Kolme päivää myöhemmin vietettiin hallitsijan hovissa yhdet niitä
juominkeja, joiden kehuttiin kelpaavan esikuviksi kaikkialla,
missä vaan Helleenien kieltä puhuttiin. Filostratos ruhtinaan
kukilla koristetuissa saleissa ei vallinnut ionilaista ylellisyyttä
eikä boiotilaista kohtuuttomuutta, vaan todellisen ideaalisen
elämännautinnon täydellistä sopusointuisuutta. Jos muuten kreikkalaiset
juomingit eivät päättyneet ennenkuin useimmat osan-ottajat olivat
pikariin heittäneet kaiken tajunsa, niin oli Bakkhos täällä sitä
vastoin vaan huolista päästävä jumala, virkistäjä ja innostaja, joka
teki ihmiset kykenevämmiksi ottamaan vastaan kaikkea ihanaa ja jaloa.
Huilunsoitto ja viehättävien tanssijatarten miellyttävät liikkeet
vaihtelivat iloisen keskustelun kanssa, joka, vaikka olikin keveätä,
usein koski vieläpä toisinaan koki selvittääkin taiteen ja elämän
syvimpiä kysymyksiä, valtio-oppia ja viisaustiedettä. Eivät mitkään
vähätietoiset tavalliset ihmiset, joiden ainoana etuna oli heidän
ylhäinen syntyperänsä, saaneet nauttia tämän jalon ruhtinaan seuraa;
päinvastoin valitsi Filostratos, katsomatta nimeä ja sukuperää,
ystävänsä kaikkialta, missä hän vaan tapasi rakastettavaa hilpeyttä,
suuria luonnonlahjoja ja jaloja luonteita.
Niin venyttiin patjoilla maljain ääressä ja nautittiin khiolaisen
rypäleen mehua, kun Ximmias, joka tavallisesti aina ensimmäisenä
sai kuulla kaikki uutiset, hiukan myöhästyneenä astui saliin ja
harvinaisella juhlallisuudella lausui:
"Terve ruhtinaalle, jonka vahva käsi meitä varjelee! Miletossa ovat
merirosvot nousseet maalle!"
"Mahdotonta!" kuului joka jakkaralta.
"Kerro!" sanoi Filostratos. "Mistä sait sen sanoman?"
"Satamassa käy se suusta suuhun. Olbios on Kalaze-laivoineen uskaltanut
pimeän suojassa tunkeutua aina läntisen etukaupungin rantatokeitten
luo, jossa maallenousua pidettiin mahdottomana syystä että muurit
siellä ovat aivan äkkijyrkät. Sauvoimia ja tikapuita myöten he
ovat kiivenneet ylös pitkin suuria neliskulmaisia kiviä ja sitten
kolmikymmenmiehisenä joukkona rynnänneet kaupunkiin; ennenkuin
säikähtyneet kaupunkilaiset toipuivat, oli Afroditen temppeli murrettu
auki, osa templin-aarteesta ryöstetty ja jumalattaren vartalokuva viety
pois. Ennenkuin arkontti sai miehensä aseihin, purjehti Kalaze jo taas
merelle."
"Mitä he kuvasta hyötyvät?" kysyi eräs Epeirosta oleva filosoofi.
"Olbioksella on viekkaat tuumat", vastasi Ximmias. "Afroditen kuva
on kansan luulon mukaan kaupungin tehokkain suoja. Erään ennustuksen
mukaan tuottaa tämän kuvan menetys välttämättä onnettomuutta
kaupungille. Nähtävästi on Olbioksen ryöstöretki vaan valmistus
suurempaan hyökkäykseen; silloin toivoo hän että tuo ennuslause tulee
olemaan hänen liittolaisenaan ja tekemään kansan, joka jo ennestään on
tottumaton sotaan, veltoksi ja ryhdittömäksi."
"Onko moista kuultu!" sanoi Filostratos. "Yksi ainoa laiva -- ja
Mileto, tuo suuri, rikas, mahtava kaupunki! Mutta he elävätkin
hekumoitsevaa ja heikontavaa elämää, ja Korinthoon aikovan lähetystön
pelkurimaisuus varmaankin rohkaisi röyhkeitä merirosvoja."
"Todella niin onkin, herra. Kerrotaan että Olbios merirosvojensa
etunenässä oli pilkannut vapisevaa pappia -- kunnioitetun
Melanippoksemme kelvotonta seuraajaa -- josta pilkasta saattoi
huomata, että lähettiläslaivasta helposti saatu voitto oli kiihottanut
heitä tulemaan itse kaupunkiin. Jos Konon, Akontioksemme vastustaja,
todella on yllyttänyt merirosvot tähän ensimmäiseen yritykseen, kuten
nuorukainen vakuuttaa, niin kantaa petos jo arveluttavia hedelmiä."
"Jumaluuden kostava käsi", sanoi Filostratos.
Hallitsija oli tuskin lausunut nämät sanat kun eräs juomanlaskijoista
astui Ximmiaksen luo ja ilmoitti, että hänen orjansa Keryx odotti
etupihan sisäänkäytävän luona ja pyysi saada puhutella herraansa.
"Enemmän sanomia!" huusi Ximmias tyytyväisellä hymyllä. "Keryxin käskin
paikalla ilmoittaa minulle, jos joku uusi laiva Miletosta päin tulisi
satamaan."
"Käske hänen käymään sisään", sanoi Filostratos.
Keryx, ymmärtäväisen näköinen, neljäntoista vuotias poika astui saliin,
tervehti ruhtinasta ja sitten muita vieraita ja alkoi hallitsijan
viittauksesta kertomuksensa:
"Ikarian suojelija", niin kuului hänen sointuva, melkein tyttömäisen
vieno äänensä -- omituinen vastakohta sanoman sisältöön -- "vast'ikään
laski kaksisoutoinen vene, täynnä pakolaisia Miletosta, ankkuriin
rannassa. Kaupunki on anastettu. Julma Olbios on kahdeksalla laivalla
voittanut arkontin sotavoiman, pannut gerontit kahleisin, miehittänyt
kaikki muurit ja anastanut vallan itselleen. Joka taholta virtailee
yhä kasvava joukko hurjia seikkailijoita, joilla hän kartuttaa
sotavoimaansa. Mileton tyrannina on hän käskenyt kaikkia asukkaita
antamaan pois aseensa ja sen lisäksi viidennen osan omaisuuttaan.
Jotka tottelevat, niitä tahtoo hän säästää; mutta muutamia, jotka
vastustivat, on hän julmimmalla tavalla antanut kiduttaa kuoliaaksi;
heidän talonsa ryöstettiin ja pistettiin palamaan. Arkontti Karidemos
on viidenkymmenen aseellisen kanssa vetäytynyt linnaan ja varustellut
sitä. Osa neuvoston sotamiehiä on liittynyt häneen, ja kun sen mahtavan
rakennuksen muuria ei niin helposti käy murtaminen, niin arvellaan,
että hän muutamia päiviä voi puolustaida. Konon, joka lähinnä häntä oli
ensimmäinen ylhäisistä, on päätä pahkaa paennut Prieneen, ja samoin on
suuri osa asujamia lähtenyt pois, osittain meritse, osittain maitse.
Kun kiiruhdin tänne ylös tuomaan teille tätä sanomaa, oli vielä toinen
laiva näkyvissä, jonka myöskin luullaan tuovan pakolaisia Miletosta.
Tällä välin on se jo kyllä ehtinyt maalle. Jos käsket, herra, riennän
uudestaan alas rantaan."
"Nämäpä ovat outoja uutisia", sanoi Filostratos. "Kahdeksan laivaa,
-- siis kokonainen laivasto! Kuitenkaan en ymmärrä, kuinka kaupunki,
semmoinen kuin Mileto, oli niin helposti anastettavissa. Puhu poika,
etkö kuullut tulijain nimiä?"
"Niitä mainittiin kyllä, mutta en malttanut kuulemaan; sitä paitsi ne
olivat minulle outoja."
"Ystävät", sanoi ruhtinas, nousten seisomaan, "ei ole jaloa salaa tahi
julkisesti iloita onnettomuudesta, vaikkapa se kohtaisikin vastustajaa.
Sentähden tukahutan ne tunteet, jotka tässä hetkessä minussa heräävät.
Sen vaan uskallan tässä sanoa, että meille Ikarialaisille ei
Miletolaisten onnettomuus tuota mitään vahinkoa. Hallitkoon Miletoa
kuka tahansa, niin ei mikään hallitus voi vahingoittaa Ikarian
kauppaa enemmän kuin nykyinen, jolla on niin ahdasmieliset käsitykset
rannikkokansain totisista harrastuksista; ei mikään voi olla kuurompi
hartaille esityksilleni, rukouksilleni, vieläpä uhkauksillenikaan.
Meidän itse ei tarvitse pelätä merirosvojen hyökkäystä; meidän laivamme
ovat vahvat ja hyvin varustetut; porvaristomme on hyvin harjaantunut
aseitten käytäntöön ja tottunut kestämään vaivoja; rannikkomme ovat
kaikkialla yhtä varmat ja helpot puolustaa. Minuun ei siis koske
Miletoa kohdannut onnettomuuden isku, ja jos ihmisenä surkuttelenkin
yksityisiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet onnettomuuden uhreiksi, niin
valtiomme johtajana olisin melkein taipuvainen pitämään onnellisena
tätä tapausta, josta poika on meille kertonut."
Ximmiaksen viittauksesta vetäytyi poika takaisin. Samassa
silmänräpäyksessä ilmestyi toinen palvelija, joka toi ruhtinaalle
kirjeen, lisäten, että asialla oli kiire.
Hallitsija luki.
"Olorokselta", puhkesi hän ehdottomasti sanomaan. "Hän on vast'ikään
noussut maalle. Karidemoksen kanssa oli hän sulkeutunut arkontin
palatsiin. Mutta sitten onnistui hänen, noudattaessaan Karidemoksen
pyyntöjä, päästä pakenemaan, ja täällä Drakonissa... Niin, onpa se
outoa..."
Hän rypisti otsaansa.
"Hyvä", sanoi hän viimein.
"Oloros on sukulaiseni, jo siitä syystä en voi kieltää häneltä
luoksepääsyä."
Hän kääntyi orjaan.
"Sano viestille, joka tämän toi, että tahdon ottaa vastaan kirjeen
kirjoittajan täällä salissa."
Kokoontuneitten uteliaisuus oli noussut korkeimmilleen, ja
he unhottivat kokonaan juomisen. Filostratos jäi kylmäksi ja
umpimieliseksi.
"Tehän tulette olemaan todistajina siihen, mitä hän tuo esiin", sanoi
hän hymyillen. Sitten lisäsi hän vähän närkästyneenä:
"Ettekö arvaa sitä? No, jumalien nimessä, ettehän te muutoin ole
hitaita arvaamaan arvoituksia, jotka ovat tätä vaikeammat! Hän tulee
pyytämään mahdottomia. Karidemos on antanut hänelle toimeksi pyytää
meidän apuamme merirosvoja vastaan."
"Meidän apuamme?" huusi Ximmias. "Mekö taistelisimme ystävällisen
naapurimme Mileton puolesta? Sehän kuuluu satyripelin oikulta."
"Mutta niin se on. Loukkaajilla on lyhyt muisti."
Vähän ajan kuluttua astui Oloros, muutamien nuorten miesten seurassa,
jalolla arvokkaisuudella huoneesen. Filostratos käski tarjota
tulijoille pikarillisen oivaa viiniä. Sitten puhui Oloros vähän
epävakaisella äänellä:
"Varmaankin sinua kummastuttaa, rakas Filostratos, että Mileto
kauheassa hädässään kääntyy juuri sinun puoleesi. Todellakin minä,
joka aina katkerasti olen surkutellut Miletolaisten vääryyksiä Ikariaa
kohtaan, huomaan hyvin ristiriitaisuutta käytöksessämme. Varmaan
olisinkin neuvonut arkonttia luopumaan aikeestaan, joll'en hänen
kanssaan olisi lujasti vakuutettu siitä, ettei yksikään läheisistä
kaupungeista ja saarista kykene niin täydellisesti kukistamaan
merirosvojen valtaa, kuin Drakanonin hallitsija. Korvaukseksi
pyydetystä avusta arkontti tarjoo runsasta sotakustannusten hyvitystä,
ja myöntää myöskin kaikki ne kauppaedut Latmon lahden rannoilla
asuvaisten kanssa, joita tähän asti turhaan olet pyrkinyt saavuttamaan.
Pelasta siis hädän-alaiset heimolaisesi ja ajattele kaikkien
inhimillisten olojen katoavaisuutta!"
"Minä en anna apua", sanoi ruhtinas lujalla päättäväisyydellä. "Voiko
Mileto myöskin korvata minulle kaikkien niiden Ikarian kansalaisten
veren, jotka sota minulta tempaisi? Ja toiseksi: se, mitä te minulle
tarjootte, joutuu minun haltuuni kumminkin niin pian kuin Karidemoksen
valta murtuu; sillä yksistään hän ja hänen puoluelaisensa, eikä
koko kansa, vastustavat vaatimuksiani. -- Auttaakseni todellisesti
ystävällismielistä kaupunkia, en säästäisi kansalaisteni enkä omaa
vertani; mutta pelastaa omalla hengenvaaralla muukalaisia, vieläpä
vihollisia turmiosta, älä pyydä sitä keneltäkään kellä on terve järki."
"Mutta ajattelehan toki..."
"Kaikkia olen jo ajatellut. Paitsi sitä -- tiedän tarkemmin, kuin
luuletkaan, mikä on ollut syynä merirosvojen hyökkäykseen. Mileton
hallitsija kantakoon itse kunnottomuutensa hedelmät; sillä jumalat
itse ovat tämän suoneet. Joka hulluudessa elää ja kulkee rikoksen
koukertelevaa tietä, hänen ei pidä ihmetellä, jos hän viimein suistuu
surman suuhun."
"Tämänkö vastauksen annat minun siis viedä?"
"En käske sinua menemään! Jää sinä niin kauvan kuin sinua haluttaa
vieraaksi ja tervetulleeksi ystäväksi tähän taloon!"
Oloros pudisti surullisesti päätään.
"Se olisi petos synnyinkaupunkiani vastaan", sanoi hän painavasti.
"Karidemos ei todellakaan ole ollut minun mieleni mukainen arkontti;
mutta tällä hetkellä edustaa hänen persoonansa vanhaa Miletoa. Hänen
rinnallaan tahdon tapella -- ja kuolla. Jää hyvästi!"
"Sinun tähtesi toivon teidän aseillenne voittoa. Muuten -- en voi
toisin tehdä."
Oloros kumarsi. Sitten alkoi hän vitkaan astua ulos.
"Herra, sinä voit!" kuului silloin äkkiä nuoren kuvanveistäjän
liikutettu ääni.
Hämmästyneinä kääntyivät kaikkien katseet rohkeaan nuorukaiseen.
Oloroskin kääntyi ympäri.
"Niin, herra", jatkoi Akontios yhä kasvavalla innolla, "sinä voit, ja
jos sallit, niin todistan väitteeni yhtä hyvin kuin matemaatiikkokin
lauseensa."
Filostratos rypisti kulmakarvojaan.
"Puhu!" sanoi hän viimein. "Minua tosin hämmästyttää, että nuoriso
luulee voivansa neuvoa vanhempia ja kokeneempia; mutta aina olen
ymmärtänyt sietää vastaväitettä, jos sillä on hyvä tarkoitus."
"Mitä parhain, herra", sanoi Akontios. "En tarkoita ainoastaan Mileton
parasta, vaan sinunkin, vieläpä kaikkien Helleenien tulevaisuutta,
kun nyt rukoillen sinua pyydän: älä anna merirosvojen lopettaa
ilkityötään! Huonossa maassa ei koskaan voi kasvaa hyviä hedelmiä.
Vaikka Olbios perustaisi uuden valtion Miletoon, on hän kuitenkin
aina rikoksen tekijä ja rosvo, kansan oikeuden halveksija, barbaari.
Mileto rosvovaltana uhkaa lähinnä Samosta ja sitten Ikariaa. Kaikki
jalot tavat, joita esi-isiltä olemme perineet, häviävät, jos Olbioksen
raaka nyrkki pääsee niitä koskettamaan. Mutta että yhteiskunta,
jonka ensimmäisenä lakina on ryöstö ja väkivalta, saapi lukuisasti
kansalaisia ja sotilaita, että sinne kokoontuu kaikki, mikä on
turmeltunutta ja kelvotonta yhtyäkseen ilkitöitä tekemään, sitä et kai
epäile. Sentähden on tämä turmelus jo alusta masennettava, ett'ei se
sittemmin anastaisi naapurivaltojakin."
Akontios vaikeni. Suostumuksen mutina kuului kokoontuneitten joukosta.
Filostratos pudisti levollisena päätään.
"Sitäkö vielä pitäisi odottaa", sanoi hän viimein. "Sinä arvaat
kuitenkin näitten merirosvojen sitkeyttä liian suureksi. Päästyään
kerran pehmeään, hyvin varustettuun pesään, heillä tuskin enään
lienee halua uusilla seikkailuilla panna saavutettua onneansa vaaran
alttiiksi. Jos tämä kuitenkin tapahtuisi, niin onhan aina vielä aikaa
yhdessä muitten Hellaan kaupunkien kanssa sulkea heiltä tie. Mutta
Karidemos ja hänen alustalaisensa kärsikööt nyt, mitä ovat rikkoneet;
sillä heistä itsestään vaan riippui hankkia itselleen liittolaiseksi
Ikarian kansa. Joka tahtoo jotain saada, hänen pitää myös osata antaa.
Tämän ikivanhan säännön ovat Miletolaiset polkeneet jalkojensa alle."
"Herra", jatkoi Akontios, "ei Miletolaiset, vaan heidän sokaistut
johtajansa. Mutta onnettomuus on nyt kai avannut heidänkin silmänsä.
Pitääkö kaupungin, pitääkö koko kansan, joka paheksii gerusian ja
arkontin käytöstä, kärsimän vallanpitäjien typeryyden takia? Sitä ei
oikeutta rakastava Filostratos saata tahtoa!"
Viehättävällä kaunopuheliaisuudella esitti hän nyt näitä mielipiteitä;
hän pyysi ruhtinasta muistelemaan, mitä Ximmiaksen orja äsken oli
kertonut kaupunkilaisten toivottomasta hämmästyksestä, merirosvojen
röyhkeydestä ja julmuudesta; hän kuvaili niitten miesten epätoivoa,
jotka, hakien apua isänmaalleen, oman henkensä vaaralla olivat tulleet
Ikariaan, ja joiden nyt täytyi palata viemään surullista tietoa,
ett'ei mikään voi estää piiritettyjen surmaa. Ihana nuorukainen,
kasvavan innostuksen elähyttämänä, pää pystyssä ja silmät säihkyvinä,
puhuen Filostratokselle ei niinkuin rukoilija, vaan pikemmin niinkuin
ennustaja, joka julistaa jumaluuden tahtoa, oli lumoavan näköinen.
Tämä voimakas kiihkeä ja kuitenkin liikkeissään kohtuullinen kauneus
vaikutti Filostratoksen tositaiteelliseen mieleen melkein vielä
vastustamattomammin, kuin Akontioksen sanojen selvä ajatus. Kun nyt
Melanipposkin innokkaasti puolusti nuorukaisen sanoja, antoi hallitsija
rajulla kiivaudella myöten niille tunteille, jotka jo kauvan olivat
liikkuneet hänen sydämmessään. Samoin kuin nähdessään Afroditen
valtavan kauniin vartalokuvan, syleili hän nuorukaista kaikkien nähden
ja puhui sitten, katsellen häntä liikutettuna silmiin:
"No hyvä, Akontios! Sinulle, viehättäjälle, joka niin mahtavasti
voit liikuttaa kaikkien sydämmet, on tämäkin onnistunut; sinä olet
temmannut miekan tupestani, ja jumalien avulla käytän sitä Mileton
vapauttamiseksi."
Enemmistö juhlavieraita tervehti tätä Filostratoksen päätöstä
vilkkailla suostumushuudoilla.
Oloros, joka ovesta oli kuullut kaikki, kääntyi nyt takaisin, kumarsi
ruhtinaalle ja kiitti sydämmellisesti kaupungin ja sen hallitsijan
puolesta.
"Tosiaankin", jatkoi hän katsellen milloin Filostratokseen,
milloin Akontiokseen, "en tiedä, ketä minun tulee enemmän ihaella:
ruhtinastako, joka on muuttanut monivuotisen vihollisuuden
ystävyydeksi, vaiko taideniekkaa, joka unhottaen vihamielisen tuomion
ankaruutta puolustaa vainoojiaan. Jos Filostratoksen uhri painaakin
mahtavammin tekojen vaa'assa, niin antaa Akontios kuitenkin ehkä
suuremman uhrin, jos jalomielisyyttä katsotaan, sillä hän on saanut
kärsiä kovinta, mitä vapaalle miehelle saattaa tapahtua. Pelotta
uskallan puhua näin, sillä en puhu tässä Babylonialaisten enkä
Persialaisten kuninkaalle, vaan Ikarian hallitsijalle, jaloimmalle
kaikista Kreikkalaisista."
Akontios, joka myös oli kiittänyt ruhtinasta, astui nyt Oloroksen luo.
"Älä arvaa jalomielisyyttäni liian korkeaksi", sanoi hän puoliääneen.
"Eikö Karidemos ole Kydippeni isä? Sano, Oloros, missä Kydippe nyt on?
Jo kauvan on tämä kysymys ollut huulillani. Onko hän turvassa?"
"Toivon sen, kun nyt Filostratos on antanut suostumuksensa. Morsiamesi
on arkontin palatsissa."
"Siis hänkin on sisään suljettu ja ryövärijoukon saartamana? Melkein
sitä aavistin."
"Pako oli hänelle tarjona, jos hän olisi tahtonut paeta yhdessä
Kononin kanssa. Hän pyysi, hän rukoili tyttöä, mutta tämä pysyi lujana
epäyksessään. Jos hän olisi seurannut Kononia laivaan, niin olisi
hänen kohtalonsa ollut varma. Se olisi ollut samaa kuin Akontioksen
hylkäämistä ja kavaltajalle menemistä."
"Rohkea tyttö!" huudahti Akontios ylen onnellisena.
"Oi, kuinka se ajatus on kiihottava rohkeuttani että anastettua
kaupunkia valloittaessani, valloitan armaanikin! Sillä minä käyttelen
miekkaa yhtä hyvin kuin talttaakin."
Saatuna kerran asiaa suosimaan Ikarian ruhtinas antoi heti tarpeelliset
käskyt. Kun koko valtiomuoto oli niin erinomaisessa järjestyksessä, ja
etenkin aina tappeluun valmis sotalaivasto -- suurin koko itäisessä
Arkkipelaagissa -- niin saatettiin jo kolmantena päivänä jälkeen
Oloroksen tulon lähteä liikkeelle. Koska ei niin paljo tarkoitettu
meritappelua, kuin, jos vaan oli mahdollista, äkillistä maallenousua,
niin oli Filostratoksella sotalaivojensa ohessa suuri luku
kuljettajalaivoja, joissa oli lukuisasti porvareja ja palkkasotureja.
Niin lähdettiin pian jälkeen auringon laskun purjehtimaan kotiinjääpien
onnentoivotusten ja ilohuutojen seuraamina; he olivat lujasti
vakuutetut siitä, että asia, jonka puolesta Filostratos alkoi sotaa,
oli hyvä ja oikea, jo siitä syystä, että hän sitä puolusti.