Arkontin palatsissa odotettiin sillä välin turhaan tietoja Olorokselta.
Jo sen vaikutuksen takia, jonka kaupungin täydellinen kukistaminen
tekisi lähimaakuntiin, täytyi merirosvojen kaikin mokomin koettaa
murtaa Karidemoksen ja hänen pienen sotajoukkonsa valta niin pian kuin
mahdollista.
Oloroksen paosta Ikariaan olivat he saaneet kuulla, ja arvasivat kyllä
matkan tarkoituksen. Mutta Mileton ja Ikarian välillä vuosikausia
vallinneen huonon sovun tähden epäilivät he tämän lähetyksen
onnistumista, ja aivan varmaan oli muka Filostratos sitä vähemmin
taipuvainen sekaantumaan asiaan Karidemoksen hyväksi, kuta varmempi
merirosvojen voitto oli ja kuta täydellisemmin heillä oli kaupunki
vallassaan. Niinä kolmena päivänä, jotka Oloroksen salaisesta lähdöstä
olivat kuluneet, ryhtyivät he kahdesti säännölliseen hyökkäykseen
vankkaa rakennusta vastaan, mutta kummallakin kerralla ajoi
Karidemoksen väki heidät takaisin. Nämä miehet taistelivat epätoivon
uljuudella, sillä Olbios oli, kun arkontti uhmaillen oli kieltänyt
antautumasta, vannonut kauhean valan, että kun hän tämän viimeisen
linnoituksen Miletossa saa haltuunsa, niin ei yksikään miehistöstä ole
pääsevä pakoon.
Päivää ennen ikarialaisen laivaston lähtöä sai Olbios tietää, että
Filostratos riensi Miletolaisten avuksi. Tämä sanoma ei ainoastaan
yllyttänyt rosvojen kuumeentapaista halua saada palatsia valtaansa,
vaan myös sitä tuskallista huolellisuutta, jolla koetettiin estää
kaikkea kanssakäymistä ulkomaailman kanssa. Karidemoksen ei pitänyt
saada tietää että Filostratos oli tulossa häntä auttamaan -- muutoinhan
rosvopäällikkö menettäisi tehokkaimman liittolaisensa, joka palatsin
sisällä taisteli hänen edukseen, nimittäin pelon, että Oloroksen
yritys oli rauennut tyhjiin. Tämä pelko toi ehkä viimein mukaansa
hervottomuutta, ennenkuin Ikarialaisten sotavoima vielä saapui perille,
ja jos saataisiin linna valloitetuksi ennen vihollisten laivaston
tuloa, niin olisi -- lukematta voiton siveydellisessä suhteessa
tuottamaa huonoa vaikutusta -- erittäin tärkeä asema anastettu.
Sill'aikaa kuin Olbios sotapäällikön taidolla, joka raa'assa
luonnonlapsessa oli ihmeteltävä, varustautui kolmatta, ja kuten
hän toivoi ratkaisevaa rynnäkköä tekemään -- sillä, suuttuneena
epätäydellisiin apukeinoihinsa, oli hän antanut pystyttää rautapäisiä
muurinruhjimia ja muutenkin valmistuttanut useita hyödyllisiä
koneita --; sill'aikaa kuin hän mitä innokkaimmin järjesti rannikon
puolustustointa ja huonokurisesta roistoväestä, joka nyt joka taholta
tulvaili Miletoon, tuota pikaa valmisti järjestettyjä joukkoja;
sill'aikaa kuin hän useaan paikkaan antoi luoda valleja ja rakentaa
muureja, jossa työssä Mileton arvokkaimpien porvarien täytyi olla
osallisina, niin oli arveluttava tila arkontin palatsissa noussut
korkeimmilleen ja oli pelättävä mitä pahinta.
Yksi seikka oli etenkin huolettava: muonavarat alkoivat pelottavan
nopeasti vähetä. Arkontti tietysti ei ollut valmistautunut elättämään
niin monta odottamatonta vierasta; merirosvojen hyökkäys oli tullut
niin äkkiarvaamatta, että Karidemoksen täytyi pitää itseään onnellisena
kun hän töin tuskin pääsi suojaan palatsin muurien taakse. Hankkia
muonavaroja, sitä ei kukaan ollut ajatellut. Täytyi siis ryhtyä
siihenkin, mitä arkonttia ja hänen huonettaan varten sattumalta oli
kyökeissä, kellareissa ja ruokakammioissa. Nämät, itsessään jotenkin
runsaat varat olivat jo piirityksen kolmantena päivänä supistuneet
niin vähiin että Karidemoksen täytyi noudattaa mitä tarkinta
säästäväisyyttä niitä jaellessaan. Hän itse, ylellisyyteen tottunut,
ylhäinen hekumoitsija myöntyi, viisaasti arvaten, mitä se olisi
muissa vaikuttava, tähän jakotapaan ja vaati itselleen ja lähimmälle
ympäristölleen ainoastaan sen verran, kuin halvimmalle sotamiehellekin
annettiin. Mutta ei tämäkään niukkuus voinut ainaiseksi poistaa
uhkaavaa vaaraa. Oli helppo laskea, milloinka viimeinen leipänelikko,
milloinka viimeinen viinitynnyri oli tyhjenevä, eikä se aika ollut
aivan kaukana.
Nähdessään tämän toivottoman tilan ja kun ei mitään sanomaa kuulunut
Ikariasta, alkoi lohduton välinpitämättömyys vallata lujimmatkin.
Turhaan oli arkontti itse noussut palatsin katolle, josta hän
merirosvojen nuolien ja peitsien uhkaamana, tähysteli aavaa merta. Ei
taivaanrannalla näkynyt odotettuja laivoja, eikä sitäkään venettä,
josta uskollisen Oloroksen, joll'ei hänen valepuvussa ja Odysseyksen
kaltaisella viekkaudellaan onnistunut päästä palatsiin, piti antaa
sovittu merkki siitä, kuinka hänen matkansa oli onnistunut. Rosvojen
kolmisoutolaivat risteilivät merellä niin kauas kuin silmä kannatti;
ei mikään muu laiva uskaltanut kaikkina niinä päivinä tulla Mileton
vesille, ja yhä synkempänä astui Karidemos tähystyspaikastaan alas
aseista kalskivaan etupihaan. Miehistö pysyi vaan koneellisesti
määrätyillä paikoillaan. Tietysti ei rosvoilla ollut tämmöisen
mielentilan vallitessa oleva voitettavana mitään lujaa vastarintaa,
vaikka muutoin olisikin ollut helppo puolustaa palatsia.
Iltapäivän kolmannella hetkellä havaitsivat vartijat, jotka olivat
sijoitetut laakean katon rintavarustuksen taakse, että merirosvot
asettuivat jonkinlaiseen tappeluasemaan torille ja siihen päättyville
kaduille ja että he muutoinkin ryhtyivät valmistuksiin ryntäystä
tekemään. Niin sanottu krios, tavattoman suuri muurinruhjin,
tehty vahvimmista hongista, jotka rosvot olivat löytäneet, pyöri,
parinkymmenen miehen kuljettamana, jykeillä pyörillään keskellä toria
ja uhkasi rautapäällään muuria propylaionin pylväitten vasemmalla
puolella. Kun ei pääseinässä ollut ikkunoita ja harvat, jotenkin pienet
"thyrides" rakennuksen molemmissa päissä osittain olivat tukitut, mutta
osittain varustetut tarkk'ampujilla, jotka ampuivat myrkytetyillä
nuolilla, niin tarjosi rikko muurissa, jonka kautta sitten voitaisiin
päästä tunkemaan eteenpäin, varmimman keinon taistelun pikaiseen
päättymiseen; sillä arkontin palatsi, vaikka olikin vahva ja varustettu
ei kuitenkaan ollut mikään akropolis.
Kun saarretut huomasivat tämän, nousi ankara melu avarassa aulassa,
jossa enin osa miehistöä päivällä oleskeli. Nälissään ja väsyksissään
kun olivat -- sillä puolien heistä täytyi öisinkin olla aseissa --
ei kellään enään ollut sitä jäntevyyttä, joka olisi ollut tarpeen
lujaan vastarintaan. Hurja rohkeus, joka vielä vähän aikaa sitten oli
kiihottanut heidän kestävyyttään ja uljuuttaan, oli äkkiä kadonnut;
sillä rajut tunteet ovat sitä laatua, että äkkiä jäähtyvät, kun ovat
äkkiä syttyneet.
Jos Filostratos olisi tahtonut auttaa, niin olisi laivain jo aikoja
sitten pitänyt olla näkyvissä -- se oli se masentava sana, joka
hätäisellä epävakaisuudella kävi miehestä mieheen.
Vihdoin, vaikka arkontti itse oli läsnä ja synkin katsein huomasi
tämän kasvavan miehuuttomuuden, uskalsi eräs miehistöstä ehdottaa
että rosvopäällikön valasta huolimatta, ruvettaisiin keskustelemaan
ja koeteltaisiin, eikö edes osa miehistöä -- esimerkiksi arvanheiton
mukaan -- pääsisi vapaasti pois.
Kun tämä ehdotus kerran oli lausuttu ruvettiin kuumeen kiihkolla asiata
ajamaan. Vieläpä näkyi muutamien palkkasoturien käytös ilmaisevan,
että olivat taipuvaiset koettamaan onneaan merirosvojen luona, eikö
rosvopäällikkö halukkaammin ottaisi uusia liittolaisia, kuin valansa
mukaan hakkaisi maahan ylimenijät. Mitä ylipäätään vala merkitsi
Olbioksen kaltaiselle miehelle? Äkäpäissään oli hän vannonut; mutta
tämä viha oli lauhtuva, jos -- jo ennenkun rynnäkkö oli alettu --
jätettäisiin linna hänen haltuunsa.
Karidemos oli äänetönnä kuunnellut mitä näin puheltiin aivan hänen
lähellään, vaikka vaan viittaamalla ja puoliääneen. Hän punastui --
sitten kalpeni hän kalman kalpeaksi. Katkeruus kapinoivia sotamiehiä
kohtaan väistyi pelon edestä, joka hänessä syntyi ajatellessaan
kauheata kohtaloa, joka odotti häntä. Häväistys ja mitä julmin mestaus
-- tahi itsemurha, ne olivat loppupäätökset sillä tiellä, jolle
hän nyt peräytymättömästi näkyi joutuneen. Hän yritti puhua; vielä
kerran tahtoi hän antaa hallitsijan äänen kuulua ja siten pakottaa
miehiä kuuliaisuuteen, vaikk'ei hän enään voinutkaan herättää heissä
rohkeutta; mutta ääni petti. Ainoastaan valittava korahdus kuului hänen
sinertäviltä huuliltaan. Ja kun hän viimein sai sanoja suustaan --
ryhdittömiä, katkonaisia ja sitä arvokkaisuutta vailla, joka vaikuttaa
alhaiseen kansaan -- silloin oli hän sotamiesten mielestä joutunut
tappiolle. Raaka nauru kajahti hänelle vastaukseksi.
"Sinä itse tunnet", huusi yksi röyhkeimmistä, "että kaikki on turhaa.
Kenenkä puolesta siis meidän pitää tapella? Niin, ylpeän arkontin
mielestä olisi oikein, jos kaikki viruisimme verissämme ennenkuin
merirosvot pääsisivät hänen pyhään läheisyyteensä. Ehkä, arvelet sinä,
tuntee rosvopäällikkö sitten kunnioitusta uljasta soturia kohtaan, joka
on antanut toisten kuolla edestään. Ehkä hän tyytyy lunnaihin, joita
hän löytää kirstuissasi ja lippaissasi. Mutta me olemme lihaa ja luuta
niinkuin sinäkin, ja pidämme sopivampana, että Olbios teurastaa sinun
uhrina, mutta säästää meidät!"
"Sinä katala!" huusi Karidemos, tarttuen miehen kurkkuun ja heittäen
hänet takaisin, niin että hän oli kompastua. Se oli eräs thrakialainen
sotamies, joka oli näin puhunut. Heimonsa koko kiivaudella jatkoi
nuorukainen nyt, temmaten miekan huotrasta:
"Uskallappas tuota vielä kerran, niin kyllä pidän huolta siitä, että
Olbios pääsee kaikesta vaivasta sinun kanssasi!"
Sitten kääntyneenä muutamiin maansa miehiin:
"Toverit", huusi hän, "kokoontukaat taajemmin ympärilleni! Mitä se
meihin kuuluu, palvelemmeko Olbiosta vai Mileton neuvostoa? Rosvoja ja
konnia ovat he kaikki! Mutta Olbioksen suosion saavutamme paraiten, jos
viipymättä avaamme portit ja annamme Karidemoksen heidän haltuunsa.
Ilo, minä vakuutan sen teille, on tekevä hänet lempeämmäksi. Pahimmassa
tapauksessa voimme kuolla tuolla torilla yhtä hyvin kuin täällä linnan
pihalla."
Kuusi tai kahdeksan ääntä kuului huutavan suostumusta. Muut eivät
liikahtaneet. Muutamat näkyivät jäykistyvän kuullessaan tätä kehnoa
kavallusta; mutta enemmistö oli välinpitämätön. Itsekseen taisivat
he toivoa että Thrakialaisen mielipide toteutuisi -- ja joll'eivät
tahtoneetkaan itse koskea arkontin pyhään personaan, niin monelta
ei kuitenkaan ollut kaukana ajatus käyttää hyväkseen niin paljon
kuin mahdollista, mitä muut aikoivat toimia. "Eteenpäin!" huusi
thraldalainen palkkasoturi, joka oli antanut ensi sytykkeen kapinaan.
"Pitääkö meidän odottaa siksikuin muurinsärkijä poukahtaa muuria
vastaan? Se vähentäisi kirotun tavalla vaikutusta Olbiokseen. Nouse
sinä ylös, Mesembrios, ja anna merkki merirosvoille, että tahdot puhua.
Me pysymme sillä välin täällä valmiina. Vastustus ei hyödytä sinua,
Karidemos. Sinä meidän kaikkien edestä -- se on kohtuullisempaa kuin
päinvastoin."
Kolmen toverinsa kanssa tunkeutui hän Karidemosta vastaan, käydäkseen
hänen kimppuunsa. Arkontti oli paljastanut miekkansa, aikoen kukistaa
ensimmäisen, joka lähenisi häntä. Niiden luku, jotka menivät
Thrakialaisen puolelle, näkyi kasvavan. -- Torilta kuului hurja
ilohuuto: ryntääjät tervehtivät Olbiosta, joka astuen alas hävitetyn
Afroditentemppelin portailta meni asettumaan heidän etunenäänsä. --
Tämä ilohuuto vaikutti turmiollisesti. Luultiin rynnäkön jo alkavan
ja niinmuodoin hyökkäsivät Thrakialaiset, joita arkontin päättäväinen
ryhti hiukan oli pidättänyt, hurjalla raivolla hänen päällensä.
"Seis!" huusi silloin sointuva nais-ääni asekalskeen keskellä? Se
oli Kydippe, joka nopeasti riensi esiin, kuten metsiä kiertelevä
Artemis, pylväitten takaa ja tarttui lähinnä seisovan kapinoitsijan
käsivarteen. Kaikkien katseet kääntyivät ihmeelliseen tyttöön, joka
keveässä puvussaan, lumivalkeat hartiat puoleksi paljaina ja ihanat
kasvot mielenliikutuksesta hehkuvina, seisoi sotamiesten keskellä.
Enin osa miehistöä oli Helleenejä; ja helleeniläiselle silmälle,
alhaissäätyisellekin, oli kauneuden näkeminen jotain jumalallista,
valtavaa. Ei Kydippe koskaan ennen ollut niin täydellisesti
muistuttanut tuota jumalia ja ihmisiä hallitsevaa ideaalia, Afroditeä,
kuin tänä hetkenä. Sen lisäksi tuotti isää vastaan tehdyn petoksen
herättämä pyhä viha käskevän, majesteetillisen piirteen. Ja vieläkin
jotain säteili hänen silmistään -- voitosta varman innostuksen loiste,
joka ei oikein ollut sopusoinnussa uhkuvain huulien nuhtelevan piirteen
kanssa. Tämä kaikki teki koko hänen olentonsa niin tenhoavaksi. Oli
ikäänkuin Afrodite itse olisi astunut alas kuolevaisten keskelle riidan
ratkaisijaksi ja raa'an väkivallan estäjäksi. Ja kun hän nyt puhui ja
kietoi molemmat käsivartensa isän kaulan ympäri ja vannoi tahtovansa
omalla ruumiillaan suojella rakkaan isänsä rintaa, silloin vaipui
soturien miekat ja melkein hartaudella kuunneltiin, mitä hän vielä
puhui.
"Pysykää kestävinä, toverit!" sanoi hän ennustajattaren tavoin.
"Kaikki, kaikki annetaan teille anteeksi, jos vaan kestätte tämän
viimeisen taistelun. Apu on lähellä; hengessäni näen sankarien jo
tulevan, jotka panevat rajan Olbioksen ilkitöille. Afrodite, Zeuksen
tytär, ilmestyi minulle yöllä unessa; hän pani kätensä polttavalle
otsalleni ja hymyili armollisesti. Minkä verran Melanippos lieneekin
rikkonut innoissaan auttaa turvattiaan Akontiosta, niin on jumalatar
nyt leppynyt. Hän on taas suojeleva kaupunkiamme, ja Mileton templiä
on kaunistava uusi hänen jumaluutensa kuva, kauniimpi ja taivaallisten
silmissä mieluisempi kuin ensimmäinen, jonka merirosvot meiltä veivät.
Pysykää lujina, minä rukoilen teitä! Älkää epäilkö, että jumalatar itse
puhuu minun kauttani; sillä mistä minä, kurja, heikko olento, muutoin
saisin rohkeutta vastustamaan teitä, ynseitä miehiä, ja luovuttamaan
teitä siltä tieltä, jota tahdotte käydä!"
Ei se ollut ilvenäytelmää, jota ihana Kydippe täällä näytteli.
Uskollisesti ja juurta jaksain kertoi hän, mitä hän oli kokenut.
Hänen kaunopuheisuutensa, hänen miellyttävät liikkeensä, naisellinen
arvokkaisuus koko hänen ryhdissään -- kaikki tämä oli hurmaavaa.
Siten saavutti hän luottamusta samoin kuin hän ensi hetkellä oli
saavuttanut ihmettelyä. Innostuksen huudot ilmoittivat hänelle
sotamiesten päätöksen seurata pyhää kehoitusta ja uljaasti taistella,
koska Afrodite soti mukana. Intohimoinen Thrakialainen, joka kävi
toisesta liiallisuudesta toiseen, heittäysi kauniin tytön jalkoihin,
suuteli hänen vaatteensa laskoksia ja pyysi kyyneliä vuodattaen häntä
rukoilemaan Karidemosta suomaan hänelle anteeksi hänen ilkityönsä.
Sanansaattajaan, joka katon rintavarustukselta piti keskustella
merirosvojen kanssa, sattui, hänen juuri alottaessaan puhumaan,
nuoli. Tämä pidettiin Afroditen lähettämänä rangaistuksena ja siten
vahvistuttiin uudessa uskossa.
Rosvopäällikkö Olbios ei antanut näitten hetkien vaikutukselle pitkää
aikaa heikontumaan ja jäähtymään. Seuraavassa silmänräpäyksessä tärisi
linna perustuksia myöten. Rautapäinen muurinruhjin oli täyttä vauhtia
syössyt muuria vastaan.
Kaikki tunkeusivat nyt siihen avaraan saliin, jonka ulkoseinää
niin ankarasti ahdistettiin. Pintapuolinen katsahdus osotti jo,
ett'ei aivan monta sellaista sysäystä tarvittaisi murtamaan muuria
raunioiksi. Korkealla, aina kullalla koristettuja kattohirsiä myöten
oli savisivellys halkeillut. Pitkinä liuskoina irtautui kalkitus
molemmin puolin hyökkäyskohtaa, vieden mukaansa erään theebalaisen
mestarin ihmeellistä maalausta. Muuri itse tuskin osotti huomattavalla
polvistumisella, mihin muurinsärkijän pää oli kohdannut.
Paikalla miehitettiin uhatun huoneen uloskäytävät. Seurasi toinen
sysäys, ja kolmas. Neljännellä hyökkäyksellä kuului kauhea romahdus.
Puolet seinää ja osa kattorakennusta oli kukistunut maahan, peittäen
paksuihin pölypilviin uloskäytävän varustuslaitokset.
Rosvot tervehtivät tätä menestystä raa'alla voittokiljunalla. Sitten
seurasi kolkko, tuskallinen hiljaisuus. Molemmin puolin odotettiin että
savunkaltainen tomupilvi hälvenisi. Sitten syöksyivät merirosvot esiin
raivatakseen tieltä soran, kivilohkareet ja särkyneet hirret. Aukko oli
kyllin avara, että päälleryntääjät heti voivat jatkaa ryntäystä.
Samaan aikaan tämän rynnäkön kanssa, joka tehtiin neljännestuntia
myöhemmin, uudistettiin jo kahdesti yritettyä ryntäystä pääovea ja
rakennuksen päitä vastaan, jossa pitkillä keihäillä alettiin ahdistaa
thyridein varustusväkeä. Myrkytetyiltä nuolilta suojelivat he itseään
puisilla, nahalla verhotuilla kilvillä, jotka Olbios kiireessä oli
teettänyt.
Siten joka taholta yht'aikaa ahdistettuina ankaralla
itsepintaisuudella, joka näkyi hetki hetkestä kasvavan, tunsivat
piiritetyt luottamuksensa ja voimansa äkkiä masentuvan. Mutta nyt oli
tietysti liian myöhäistä uudestaan ruveta Thrakialaisen petollisiin
tuumiin. Ennen neljännestunnin loppuun kulumista oli linnan ensimmäinen
piha anastettu. Yhä taistellen oli varustusväki vetäytynyt toiseen
pihaan. Mutta täälläkään eivät he voineet kauvan seisoa rosvojen
ylivaltaa vastaan, semminkin kun viholliset nyt nousivat huoneen
katolla olevalle lautasillalle ja antoivat peitsien ylhäältä tuiskuta
heidän päällensä.
Olbios itse, raivoten tappelunhalusta, oli ensimmäisten joukossa. Yhä
pienemmäksi suli niitten luku, jotka ympäröivät arkonttia, ikäänkuin
keskipistettään. Omin käsin oli Karidemos kaatanut maahan useat
päälleryntääjistä, nyt, Olbioksen tullessa lähemmäksi, antoi hän
uupuneena miekan muutamaksi hetkeksi vaipua.
"Seis!" huusi merirosvo kääntyneenä miehiinsä. "Voitto on meidän. Mutta
tuon itsepäisen, vanhan Miletolaisen, joka niin vähän näkyy tietävän
mitä henioki Olbioksen vala merkitsee, pitää teidän vahingoittamatta
jättää minun haltuuni! Rangaistus, jota hänelle aion, on oleva
tuleville vihollisillemme esimerkkinä siitä, kuinka hyödytöntä on
herättää vihaamme. Kuuletko Karidemos? Sinä turhamainen hupsu, joka
luulit voivasi vastustaa meitä kourallisella miehiä! Muutoin, sano
minulle toki, ylhäinen arkontti, miksikä kieltäyt tervehtimästä
voittajaa tervetulleeksi ja antamasta hänelle tavallista vieraslahjaa?
Missä on Kydippe, hurmaava tyttäresi? Minulle häntä on kehuttu niin
kauniiksi ja iloiseksi. No hyvä, minä vaadin Kydippeä vieraslahjaksi
ja palkkioksi vaivoista, joita hänen isänsä on meille tuottanut. Sillä
tosiaankin, pian saamme enemmän tekemistä, kuin vanhain tylsämielisten
narrien linnan anastaminen."
Hän ajatteli Filostratoksen laivastoa, jonka hän tiesi jo aikoja olleen
tulemassa.
"Kydippe, lapseni..." änkytti Karidemos epätoivoissaan. "Ota minut ja
kaikki minun aarteeni; -- tapa minut, -- mutta jos vielä ensinkään
pelkäät kuolemattomia jumalia, niin säästä häntä, joka on ollut elämäni
onni ja ylpeys!"
"En aio tehdä Kydippellesi mitään pahaa", huusi merirosvo. "Otan hänet
hentukseni, sillä väkevä kauniin ansaitsee, ja voittajalla on oikeus
tarkastella puutarhaa valitakseen itselleen kauniimmat kukkaset. Tuo
hänet luokseni, Karidemos! Sinä itse saat taluttaa hänet huoneeseni!"
"En koskaan!" änkytti Karidemos. "Oi nyt tunnen jumalien kostavaa
kättä! Mylasalainen kuvanveistäjä oli mielestäni liian halpa tullakseen
vävykseni; nyt pitää minun näkemän, kuinka roisto ottaa lapseni
jalkavaimokseen."
"Olbioksen henttu --" nauroi merirosvo. "Sinä pidät sen kunnian
ala-arvoisena. Mutta lyhyesti: missä hän on?"
Hänen vielä puhuessaan tuli Kydippe kalpeana ja kyynelettömin silmin
pihalle. Hän oli ollut makuuhuoneessaan polvillaan rukoilemassa
innokkaasti Afroditeltä pelastusta. Kuullessaan nuo pilkalliset sanat
työnsi hän salvan ovelta ja astui ulos esipihaan. Tikari välkähti hänen
kädessään.
"Tässä olen", sanoi hän salaamattomalla ylenkatseella. "Minä tulen
sanomaan sinulle, että erehdyt! Tämä terä pelastaa minut, ennenkuin
sinun kätesi vielä on minuun koskenut."
Kun Olbios hämmästyneenä tuijotti häneen, huusi hän, kääntyneenä
Karidemokseen:
"Vielä voit käyttää miekkaa, isä. Minä tiedän ett'et sinäkään salli,
että nuo raa'at pahantekijät pitävät jumalatonta peliään sinun
kanssasi. Sinä olet seuraava minua haadeksen syvyyksiin, jossa kulaus
Lethe-virrasta poistaa kaikki huolet ja kaiken ikävän."
Näitä puhellessaan hän ei huomannut, että takaa eräs merirosvoista
hiipi hänen luokseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän kipeästi,
kuinka voimakas miehenkäsi tarttui hänen ranteesensa. Tikari putosi
hänen kädestään.
"Kas niin!" huusi Olbios leveästi irvistellen. "Sen teit hyvin, Lysias!
Ei, nukkiseni, et sinä ja'a haadeksen asuntoja ylhäisen isäsi kanssa,
vaan pehmeätä makuusijaa Olbioksen kanssa, joka pitää sinua erittäin
viehättävänä. Sinä tarjoat minulle kukoistavat huulesi suudeltaviksi ja
sallit, että minun käteni silittelee kultaisia kiharoitasi. Lumivalkeat
helmasi -- --"
Hän ei saanut lopetetuksi. Raskas peitsi, joka vaan käden leveyden
matkan päässä suhisi Kydippen korvan ohi, syöksyi hänen kurkkuunsa.
Karaten pystyyn kuin haavoitettu härkä, hoiperteli hän pari askelta
taaksepäin ja kaatui sitten verihinsä maahan. Melkein samassa
silmänräpäyksessä halkaisi miekan-isku sen rosvon pörröisen pään,
joka piti kiinni Kydippestä. Aseiden kalsketta ja hurjaa melua kuului
puutarhasta; valitulla joukolla Ikarian nuorukaisia ryntäsi Akontios,
kuvanveistäjä Mylasasta, kaikuvaan pihaan. Kova meteli, joka kuului yli
koko torin, ilmaisi, että tappelu täälläkin oli täydessä liekissä.
Sill'aikaa kuin Filostratoksen sotilaat vähässä ajassa karkottivat
merirosvot palatsista, kaatoivat maahan tai vangitsivat heitä, sulki
Akontios autuaana itkevän Kydippen syliinsä.
"Vihdoin! Vihdoinkin!" nyyhkytti tämä, painaen kasvonsa vapauttajansa
olkapäitä vastaan. "Tiesinhän, että olit tuleva."
Ikäänkuin haaveksien katseli Karidemos ihanaa pariskuntaa, jotka
innokkaasti syleilivät toisiaan. Hän ei uskaltanut lähestyä
nuorukaista, niin täydellisesti valtasi hänet häpeä ja katumus. Mutta
kiitollisuutensa koko hehkun vuodatti hän Filostratoksen yli, joka
tuntia myöhemmin Ximmiaksen, Oloroksen ja Melanippoksen seurassa
astui palatsiin ja tarjosi kätensä arkontille, ikäänkuin hänen,
Filostratoksen, olisi pitänyt etsiä ystävyyttä ja sen valtiollisen
riidan unhottamista, joka siihen saakka oli erottanut Ikarian
Miletosta. Muinoin niin jäykkä ja ylpeä arkontti oli ikäänkuin
muuttunut. Nyt tuli hän varmaksi siitä, mitä hän oli aavistanut jo
Akontioksen heittäessä peitsensä: että Konon oli harjoittanut petosta,
että syytös Akontiosta vastaan oli ollut ilkeätä vehkettä ja että hän,
Karidemos, tietämättömyydessään oli alentanut itseään palvelemaan
välikappaleena tätä vehkettä.
"Mutta jumalien nimessä", kysyi hän hetken kuluttua, "mitenkä se kävi
päinsä, että te viimeisessä hetkessä nousitte maasta, ikäänkuin Iasonin
lohikäärmeet, ilman että vastustajanne teitä huomasivat?"
"Kyllä he meidät huomasivat", sanoi Filostratos. "Ainoastaan teidän
ja niitten roistojen mielestä, jotka teitä täällä linnassa uhkasivat,
tulimme niinkuin ukonnuoli pilvistä. Tosin taisimme vähän odottamatta
hyökätä ulkonakin olevien kimppuun. Me emme tehneet hyökkäystä meren
puolelta, sillä sieltäpäin -- se oli selvä -- olisi todellinen ylläkkö,
jommoista minä olin ajatellut, ollut mahdoton. Ei, Karidemos, etelästä,
Didymoista päin, hyökkäsimme esiin, kammomatta pitkää kierrosta,
voidaksemme sitä varmemmin karata äkkiarvaamatta vihollistemme päälle.
Me kohtasimme niin heikkoa vastarintaa, että jo olimme melkein
keskellä kaupunkia, ennenkuin rosvojen pääjoukko sen tiesikään.
Sill'aikaa kuin minä käännyin torille päin, heittäysi Akontios sitä
verrattain pientä joukkoa vastaan, joka takaa ahdisti sinun linnaasi
-- ja muun tiedät itse. Kuitenkin on enin osa merirosvoja kaatunut
tahi joutunut vangiksi. Muutamat harvat -- niiden joukossa harmikseni
Olbioksen velikin -- pääsivät laivoihin ja kääntyivät pohjoiseen päin.
Mutta koska kerran olemme ryhtyneet vaarallisten rauhanrikkojien
rankaisemiseen, niin haetan ne niin pian kuin mahdollista
lymyloukoistaan, saadakseni kerrassaan koko suvun hävitetyksi."