jäähtyneenä tulisen emonsa ympäri
-- eräitten lakien vaikutuksesta, jotka ovat ihmiselle hyvin tunnetut.
Jumala ei pyöritäkkään maailmoita toistensa ympäri eikä luo niitä
tyhjästä, ne syntyvät kaikki luonnollisella tavalla, jota jokainen voi
tulla ymmärtämään, ja jos ei kaikkea vielä ymmärretä, niin vaan siksi,
että tähtikiikarit valitettavasti vielä ovat kovin alkuperäisessä
kehitystilassa. Jumala ei synnytä myöskään ihmistä, vaan se syntyy
samojen siitoslakien mukaan kuin sammal, puu, eläin. Ihminen ei ole
luotu savipalasesta Aadamiksi ja tämän kylkiluusta Eevaksi, vaan
ihminen on kehittynyt luonnollisen sukuvalinnan kautta jostakin
alhaisemmasta elämänmuodosta. Ja minne hän nyt katselleekin, kaikkialla
hänen täytyy huomata vaan järkähtämättömiä luonnonlakeja ja lain
alaista kehitystä, -- Jumalaa ei ole missään. Ei missään avaruuksissa,
ei missään äärettömyyksissä ole mitään, joka olisi vierasta meidän
järjellemme tai sotisi sitä vastaan!
Niille, jotka nyt tulevat puhumaan hänelle siitä, että Jumala
muka hallitsee ja johtaa luomaansa maailmaa, ei nyt entinen
pappilanpoikakaan enää voi muuta kuin nauraa, sillä hän tietää, että
koko tuo johto ei ole minkään mystillisen henkivoiman vaikutusta, vaan
hänelle itselleen käsitettävien luonnonlakien. Ja hän siis sanookin,
että hänen oma järkensä kieltää häntä uskomasta mihinkään luojaan, --
että eilen on täytynyt kaiken tapahtua yhtä luonnollisista syistä kuin
toissapäivänä ja viikko sitten, kuukaus, vuosi, sata vuotta, miljoona
vuotta sitten ja luomisen ihme ollut silloin yhtä mahdoton kuin se on
tänään.
Onhan jokainen huomannut, että "ateisteiksi" sanovat itseänsä
useimmiten ne, jotka tutkivat luonnontieteitä. Ja eikö ole
silmiinpistävää, että juuri meidän aikamme, joka on tehnyt entistä
suuremmat keksinnöt ja tullut havainneeksi entistä syvempiä
luonnonsalaisuuksia, on kylmettynyt sille Luojalle, joka teki maailman
kuudessa päivässä ja rupesi lepäämään seitsemäntenä?
Muistan minä itsestänikin sen, että rupesin epäilemään Jumalan
olemassaoloa juuri niihin aikoihin kuin tietoni muuten laajentuivat.
Aivan niinkuin lakkasin uskomasta satuihin silloin kuin aioin ymmärtää
todellisuutta.
Elinkin minä sitten ilman Jumalaa koko pitkän jakson ikääni, kunnes
rupesin tarvitsemaan häntä huolimatta siitä, että järkeni oli tuominnut
hänet viralta. Ja minun tarpeeni kasvoi niin suureksi, että olisin jo
melkein ollut valmis tekemään väkivaltaa järjelleni ja ruveta uskomaan
silmät ummessa semmoista, joka oli kokonaan järkeäni vastaan.
Mutta kun siinä olin kahden vaiheilla, enkä tiennyt oliko minun nyt
todellakin lakkaaminen käyttämästä niitä silmiä, joilla näin, ja
rupeeminen uskomaan, että osaan paremmin kävellä ilman silmiä, -- niin
silloin sain ihan odottamattani semmoisen tiedon Jumalasta, joksi ei
ollenkaan sotinutkaan järkeäni vastaan, vaan vieläpä päinvastoin sitä
kaikin puolin täydensi, niin että minulle vasta nyt tuli mahdolliseksi
tosi loogillinen ja yhtäjaksoinen ajatteleminen.
Tämä uusi käsitys oli Kristuksen antama. Se teki kokonaan
tarpeettomaksi entisen vaikeasti koossapysyvän mielteeni ulkonaisesta
jumalasta, taivaan ja maan hiojasta ja johtajasta, jonka monet
ominaisuudet, kaikkivaltiuus, kaikkitietäväisyys, kaikkialla
läsnäolevaisuus, persoonallisuus, olivat niin valmiit hajoomaan ja
jättämään vaan kummallisen mielikuvituksen ihmisennäköisestä olennosta.
Tämän ulkonaisen jumalan sijaan minä nyt sain ihan uuden käsityksen
_sisällisestä_ Jumalasta, joka puhui minun omassa tietoisuudessani ja
oli minua lähempänä kuin mikään muu minulle tajuttava asia, niin että
se oli eroittamaton tietoisuudestani ja, aina kun minä elin, eli
mukana, -- siihen määrään mukana kaikessa, että olin luullut sen
minuksi, tai korkeintain minun "omaksitunnokseni", tai, kuten sanotaan
"paremmaksi minuksi".
Koetan selittää paremmin. Enhän minä voi, vaikka, kuinka koettaisin
järjelläni asiata vastustaa, olla tuntematta, että minussa elää tuo --
no olkoon vaikka minun "omatuntoni". Onhan se kaikissa tapauksissa
elävä henki ja vielä niin elävä, että kun teen jotakin tyhmää, se
minulle ihan kuin tuttu ihminen sanoo: äläs nyt noin tee! Taikka
ehdotuksen tapaan: teeppäs noin! Kuka voi minulle puhua tutummalla
äänellä? Kenen neuvoa minä koskaan olen pitänyt niin ehdottoman
oikeana? Ja minä olen ollut kuuntelematta ja tottelematta sitä
senvuoksi, että se minun mielestäni oli vaan minä itse, joka itseäni
neuvoin.
Nyt minä vaan sain tietää, että tämä elävä henki minussa, jota olin
luullut minuksi, on kotosin meille kaikille yhteisestä, samasta
elämänlähteestä, Jokaisessa minun veljessäni on sama omatunto ja siis
sama henki kuin minussa; Jeesukselle puhui sama Isä, kuin se, joka
puhuu minulle ja kaikille ihmisille koko maan päällä.
Jeesus opettaa, että juuri tuo vähäpätöinen ja poljettu omatunto on
Isän ääni ihmisessä ja elämä tämän äänen palveluksessa on Pojan elämä,
-- että ihmisellä voi olla oikeus sanoa _minä_ siitä tahdosta, joka on
Isän, ja niin olla yhtä Isän kanssa.
Hän sanoo, että Jumalaa semmoisenaan ei voi kukaan nähdä, ei käsittää
eikä määritellä, -- että ainoastaan Poika voi tietää Isästä.
Hän sääli meitä ihmisiä, jotka emme tienneet, että Jumalan valtakunta
on meidän sydämmissämme. Ja meille on vielä säilynyt palasia hänen
suoranaisesta opetuksestaankin, jotka voivat viedä meitä hänen henkensä
ja oppinsa ymmärtämiseen. Hänen käskynsä pelastavat meitä kadottamasta
totuuden tietoa. Ei kukaan meistä hänen jälkeensä voi valittaa, että on
mahdoton tai vaikea kuulla ja ymmärtää Isän ääntä omassa sydämmessä,
sillä hänen evankeeliumiansa kuullessa me itse todistamme, että hänen
oppinsa ei ole hänen, vaan sen, joka on hänet lähettänyt -- meidän
yhteisen Isämme.
Tämä asia nyt ei ollenkaan sodi minun järkeäni vastaan, sillä jos minä
sanon, että minun henkeni on kotosin Isästä, niin sillä vaan sanon,
että se ääni, jota sanon "paremmaksi minuksi", on Isän ääni.
Tämä asia ei ole ainoastaan sotimatta minun järkeäni vastaan, vaan se
päinvastoin täydentää minun järkeäni. Eihän esimerkiksi tähtientutkijan
järkeä vastaan voi sotia se tieto, että avaruus on ääretön. Päinvastoin
semmoinen tieto täydentää hänen järkeänsä, jopa on hänen järjellensä
ihan välttämätönkin oletus. Tähteintutkija ei voisi tehdä laskujansa
eikä ajatella ajatuksiansa, ellei hän edeltäpäin pitäisi ihan
päätettynä asiana, että avaruutta piisaa iankaikkisesti. Hän ei voi
koskaan epäillä, että niin on. Ja kumminkin se on jotakin, johon hänen
järkensä ei uletu. Sittenkin se on vaan hänen _uskonsa_, sillä hän ei
voi tässä asiassa mitään todistaa. Hän sanookin siis, että avaruuden
äärettömyys on semmoinen korkein järjen totuus, jota sama järki ei enää
voi todistaa, koskapa todistamista varten pitäisi löytyä vielä
korkeampia totuuksia kuin on tämä korkein totuus. -- Aivan samalla
tavalla täydentää minun järkeäni ilmoitus, että minun ja kaikkien
muiden ihmisten elävä henki on kotosin meille yhteisen Isän hengestä.
Tämmöisen äärettömän mutta meille isän tavalla tutun ja kotoisen
alkulähteen tunnustaminen on nyt minun järjelleni yhtä välttämätöntä,
kuin tähteintutkijalle avaruuden äärettömyys. Ja se on myöskin aivan
samalla tavalla _uskon_ esine. Se on korkein totuus, jonka todistamista
varten ei löydy enää korkeampia totuuksia. Se on valo itse, jota ei
enää voi muulla valolla valaista.
Mutta äärettömyys ei ole olemassa vaan sitävarten, että tiedemiehet
meidän pienoisella maapallollamme voisivat vapaasti mittailla tähtien
välejä ja rakennella järjestelmiänsä. Äärettömyys on itsenäinen. Ja kun
sinä katsot tähtiyöhön ja näet edessäsi loppumattomuuden, niin silloin
sinä, joka juuri olit sanonut, että äärettömyys on vaan välttämätön
mittausopillinen edellytys sinun järjellesi, tahdot heti lisätä vielä
jotain, jota et ole saanut sanotuksi. Sinä sanot: ei, ei se ole
ainoastaan edellytys, vaan se on samalla elävä todellisuus itse, se on
juuri se, mitä minä oikeastaan tavoittelen, mikä on herättänyt
tiedonhaluni, mikä vetää, maanittelee, kutsuu minua.
Samaten jokaiselle henkisesti näkevälle Jumala on yhtaikaa sekä kaiken
ajattelemisen edellytys että myöskin kaiken elämän tarkoitus, se Isä,
joka vetää ja kutsuu luoksensa. Sitä itseä ei ymmärrykseni voi koskaan
saavuttaa eikä määritellä. Ja kuitenkin tiedän, että minulla on
ymmärrys vaan yhä selvemmin sitä ymmärtääkseni. Minun järkeni on vaan
välikappale nähdäkseni sitä ja voidakseni muille näyttää. Ei kukaan,
joka näkee, voi enää antaa järjellensä muuta kuin tämmöisen
välikappaleen merkityksen. Hän ei voi järkeänsä käyttää muuhun kuin
tehdäkseen niin monelle ihmiselle kuin mahdollista selväksi sen valon,
jota hän itse näkee ja siten vapauttaakseen heissä elämän niistä
kahleista, joissa tämän asian tietämättömyys heitä pitää.
Nuori mies, joka ensi kerran saapi aavistuksen siitä, mitä hänen
järkensä oikeastaan on, hurmautuu aivan kuin jostakin merkillisestä
taikakalusta. Hän koettelee kaikkia sen kykyjä, kääntelee ja vääntelee
sitä, suuntaa milloin yhtä milloin toista esinettä kohden, ja pian
hänelle on yhdentekevää, mitä kaikkea hän sillä voi nähdä. Hänen
ylpeytensä on siinä, että hänellä _on_ tuo taikakalu. Ei ole koko
avaruudessa mitään, -- sanoo hän, -- jota en minä taikakalullani
käsittäisi!
Minä luulen, että hänestä tuntuu tuo hänen väitteensä uhkarohkeudelta,
että hän juuri senvuoksi innostuu, ja ettei hän itsekään aavista,
kuinka ehdottoman varma ja järkähtämätön se totuus todellakin on, jonka
hän juuri on lausunut.
Se on todellakin horjumaton totuus, ettei koko äärettömyydessä ole
mitään, joka olisi meidän hengellemme vierasta.
Kun minä muistan itseäni ateistina ja muistan kaikkien niiden
ajatuksenkulkua, jotka kielsimme Jumalan sen vuoksi, että olimme
löytäneet pelkkiä luonnonlakeja sieltä, missä hänen piti olla, niin en
nyt voi olla näkemättä, kuinka kokonaan harhaan käsityksemme olivat
käyneet, -- käsityksemme Jumalasta. Me kielsimme Jumalan sen vuoksi,
ettemme voineet tunnustaa koko luomakunnassa, ei avaruuksissa eikä
äärettömyyksissä mitään, joka olisi ollut meidän järjellemme vierasta
eli luonnotonta. Mutta kuka oli meitä käskenyt hakemaan jumalaa
luonnottomuudesta! Jos me edeltäpäin tiesimme, ettei siellä ollut
mitään, mikä olisi meidän järjellemme ollut vierasta, niin eikö Jumala
olisi pikemmin ollut haettava sieltä, missä tämmöinen järki asui, --
meistä itsestämme, meidän omasta hengestämme?
Onhan se juuri ensimmäinen viittaus siihen, ettei Jumala ole haettava
mistään ulkopuolelta meidän omaa henkeämme, vaan siitä itsestään, --
että Pojalla on hänen Isänsä henki. Koko avaruudessa ei ole mitään,
mikä olisi tälle hengelle vierasta, ei kaukaisimmissa tähdissä, ei
missään aurinkokunnissa eikä linnunradoissa. Kuinka Jumala silloin
saattaisi olla ulkopuolella tätä henkeä tai sille vieras. Ei. Jumala ei
ole haettava siitä, mikä on meille enin tuntematonta ja kaukaista, vaan
siitä, mikä on meille enin tunnettua ja läheistä.
Mutta mikä kummallinen taivaan salaisuus meitä kohtaakaan tässä!
Luulisi, että tämän käsityksen saatuaan ihminen vasta voisikin
pöyhistyä oman järkensä merkityksestä. Ja tapahtuu kumminkin aina ihan
päinvastoin. Tämmöistä käsityksenmuutosta seuraa aina täydellinen
nöyrtyminen, -- ja vieläkin enemmän; -- elämän muutos.
On niin merkillistä, että Jumalaa omasta hengestä ei voi löytää eikä
nähdä muuten kuin uskomalla siihen hiljaiseen ja laiminlyötyyn ääneen,
joka ihmiselle puhuu ja osoittaa tietä siveelliseen jalostumiseen.
Uskomalla, että tämä ääni juuri on Isän ääni.
Ihminen ei tule tähän tietoon muuten kuin ahtaan portin kautta, jonka
läpi hän ei voi mahtua muuten kuin jättämällä pois kaiken sen ylpeyden,
jota hän on kuljettanut mukanaan.
Hän ei voi tuntea Isää ennenkuin hän rupeaa tahtomaan Isän tahtoa.
On siis aivan turhaa ruveta tätä Jumalaa hakemaan mikroskoopeilla,
kiikareilla tai filosofialla. Hän on kaiken meidän järkemme takana,
niin sen kintereillä, ettemme voi häntä siitä erottaa, nähdäksemme
häntä. Hän on niin syvällä meidän omassa ajatuksessamme, ettemme voi
häntä tällä samalla ajatuksella tavoittaa. Aivan samaten kuin emme voi
nähdä omia silmiämme, vaikka juuri niillä katsomme.
Kirjanoppineet, pappeinpäämiehet ja fariseukset -- nekin katsovat,
tutkivat, mutta eivät löydä. Heillä on korvat, mutta he eivät kuule, ja
heillä on silmät, mutta he eivät näe. Sentähden he keksivät oman
jumalansa, määrittelevät sen tarkoilleen, laittavat dogmit ja vaativat,
että kaikkien ihmisten pitäisi uskoa siihen heidän säätämäänsä
ulkonaiseen jumalaan.
He ovat ottaneet avaimet, itse he eivät mene sisälle ja muita he
estävät menemästä.
Ja niin pysyy pimeydessä ilmoitus taivaan valtakunnasta, -- ilmoitus,
että jokaisella ihmisellä on elävä Jumala omassa sydämmessänsä, jonka
tahdon seuraaminen on helppo kaikille, kun he vaan eivät aseta mitään
inhimillistä tahtoa sen yläpuolelle tai sille ristiriitaan, eivät
seuraa vääriä opettajia, vaan ainoata opettajaa heidän omassa
hengessänsä.
Siinä se onkin vaara fariseuksille ja kirjanoppineille. Sillä he ovat
aina tahtoneet, että heitä seurattaisiin ja heidän tahtoansa
täytettäisiin; tahtoneet olla opettajia ja pitää avaimia hallussaan.
Sentähden he ovat erottaneet omantunnon ja Jumalan eri asioiksi
toisistaan. He sanovat, että omatunto on pieni, vähäpätöinen ja
helposti eksyttävä kapine, ja että _he_ sitävastoin ovat oikeita
sielunpaimenia, he omistavat ja jakavat ihmisille oikeata tietoa
Jumalasta. He määrittelevät tämän Jumalan, säätävät sille ominaisuuksia
ja ilmoittavat itse, mikä on hänen tahtonsa. Ja näistä määritelmistään
he tekevät uskonkappaleita, joiden omistamisesta he sanovat kaikkien
ihmisten autuuden riippuvan.
Mutta aina on myöskin ollut ihmisiä, joita totuuden rakkaus, s.o.,
elävä Jumala heidän sydämmissänsä, on nostattanut kaikkia maailman
luomia ja säätämiä jumalankäsitteitä ja määritelmiä vastaan. Huolimatta
vainoista ja inkvisitsionista ovat he todistaneet maailmalle, että
"yksi on vaan teidän isänne ja opettajanne ja mestarinne, kuulkaa hänen
ääntänsä!"
Ja fariseukset ja päämiehet ovat aina, huomattuansa vihdoin
taistelun "kerettiläisiä" vastaan mahdottomaksi, luopuneet omista
määritelmistänsä ja myöntyneet vaihdoksiin käsityksissä; mutta ei
tullakseen totuutta lähemmäksi, vaan ainoastaan rauhoittaakseen
ihmisten omiatuntoja, ja, sittenkuin ne ovat rauhoittuneet, jälleen
määritelläkseen ainoan totisen Jumalan, jota pitää kaikin mokomin
tuntea vaan heidän kauttansa. He eivät tosi asiassa mitään niin pelkää
kuin tätä "ainoaa Isää ja opettajaa". Sillä jos ihmisjärki eli omatunto
ei olekaan mikään eksyvä ja erehtyvä tunto parka, vaan Isän ääni, niin
heille itselleen ei jää enää mitään selittämistä ihmisille. Heillä ei
ole mitään takeita siihen, että tässä näin vapaaksi päästetyssä
omassatunnossa löytyisi mitään selvää käskyä pitämään juuri heitä
opettajina ja totuuden tulkitsijoina.
Nykyajallakin on kerettiläisensä.
Ja niiden joukossa on ateisti ensimmäisiä.
Sillä ateistiksi ei sanota ainoastaan nuorukaista, joka on vasta
laboratoorioon päästetty ja joka ei vielä ole kyllikseen väännellyt
tieteellisten instrumenttien ruuveja, vaan myöskin totuuteen pyrkivää
miestä, joka pitää järkeänsä ainoana hengen silmänä ja kieltäytyy
uskomasta asioihin, joita ei tunne sopusointuisiksi tämän järjen
kanssa. Hän on ennen kaikkea ja pelkäämättä hylännyt tekojumalan. Hän
on repinyt alas kaikki valhekuvat, joita on alituisesti koetettu
korottaa ihmisten palveltaviksi. Hän ei ole voinut tunnustaa mitään
uskontoa, joka olisi yläpuolella rehellisyyttä ja vapaata totuuteen
pyrkimistä.
Ja kerran on hän kuuleva tuomionsa.
Sinä asetit rehellisyyden ja ajatuksen vapauden ylemmäksi kaikkea, mitä
tiesit. Kun tiesit olevasi rehellinen ja vapaa, niin et ymmärtänyt
pelätä mitään, et pelännyt repiä alas kaikkia, mikä sinusta näytti
valheelta, et pelännyt, vaikka revittyäsi kaikki jäit ilman mitään
jumalaa.
Ja iloitse, ateisti, jos olet rehellisyyttä näin rakastanut, sillä sinä
olet nyt ehkä mahdollisempi ymmärtämään totuuden ainoata Jumalaa, kuin
yksikään, joka on ollut sinua arempi.
Usko ja järki.
Kuinka usein kuulee sanottavan: "älä luota järkeesi, vaan usko, --
ainoastaan niin sinä voit totuuden löytää!"
Niin saattaa ystävä sanoa likeisimmälle ystävälleen. Hän puhuu silloin
parhaan tietonsa mukaan ja toivoo sydämmestään, että toinen saisi
osakseen sen valon, sen ilon ja sen rauhan, jota hän itse nauttii.
Ja kun se, jolle näin neuvotaan ja joka ei sano voivansa päästä
henkisten asiain perille, näkee, että hänen ystävänsä, jonka kanssa he
ovat lapsuutensa viettäneet ja elämänsä eläneet, on onnellinen, ilonen
ja rauhallinen, ei pelkää kuolemaa, vaan päinvastoin odottaa sitä
niinkuin suurinta, ihaninta, ylevintä tapausta elämässänsä, -- kun hän
samalla tuntee ystävänsä ajatusjuoksun ja tietää, että he aina ennen
ovat olleet yhtämieltä arvostellessaan tärkeitä kysymyksiä ja ovat
yhdessä nauraneet kaikkia niitä, jotka uskoivat ylenluonnollisuuksia,
ja kun hän vihdoin näkee, että hänen ystävänsä yhtäkkiä on itse
ruvennut puhumaan "uskomisesta", "järjen riittämättömyydestä" ja kaiken
tämän ohella onnellisena ja tyytyväisenä on liitelevinään tuhat syltä
häntä ylempänä, ei kiukustu hänen kiivaista hyökkäyksistään, hymyilee
vaan sieltä korkeudesta, antaa kaikki anteeksi ja on valmis
rajattomasti ylistämään sitä samaa Jumalaa, jota he juuri äsken olivat
yhdessä arvostelleet, -- niin silloin tulee toinen hyvin omituiseen
asemaan. Hän tahtoisi saavuttaa sen minkä ystävä on saavuttanut; hän
tietää, ettei hän ole ystäväänsä huonompi, ei järjen eikä sydämmenkään
puolesta. Mutta miksi siis hän ei voi päästä siihen, minne toinen on
päässyt? Hän jää kuin jääkin alas silloin kuin toinen nousee ylös.
"Sinä koetat vaan järjelläsi päästä eteenpäin", sanoo ystävä, -- "heitä
turha vaiva; sinun pitää vaan _uskoa_."
Ja hän tuopi toiselle sen kirjan, jonka lukeminen oli herättänyt hänet
itsensä. Toinen koettaa vajoutua siihen, tutkii, miettii, luopi
ajatusrakennuksia, jotka sortuvat, luopi uusia, mutta nekin sortuvat.
"Ei tämä minuun mene", sanoo hän, "Sehän on sitä vanhaa, jota olen
kuullut ikäni. Ja vaikka kuinka ajattelisin, en minä siitä voi saada
mitään syntymään."
"Siinäpä se juuri onkin, että sinä vaan ajattelet ja ajattelet, --
sinun pitää uskoa, siinä kaikki, uskoa niinkuin lapsi, nöyrästi,
iloisella mielellä."
Silloin toinen on kiivastumaisillaan, mutta hän on jo tottunut
hillitsemään itseään, sillä hän ei tahdo tunnustaa olevansa kaukana
kaikesta heräämisestä. Se käy hänen arvolleen. Hän tahtoo näyttää, että
hän voi olla yhtä hyvä ilman mitään heräämistä. Mutta sydämmessään hän
näkee oman ristiriitaisuutensa, näkee, että hän hillitsee itseänsä vaan
siksi, ettei toinen huomaisi hänen hermostumistansa, ja se häntä
harmittaa yhtä paljon kuin toisen tyytyväisyys, mielenmaltti ja
hillitsemiskyky, jonka se yhtäkkiä niistä lie saanut. Ja sitten häntä
toisinaan harmittaa sekin, että häntä harmittaa. Mutta kun hän
koettaa olla ilonen, niin häntä harmittaa se, että hän voi alentua
teeskentelemään. Ja ehkä enin kaikesta harmittaa, että hän on ollenkaan
antautunut koko peliin. Hän tahtoisi vetäytyä siitä pois kaikessa
hiljaisuudessa ja kunniallisella tavalla, mutta jokin häntä siitä
estää. Hän itse alkaa aina keskustelun, joka sitten säännöllisesti
loppuu kiivastumiseen ja viepi tappioon.
Tämä kysymys tekee vihdoin lopun kaikesta hänen rauhastaan. Hän oli
ennen paljon tyytyväisempi. Ja sen sijaan, että hän nyt olisi tullut
vielä tyytyväisemmäksi, on hän päinvastoin tyytymättömämpi. Hän on
hakevinaan onnea, mutta tulee yhä onnettomammaksi. Kaikki häntä
hermostuttaa ja kaikki harmittaa. Ei missään ole päätä eikä perää, suo
siellä vetelä täällä, eteenpäin ei näe mitään ja perääntyä on mahdoton.
Pieni nöyrtyminen --, ja ystävykset neuvottelevat taas kaikessa
sovussa. Sillaikaa kuin toinen on ollut epätoivossa, on toinen
miettinyt uuden keinon. He eivät ole ennen koskaan puhuneet keskenään
rukouksesta. He ovat päinvastoin ennen yhdessä ivailleet vanhain tätien
polvistumisia ja itkuja. Nyt he sitävastoin täydellä todella antautuvat
keskustelemaan rukouksen merkityksestä. Posket heillä molemmilla
alkavat keskustellessa punottaa. He eivät ole ennen koskaan näin
avonaisesti vetäneet toistensa näkyviin sydämmen arimpia ajatuksia.
Kaikesta he ovat ennen puhuneet, rukouksesta ei koskaan. Ja tulos
on nyt se, että ystävä vihdoin todellakin neuvoo kääntymään
rukouksella Jumalan itsensä puoleen. Keskustelu sillä kertaa loppuu
juhlallisenlaiseen äänettömyyteen: se on saavuttanut ylimmän huippunsa,
-- he tuntevat sen molemmat.
Tämän tapauksen jälkeen näyttää toinen ikäänkuin nöyrtyneeltä ja
entistä hiljaisemmalta. Hän on mennyt kalpeaksi ja näyttää
rasittuneelta. Hän on vielä enemmän hajamielinen kuin ennen, ja kaikki
puheet, jotka eivät koske sitä yhtä ainoaa kaikkein tärkeintä, ne häntä
rasittavat ja hän niitä pakenee.
Vihdoin hän taas lähestyy ystäväänsä kysymyksillä ja tiedusteluilla.
Hän ei sano, että olisi jo itse rukoillut, mutta hän rupee taas
puhumaan rukoilemisesta ja alkaa tiedustella _mitä_ pitää rukoilla.
Neuvotonna ystävä vihdoin ottaa todellakin miettiäkseen, mikä voisi
olla syynä siihen, ettei toinen pääse selvyyteen, käskee häntä
ajattelemaan mahdollisia erehdyksiään ja katumaan, jos huomaa itsessään
syntiä. Mutta tämä nyt on toisesta kaikkein omituisinta, sillä äsken he
vielä elivät toveruksina, tuomitsematta toisiaan, ymmärtäen toistensa
heikkouksia, niitä usein muistuttaenkin toisilleen ja tuntien
ystävyyden vaan kasvavan tämmöisestä avomielisyydestä. Nyt pitäisi
ruveta rukoilemaan anteeksi samoja asioita joltakin kolmannelta, --
Jumalalta, jonka kuva päälliseksi tuskin että koossa pysyy. Mitä tämä
on? Taikauskoako? Surullisinta hairahdusta? Mutta jos se on kaikkea
tätä, niin miten on selitettävä toverin omituinen rauha ja
silminnähtävä, kadehdittava onni? Ei, täysi selko pitää saada siitä,
mitä tämä henkinen elämä on. Täytyy ensiksikin päästä perille siitä,
mitä se Jumala on, jota minun pitäisi uskoa.
Ja kun hän uudelleen kääntyy ystävänsä puoleen suoralla kysymyksellä ja
sanoo, että hänen on mahdoton päästä minnekkään päin, ellei hän ensin
saa vastausta epäilyksiinsä, niin kuuluu sieltä taas järkähtämättömät
sanat: "Sinun pitää uskoa, siinä kaikki!"
Minä aijoin jatkaa tätä kuvausta tässä kertomamuodossa loppuun asti,
mutta sitten sain käytettäväkseni aineksen, joka on elävä, elämästä
itsestään otettu.
Sain nimittäin eräältä minulle läheiseltä ystävältä kirjeen, jossa hän
kääntyy minun puoleeni aivan samassa asiassa kuin kuvaamani epäilijä
ystävänsä puoleen. Erotus on vaan se, että tässä kirjeessä puhuu joka
sana syvintä sielun tarvetta, joka ei voi olla mitään ohimenevää eikä
satunnaista. Minun kuvauksessani taas lepää koko kysymys paljoa
pinnemmällä.
Alkupuolta kirjeestä en voi julkaista, koska siinä on puhe
persoonallisista asioista ja nimitetyistä henkilöistä.
Hän on pitemmän aikaa seurustellut heränneiden ihmisten parissa, jotka
ovat panneet parastansa saadakseen hänet "uskovaiseksi". Nämät ihmiset
ovat herättäneet hänen suurta kunnioitustansa, jopa ihailuakin.
Muutamista tuttavastaan, jonka hän sanoo kuuluvan "äärimmäisiin
kristittyihin", annetaan kirjeessä seuraava kuvaus: "hän tekee minuun,
niinkuin muihin ystäviinsä, sen vaikutuksen kuin hän ei enää kuuluisi
tähän maailmaan; kaikki hänen ajatuksensa ja puheensa ovat aivan kuin
muualta kotoisin; hänen oma tahtonsa on kuin kuollut ja sen sijaan
Jumala ajattelee ja tahtoo hänessä, sillä niin peräti puhdas ja kaukana
pienimmästäkin itsekkäisyydestä on hänen elämänsä; hän elää vaan muille
ja palvelee aamusta iltaan; hänen olentonsa on kuin personifieerattu
rakkaus; koko maailma ja ympäristö on supistunut niin vähäpätöiseksi
hänen ympärillään, henki on kasvanut niin omituisen suureksi ja
valtavaksi ja syrjäyttänyt ruumiillisen elämän niin mitättömäksi, että
ikäänkuin luonnollisena kehitysasteena seuraisi sen täydellinen
katoominen, s.o., ruumiillinen kuolema."
Annettuansa tämän kuvauksen hän tulee sen johdosta omituiseen
johtopäätökseen. Sen sijaan, että hän näkisi tuossa henkilössä
jumalallisen ilmestyksen, tuntuu hän päinvastoin käyttävän juuri sitä,
osottaakseen itsellensä, kuinka koko tuo jumalallinen osanotto
ihmiselämään voi olla pelkkää luulottelua ja itsensä pettämistä.
"Minähän voin, sanoo hän, selittää tuon ilmiön omalta kannaltani ihan
toisella tavalla kuin he sitä selittävät. Ja silloin se on minulle
juuri epäilyksen ja epäuskon herättäjänä, sen sijaan kuin sen pitäisi
olla päinvastoin. Minusta tuntuu niinkuin kaikkiin noihin
uskonnollisiin salaisuuksiin ja niihin ilmiöihin uskovaisten
henkielämässä olisi aivan luonnolliset selityksensä, jotka eivät
mitenkään kohoa yläpuolelle luonnollista ymmärrystä, eivät ole missään
yhteydessä yliluonnollisen hengen taikka Jumalan kanssa. Ihmisjärki voi
siis psykoloogisesti selittää kaiken sen, mitä tähän asti on vaadittu
uskomaan ihmeenä, henkimaailmana, joka seisoo ulkopuolella kaikkea
luonnollista ihmisjärkeä. Ja tämmöistä _taikauskoa_ juuri semmoisenaan
on pidetty aivan välttämättömänä lopullisen onnen saavuttamiseksi.
Uskon päävaatimuksena on pidetty luonnollisen järjen kuolettamista.
Järjen täytyy taipua ja alistua kaiken taikauskon alle, muuten et ole
oikealla tiellä. Järkeä pelätään ehkä juuri sentähden, että se pääsisi
selittämään liian luonnolliseksi kaikki salaisuudet ja sillä tavalla
kukistuisivat illusionit, jotka ovat viehättimenä välttämättömät. He
saattavat puoleksi itsetietoisesti sysätä järkeä pois saadakseen
häiritsemättä säilyttää kokonaisena uskonsa, taikoineen päivineen, joka
yksin ehkä saattaa viedä heidät siihen kummallisen selittämättömään
onnen tilaan. He ovat tietysti kumminkin vakuutetut uskostaan, mutta se
vakuutus on saavutettu vissin reseptin mukaan. Siihen on sekotettu
niin ja niin monta prosenttia sitä ja sitä hengenlahjaa eli henkistä
kykyä, mutta ei yhtään prosenttia järkeä. Ja se järki-aine on niin
vaarallista, että jos sitä pääsee pisarakaan joukkoon niin on kaikki
pilalla, sillä se on vastamyrkkyä. Heidän horjumaton uskonsa on seuraus
siitä, että he uudella alallaan hyvään pyrkimisessä tekevät aivan
uusia kokemuksia ja huomioita, joita eivät ennen ole luulleet
mahdollisiksikaan ja selittävät ne sitten uskontonsa kannalta joksikin
ihmeeksi, Jumalan armoksi tai voimaksi, joka voi tulla kysymykseen
ainoastaan uskovaiselle ihmiselle, joka elää vaan uskostaan Jumalaan ja
sitä tietä saavuttaa tuon voiman. Mutta nyt saattaa luonnollinen
ihminen, joka ilman Jumalaa pelkän luonteensa vaatimuksesta pyrkii
hyvään, tehdä aivan samoja kokemuksia, vaikka hän antaa niille toisen,
luonnollisen selityksen.
"Kerran kerroin eräälle uskovaiselle luopuneeni muutamasta asiasta,
josta piti luopua. Hän kysyi minulta, mistä olin saanut siihen voimaa,
ja luuli, että olin käynyt hirveän taistelun läpi. Selitin hänelle,
että se oli käynyt melkein ilman taistelua, että asia oli kumminkin
semmoinen, että jos olisin askeleenkaan ottanut taisteluun, s.o.
sallinut kiusauksen puhua ja sitten ruvennut voittamaan tätä kiusausta,
niin taistelu olisi tullut kestämättömäksi, -- vaan että olin tehnyt
semmoisen kokemuksen eli keksinyt semmoisen keinon, että kun kerran
olen selvillä, miten asian suhteen on menetteleminen, niin asetun heti
ikäänkuin aivan tunnottomaksi sitä kohtaan, niinkuin kaikki olisi jo
kauan sitten päätetty; ja karkoitan näin jo etäältä pois taistelun ja
tappion mahdollisuuden. Menen sen ohitse sitten aivan niinkuin ei se
asia minuun kuuluisikaan. Ja tämän teen jo yksin siitä syystä, että
tiedän taistelun ikäväksi. Näin voisivat sivutseni mennä mitkä asiat
hyvänsä ilman että olen mitään voimaa niiden voittamiseen tarvinnut.
"'Mutta sehän juuri on Jumalan voima', eksyi se uskovainen sanomaan.
'Te olette päässeet suuren salaisuuden perille uskovaisen elämässä.'
"Minulle ikäänkuin aukesi luukku, jonka läpi näin paljon muutakin
samallaisia valaisevia asianhaaroja. Tuota he siis nimittävät Jumalan
voimaksi! Ja jotain muuta yhtä luonnollista asiaa Jumalan armoksi
j.n.e. Jos ihminen on ratkaisevasti valinnut hyvyyden tien, kuten
uskovainen, niin ei hänen päähänsä pistä antautua taisteluun, sillä hän
tietää niin hyvin tiensä suunnan. Tässä hän tietysti voi kehittyä yhä
pitemmälle ja silloin hän on saavinaan yhä enemmän voimaa Jumalalta.
Tällä tavalla ehkä voi selittää uskovaisen koko elämän. Ilmiöt, jotka
esiintyvät heidän maailmassaan, eivät pääse ajatuksen arvosteltaviksi
ja menevät siten totuudesta. Heidän uskonsa perustuu erehdykseen
erehdyksen päälle, ja on siis valheellinen.
"En minä tosin nytkään ole saanut ajatustani likimainkaan selväksi,
sillä sitä varten pitäisi saada selitetyksi kaikki erikoiskohdat,
silloin se vasta pääasia voisi selvitä. Kaikki mitä ennen olen puhunut
rukouksesta ja Jumalan äänestä, jos muistat, kuuluu siihen. Nämät
epäilykset ovat olevinaan minulle niin selviä, että ne järkähyttävät
uskon itse Jumalaan ja kaikkeen pyrintöön sitä suuntaa kohti.
"Onkohan todella tarkoitus, että minun täytyy kulkea tuommoisia
mutkaisia teitä. Jos niin on, niin kyllä se on raskas tie. Sillä
se on kaikkea muuta kuin rauhaa tuottavaa ja onnellista. Kuinka
onnellinen olisin, jos nuo kaikki 'viisaat ajatukset' kerran saisin
karkoitetuiksi. Kuinka turvallista ja hauskaa, olisi saada uskoa oikein
lapsellisesti Jumalaan, niinkuin johonkin personalliseen olentoon,
isään, joka seuraisi ihmisen ajatuksia ja toimia ja valvoisi hänen koko
elämäänsä; jota voisi rukoilla ja puhutella ja joka omalla kielellään
siihen vastaisi. Jos semmoisen tiedon saisi, niin kyllä olisi valmis
häntä palvelemaan, ja hänen käskyjään noudattamaan. Siis minä kaipaan
juuri tuota samaa uskovaisten Jumalaa ja tahtoisin sen oikeastaan juuri
semmoisenaan itselleni omistaa, vaikka epäilykseni juuri sitä käsitystä
niin selvään tuomitsee. En tiedä minkätähden juuri usko semmoiseen
Jumalaan tuntuisi niin turvalliselta ja rauhoittavalta, ja niinkuin
vaan semmoinen usko voisi antaa rohkeutta ja voimaa antautumaan Jumalan
palvelemiseen.
"Mutta ehkä nämä epäilykset ovat hyvinkin hyödyksi, ehkä vievät
johonkin päätökseen. Niin että en siis lopullisesti tiedä olenko
lähestynyt vai poistunut päämaalista. Mutta sen vaan tiedän, että kyllä
kehitykseni on saanut aivan toisen suunnan, kuin mikä sillä alussa oli.
Kun ensin rupesin todenteolla näitä asioita ajattelemaan ja aloin
käydä heidän saarnamiestään kuulemassa, niin olin niin omituisen
vastaanottavainen. Oliko se nyt uutuuden vuoksi, mutta hyvin se teki
minuun suuren vaikutuksen. En tiedä mitenkä minusta tuntui niinkuin
heidän huulillaan olisi ollut elävä totuus. Ensimäiseksi tuomitsi minua
oma välinpitämättömyyteni. Se oli minulla niin elävänä edessäni, että
tuo välinpitämättömyys oli ennen kaikkea karkoitettava, koska se uhkasi
tukehduttaa valtavimmatkin vaikutukset. Tämä olikin silloin suurimpana
huolenani ja koetin sentähden koota kaikki voimani voidakseni
perinpohjin ravistaa itseäni. Onnistuinkin vihdoin saada todellista
halua, joka kerran synnyttyään rupesi kasvamaan. Mutta samassa määrässä
kuin aloin uskoa koota, alkoivat epäilyksetkin kiusata. Ne olisivat
voineet tukehduttaa hyvän asian, sen tunsin, ja päätin sentähden sulkea
niiltä ajatukseni kokonaan, panna korvat lukkoon, pysyäkseni sen
vähäisen valon kintereillä, jota olin näkevinäni tai minulle
näytettiin. Täten tulin niin pitkälle, että aloin käyttää rukousta,
huolimatta siitä, etten siihen uskonut enkä sitä ymmärtänyt. Tein sitä,
koska tahdoin siihenkin uskoa. Tein sitä myöskin sen vuoksi, että
tahdoin kaikessa noudattaa heidän neuvojansa. Ja kummallinen
kokemukseni oli, että siitä saakka kuin sen ensi kerta tein, tapahtui
ihan huomattava muutos mielialassani. Asia alkoi minulle lämmitä ja
minä siihen kotiutua. Aloin vaarinottaa rukouksen seurauksia, ja meni
huomioni niinkin pitkälle, että näin useimmiten saaneeni sitä mitä
rukoilin. Tämä tietysti jossakin määrin vahvisti uskoani, ja sen
jälkeen syntyi minulle Jumala, s.o., Jumalan kuva eli käsite, joka
vähitellen alkoi elää. Se oli nyt juuri tuommoinen persoona
yläilmoissa, jota sain rukoilla ja joka minua kuuli. Mihinkään enempään
ei tämä uskoni riittänyt. Ainoastaan nuo kokemukset oman rukoukseni
alalta ylläpitivät jonkinlaista luottamusta. Mutta sekin olisi
sammunut, ellei muut olisi aina tukeneet ja puhaltaneet hehkumaan, se
oli kokonaan muiden työtä. Niin paljon se oli kuitenkin saanut aikaan,
että koko minun mieleni, tahtoni ja ajatukseni olivat kiintyneet siihen
yhteen asiaan. Tunsin semmoiseen uskoon jo niin suurta vetovoimaa, että
melkeinpä olisin tehnyt vastarintaa, jos olisin tahallani ruvennut
siitä poispäin kulkemaan. Maailmasta olin jo ehtinyt vieroittua ja sen
viehätyksistä miltei kokonaan vapautua. Se oli kaikki niin kummallista.
Tähän olin siis tullut siten, että olin päättänyt sokeasti seurata
heidän viittoomaansa tietä. He sanoivat: rukoile, -- tein sen; älä
epäile, -- en epäillyt: älä mene maallisten ihmisten pariin, -- en
mennyt; hae vaan kristittyjen seuraa, -- hain; lue ne ja ne kirjat, --
luin.
"Mutta kun sitten aloin kulkea omia teitä, niin rakennus hajosi. Kun
annoin vähänkin tilaisuutta ajatuksilleni sekaantua asiaan, niin muutti
kaikki heti värinsä. He nyt selittävätkin minulle, että olen mennyt
ehkäisemään Jumalan alkamaa työtä. Mutta jos se kerran oli Jumalan
työtä, niin ei suinkaan se niin vähällä olisi särkynyt, ja olisi
kaiketi Jumala auttanut minua siinä pysymään, jos se olisi ollut hänen
mieluisensa. Kaikissa tapauksissa, oma ajatus minut sieltä ohjasi pois.
Se tuli taaskin kuin kylmä tuuli ja palellutti kaikki oraat. Ja nykyään
elänkin semmoista kylmän koleaa elämää, joka ei suinkaan mitään onnea
tuota. Sillä ajatus se on vaan epäilys, se ei voi mitään tukea antaa
uskolle. Ja miksi minä siis olen niin pääsemättömiin saakka siihen
kietoutunut.
"Voi, jos sinä voisit lahjoittaa osan vakuutustasi ja uskoasi minulle.
Mutta oma nimikirjoitushan se pitää olla vekselissäkin, sanovat he.
Muuten niin he ovat tainneet kadottaa kaiken toiveen minun suhteeni.
Lieneeköhän Jumala sen tehnyt.
"Älä nyt vastaa ankarasti, sillä kyllä arvaan, että nämä ajatukset ovat
sinusta niin turhat, kun olet itse niistä niin kauas päässyt. Mutta ne
näkyvät olevan minun tielläni, siksi kunnes toisen tien löydän, ja sitä
kovasti janoon."
* * * * *
Kun sain tämän kirjeen niin tuntui minusta kuin olisi minulta vaadittu
vastausta kaikkeen, mitä ihmishenki suinkin kysyä voi. Se tuli päälleni
kuin laviini yhtaikaa joka taholta ja antoi minun tuskallisesti tuntea
omaa mitättömyyttäni ja voimattomuutta sitä vastaanottamaan. Sillä
tuossa kysymyksessä tai epäilyksessä ei puhu ainoastaan hänen
epäilyksensä. Vuosisadat ovat kysyneet sitä samaa; koko ihmiskunta
kantaa sydämmessänsä samaa epäilystä. Ja kun hän nyt kysyy, niin on
koko hänen sydämmensä siinä kysymyksessä. Kun hän kääntyy minun
puoleeni, niin tuntuu minusta kuin hän itse tietäisi, ettei
vastauksestani ole vastausta hänelle, ja hän tahtookin paremmin vaan
helpottaa sydäntänsä kuin kysyä. Hän tietää yhtähyvin kuin minä tiedän,
ettei tämmöiseen kysymykseen voi vastata sanoilla, vaan yksistään
elämällä, että uskoansa ei kukaan voi kertoa toiselle, vaan ainoastaan
elää näkyviin itsestänsä, että ainoastaan elämältä voi ilmaista, mitä
uskoo.
Minä edeltäpäin siis tiedän, että jos hänelle vastaan, hän minut
ymmärtääkin ainoastaan sanallisesti, sillä sanat eivät ilmaise uskoa,
vaan ainoastaan työt, ja niitä ei minulla ole.
Mutta koska hän kysyy, niin en minä missään tapauksessa voi muuta kuin
parhaan ymmärrykseni mukaan vastata. Yhdessä suhteessa luulenkin
voivani olla hänelle apuna. Minä osotan hänelle, missä kohden hän
mielestäni on väärinkäsittänyt niiden neuvoja, jotka sanovat itseänsä
uskovaisiksi. Ja mikä heissäkin voi kelvata ainoaksi todistukseksi
heidän uskostaan.
Ei mikään saata olla mielestäni turmiollisempaa kuin tyrkyttää
ihmisille, että heidän ei pitäisi käyttää järkeänsä päästäkseen
kysymyksestä selville, ja että heidän pitäisi muka vaan uskoa.
Minulle kerran tapahtui, että kuljeskellessani metsäisellä vuorella,
hakiessani näköalaa ja ulospääsöä, jouduin erääseen lepikköön ja siellä
olin näkevinäni suuren vaaleanharmaan kiven. En voinut ymmärtää, mikä
se oli, joka siinä huomiotani oikeastaan kiinnitti. Kivi kuin kivi. Ja
kuitenkin siinä oli jotakin, -- oliko se nyt liian vaalea, vai liian
selvästi näkyvä, en tiedä.
Olin menemäisilläni ohitse sillä ajatuksella, ette siinä mitään sen
erinomaisempaa ollut. Mutta silloin yhtäkkiä -- luullakseni minä
melkein säpsähdin -- kun teroitin silmäni siihen, niin yhtäkkiä
huomaan, että se ei olekaan mikään kivi, vaan on aukko lepikössä, jonka
kautta näkyy autereinen etäisyys. Kuinka erilailla minä nyt katselin
sitä paikkaa lepikössä! Kaikki suhteet olivat muuttuneet. Kiven
rajaviivat eivät olleet esineen rajaviivoja, vaan olivat ainoastaan
lepänoksia, jotka estivät minua näkemästä koko avaruutta.
Jos minä nyt olisin kutsunut ystäväni tälle paikalle, että hänkin olisi
tuon aukon kautta nähnyt etäisyyden viehättävää syvyyttä, niin tietysti
minä olisin hänellekin neuvonut, että hän ei pitäisi sitä kivenä, vaan
aukkona. Ja jos hän ei voisi sitä aukoksi uskoa, niin minä tietysti
sanoisin, että hän käyttäisi silmiänsä ja katsoisi niin tarkkaan kuin
mahdollista.
Nyt tekevät uskovaiset kuitenkin aivan päinvastoin. He sanovat: sulje
silmäsi, sillä ne sinut pettävät, ja usko vaan mielessäsi, että esine
on aukko, silloin sinä saat nähdä etäisyyden. He unohtavat, että kun
silmät ovat kerran suljetut, niin silloin on mahdoton nähdä
etäisyyttäkin. Ja järki ei nyt ole mitään muuta kuin sielun silmä.
Tämä suuri erehdys heidän puoleltaan on hyvin ymmärrettävä. Sillä he
tietävät, ettei heidän oman heräämisensä historiassa ole mitään
semmoista jaksoa, jolloin he olisivat _vähitellen_ alkaneet ymmärtää,
että kyllä tuo kivi sentään on aukko, he tietävät, että heidän uskonsa
oli silmänräpäyksen asia. Edellisenä hetkenä he vielä pitivät esinettä
kivenä, nyt he pitävät sitä aukkona. Ja tuona yhtenä hetkenä on heissä
ennättänyt tapahtua niin täydellinen käsitysten muutos, ettei siinä
ole entisestä mitään jäljellä, vaan kaikki on uutta, suurta,
ääretöntä, oltuaan äsken vielä jotain käsin tuntuvaa, vähäpätöistä,
viehättämätöntä. Mutta ei yksikään heistä ole tullut oikeaan
käsitykseen siten, että olisi ummistanut silmänsä, s.o. ollut
käyttämättä järkeänsä. Kaikki he ovat heränneet siten, että he ovat
järjellänsä ymmärtäneet sen, mitä ennen eivät ole ymmärtäneet; ja he
ovat saaneet uskon vasta sitten kuin ovat järjellään nähneet, että
heidän edessään on etäisyys eikä seinä.
Kun he sanovat, että pitää uskoa eikä ajatella, niin sanovat he niin
sen vuoksi, että tietävät, etteivät he itse ole tarvinneet ponnistaa
ajatuskykyänsä, vaan että heidän käsittämisensä tapahtui ihan
itsestään; he huomasivat, hoksasivat ihan yhtäkkiä, siihen ei tarvittu
mitään ponnistusta. Mutta tämä asia ei lainkaan todista, etteivät he
muka olisi käyttäneet silmiänsä. He ovat päinvastoin ainoastaan
silmillään voineetkin eroittaa sitä hienon hienoa viivaa eli linjaa
kiven pinnalla, joka sitten yhtäkkiä avasi heille koko salaisuuden.
Sentähden meidän tehtävä ei voi olla muu, kuin koettaa muille osottaa
sitä tuskin tuntuvaa viivaa, jonka avulla olemme tulleet kaikki
huomanneeksi. Yksi on huomannut yhden piirteen avulla, toinen toisen.
Ja sitävarten meidän täytyy kehoittaa heitä teroittamaan järkeänsä
mahdollisimman kireälle, eikä koskaan lakkaamaan ponnistamasta tässä
tehtävässään. Ja ennenkuin aavistammekaan, niin he jo löytävät viivansa
-- joko saman kuin me tai sitten oman omituisen. Kaikki riippuu omasta
ponnistuksesta, ja meistä vaan näyttää, että itse hoksaus on
satunnainen eikä mitään ponnistusta kysy.
Se on meidän ainoa tehtävämme, löytää yhä uusia ja yhä tarkemmin
määritellä noita hienon hienoja viivoja siinä, mitä olemme itsekin
ennen luulleet kiveksi, ja siten yhä enentää muille mahdollisuutta
tulla näkemään elämän syvyyttä. Jokaisen tehtävä on pukea
ymmärrettävään, järjelle käsitettävään muotoon sitä totuutta, josta hän
itse elää.
Mutta ei kukaan saa sanoa, ettei hän itse enää voi kuvailla aukkoa
kiveksi eikä sentähden muista mitään sen hienoista viivoistakaan. Hän
ei saa käskeä sulkemaan silmiä ja vaan uskomaan sitä, mitä hän itse on
ruvennut uskomaan ainoastaan silmiensä avulla.
Silloin voi käydä niin hullusti, -- ja usein käykin, -- että ihminen,
nähdessään niiden rauhaa ja iloa, jotka jo näkevät etäisyyttä, saa
suuren halun saavuttaa samaa onnea kuin on näillä ja vihdoin heidän
neuvoansa seuraten ummistaa silmänsä ja rupee uskomaan. Hän sanoo, että
hän on aivan valmis uskomaan siihen, mikä voi antaa niin suurta
sisältöä toisten elämälle. Vihdoin hän luulee, että hän jo uskoo. Hän
uskoo etäisyyteen, -- mutta hän ei näe muuta kuin kiven, Ja niin hajoaa
hänen elämänsä epäsoinnuksi: todellisuus -- kivi, ja unelma --
etäisyys. Hän uskoi ainoastaan senvuoksi, että se antaa iloa, ja hän
uskoo, mutta iloa ei ole, on vaan epäilys ja sovittamaton kaksinaisuus.
Järki -- ainoa, jolla voi nähdä, on jo lakannut katsomastakin kiveen ja
sen viivoihin; ja usko etäisyyteen pysyy unelmana, jolla ei ole mitään
elävää todellisuutta. -- --