Miletossa oli sillä välin tullut tunnetuksi, että Melanippos oli
edistänyt Akontioksen petosta Afroditen templissä. Kun nyt lähettiläät
laivoinensa palasivat tyhjin toimin ja ilmoittivat, kuinka rosvolaiva
oli ilveillyt heidän kanssaan, niin alettiin kansassa hokea, että
kärsitty pakkovero oli loukatun Afroditen lähettämä rangaistus, sillä
meren syvyydestä tulleen jumalattaren vallassa oli, antaa myötä- ja
vastoinkäymistä matkalla.
Akontioksen poisviemistä pitivät useat -- vaikka asianhaarat sitä
vastustivatkin -- hänen vapauttamisenansa; he vakuuttivat, että
mylasalaisen kuvanveistäjän toverit olisivat ryhtyneet vaikka mihin
pelastaakseen uskollista kumppaniaan Miletolaisten käsistä. Akontioksen
aiottu liitto ihanan Kydippen kanssa pantiin yhteyteen merirosvojen
luultujen tuumien kanssa: Akontios oli muka kaikin mokomin tahtonut
jättää kaupungin merirosvoille ja sitä tarkoitusta varten pyrkinyt
asemaan, joka olisi suonut hänelle vaikutusvaltaa julkisiin asioihin.
Konon koki kaikin tavoin ylläpitää ja levitellä näitä huhuja. Nyt, kun
Akontios oli poistettu, kääntyi Kononin viha Afroditen pappia vastaan,
jota hän piti kaiken vastoinkäymisensä oikeana synnyttäjänä. Eräs
templinpalvelija oli kuullut papin viimeisen, ratkaisevan keskustelun
Akontioksen kanssa ja ilmaissut kaikki. Melanippoksen päästä oli
lähtenyt tuo juoni, joka viekotteli Karidemoksen tyttäreltä valan.
Kyllin syytä siis Kononilla vihata Melanipposta, kyllin syytä häntä
peljätä; sillä luultavaa oli, ett'ei pappi niinkään pian heittänyt
maanpakoon ajettua holhottiaan, vaan että hän pyrki liittoon Oloroksen
kanssa ja kaikkien niiden kanssa, jotka pitivät Akontiosta viattomana.
Tapaus lähettiläslaivan kanssa tarjosi nyt toivottua tilaisuutta
kääntämään yleistä mielipidettä Kononin eduksi. Jos Afrodite oli
loukattu -- kuten jo kyyhkys-uhrin onneton päättyminen osotti -- niin
oli syy hänen nurjuuteensa lähinnä etsittävä papin käytöksestä. Että
maallisten asiain sekoittaminen uskonnollisiin menoihin jo ammoisista
ajoista oli ollut tavallista, että etenkin kevätjuhla Miletossa soi
jonkinlaista vapautta kaikenlaisissa rakkaus-asioissa, sitä eivät Konon
ja hänen hurjat puoluelaisensa tahtoneet myöntää. Todellakaan ei oltu
Miletossa koskaan kuultu, että pappi olisi ottanut osaa semmoisiin,
itsessään luvallisiinkin rakkaus-asioihin. Sen lisäksi tuli, että
palvelija, joka oli ilmaissut Melanippoksen, Kononin toimesta koristeli
kertomustaan kaikenlaisilla arveluttavilla lisillä.
Siten pääsi, pian lähettiläslaivan palaamisen jälkeen, valtaan yleinen
tyytymättömyys, joka yhä enemmän muuttui vihamielisyydeksi Afroditen
pappia vastaan. Kansa näkyi olevan iloissaan siitä, että oli löytänyt
esineen, jota vastaan se sai purkaa vihansa ja etenkin merirosvojen
pelkonsa. Että Olbios kuuluisine laivoineen oli tunkeutunut aina
Korassilais-saarten rauhallisille vesille, että hän oli ollut niin
rohkea, että oli uskaltanut kohdella kaupungin virkamieslaivaa
yhtä röyhkeästi kuin rannikkolaisten pieniä kauppalaivoja ja
pilkallisesti uskaltanut verottaakin sitä, ennusti pahoja aikoja.
Afrodite oli lepytettävä, ja se saattoi tapahtua vaan siten, että
hänen loukkaajansa, ajattelematon, harmaapäinen ja kuitenkin vielä
niin nuorekkaasti tuntehikas Melanippos, saisi kärsiä rangaistusta
mielettömyydestään.
Suuri kansajoukko kokoontui papin talon luo ja alkoi meluta. Sitten
mentiin taajoissa riveissä Gerusian kokoussalin luo ja uhmailevin
sanoin vaadittiin neuvostoa tutkimaan asiaa sekä päättämään, saisiko
Melanippos kauvemmin pysyä virassaan.
Afroditen pappi, syvästi loukattuna, teki ripeän päätöksen. Kun
neuvosto Kononin kutsumuksesta oli kokoontunut, ilmestyi hän
kutsumattomana oikeuden eteen ja pyysi puheenvuoroa.
"Miehet", sanoi hän lujalla äänellä, "tiedän kyllä mikä teidät on
saattanut tänne tänään, myötä tahi vastoin tahtoanne; sillä kansan
ääni pakottaa viisaimmat ja kylmäkiskoisimmatkin kallistamaan sille
korvansa. Mileto tarvitsee sovintouhria -- vähemmin siitä, minkä
kiihkoisa rahvas lukee minun viakseni, kuin siitä, mitä se itse on
rikkonut: sen lähettiläiden velttoudesta ja saamattomuudesta. Minä
tarjoon täten itseni uhriksi, -- sillä todellakaan ei ylpeyteni
sallisi, että teidän mahtisananne tahi rahvaan raaka väkivalta
pakottaisi minut siihen, johon nyt vapaasta tahdostani rupean.
Korkea-arvoiset gerontit, minä heitän Afroditen papin virkani teidän
käsiinne ja menen vuodeksi maanpakoon Ikarian saarelle. Määräajan
kuluttua odotan teiltä kirjettä, joka kutsuu minut takaisin. Jollei
semmoista tule, niin en palaja Miletoon enään."
Gerusia, suuresti iloissaan tästä onnellisesta apukeinosta, jolla
se saattoi rauhoittaa kiihtynyttä kansaa tarvitsematta ryhtyä
mihinkään toimiin, jotka olisivat loukanneet pappisviran arvoa, kiitti
Melanipposta hänen jalomielisestä tarjoomuksestaan ja suostui siihen
empimättä lausuen vaan muutamia kohteliaita osanotto-sanoja.
Kaksi päivää myöhemmin astui Melanippos laivaan. Yksi ainoa orja
seurasi häntä. Klitifon jäi kahden muun kanssa Miletoon hoitamaan
taloa, joka oli hänen herransa yksityistä omaisuutta.
Ikariassa hallitsi silloin tyranni Filostratos, viisas, oikeutta
noudattava ja taidetta harrastava hallitsija, joka äidin puolelta oli
sukua nuoren Oloroksen perheelle, mutta muutoin ei juuri Mileto häntä
miellyttänyt, koska se teki kaikenlaisia vaikeuksia Ikarian asukkaille
kaupassa ja liikkeessä ja etupäässä, koska se vaan rasittavaa
tulliveroa vastaan salli ikarialaisten kauppalaivojen purjehtia Latmon
lahdella. Melanippoksella oli Ikarian Drakanonissa vanha ystävä ja
siitä syystä valitsi hän tehdessään päätöksensä juuri Ikarian saaren
olopaikakseen. Kun hän kokoontuneelle neuvostolle oli maininnut tämän
saaren matkansa päämääräksi, oli Oloros kiiruhtanut Melanippoksen luo
hänen kotiinsa ja antanut hänelle kirjeitä vietäväksi Filostratokselle
-- suosiotyö, jonka Melanippos kiitollisuudella otti tehdäkseen.
Varustettuna Oloroksen kirjeellä astui hän niin muodoin kymmenen
tuntia matkailtuaan maalle Drakanonissa. Ystävä, jota Melanippos
etupäässä tuli tervehtimään, oli muutama viikko sitten kuollut. Sitä
sydämmellisemmin otti tyranni Filostratos vastaan yksinäisen vieraan.
"Minua ilahuttaa", sanoi hallitsija, "että Miletosta kerrankin tulee
jotain hyvää sittenkuin minä ja omaiseni vuosikausia olemme saaneet
kokea pelkkää pahaa ja harmillista. Jumalat tietäkööt, että jollen
olisi sitä mieltä, että rauha, vaikkapa uhrauksillakin hankittu, on
kansoille siunaukseksi, mutta sota sitä vastoin, vaikka saavuttaakin
tarkoituksensa, kiroukseksi -- niin olisin jo aikoja sitten näyttänyt
Miletolaisille, ett'ei Filostratoksen sotalaivat ole pähkinänkuoria.
Mutta elän aina vaan toivossa, että Miletossa kerran pääsee valtaan
enemmistö niitä, jotka ymmärtävät, ett'eivät vaatimukseni tarkoita
ainoastaan Ikarialaisten vaan Mileton omaakin etua."
Sitten kyseli hän Olorosta, joka oli yksi niitä harvoja järkipäitä,
joista Miletossa niin paljo puhuttiin, joka oltuaan innokas filosoofi
viime aikoina oli alkanut harrastaa valtioasioitakin.
"Siitä on kaksi vuotta", jatkoi hän, "kuin viimein näin sen lahjakkaan
nuorukaisen Korinthossa. Ainoastaan pikimmältään kohtasimme toisiamme.
Mutta jo silloin ennustin hänelle ihanaa ja suurta tulevaisuutta.
Sitten, kunnioitettu vieras-ystäväni, viruessamme ruokapöydän ääressä,
pitää sinun juurta jaksain kertoa hänestä, -- mutta etupäässä niistä
omituisista tapauksista, joista Oloros kirjeessään vaan viittaamalla
mainitsee. Tämä Konon näkyy, mikäli minä ymmärrän, jättävän arkontti
Karidemoksenkin varjoon. Surkuteltava Mileto!"
Ensimmäinen ateria hallitsijan talossa vahvisti jo melkoisesti
sitä harrasta ystävyyttä, joka lähimpien viikkojen kuluessa syntyi
Melanippoksen ja Filostratoksen välillä. Entinen pappi tunsi itsensä
liikutetuksi hallitsijan yksinkertaisesta, suorasta ja vilpittömästä
olennosta. Kaikki Filostratoksen ympärillä todisti yksinkertaisuutta ja
järjestystä. Ei hän ollut niitä hallitsijoita, jotka rasittivat kansaa
elääkseen kituvien alamaistensa vaivannäöllä. Päinvastoin: Filostratos
oli koko hovielämässään säästäväinen, ja yksi ala vaan oli, jolla hän
ei katsonut rahoja: taiteen alalla. Hänen palatsinsa huoneet ja salit
komeilivat kallis-arvoisten taidemaalausten koristamina. Athenalaisten
ja korintholaisten kuvanveistäjäin mestariteokset kaunistivat
pylväskäytäviä. Ja jos hänen hoviinsa saapui matkustelevainen
laulaja, joka lauloi vanhoja kunniallisia lauluja Akilleen vihasta ja
jumalallisen Laerteen pojan harharetkistä, sai hän lähtiessään runsaat
lahjat.
Oli neljä viikkoa kulunut Melanippoksen maallenoususta, kun tämmöinen
rhapsoodi juhlassa, joka vietettiin tyrannin syntymäpäivän kunniaksi,
lauleli Odysseyksen tulosta Faiakilaisten maalle ja saavutti suurta
suosiota. Päivä oli ollut myrskyinen; raskaita ukonpilviä riippui vielä
Drakanonin sateesta tippuvien kattojen yllä, ja iloisina tervehdittiin
sitä hetkeä, jolloin lamput sytytettiin juhlasalissa; sillä tyyneesti
palavien lamppujen kultahohteessa unohtui pian luonnon kolkkous ja
synkkyys.
Silloin astui eräs jalosukuinen nuorukainen, joka kuului ruhtinaan
seurueesen, sisään ilmoittaen, että satamansulkujen luoteispuolella
oli vene kaatunut kallioista rantaa vastaan ja viskannut maalle
nuorukaisen, joka nyt tunnotonna makasi erään lähellä asuvan kalastajan
mökissä.
"Odysseys Faiakilaisten rannalla!" sanoi Filostratos. "Tämä omituinen
yhteensattuma laulajan laulun kanssa liikuttaa minua ihmeellisesti.
Antakaamme me hänen kokea samanlaista suosiota, kuin Laerteenkin pojan
osaksi tuli."
Sitten sanoi hän, kääntyen nuorukaiseen, joka oli tuonut sanoman:
"Mene sinä itse, Ximmias, ja katso, ett'ei mitään ole laimiinlyöty
hänen pelastamisekseen. Liikanimi 'vieraille ystävällinen', joka on
annettu Drakanonillemme, tuottaa meille velvollisuuksia. Jos hän elää,
kuten sanoistasi voipi arvata ja jos hän on vapaasta suvusta syntynyt,
niin tuota hänet tänne palatsiin, jos se saattaa tapahtua vaaratta.
Jos hän on orja, niin anna hänet sataman hoitajalle holhottavaksi.
Jos hänen sielunsa on muuttanut haadekseen, niin toimiele kaupungin
tavan mukaan; laita hänelle sija sinne, missä hän on suojassa kaikelta
saastutukselta; pane raha hänen kielensä alle ja pidä sitten huolta
hänen hautaamisestaan."
Ruhtinaan seuruelainen meni ulos. Tunnin kuluttua tuli hän takaisin.
Muukalainen eli; hän oli vironnut tuntoihinsa. Hän oli kotoisin
Mylasasta, vapaasukuinen, ja sentähden tuotu palatsiin. Hänen nimensä
oli Akontios.
Melanippos hypähti seisomaan kuullessaan tämän. Suureksi surukseen ei
hän ollut koko aikaan saanut minkäänlaista tietoa turvatistaan. Nyt toi
sattuma kadonneen itsensä Ikarian rannalle, raa'alla kädellä tosin,
ikäänkuin tyydyttäen jonkun vihamielisen jumalan kirousta, mutta iloksi
ystävälle ja -- kuten pappi toivoi -- onneksi hänelle itselleen.
Filostratoskin osotti vilkasta osan-ottoa. Nuoren taideniekan nimi
oli tullut hänelle, tutuksi Melanippoksen kertomuksista. Se totinen
tyytyväisyys, joka ilmautui hänen miehekkäissä, kauniissa kasvoissaan,
vakuutti Melanippokselle, ett'ei Akontioksen nyt tarvinnut kokea
vähemmin armollista vastaan-ottoa tyrannin hovissa, kuin hän itse.
Jo seuraavana päivänä kutsutti Filostratos nuorukaisen, samoin kuin
papinkin, luokseen. Kuvanveistäjän käytös- ja olemistapa miellytti
ruhtinasta suuresti; hän ei pyytänyt parempaa, kuin että kauvan saisi
pitää nuorta mestaria Ikariassa. Tehtävää hän Drakanonissa oli saava
yltä kyllin: ennen kaikkea suurenmoisen Zeuksen vartalokuvan, jolla
kaupungin keskellä oleva uusi templi oli kaunistettava; ja sitten
tuli hänen veistää joukko pienempiä vartalokuvia, joilla Filostratos
tahtoi koristaa palatsinsa etupihaa, -- ruhtinaan mieliajatus, jonka
toteuttaminen tähän asti oli rauennut tyhjiin, koska eri mestarien
tekemät kuvat muodon ja suuruuden suhteen eivät soveltuneet yhteen.
Sekä hallitsija että pappi halusivat kuulla Akontioksen omasta suusta
hänen kohtalonsa enempää kehitystä. Heidän kävellessä puutarhan
jättiläisvaahterain siimeksessä, kertoi Akontios mitä Filostratos
halusi tietää.
"Pelkurit Mileton lähettiläät", niin alkoi kuvanveistäjä, "ovat kai
kotona kertoneet, kuinka merirosvot laahasivat minut Kalaze-laivaan.
Oman kurjuutensa ja surkuteltavan osan, joka Miletolla tässä asiassa
oli, ovat he luultavasti kuitenkin viisaudessaan salanneet. Myöskin
syyt merirosvojen menetystapaan varmaankin teitä hämmästyttävät.
Päämiehen veli ilmaisi ne minulle jo ensi hetkenä. Konon oli lahjonut
merirosvot; minua tarkotti hyökkäys; minä, Akontios, olin toimitettava
pois tieltä, sillä maanpako Rheneia-saaressa oli riittämätön takaus
tulevasta vahingoittamattomuudestani."
"Se katala!" mutisi Melanippos.
"Mutta mistä se tuli", kysyi Filostratos, "että päämiehen veli ilmoitti
sinulle kaiken tuon?"
"Kuka sen saattaa sanoa? Hän vakuutti minulle, että peittelemättömyys,
jolla viskasin totuuden erään Mileton raatiherran silmiin, oli häntä
miellyttänyt; ja sitten myöskin minun äkillinen paon-yritykseni,
kun näetten juoksin laivan rintavarustuksen luo syöstäkseni mereen.
Semmoisilla ihmisillä on laittomuudessaan useinkin oikean ja hyvän
tuntoa, -- ja että minä miletolaisten pelkurien suhteen olin oikeassa,
se täytyy teidän myöntää. Sanalla sanoen, minä sain selviä todistuksia
siitä, mitä jo alusta olen tietänyt, vaikken ole voinut sitä näyttää
toteen: että se on Konon, joka on kaiken tämän minua vastaan hankkinut."
"Oivallista!" sanoi Melanippos. "Mutta valitettavasti tämä todistus
pyhittää meitä vähän, koska meiltä puuttuu todistajia. Tuskin Olbioksen
veli suostuu tulemaan Mileton raadin eteen Kononin syyttäjänä."
"Niin luulen minäkin", sanoi Akontios.
"Mihin vei sinut nyt Kalaze?" kysyi ruhtinas.
"Ensin Lemnokseen, johon pysähdyimme huokaamaan vähän. Siellä nousi,
ikävä kyllä, Olbioksen veli maalle, liittyäkseen retkikuntaan, joka
matkusti Thrakian rannikolle. Heti sen jälkeen laski Kalaze taas
ulapalle, ja nyt tapahtui, mitä minä yllämainitun merirosvon avulla
olin toivonut voivani välttää. Efesossa, johon pääsimme muutamia päiviä
myöhemmin, myytiin minut orjankauppiaalle. Ei auttanut, vaikka minä
esitin hänelle hänen konnamaisuuttaan ja petostaan. Laki oli hänen
puolellaan, ja hurja vastarintani tämän jalon isännän valtaa vastaan
sortui kahleisiin ja niiniköysiin, niin että pian päätin mukautua
tilaani -- mutta salassa etsiä paon tilaisuutta. Jo kolmen päivän
kuluttua osti minut eräs rikas kauppias, joka oli kotoisin Samosta,
mutta kauppa-asioissa oli tullut Efesoon. Hän otti minut mukaan saaren
pääkaupunkiin ja sieltä luoteisrannikolle, jossa hänellä on muhkea
maatalo siimekkään merenpoukaman rannalla. Muutaman ajan palvelin
häntä kiltin lapsen taipuvaisuudella, saadakseni häntä huolettomaksi
karkaamisestani. Vasta eilen aamulla päivän koittaessa tein minä sen,
mitä jo kauvan olin aikonut. Otettuani mukaani vähän ruokavaroja hiivin
rantaan ja päästin yhden niistä veneistä, joita isännälläni siellä oli
huvimatkojansa varten. Matkani päämääränä oli eräs Korassilaissaari,
jossa toivoin löytäväni apua päästäkseni Halikarnassokseen. Silloin
yllätti minut myrsky aavalla merellä. Kolme neljä tuntia taistelin
hurjasti rajuilmaa vastaan, kunnes voimani loppuivat. Silloin laskeusin
veneen pohjalle kuolemaa odottamaan ja suljin silmäni. Olin niin
uupunut, että, vaikka meri hurjasti pauhasi, nukahdin kuitenkin
hetkeksi, havahtuakseni taas äkisti, kun joku tavallista valtavampi
sysäys pudistutti pientä alusta. Illan suussa koetin taas onneani
soutamalla, mutta kovaksi onneksi katkesi minulta airo. Niin olin
siis, vaikka voimani ja taitoni olisivatkin riittäneet, täydellisesti
heitetty luonnonvoimain valtaan. Silloin, suuressa tuskassani,
kohosi sydämmeni rukouksessa Afroditen luo. Minusta näytti kuin se
taivaallinen olisi ilmestynyt minulle revenneitten pilvien läpi, -- ja
hänen kasvonsa olivat Kydippen kaltaiset. Säikähtyneenä huudahdin --
ja menin tainnokseen. Kun taas palasin tuntoihini, huomasin olevani
kalastajan mökissä Drakanonin rannalla."
"Ja Filostratos, Ikarian ruhtinas, sanoo sinut tervetulleeksi tälle
rannalle", sanoi hallitsija. "Melanippos sanoo sinua ystäväkseen,
se jo yksistään riittäisi herättämään minussa osan-ottoa sinua ja
kohtaloasi kohtaan. Täällä saat veistellä ja kuvata minkä verran sinua
haluttaa, -- ja minä, joka tunnen taiteilijat, tiedän, ett'en voi
sinulle parempaa tarjota, kuin vapautta ihanan taitosi kehittymisessä.
Usko minua, Afrodite se on sinut pelastanut myrskystä ja hädästä, ja
hänen kunniakseen pitää ensimmäisellä kuvalla, jonka veistät, olla
hänen muotonsa. Niin pian kuin täydellisesti olet tointunut, niin ryhdy
työhön. Merenvaahdon-kasvatin kuvalla tahdon alkaa rivin jumalien kuvia
etupihassani."
Akontios kiitti häntä. Todellakaan ei ollut parempaa lievitystä hänen
surulleen, kuin taiteilijan toimi.
Jo seuraavana päivänä ryhtyi hän työhön. Hehkuvin kasvoin muodosteli
hän pehmeätä taipuisaa savea, ja viikon kuluttua oli luonnos, jonka
mukaan hän aikoi veistellä, valmiina hänen kyynelistä hämäräin
silmäinsä edessä. Se oli jumalatar, semmoisena kuin hän jo poikana
ollessaan oli kuvaillut häntä, naisellisen kauneuden ja herttaisuuden
täydellisin ideaali, Afrodite, jumalien ja ihmisten hallitsijatar;
-- mutta se oli myöskin joka piirteessä Kydippe, Karidemoksen tytär,
hänen äärettömästi rakastettu morsiamensa, jonka luo hänen mielensä
lakkaamatta paloi. Hän ei enään kyennyt erottamaan kuolevaista
jumalattaresta; ne olivat hänestä yksi ja sama; hänen rakkautensa ja
hänen uskonnollinen hartautensa yhdistyivät tähän ihanaan kuvaan. Ja
jos joku kuolevainen ansaitsi kaunistaa huonettaan tällä kuvalla,
niin oli se Filostratos, Ikarian viisas, hyvää ja oikeutta harrastava
hallitsija. Kydippe tämän palatsin suojelusjumalattarena -- ei, se ei
ollut mitään halventamista, yhtä vähän kuin jumalan-kuvan asettaminen
temppeliinkään.
Filostratos oli jo nähdessään savesta tehdyn kuvan aivan hurmaantunut.
Hän syleili nuorta mestaria ja suuteli häntä.
"Ystävyyteni vaan saattaa palkita sinulle tämän mestariteoksen", sanoi
hän hehkuvin silmin. "Mitä minulla muuta on, on liian halpaa."
Melanippos tunsi alkukuvan tähän luonnokseen, joka niin mahtavasti oli
vaikuttanut Filostratokseen, mutta hän oli vaiti. Hän tahtoi säästää
nuorukaiselta tuskaa, joka aina uudestaan pääsi valloilleen, kun vaan
ihanan Kydippen nimeä mainittiin. Pappi itsekin oli muutamia päiviä
ollut huolissaan ja alakuloinen. Hänen uskolliselta Klitifoniltaan
oli Drakanoniin saapunut sanoma, josta voitiin huomata, ett'eivät
väsymättömän Kononin juonet olleet jääneet seurauksitta.
Klitifon kirjoitti seuraavasti:
"Totellen sinun uudistettua käskyäsi, oi herra, ilmoitan, mitä minun
luullakseni on sinulle tärkeä tietää."
"Taloasi hoidamme nyt, kuten ennenkin, suurimmalla huolellisuudella,
eläen toivossa, että rakastetun herramme pian sallitaan palata
Miletoon."
"Kansan mielipide on tällä välin, mikäli minä voin päättää, tuskin
muuttunut. Konon, kuten näkyy, ponnistelee kaikki voimansa pitääkseen
vireillä vihamielisyyttä sinua, rakasta isäntäämme kohtaan."
"Sitä paitsi koettaa hän levitellä toista huhua, jonka todellinen
laita täytyy olla sinulle tunnettu; sillä kokonaan ei Konon ole sitä
keksinyt; päinvastoin on täällä satamassa ollut merimiehiä Ikariasta,
jotka useampia kertoja -- vaikka yksityiskohdissa ristiriitaisestikin
-- ovat sitä kertoneet ja vakuuttaneet."
"Että se yhdessä kohdin on totuudesta poikkeava näyttää minusta
epäilemättömältä, jos vaan jalo isäntäni ei kokonaan ole erehtynyt
nuoren Akontioksen ja hänen innokkaan rakkautensa suhteen."
"Kerrotaan näet, että Akontios Lemnoksesta -- toiset sanovat
Efesoksesta -- salaa on paennut ja että hän, usean seikkailun perästä
on saapunut Ikarian saareen, jonka hän otti matkansa päämääräksi, koska
tiesi sinun siellä oleskelevan."
"Niin pitkälle ei olisi asiassa mitään erinomaista; sillä en usko sitä,
mitä eilen torilla kerrottiin, että Mileton neuvosto muka on aikeessa
varoittaa Filostratos tyrannia ja anoa häneltä, ett'ei hän kauvemmin
sallisi maanpakolaista Akontiosta olemaan Ikariassa, vaan neuvoston
päätöksen mukaan kuljetuttaisi hänet Rheneia-saareen; -- en usko sitä,
vaikka Konon kuinkakin sitä asiaa ajaisi."
"Mutta mikä on tärkeää ja mahdollisesti tuottaa arveluttavia seurauksia
on, että suurella varmuudella kerrotaan, että Akontios muka on
lohtunut kovasta onnestaan, että hän tyrannin kehoituksesta veistelee
kaikenlaisia kuvia suurella innolla ja että hän niin vähän aikoo palata
Miletoon, että hän on kosinut erästä rikasta drakanonilaistyttöäkin
ja että hän aikoo pysyväisesti asettua Ikariaan asumaan. Tämä huhu,
joka minusta kaiken sen mukaan mitä olen sinulta kuullut, näyttää
uskomattomalta, tekee tietysti Karidemoksen tyttären mielen raskaaksi,
kun sen lisäksi useita Akontiokselta tulleita kirjeitä ei ole annettu
hänen luettavakseenkaan, vaan Karidemos ne on korjannut ilman että
tytär on aavistanutkaan niiden tuloa. Karidemos, joka Akontioksen
tuomitsemisen jälkeen on päättänyt entistä lujemmin antaa tyttärensä
Kononille niin pian kuin suinkin, pyrkii tämän ohessa saamaan Kydippeä
horjumaan uskollisuudessaan Akontiosta kohtaan. Ja siitä syystä
annetaan hänen joka taholta kuulla, mitä huhut tietävät kertoa hänen
sulhonsa uskottomuudesta. Tähän asti on hän pysynyt lujana. Mutta
eilen -- sen kuulin erään ovenvartijan sisarelta -- on Kydippen
ystävätär Iole, luultavasti Karidemoksen kehoituksesta, koettanut
hänelle näyttää kuinka sopimaton hänen uskollisena pysymisensä on ja
etenkin koettanut esittää sitä, kuinka toivoton hänen rakkautensa
on ja kuinka olisi kaupungille mieleen, että se mies, jota vallassa
oleva puolue piti tulevana arkonttina, tulisi yhdistetyksi nykyiseen
päämieheen niin likeisillä perheellisillä siteillä. Sen lisäksi
kertoi hän uusia huhuja, joiden lähteeksi hän ilmoitti erään isänsä
ystävän. Tämä ystävä, -- nimeä minulle ei sanottu -- sanoi itse
käyneensä Ikariassa ja tulleensa vakuutetuksi, että Akontios jo oli
sopinut tulevan vaimonsa kanssa. Lyhyesti, kaikkia keinoja, jotka
voivat saada hyljättyä ja yksinäistä morsianta horjumaan, on käytetty
ja joll'ei Kydippe Kononin uudistettuun kosintaan olekaan vastannut
umpimähkään myöntämällä, niin ei hän myöskään vastannut niin jyrkästi
ja päättävästi kieltämällä, kuin tätä ennen. Hän pyysi päinvastoin
muutamia viikkoja ajatus-aikaa, -- ja mitä se merkitsee tämmöisissä
tapauksissa, sen tietää jokainen, joka vähänkin on ottanut vaaria
ihmisistä ja esineistä."
"Minulle olisi tietysti mieluista saada tietää, onko Akontios
todellakin noussut maalle Ikariassa, ja jos niin on asian laita,
mitenkä nämät huhut ovat selitettävät. Ehkä ne kuitenkin alusta loppuun
ovat Kononin keksimiä."
"Kuinka mielelläni suostuisin viemään sanan Kydippelle! mutta se on,
sen mukaan kuin olen huomannut, aivan mahdotonta; hänen isänsä ympäröi
häntä kolmikertaisella vartiostolla, eikä kukaan orjista uskalla tehdä
Karidemoksen käskyä vastaan."
"Voi hyvin, herra! Rukoilen kaikkia jumalia, että he suojaavat ja
varjelevat sinua."
Tämä kirje teki papin mielen alakuloiseksi. Siihen asti tottunut kun
oli toimimaan turvattinsa hyväksi -- sillä hänen kirjeenvaihtonsa
Klitifonin kanssa tarkoitti etupäässä Akontioksen onnea -- näki hän
itsensä tämän ilmoituksen johdosta olevan pakotetun istumaan ristissä
käsin. Joll'ei Klitifon voinut päästä Kydippen luo, niin ei toinenkaan
sanansaattaja saanut parempaa aikaan. Akontios itse taas ei voinut
astua maalle Miletossa heittäymättä varmaan kuolemaan.
Niinmuodoin päätti pappi toistaiseksi kärsivällisesti odottaa. Mutta
jo seuraavana päivänä katui hän tätä epäilevää mielialaansa. Hän
sanoi itselleen, ett'ei hänellä ollut oikeutta niin kokonaan joutua
epätoivoon rakkaan Akontioksensa tulevaisuudesta ainoastaan sentähden,
ett'ei hän sillä hetkellä nähnyt mitään keinoa päästä pulasta.
Viisas, maailmaa kokenut mies, jota tämä kova onni ei koskenut niin
välittömästi, oli ehkä vielä keksivä keinon. Ja niin kääntyi Melanippos
huolinensa Filostratos ruhtinaan puoleen.