Tieto, että Akontios oli palannut ja että häntä ja hänen jalomielistä
esirukoustaan Filostratoksen luona oli kiittäminen pelastumisesta
merirosvojen kynsistä, oli tuulen nopeudella tunkeutunut etäisimpiinkin
kaupungin-osiin. Tämä seikka yksistään olisi jo koroittanut nuorukaisen
viattomuuden yli kaikkia epäluuloja, sillä mahdotonta oli, että
merirosvojen voittaja oli heidän liittolaisensa. Mutta nyt tuli lisäksi
se varma huhu, ett'ei Konon, kuten Karidemos, ollut erehtynyt, vaan
että hän inhottavassa ilkeydessään oli ostanut väärät todistajat
suurista summista ja siten tehnyt rikoksen, jota Mileton lait
rankaisivat omaisuuden menettämisellä ja maanpaolla.
Seppä Baioskin sai kuulla, mitä suusta suuhun puhuttiin.
Baios oli jo ennestään, Akontioksen tuomitsemisesta asti, kurjassa
mielentilassa; sillä saavutettuaan kostonhimoisten juoniensa päämäärän,
Neaira ei löytänyt tästä tiedosta toivottua tyydytystä, ja alkoi siitä
syystä salaa kantaa sammumatonta vihaa Baiosta kohtaan, josta hän tähän
asti oli ollut välinpitämätön. Turhaan vaati seppä Neairaa täyttämään
lupaustansa. Tämä nauroi häntä vasten silmiä ja huusi hänelle
pilkallisesti: kavaltajalle tehtyjä lupauksia ei tarvitse täyttää!
Sitten, kun hän näytti niin tuiki kamalalta ja käyttäytyi ikäänkuin
ihminen, joka epätoivon tuskassa ryhtyy vaikka mihin, lohdutti hän
häntä tulevaisuuden lupauksilla, samoin kuin velallinen koettaa
tyydyttää velkojaan tyhjillä korupuheilla. Seppä huomasi kuitenkin
viimein, ett'ei hän milloinkaan hyvällä ja ilman ulkonaista pakkoa
ollut tuleva hänen omakseen. Siis kävi hän jurona ja päivä päivältä yhä
raskasmielisempänä työhönsä, alati horjuen kahden päätöksen välillä,
pitikö hänen kärsivällisesti odottaa, vai äkkiä tehdä loppu kaikesta.
Tähän jälkimmäiseen näytti hänen mielestään olevan tilaisuutta, kun
Olbios merirosvoineen astui maalle. Fintias, templinpalvelija Didymoin
lehdosta, oli jo aikoja sitten taas yhtynyt merirosvoihin. Sen saattoi
Baioskin tehdä. Ja jos hän, vaikka olikin tottunut vaaralliseen
toimeen, vielä epäili, niin oli se siitä syystä, että hän salaa
pelkäsi, että Olbios kuitenkin saattoi tulla voitetuksi, ja silloin
hänen, Baioksen täytyisi ikipäiviksi jättää Mileton alue ja jumaloittu
Neairansa.
Tyytymätönnä mielessään, epävarmana siitä, pitikö hänen iloita rosvojen
menestyksestä, pitikö hänen esiytyä julkisuudessa vai sulkeutua
huoneesensa, vietti hän päivänsä ratkaisevaan hetkeen asti. Nyt näkyi
äkkiä kova onni kohdanneen häntä.
Tieto, että Konon oli paljastettu, että lain kostava käsi oli urkkiva,
keitä rohkea pahantekijä oli käyttänyt avukseen, sorti hänet melkein
maahan.
Pakoon! pakoon! Se oli ainoa ajatus, jonka hänen järkensä käsitti, --
mutta ei ilman häntä, joka nyt oli hänen vallassaan. Ennen pakoaan hän
tietysti saattoi ilmaista, että Neaira oli rikoksen oikea alkuunpanija,
jos hän ei suostunut lähtemään mukaan.
Kolme riviä paperiliuskalle piirrettyinä ja yön aikaan naulittuina
raatihuoneen portille, riitti, joll'ei hän pitänyt parempana
antaa tärkeää paperia jollekin Kreonin kuvapatsaan luona olevista
kukkaistytöistä. Nämät tytöt vihasivat Neairaa, koska hän, enimmän
ihailtuna oli vaarallisin kilpailijatar ylhäisen nuorison suosiosta.
Kateellinen riitasisar varmaankaan ei ollut jättävä levittämättä
syytöstä -- ja Konon oli juuri se mies, joka tiesi käyttää asiaa
hyväkseen todistaakseen sillä itsensä syyttömäksi. Hänen asemassaan, ja
tottunut kun oli vehkeilemään ja keksimään valheita, ei pitänyt olla
vaikeata vierittää suurinta osaa syystä, joll'ei aivan kaikkea Neairan
niskoille, perustuen hänen kostonhimoonsa, ja esittää asia ikäänkuin
eivät Fintias ja Baios olisi tulleet lahjotuiksi hänen kullallaan, vaan
viekoitelluiksi nuoren tytön lumoavalla viehätysvoimalla. Kaikesta
tästä voi helposti huomauttaa paperiliuskalla, ja Kononille, tuolle
sukkelapäälle, tarvitsi myös ainoastaan antaa viittaus...
Baios tiesi nyt, mitä tietä hänen tuli käydä. Vitkastelematta ryhtyi
hän toimeen. Hän kirjoitti syytöksen, vakuuttavammin ja laveammin, kuin
hän alkuaan oli ajatellutkaan. Sitten pani hän kokoon tarpeellisimmat
tavaransa ja vähät rahansa, ja lähti yön pimeässä -- kuu ei ollut vielä
kohonnut yli taivaanrajan -- Neairan asunnolle. Mytyn kantoi hän viitan
verhossa; paperin pisti hän vyöhönsä, ja suonenvedon tapaisesti puristi
hän sitä kädellään.
Kolmesti täytyi hänen koputella porttia, ennenkuin talon isäntä avasi
hänelle. Ihmiset olivat juuri menemässä levolle. Teeskennellyllä
väliäpitämättömyydellä kyseli hän Neairaa. Hän oli muka hänen
sukulaisensa ja oli tänään saapunut tänne Ikarialaisten kanssa.
-- Ukko, savuava savilamppu kädessä, loi tutkivan katseen hänen
liikutettuihin kasvoihinsa, käski kuitenkin häntä käymään sisään ja
näytti hänelle tien tytön huoneesen.
Huonosti rakennetun puuoven rei'istä näkyi valoa loistavan. Ukon
vetäytyessä pois, astui Baios sykkivin sydämmin lähemmäs. Hän kuunteli.
Outoja ääniä sattui hänen korviinsa, nyyhkytysten ja puol'äänisen
mutinan tapaisia. Ovi ei ollut tiivisti kiinni; se ei siis ollut
sisältä, lukittu. Hän avasi hiukan. Siinä makasi Neaira olkimatolla,
kauniit hiukset hajalla ja katseli lampun lekuttavaan liekkiin,
nojatessaan kyynelten kostuttamat kasvonsa käsiin.
"Neaira!" huusi hän puol'ääneen huoneesen, ja kun tämä ei kuullut,
astui hän -- varmana voitostaan -- kynnyksen yli.
Tyttö nousi hitaasti, pyyhki pois kyyneleensä ja sanoi:
"Sinäkö Baios? Miksikä näin hiivit luokseni? Kuinka sinä pääsit sisään?
Olenhan kieltänyt sinua..."
"Vaara halveksii tuollaisia kieltoja. Oletko koko päivän istunut täällä
yksin, etkä siis tiedä, mitä kaikkialla puhutaan?"
"Tiedän kaikki", vastasi Neaira.
"Senkin, että olet petetty?"
"Minäkö? Sinä ja Fintias ja kavala Lysistrate! Mitä se minuun kuuluu?"
"Neaira! Etkö sinä saattanut minua todistamaan Akontiosta vastaan?"
"Hyvä; mutta sen tiedätte ainoastaan sinä ja Konon. Konon kyllä karttaa
tulla Miletoon, ja sinä --"
"Niin, minä olen vaiti, jos Neaira vihdoinkin täyttää minulle tekemänsä
lupauksen. Kuten nyt näet, aion jättää Mileton; mutta en yksinäni, vaan
sinun kanssasi. Minä tahdon nyt niittää, mitä olen kylvänyt. Tee itsesi
valmiiksi lähtöön ennenkuin on myöhäistä! Tällä tunnilla vielä lähdemme
matkaan."
"Minäkö? Ja sinun kanssasi? Oletko menettänyt järkesi?"
"Sinun täytyy, Neaira! Minä en päästä sinua! Vaimokseni täytyy
sinun tulla, ja, jumalien nimessä, tahdon varjella sinua niinkuin
silmäterääni ja kunnioittaa sinua niinkuin pappi jumalankuvaansa!
Tule Neaira! Luota toki minuun! Etkö siis ymmärrä kuinka äärettömästi
sieluni halajaa sinua? Ja mitä muuta sinulla on valittavana? Ole varma
siitä, että Konon on paljastava osallisuutesi! Paeta sinun pitää,
kuten minunkin. Tahdotko siis yksin mennä vieraille maille turvatta ja
suojatta?"
"Minä en aio paeta", sanoi Neaira suruisesti.
Baios seisoi niinkuin kivettynyt. Mutta sitten leimahti äkkiä
pirullinen tuli hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta. Hän pisti
kätensä vyöhön ja piti sitten kirjoitettua paperiliuskaa tytön silmien
edessä.
"Katso tätä, lue!", sanoi hän kähisevällä äänellä.
"Mitä se tietää?" kysyi Neaira.
"Lue!" toisti seppä. "Tämä paperi on jo huomenna oleva oikeissa
käsissä, jos yhä aiot rikkoa valaasi ja tehdä minut naurettavaksi
omissa silmissäni!"
Hänen silmänsä kiisivät likaisen paperin yli. Halveksivasti rypisti hän
kaunista suutaan.
"Tee mitä tahdot!" sanoi hän kylmästi.
"Minä teen sen, Neaira!" huusi hän niin äänekkäästi, että tämä
ehdottomasti peräytyi muutaman askeleen. "Minä teen sen! Sinulla,
joka olet halvasta suvusta, ei ole yhtään etuoikeutta, niinkuin
Kononilla, rikosveljelläsi, sinut pannaan monivuotiseen vankeuteen --
ehkä tuomitaan kuolemaan -- kuuletko, Neaira, kuolemaan! Mutta niin
minä tahdon! Mennös ennemmin perikatoon, kuin että toinen iloitsisi
rakkaudestasi! Vielä kerran kysyn sinulta, Neaira: tahdotko seurata
minua, vai gerusian pyöveleitä?"
Hän painoi kätensä kasvoja vastaan.
Baios, joka piti tämän liikkeen edullisena merkkinä, jatkoi:
"Luotatko sinä yhä vielä imelään Akontiokseen, sinä sokaistu hupakko?
Arkontin palatsin etupihassa, isän silmien edessä, on Akontios sulkenut
ihanan Kydippen syliinsä, ja ennen kuun toistamiseen täytyttyä viepi
hän rakastettunsa morsiamena juhlallisesti koristettuun thalamokseen.
Sinua kaiketi haluttaa seistä tien varrella, kun hääseurue menee
sulhaisen kotiin, ja yhtyä kansan ilohuutoon? Todellakaan en muuten
ymmärrä, mikä sinut voisi pidättää täällä kolkossa Miletossa. Vai
aiotko ehkä myöhemmin pujahtaa tuon onnellisen kotiin lemmittyisenä
ja siten päästä sen perille, mitä et oikealla tiellä ole voinut
saavuttaa? Älä uskottele itsellesi semmoisia! Sinä et tiedä, kuinka
tulisesti, kuinka rajattomasti Akontios rakastaa Kydippeään, kuinka hän
ruumiillaan ja sielullaan --."
"Seis!" huudahti Neaira kalman kalpeana. "Sinä olet oikeassa. Minun on
mahdoton jäädä Miletoon. Minä seuraan sinua, Baios. Aarteita minulla
ei ole ottaa mukaan. Viitan vaan heitän hartioilleni, ja sitten pois,
ulos? vieraisin maihin!"
Hän otti poimuisen viitan naulasta ja heitti sen ylleen. Sitten ojensi
hän suruisesti kätensä sepälle, joka sanatonna ihastuksesta nielasi
katseillaan jok'ainoan hänen liikkeensä.
"Baios parka!" sanoi hän surumielisesti. "Jos todella rakastat minua
niin rajattomasti kuin vakuutat, niin suokoot jumalat sinulle anteeksi
sen, mitä olet rikkonut -- sinulle sekä minulle."
Hän otti lampun ja valaisi heidän kulkunsa pihan yli ja ahtaan, matalan
porttikäytävän kautta. Ennenkuin he astuivat ulos, sammutti hän sen
tukahuttaen liekin sormillaan.
"Kas niin!" sanoi hän. "Nyt on, ikäänkuin ei se koskaan olisi
liekehtinyt. Mitä tietä menemme?"
"Didymoihin päin. Pari, kolmekymmentä stadiumia eteläänpäin kääntyy
siellä polku vasemmalle, valtamaantielle, joka johtaa Euromoksen kautta
Mylasaan ja Halikarnassokseen."
"Mylasaan", toisti Neaira.
Ääneti riensivät he pitkin katuja, jotka, huolimatta päivän
tapauksista, nyt olivat autiot. Kymmenen minuutin kuluttua saapuivat he
rannantokeitten luo, jossa Didymoihin johtava tie alkoi. Se oli sama
paikka, jossa kerran Baios, mustasukkaisuuden raivossa, oli uhannut
mitään pahaa aavistamatonta Akontiosta.
Meri oli peilikirkas. Tummansininen taivas levitti majesteetillisella
loistolla säteilevän tähtivaippansa yli aaltojen ja etäällä siintävien
rantamaitten.
"Näistä peilikirkkaista laineista on hän noussut", sanoi Neaira,
astuen aivan lähelle muurin reunaa, "Afrodite, kaikkivaltias, joka
tekee ihmisen niin autuaaksi ja onnettomaksi. Meren helma on hänen
kotinsa; joka siinä etsii leposijansa, se löytää rauhaa jumalattaren
rinnoilla, myöskin vaikka häneltä olisi kielletty jumalattaren armo
hänen vaeltaessaan maan päällä. Afrodite sinä taivaallinen, minä olen
rikkonut, kun tahdoin pakolla saavuttaa sen, minkä vaan sinun armosi
antaa; kun kostonhimoisena vainosin häntä, jota sydämmen pohjasta
kuitenkin rakastin -- oi, niin tulisesti, niin sammumattomasti, kuin
tyttö milloinkaan saattaa rakastaa! Suo minulle anteeksi, äläkä anna
sieluni rauhatonna harhailla, vaikka kurja, ruhjottu ruumiini jää
hautajaismenoja vaille!"
"Mikä sinun on, Neaira?" kysyi Baios, joka, seisoen pari askelta
sivulla päin, vaan puoleksi käsitti nuo kuiskimalla lausutut sanat.
Nyt kuului raskaita askeleita kivisellä rannalla; tähtien valossa
välähtivät kypärit ja sota-asut. Se oli neuvoston vartiaväki, joka jo
kauvan oli ollut pakenevan rikkojan jäljillä ja nyt viimeksi Neairan
asunnossa oli saanut varmoja tietoja, mitä suuntaa hän oli paennut.
"Neaira!" huusi Baios kauhistuneena. "Me olemme hukassa, jos vielä
viivymme hetkenkään aikaa."
Mutta tyttö ei kuullut häntä. Vielä viimeisen kerran väänteli
hän käsiään, sitten heittäysi hän syvyyteen. Vesi loiskahti pari
kertaa ankarammin rantakiviä vastaan. Syntyi pyörre, joka lähetteli
kaareilevat maininkinsa yhä kauemmas ja kauemmas. Sitten oli meren
pinta taas tyyni ja kirkas kuin peili.
Ennenkuin Baios vielä ehti liikahtaa paikaltaan, ympäröivät gerusian
sotamiehet häntä. Hän ei tehnyt mitään vastarintaa. Neairan äkillinen
katoaminen oli tehnyt hänet aivan hervottomaksi. Nyt ei ollut hänellä
enään mitään tärkeätä, ei mitään peljättävää maan päällä. Pää
painuneena astui hän kohtaloansa kohden.
Seuraavana aamuna oli järjestys Miletossa kaikkialla palautettu
entiselleen. Karidemos, joka palavalla isänmaanrakkaudellaan ja
urhealla puolustuksellaan oli vastustajiensa mielistä poistanut
hallituksensa monet erehdykset, piti uudestaan vallan ohjia käsissään,
unohtamatta kuitenkaan, mitä hän oli vastustuspuolueelle velkaa. Hänen
ensimmäinen hallitustoimensa sisällisessä suhteessa oli neuvoston
lisääminen joukolla miehiä, jotka edistyneillä mielipiteillään
suosivat jaloa Olorosta. Nuorukaisen itse otti Karidemos lähimmäksi
apulaisekseen ja neuvonantajakseen, suostuen mielellään antamaan
hänelle suuren vaikutusvoiman arkontinvirkaan kuuluvia päätöksiä
tehtäessä. Ensimmäinen hallitustoimi ulkonaisessa suhteessa oli
hyökkäys- ja puolustusliiton tekeminen Ikarian kanssa ja niitten
vanhan-aikaisten rajoitusten poistaminen, jotka siihen saakka olivat
olleet estämässä vapaata kanssakäymistä saarelaisten ja Miletolaisten
kesken.
Melanippos, jolle gerusia paikalla taas tarjosi Afroditen papin
arvon, kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Kokemus -- sanoi hän --
oli häntä kyllin opettanut, että hän mielipiteillään jumalattaren
todellisesta olennosta liiaksi poikkesi uskovaisen kansan luuloista
ja käsityksistä. Hän tahtoi tyytyä siihen tietoon, että hän oli
kantanut tuolle kuolemattomalle ihanimman uhrin, minkä pappi hänelle
voi tarjota, nimittäin yhdistänyt kaksi rakastavaa sydäntä, joita
epäsuotuisa kohtalo tahtoi tuhansilla esteillä erottaa. Ainoastaan
yhden palveluksen tahtoi hän vielä tehdä jumalattaren pyhäkölle; hän
tahtoi pyytää Mileton neuvostoa korvauttamaan Afroditen kuvan, jonka
merirosvot olivat vieneet mukaansa Lemnokseen, sen mestarin kädellä,
joka siihen kykeni ennen kaikkia muita helleeniläisiä mestareja,
nimittäin Akontioksen kädellä. Hän, Melanippos, tiesi, että jumalatar,
Akontioksen luomana oli saava muodon, joka oli viehättävä ihmisten
mielet vielä hurmaavammalla ja taivaallisemmalla tavalla kuin
mainioitten Athenalaisten mestariteokset. Siitä oli hänellä takauksena
se ihana kuva, jonka taideniekka oli veistänyt Ikarian hallitsijalle...
Kun Konon sai tietää, että kaikki oli saatu ilmi, pakeni hän Prienestä
Paflagoniaan. Vasta monen vuoden kuluttua tuli hänelle Akontioksen
jalomielisyyden kautta mahdolliseksi palata.
Mutta uuden kuun keskivälillä kaikuivat häälaulut pitkin Mileton
katuja, sulostuttaen nuoren kuvanveistäjän ja Karidemoksen tyttären
vihkiäisiä. Avara, väkirikas kaupunki oli lukemattomine seppeleineen
ikäänkuin yksi ainoa suuri juhlasali. Onnea ja tyytyväisyyttä loisti
kaikkien silmistä, ja aina myöhään yöhön asti paloivat roihuavat
tulisoitot torilla ja pitkin silmän-siintämättömiin ulottuvaa
satamakatua. Taivaallisen soiton pauhaavat sävelet kaikuivat
sen thalamoksen ympärillä, jossa Mileton ihanin morsian riisui
morsiushuntunsa -- Kydippe kuolemattoman Afroditen maallinen perikuva.