Elafebolion-kuu oli umpeen vierryt, Munykion-kuu toi mukaansa
ennen-aikaista kesähellettä. Kuitenkin tunkeili kuukauden ensimmäisenä
käräjänkäyntipäivänä ääretön ihmisjoukko keskipäivän helteessä torilla
ja sen läheisillä kaduilla, odottaen kärsimättömyydellä päätöstä
asioissa, joita jo melkein kolme tuntia oli käsitelty gerusian
istunnossa.
Akontioksen, mylasalaisen kuvanveistäjän, piti raadin edessä
puolustaida ankaria syytöksiä vastaan. Syytös, Kononin esiintuoma,
ilmoitti isänmaankavallusta. Akontios oli muka salaa sopinut
Lemnos-saarella asuskelevien merirosvojen kanssa auttamaan yhdessä
muutamien liittolaisten kanssa, joita ei vielä tunnettu, heitä astumaan
maalle Miletossa. Ilmeisiä todistuksia oli runsaasti. Siellä oli
ensinnäkin Baios, seppä, joka eräänä iltana esikaupungin satamalla
oli kuunnellut syytetyn keskustelua kahden tuntemattoman miehen
kanssa. Siellä oli huilunsoittaja Lysistrate, joka toi esiin jotenkin
uskottavan, vaikka vähän ristiriitaisenkin kertomuksen, jonka mukaan
Akontios rahanlupauksilla oli pyytänyt häntä kietomaan arkonttia
pauloihinsa, että hän siten, valtion päämiehen lemmittynä, voisi saada
haltuunsa tärkeän sinetin, joka oli Akontiokselle välttämätön kaupungin
virastoihin annettavien käskyjen ja asiakirjojen väärentämiseen. Siellä
oli ennen muita Fintias, itse yksi rosvoista, joka eräällä kaukaisella
saarella olevasta varmasta lymypaikastaan oli kirjoittanut arkontille
ja sanonut olevansa taipuvainen ilmoittamaan koko vehkeen, jos hän
pääsisi rangaistuksesta.
Tämä kaikki oli jo monta päivää ollut yleisenä puheaineena kaupungissa.
Akontios oli paikalla Fintiaksen ilmoitusten nojalla vangittu ja viety
valtionvankilaan. Tänään piti nyt gerusian ratkaista hänen kohtalonsa.
Kansassa vallitsi eri mieliä. Useimmat taipuivat ankarain ja, kuten
luulivat, oikeain todistusten puolelle. Pieni puolue vaan, etupäässä
Oloros ystävineen, piti tätä kaikkea Kononin taitavasti toimittamana
vehkeenä, eivätkä suinkaan jättäneet arvelujaan levittämättä. Itse
oikeutta istuvienkin joukossa oli tämän skeptiläisen mielipiteen
kannattajia, niiden joukossa eräs yhtä arvossa pidetty mies, kuin
Melanipposkin, joka juhlallisesti ilmoitti, että kaiken sen mukaan kuin
hän oli Akontioksesta ottanut vaarin, luuli hän, ett'ei nuori mestari
saattanut petoksella ja kiittämättömyydellä palkita kaupunkia, joka
niin ystävällisesti ja vieraanvaraisesti oli ottanut hänet helmaansa.
Kuitenkin näytti nuorukaisen tila tuiki tukalalta. Mitä tuon tuostakin
pääsi kuulumaan ulos väkeä vilisevälle torille, ei juuri voinut
Oloroksen ja hänen ystäviensä toiveita kartuttaa. Konon vei syytöksen
perille teräväjärkisellä johdonmukaisuudella. Ainoastaan se oli outoa
että, vaikka hänen selitystensä mukaan Akontioksen syyllisyys ei ollut
epäiltävissäkään, hän ei kuitenkaan tahtonut kuolemanrangaistusta, jota
laki vaati, vaan uskoi hänet, muka sokaistuna ja harhaan joutuneena,
gerusian armoon ja vaati vaan maanpakoon ajamista.
"Paha omatunto!" sanoivat Oloroksen puoluelaiset. "Hän ei tahdo tahrata
kättään viattomalla verellä, sillä hän pelkää kostottaria. Mutta
levittää valhetta ja petosta ja raivata tieltään kilpailijansa mistä
hinnasta tahansa, vaikkapa ryöstämällä häneltä hänen maineensa ja
onnensakin, sitä hän ei pidä minäkään rikoksena."
Tuntia jälkeen puolen päivän kävi rauhaton murina läpi ihmisjoukkojen.
Gerusia oli julkaissut tuomionsa. Kononin ehdotuksen mukaan tuli
päätökseksi elinkautinen maanpako ynnä kaiken sen peruuttaminen, mitä
Akontios siihen asti taltallaan oli ansainnut. Vielä samana iltana piti
tuomio, jossa ei muutosta sallittu, pantaman toimeen ja hyvä tilaisuus
tarjoutuikin, kun valtion lähettämä laiva samana iltana oli menevä
Korinthoon. Lähetystö sai toimekseen kuljettaa laivanruumassa mukaansa
tuomitun valtiokavaltajan puoliväliin matkaa ja laskea hänet maalle
Rheneia-saareen. Siellä oli Miletolla pieni siirtola ja saatettiin siis
maanpakolaista kyllin vartioida ja estää paonyritystä, kun näet Rheneia
oikeastaan oli yhteydessä vaan läheisen Delos-saaren kanssa.
Pää kumarassa tuli Akontios Melanippoksen rinnalla kävellen
pylväsportin läpi. Tukahutettua tuskaa ilmautui hänen kalpeissa
kasvoissaan, ja arkana, ikäänkuin tämä äänetön tuska valtaisi kaikkien
sydämmet, väistyi rahvas oikealle ja vasemmalle, eikä kuulunut yhtään
niitä huutoja, joilla helposti kiihtyvä joukko tavallisesti tervehti
tuomittua isänmaan vihollista.
"Toivo vielä!" sanoi Melanippos, lempeästi tarttuen nuorukaisen käteen.
"Luota jumalattareen, joka ei saata niin kevytmielisesti hävittää, mikä
hänen suosiollaan ja armollaan on tullut toimeen. Hän tahtoo koetella
sinua, Akontios, pysytkö lujana näissäkin raskaissa huolissa. Nosta
täst'edeskin silmäsi hänen kirkkaasen korkeuteensa! Palvele häntä ja
luota hänen loppumattomaan valtaansa; siten olet vihdoinkin voittava!"
Akontios ei voinut hänelle vastata. Vaikka hän kuinka koetti kansan
edessä näyttäytyä tyyneltä, oli kuitenkin putoaminen onnen kukkulalta
tähän kurjuuden kuiluun liian jyrkkä; kyyneleet hämärsivät hänen
katseensa. Hän nyyhki.
"Luota siihen", jatkoi Melanippos, "ett'en hetkeäkään aio levätä,
ennenkuin pahan-ilkisten vastustajiesi vilppi on ilmi saatettu ja
tyhjäksi tehty. Yksi seikka on sinulla varmana lohdutuksena, se
nimittäin, että Kydippe on yhtä varma viattomuudestasi, kuin sinä
itsekin ja että hän pysyy lujasti siinä puolisossa, jonka hän on
valinnut; sillä hänen sydämmensä vapaaehtoinen vaali ratkaisi asian
sinun hyväksesi, vaikka näyttäisikin siltä kuin häntä olisi vietelty ja
houkuteltu siihen."
Kun Melanippos vaikeni, astui Oloros jalolla arvokkaisuudella molempien
miesten luo.
"Kas tässä käteni, Akontios", sanoi hän niin kuuluvasti, että sadat
kansasta sen kuulivat. "Minä en moiti gerusian tuomiota, sillä arvoisa
neuvosto on epäilemättä toiminut parhaan tietonsa mukaan; mutta ihmiset
saattavat erehtyä, ja että he ovat sen tehneet, siitä ei ole kukaan
varmemmin vakuutettu, kuin minä. Luota minuun niinkuin ystävään,
Akontios!"
Että tuomittu käveli niin tutun-omaisesti keskustellen Afroditen papin
kanssa, jo sekin vaikutti kansaan, mutta vielä suuremman vaikutuksen
tekivät miletolaisen ylimyksen sanat.
Papin käytös saattoi johtua sääliväisyydestä, hän voi osottautua
armahtavaiseksi pahintakin rikkojaa vastaan. Mutta joll'ei Oloros olisi
ollut lujasti vakuutettu tuomitun viattomuudesta, niin hän varmaan ei
olisi sanonut hänelle ainoatakaan tervehdyssanaa, sitä vähemmin siis
tällaista sydämmellistä vakuutusta. Sentähden kasvoi heti tuomion
tultua julkaistuksi hämmästyttävän nopeasti niiden luku, jotka pitivät
Akontioksen puolta.
Oloroksen puhutellessa pysähtyivät Akontios ja Melanippos pariksi
minuutiksi. Kun taas alkoivat astua, välkähti vaalea naisen hame esiin
kirjavasta väkijoukosta. Akontios katsahti ylös ja kohtasi Neairan
tuliset katseet. Kun ei kukkaistyttö ollut oikeudessa saapuvilla eikä
hänen nimeänsä todistajien lausunnossa ainoatakaan kertaa mainittu,
niin ei Akontios suinkaan voinut aavistaa, että hänen kostonhimonsa
se juuri tuotti hänelle tämän surullisen kohtalon. Viimeiset
ikävät kohtaukset heidän välillään haihtuivat, kun hän muisteli
niitä valoisia; onnellisia hetkiä, jotka oli viettänyt ensimmäistä
taideteostansa valmistaessaan Miletossa, kun hilpeä Neaira oli ollut
hänen kirkkaana tähtenään. Hänen kasvoissaan ilmautui sulosuruinen,
salaisen myötätuntoisuuden piirre. Hän ajatteli aikaa, jolloin hän
huolettomana ja täynnä suloisia toiveita veisteli "paimentyttöään."
Neaira oli hänen mielestään ikäänkuin noitten rauhallisten päivien
elävä edustaja, ja mitä hän niin lämpimästi ja tuskallisesti tunsi, se
ilmautui selvästi hänen kasvoissaan.
Neaira huomasi sen, ja kylmä voittoriemu, joka niin selvästi loisti
hänen silmistään, väistyi yht'äkkiä toisen tunteen edestä. Hänestä
tuntui kuin olisi hän itseensä iskenyt kaikki ne haavat, jotka hän
oli saattanut vastustajalleen. Hänellekin johtui mieleen suloinen
menneisyys ja salainen, kaipaava rakkaus, joka oli ryöstänyt häneltä
rauhan ja kuitenkin tehnyt häntä niin sanomattoman onnelliseksi. Tosin
katkeroittui kohta taas hänen mielensä muistaessaan, että Akontios oli
hylännyt hänen rakkautensa, mutta kerran herännyt muisto ei haihtunut
niin pian. Se pakotti häntä pois torin meluavasta tungoksesta. Ylpeä,
hurja tyytyväisyys, jota hän siihen asti oli tuntenut, väistyi
kalvaavan rauhattomuuden-tunteen edestä. Hän kiiruhti kotiinsa; hän
sulkeutui ahtaasen, ilottomaan huoneesensa ja heittäysi nyyhkyttäen
vuoteelleen.
Akontios sillä välin astui Melanippoksen rinnalla hänen asunnolleen.
Kolme tuntia oli vielä aikaa laivan lähtöön. Klitifon, uskollinen
orja, järjesti herransa käskystä asiat Akontioksen kodissa, maksoi
Koronikselle loput hänen saatavistaan, ja toi maanpakoon tuomitulle
tuon yksinkertaisen matkalaukun, joka hänellä oli matkallaan Mylasasta
Miletoon, ja joka oli ainoa omaisuus, minkä tuomarit olivat hänelle
jättäneet. Yritys saada puhutella surevaa Kydippeä vielä kerran, ei
onnistunut; Karidemos vartioitsi tarkasti tytärtään. Niin viettivät
molemmat miehet loput päivää vakaasti keskustellen. Akontios, joka
alussa oli aivan lohduttamaton, tyyntyi vähitellen. Melanippos tunsi
Rheneia-saaren omasta kokemuksestaan, -- kallioinen, jylhä maa, mutta
kuitenkin Kronion-joen kastelema ja samoin kuin Arkkipelaagin muut
ihanat saaret, laveavaltaisen Poseidonin kuohuvien aaltojen keskellä,
jotka vaahtopäisinä huokuivat terveisiä Mileton rannalta. Loivemmalla
koillisrannikolla menestyi öljypuu, ja ohravainioitten keskellä kasvoi
hohtavia anemone- ja akanthuskukkia. Ne miletolaiset merimiehet, jotka
sinne olivat perustaneet kylän, olivat rehellisiä, hyväntahtoisia
ihmisiä, jotka kyllä olivat osottavat ystävyyttä ja auliutta
maanpakolaiselle, milloin hän apua vain tarvitsi. Kalpean Oloroksen isä
oli viettänyt vuoden Rheneiassa, ja kun Miletolaiset sallivat hänen
palata, kiitteli hän alinomaa maanpakolaisten käytöstä ja sai aikaan,
että emäkaupunki kolmeksi olympiaadiksi vapautti heidät veronmaksusta...
Täten onnistui papin rauhoittaa ja rohkaista nuorukaista.
Auringon mennessä mailleen, astui Akontios kolmisoutolaivaan, jonka yön
tullessa piti lähteä merta kyntämään. Koska, paitsi arkontin molempia
aseenkantajia, myöskin Melanippos seurasi häntä, kohteli lähetystön
päämies häntä jonkinlaisella kunnioituksella. Hän salli hänen pysyä
laivankannella niin kauvan, kuin häntä halutti, ja antoi hänen liikkua
vapaasti laivassa. Melanippos kiitti kohteliasta valtiomiestä ja
poistui syleiltyään nuorta taideniekkaa vielä kerran. Heti sen jälkeen
annettiin merkki nostaa ankkuri.
Tyyneesti ja tasaisesti kävi kulku Tragasai-saarten ohi aukeaan
Arkkipelaagiin. Latmos-vuoren harjanteiden yli, joiden korkeimmat
huiput vielä hohtivat ilta-auringon valossa, nousi kumottava
kuu, ennustaen kirkasta, tyyntä yötä. Yhä syvemmälle vaipui
etääntyvä kaupunki illan varjoihin. Kokan yksitoikkoinen kohina
ja airojen tahdinmukainen loiske vaikuttivat tässä harmaahtavassa
iltahämärässä kovin nukuttavasti Akontiokseen. Jo kauvan ennenkuin
oli Trogilis-niemen ohi menty, etsi hän väsyneenä mielenliikutuksista
lepoa. Tylsä tunnottomuus, joka seurasi edellisiä tuskallisia tunteita,
toi unta hänen silmiinsä, ennenkuin hän oli sitä toivonutkaan.
Kuitenkaan ei hänen unensa ollut virkistävää. Hän näki itsensä
ponnistelemassa repimään rikki ne paulat, joihin Konon oli hänet
kietonut. Ja kun hän täällä luuli voittaneensa jonkun vihollisjuonen,
niin ilmestyi tuolla uusi, vaarallisempi ja vieläkin itsepäisempi este,
-- muodoltaan ja sisällykseltään määräämätön, mutta tuskallinen ja
uuvuttava, tehden tyhjäksi hänen ponnistuksensa. Se oli uni, täynnä
raukeata uupumattomuutta, jommoinen tavallisesti seuraa henkistä ja
ruumiillista kiihtymystä.
Melkein samaan aikaan, kuin lähetystön laiva nosti ankkurin, pistäysi
eräästä kaukaisten Korassilais-saarten lahdekkeesta esiin laiva, jonka,
jos se kulki yhtä nopeasti kuin Miletolaisten, täytyi välttämättömästi
tavata jälkimmäinen juuri Samoksen ja Argian välisellä matkalla. Tämä
oli Arkkipelaagin kauhu, Kalaze, lemnolaisten merirosvojen pelätty
laiva, jolla nopeudessa ja kelvollisuudessa ei ollut vertaista
näillä vesillä. Ohjattuaan suuntaansa ensin vähän etelään jatkoi
se sitten matkaansa jotenkin suoraan länteen päin. Sen päällikkö,
jättiläiskokoinen henioki, raa'an näköinen kasvoiltaan, istui kahden
uskottunsa kanssa kumartuneena mustuneen pergamenttilevyn yli, jolle
karkeissa piirteissä oli kuvattu Vähän Aasian rannikko ja koko läntinen
osa Arkkipelaagia. Tavan takaa nousi hän laivankannelle neuvottelemaan
erään kolmannen miehen kanssa, joka nojaten mastoa vastaan tarkasteli
tähtiä.
Laivaväen äänettömästä yksitotisuudesta jo saattoi arvata, että
Kalaze väijyi tärkeätä saalista. Väijymisen esineenä olikin Mileton
lähettiläslaiva. Konon, joka hyvin käsitti nuoren Oloroksen ja
hänen päivä päivältä kasvavan puolueensa vaikutusvaltaa ja jota
muutoinkin vaivasi sisällinen levottomuus, joka aina seuraa rikosta,
pelkäsi, että Akontios kaukanakin oli vaarallinen vastustaja,
joka ei ollut levähtävä ennen, kuin hän tavalla tahi toisella sai
viattomuutensa toteen näytetyksi. Olorosta ja Melanipposta ei voitu
estää rupeamasta välilliseen yhteyteen maanpakolaisen kanssa;
kansan mielipidettä oli mahdoton arvata; ja kukapa saattoi arvata,
minkä sattuman kautta Akontioksen tila saattoi muuttua? Koska Konon
ylenkatsoi viimeistä keinoa -- salamurhaa -- oli vaan yksi jälellä,
jolla vihattu kilpakosija saatiin aivan vahingottomaksi: täytyi
ainaiseksi riistää häneltä hänen vapautensa. Niin muodoin päätti hän,
neuvoteltuaan Fintiaksen kanssa, kuljetuttaa maanpakolaista suurille
orjamarkkinoille, joilla hän oli tuleva myydyksi sekä viedyksi kauas
Aasian barbarisiin sydänmaihin. Fintias oli tämän vehkeen ehdotellut
ajatellen, että tässä tilaisuudessa tulisi lemnolaisille merirosvoille,
paitsi Kononin lupaamaa palkkaa, paljon muutakin saalista. Loistoa
rakastavat lähettiläät kuljettivat tietysti mukanaan runsaita varoja
paitsi niitä kallis-arvoisia lahjoja, joita he ystävyyden merkiksi
veivät Korinthon neuvoston etevimmille jäsenille. Merirosvot olivat
luvanneet antaa lähetystön rauhassa jatkaa matkaansa, kun vaan saivat
Akontioksen haltuunsa, ja heidän lupauksensa luuli Fintias voivansa
taata vaikka hengellään. Pienen pakkoveron vaatiminen ei kuitenkaan
ollut viekkaan temppelipalvelijan mielestä rikos tätä lupausta vastaan.
Saatuaan jo monta päivää edeltäpäin tiedon kaikesta, mikä oli
tarpeen tietää, ryhtyi vankkavartaloinen henioki Olbios varmana
voitosta toimeen. Miletolaisten laivassa oli tosin joukko aseellisia,
mutta tuskin puolet sen verran sotakuntoisia kuin Kalazessa. Tätä
Arkkipelaagin osaa olikin jo viisi kuusi vuotta pidetty aivan
luotettavana. Lemnolaiset merirosvot olivat, monta kertaa tappiolle
jouduttuaan, vetäytyneet yhä enemmän pohjoisiin osiin; varmana
pidettiin, että heidän retkeilynsä etelään olivat loppuneet, semminkin
kuin kauhea rangaistus, johon Athenalaiset olivat tuominneet
kahden rosvolaivan väestön, vielä oli tuoreessa muistissa. Paitsi
aseellistensa suurempaa lukua saattoi Olbios pitää suurena apuna
senkin, että hyökkäys oli tapahtuva ihan aavistamatta. Sen lisäksi
oli lähettiläslaivan väestönä pelkkiä paraatisotamiehiä, jotka eivät
koskaan olleet tapelleet.
Tuntia jälkeen puoliyön ilmoitettiin heniokille, että Mileton rannikon
puolella oli laiva näkyvissä. Nopeasti lähestyvän laivan suuruus
ja tavattoman pitkät ja leveät liput, jotka kirkkaalla kuutamolla
liehuivat tuulessa, ilmoittivat, että aiotun ryöstön esine oli
silmien edessä. Heti antoi Olbios käskyn valmistautua tappeluun.
Jollei miletolainen kolmisoutolaiva hyvällä pysähtynyt ja täyttänyt
merirosvojen vaatimuksia, niin oli käytävä sen kimppuun kaikkien
sotataidon sääntöjen mukaan.
Nyt olivat molemmat laivat vaan muutaman sadan kyynärän päässä
toisistaan. Miletolaislaivassa luultiin Kalazea attikalaiseksi
kauppalaivaksi ja koetettiin siis kaikessa sovussa välttää
yhteentörmäystä, jolloin peränpitäjää tosin kummastutti, ett'ei luultu
kauppalaiva ensinkään väistänyt, vaan päin vastoin ohjasi kulkunsa
suoraan heitä kohti. Huomatessaan tämän käski lähettiläslaivan
päällikkö lakata soutamasta ja, kun tämä ei riittänyt, pidättää kulkua
airoilla.
Kalazekin hiljensi nyt kulkuaan. Olbios, rosvopäällikkö, astui kokkaan
ja huusi kauas kaikuvalla äänellä, että hänellä oli keskusteltavaa
lähettiläslaivan johtajan kanssa.
"Keitä te olette?" vastattiin miletolaislaivasta.
"Merenkulkijoita kuten tekin", vastasi henioki. "Omituinen
vastoinkäyminen pakottaa meitä keskeyttämään teidän matkaanne
muutamaksi silmänräpäykseksi. Ikarian rannalla menetimme
valkeatukkaisen Aieteen, laulajamme ja pilkkakirveemme. Silloin vannoin
maita kiertelevän Poseidonin nimessä, että ensimmäisen vastaamme
tulevan laivan pitää korvata meille tämä vahinko. Sallikaa meidän siis
tulla laivaanne ja miehistöstänne valita joku, joka on mieleemme.
Mutta, että edeltäpäin tietäisitte, kenen pyyntöä täytätte, niin
kuulkaa: minä olen Olbios, jättiläinen Lemnoksesta, ja tämä laiva on
kuuluisa Kalaze, jonka kunniakkaista retkistä Thessaliaan, Makedoniaan
ja Troakseen varmaankin olette kuulleet."
Rosvolaivan miehistö päästi raa'an naurun. Niin röyhkeän pilkallisesti
ja laveasti eivät he koskaan ennen olleet kuulleet Olbioksen puhuvan.
Mutta miletolaislaivassa herätti nimi Kalaze hurjaa pelkoa. Lähetystönä
oli korkeasti sivistyneitä, maailmaa kokeneita valtiomiehiä,
rakastettavia vanhuksia ja kauniita nuorukaisia; mutta näissä kaikissa
oli enemmän arvokkaisuutta, kuin voimaa, enemmän miellyttävää ja
sukkeluutta kuin urheutta. Kaikkein pelkurimaisimmin käyttäytyivät
neuvoston sotilaat.
"Me olemme kuoleman omat!" kuului jokaisen suusta. "Kalaze on
taipumaton."
Surkeata oli nähdä noitten melusta äkkiä havahtuneitten neuvoston
herrojen, tukka epäjärjestyksessä ja viitta huolimattomasti
hartioilla, kehoittavan sotamiehiään, ett'eivät joutuisi epätoivoon
eivätkä unhottaisi, kuinka kunniakasta on kuolla isänmaan edestä.
Sopimattomampaa keinoa ei ollut muuttaa näiden tottumattomien arkuutta
rohkeudeksi ja uhmailemiseksi kuin noitten pelosta vapisevien
päällikköjen tuskalliset kehoitukset.
Olbios, jonka laiva tuli yhä lähemmäs, huomasi rauhattomasta
liikkeestä, joka teki miletolaislaivan hyörivän muurahaiskeon
kaltaiseksi, ett'ei hänellä täältä ollut mitään kovaa vastarintaa
odotettavana. Tyytyväisenä sanojensa masentavaan vaikutukseen, antoi
hän Miletolaisten tehdä mielensä mukaan. Äkillinen pakko puolustaa
itseään olisi saattanut poistaa heistä pelon. Jos he sitä vastoin
saivat vaipua yhä syvemmin omaan kurjuuteensa, jos pelko sai yhä
suuremman vallan heidän ylitsensä, niin voitti Kalaze ehkä ilman mitään
voimien ponnistusta.
Lähetystön päämies arveli kuitenkin kunniansa vaativan häntä
teroittamaan miehistön mieleen, kuinka tarpeellinen vastustus oli.
Mutta mitä hän puhui, kuului niin kuivalta ja tietoviisaalta, ett'ei
häntä hetkeäkään viitsitty kuunnella. Kysymättäkään häneltä, astui yksi
lähettiläistä laivan rintavarustuksen luo ja huusi kimakalla äänellä
Kalazelaisille:
"Me suostumme keskustelemaan teidän kanssanne, joll'eivät vaatimuksenne
ole kohtuuttomia. Sanokaa, mitä pyydätte, että voimme neuvotella
keskenämme."
Olbios naurahti, ja ikäänkuin kaikuna kuului hänen toveriensa aseitten
kilinä.
Kaikesta tästä melusta ja puheesta oli Akontios herännyt. Hän kuunteli.
Melu kasvoi kasvamistaan. Jotain tavatonta oli varmaan tapahtunut. Hän
kavahti pystyyn, heitti yllensä hihallisen viittansa ja juoksi portaita
ylös laivan kannelle. Samassa kuului aseitten jyske onnettomuutta
ennustavana yli veden pinnan. Kuuvalossa välähtivät kilvet ja miekat.
Ja nyt korotti rosvopäällikkö mahtavan äänensä:
"Täyttäkää suurin sekotusmaljanne rahaksi lyödyllä kullalla ja antakaa
meidän valita teikäläisistä joku korvaamaan menetettyä Aietestamme --
niin saatte rauhassa jatkaa matkaanne!"
Pauhaava hälinä seurasi miletolaislaivassa. Muutamat lähettiläistä
hengittivät keveämmin; he olivat kyllin rikkaita voidakseen täyttää
vaatimukset, ja jos yksi laivaväestä vietiin orjuuteen, niin vähät
he siitä välittivät. Toiset, jotka rakastivat kultaansa yhtä paljon
kuin vapauttaankin, huokasivat sydämmen pohjasta; heidän arvelevaiset
viittauksensa osottivat kuitenkin, ett'eivät he muuta neuvoa tienneet.
Vastustuksen mahdollisuutta ei kukaan ajatellut, vaikka laiva oli
erinomaisen hyvin rakennettu ja kevytkulkuinen ja vaikka neuvoston
sotamiehet eivät olleet soutamisesta uupuneet kuten Kalazen miehistö,
vaan vielä hiljakkoin olivat levänneet mukavilla villamatoilla.
Nähdessään tätä surkeata saamattomuutta nousi veri Akontioksen
kasvoihin. Astuen lähetystön päämiehen luo, sanoi hän lujalla äänellä:
"Jollei teille ja ylpeälle Miletolle ole häpeäksi, että maanpakolainen
tarttuu aseihin teidän puolestanne, niin antakaa minulle miekka. Minä
tahdon ottaa osaa taisteluun, jonka tässä aiotte suorittaa!"
Hämmästyneinä kääntyivät kaikkien katseet kauniisen, rohkeamieliseen
nuorukaiseen, joka täällä ensimmäisenä puhui tosi-miehen tavoin.
Lähetystön päämies rypisti kulmakarvojaan. Häpeän tunne valtasi hänet
niin ankarasti, niin polttavasti, että hän puhkesi vihaisiin sanoihin
tovereitaan vastaan, jotka muka olivat hänetkin viekotelleet. Eräässä
nuorukaisessakin näkyi katumus heräävän. Kiihkoisella innolla yhtyi
hän johtajan sanoihin; kaikkien jumalien nimessä vannoi hän ennemmin
tahtovansa tapella elämästä ja kuolemasta, kuin hyvällä mukautua
päätökseen, joka oli häpäisevä lähetystöä ja koko Miletoa. Mutta
nämät innostukset jäivät kuitenkin vaikuttamatta arkaan enemmistöön.
Jo kantoi sama toimelias neuvosherra, joka äskettäinkin oli puhunut
röyhkeälle Olbiokselle omin käsin esiin hopeaisen sekotusmaljan, sillä
välin kuin toinen, polvistuen keulalyhdyn luo, alkoi kivitaulullaan
laskea, paljonko kunkin osaksi tulisi tätä julman suurta veroa.
Mutkikas astia nielasi tavattomia summia. Kaikki selvä raha, mitä
laivassa oli, ei riittänyt sen täyttämiseen ja kauhulla odotettiin,
että Olbios oli pysyvä vaatimuksissaan ja kiduttamalla koettava saada
ne täytetyiksi.
Mutta henioki oli jalomielisempi, kuin Miletolaiset olivat odottaneet.
Neljä hänen miehistään tuli laivaan, tarkastelivat saalista ja sanoivat
tyytyvänsä siihen, kun innokas raatiherra Zeus Horkioksen nimessä
vannoi, ett'ei kunnioitetulta Olbiokselta oltu drakmaakaan salattu.
Sitten eräs heistä -- Olbioksen veli -- jatkoi:
"Nyt toiseen ehtoon! Astuessani laivaanne kuulin Akontios-nimeä
mainittavan. Ken teistä on sen niminen?"
Pari kymmentä kättä osotti yht'aikaa kuvanveistäjää.
"Onko se sama Akontios, joka taitaa niin ihanasti veistellä marmoria?"
Neuvosherra myönsi.
"Hänet vaadin päällikkömme orjaksi", sanoi rosvo. "Joka on semmoinen
taideniekka, se kyllä taitaa toisinkin ihmisiä huvitella."
"Taitaa kyllä", sanoi raatiherra; "hän osaa laulaakin ja käyttelee
mestarillisesti plektronia..."
Akontios astui aivan likelle vanhaa pelkuria.
"Sinulla näkyy olevan kauhea kiire tehdä tätä häpeällistä kauppaa",
sanoi hän halveksivasti. "Vai pelkäätkö ehkä omaa kallista päätäsi?
Tiedä, sinä kurja, että jollen pitäisi tätä kättäni, joka runottarien
palveluksessa on koettanut luoda ihanteita, liian hyvänä kurittamaan
sinua, niin toimittaisin yhdellä ainoalla iskulla mädäntyneet hampaasi
valheelliseen kurkkuusi."
"Eteenpäin!" huusivat merirosvot, kun raatiherra ällistyneenä astui
syrjään sadatellen itsekseen. "Seuraa meitä, Akontios!"
"Orjuuteen!" nauroi kuvanveistäjä kolkolla pilkalla. "Ei niin vähällä!"
Näin sanoen hyökkäsi hän laivan rintavarustuksen luo syöstäkseen
syvyyteen. Mutta kaksi sotamiehistä, peläten että, jos Akontios pääsisi
pakoon, tulisi orjuus heidän osaksensa -- sillä molemmat olivat
pitkiä, solakoita nuorukaisia -- tarttuivat takaa hänen viittaansa
kiinni. Ennenkuin hän aavistikaan olivat hänen kätensä takaa sidotut.
Riemuhuudoilla käänsivät merirosvot kulkunsa luoteesen päin, kun
Mileton lähettiläslaiva sitä vastoin masentuneena ja alakuloisena
kääntyi kotiin, sillä, kun oltiin apuneuvoitta ja kallisarvoiset
vieraslahjat olivat ryöstetyt, niin ei saatettu nousta maalle
Korinthossa.