Seuraavana aamuna piti Mileton neuvosto kauvan kestävän istunnon.
Keskusteltiin muutamista ulkonaista politiikkia koskevista asioista,
pääasiallisesti juhlalähetystön lähettämisestä Korinthoon.
Yksimielisesti päätettiin kuukauden loppupuolella varustaa laiva,
joka, paitsi lähettiläitä ja heidän loistavaa seuruettaan, kuljettaisi
mukaansa useita kallis-arvoisia lahjoja Korinthon etevimmille
valtiomiehille.
Kun tämä ja muutamat muutkin kysymykset olivat ratkaistut, kääntyi puhe
Akontioksen asiaan. Karidemos valitti ankarin sanoin kansan käytöstapaa
häntä kohtaan. Hän syytti Olorosta ja vastapuoluetta siitä, että he
muka olivat lahjoneet kansajoukot ja siten laittomasti äkkiarvaamatta
yllättäneet häntä. Hän vetosi nyt kokoontuneesen neuvostoon, että se
julistaisi arvottomaksi sen lupauksen, johon kansa oli pakottanut
häntä, ja siten osottaisi maailmalle, että Miletossa hallitsi laki ja
oikeus eikä mielivalta.
Neuvostossa oli kuitenkin yleinen mielipide jo päässyt valtaan.
Oli huomattu, kuinka rauhoittavasti arkontin päätös, oli se sitten
vapaaehtoinen tahi pakollinen, oli rahvaasen vaikuttanut, ja kuinka
tietäjän ennustuksesta syntynyt alakuloisuus äkkiä oli kadonnut. Sen
lisäksi tuli myöskin, että eräs geronteista, joka omin silmin oli
nähnyt kaikki, kummastellen selitti, ett'ei hän voinut käsittää,
kuinka arkontti saattoi puhua pakosta ja ylläköstä. Suostua melulla
esiintuotuun pyyntöön ei suinkaan ollut sama, kuin tulla laittomasti
pakotetuksi vastahakoiseen suostumukseen; lupaus on pidettävä pyhänä;
mitä siitä seuraisi, jos valtion johtaja antaisi esimerkin lupauksen
rikkomiseen ja kevytmielisyyteen? -- Niinmuodoin päätti neuvosto
yksimielisesti pitää totena sen, että Kydippen ja Akontioksen
kihlajaiset olivat tapahtuneet arkontin suostumuksella, ja pyytää
arkonttia, ett'ei hän enään vastustaisi jumalien ilmeistä tahtoa.
Vavisten tukahutetusta vihasta meni Karidemos neuvostohuoneesta.
Työhuoneessaan tapasi hän Kononin, joka jo kauvan oli kärsimätönnä
odotellut häntä.
"Geronteista ei ole apua!" huusi Karidemos katkerasti. Kiivaasti
viskasi hän viittansa tuolille, ikäänkuin tahtoen sanoa: minua
haluttaisi viskata koko arkontin arvo noin jalkoihinne. Sitten hän
jatkoi: "Sinä hämmästyt Konon? Niin, kun minä sitä ajattelen, painaa
se minunkin mieltäni ikäänkuin sietämätön häpeä, kahdesti sietämätön
siitä syystä, että kansa muodollisesti on oikeassa. Jospa minulla
nyt kuitenkin olisi käskettävänä pari sataa traakialaista tahi
sisilialaista palkkasoturia noitten kurjien, kullalla koristettujen
loistojoukkojen asemesta -- niin kyllä tietäisin mitä tehdä. Mutta
käteni ovat kahleissa, minun täytyy mykkänä kärsiä."
"Mahdotonta!" jupisi Konon.
"Sinun tulee itse puolustaa oikeuttasi", jatkoi Karidemos. "Suojele
sitä, mitä olen huostaasi uskonut. Anasta haltuusi tyttö, jota kohtaan
tunnet rakkautesi palavan! Minä arkonttina en voi enkä tohdi taistella
neuvoston laillista päätöstä vastaan; mutta sinä -- sinun kätesi ovat
vapaat. Tartu jokaiseen aseesen, joka sinulle tarjoutuu! Älä suvaitse,
että koko Mileto sinulle nauraa, että se pilkkaa sinua ikäänkuin sitä,
joka häpeällisesti petettynä heittää asian sikseen!"
Katkera nauru oli vastaus.
"Minultakin puuttuu traakialaisia palkkasotureja", sanoi Konon.
"Kuitenkin toivon vielä voittavani, jos suot minulle aikaa. Myönnä
sinä aina, kun sitä vaaditaan; mutta lykkää lupauksesi täyttäminen
niin kauvas kuin suinkin. Tekosyitä ei tule puuttumaan, vaikka kyllä
pelkään, että Akontios, kerran tunnustettuna tulevaksi vävyksesi,
ankarasti tulee sinua ahdistamaan."
"Hänen röyhkeätä kärsimättömyyttään vastustamme viisaudella ja
tyyneydellä", sanoi Karidemos. "Menettele sinä vaan niinkuin parhaaksi
näet; mutta älä loukkaa lakia! Oloros -- sitä en epäile -- tulee sinua
tarkoin pitämään silmällä. Millä kaunopuheisuudella rupesi hän sen
käsityöläispojan puolustajaksi, vaikka hänen olisi pitänyt tietää, että
sinä pyrit Kydippeä saamaan!"
"Hän on kapinannostaja", arveli Konon. "Ennen luin hänetkin ystävieni
joukkoon: se tietää, minä tunnustan sen, että jo alusta aikain oli
hänellä tapana... Mutta varokoon hän itseään!"
"Oletko Kydippeä nähnyt?" kysyi arkontti.
"Vilahdukselta vaan pylväspihassa. Hän kannatutti itseään ystävänsä
Iolen luo."
"Kuinka hän tervehti sinua?"
"Kohteliaasti, kuten aina."
Kun Konon nyt jätti hyvästi, katsoi Karidemos hänen jälkeensä pudistaen
päätään.
"Ei hän ymmärrä voittaa Kydippen sydäntä", sanoi hän itsekseen.
"Käsittämätöntä! Mies, jolla on niin monta etevää puolta. Tosiaankaan
ei Eros syyttä pidä huntua silmillä!"
Sillä välin oli päivällis-aika joutunut. Vaikka Konon olikin
alakuloinen, ohjasi hän kuitenkin kulkunsa satamakadulle. Kreonin
muistopatsaan ohi kulkiessaan, havaitsi hän kukkaismyyjäin joukossa,
jotka vast'ikään olivat asettuneet patsaan ympärille, ihanan
Neairankin. Hänen näkemisensä oli Kononille aivan odottamaton tapaus.
Jo kauvan oli Neaira ollut kadonneena teillä tietämättömillä.
Tänään ilmestyi hän taas ensi kerran. Ja hänen seisoessaan tuolla
kiiltävänkeltaiseen pukuunsa puettuna, tummat hiukset kaunistetut
kevätkukkasilla, näytti hän Kononista kauniimmalta kuin koskaan ennen.
Hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat, hänen piirteensä ilmaisivat
omituista sisällistä tuskaa; ja kuitenkin kukoistivat hänen poskensa
kilvan hiuksissa olevien kukkien kanssa. Tosin ei se ollut entinen
terveyden puna, vaan kuumeentapaisen liikutuksen hehku, joka siten
salasi todellisuuden. Sama Neaira, joka nyt näytti niin kukkealta
ja raittiilta, oli kalpeana ja surumielisenä noussut vuoteeltaan,
vietettyänsä koko yön vuodattaen polttavia kyyneleitä. Hän oli ollut
todistajana eilispäivän tapauksiin; hän oli nähnyt kuinka Akontios
onnesta loistavana oli tarttunut Kydippen käteen; hän oli kuullut,
kuinka kansa oli hänelle huutanut riemuhuutojaan. Silloin heräsi hänen
raadellussa rinnassaan, joka siihen asti kuitenkin aina oli toivonut,
kolkko toivottomuuden ja kostonhimon tunne. Ja tämä kostonhimo oli yön
unettomina hetkinä yhä kehittynyt. Hänen täytyi tehdä tyhjäksi tämä
kestämätön, kauhea tuska -- maksoipa mitä tahansa! Ennenkuin hän salli
Akontioksen tulla toisen puolisoksi, tahtoi hän syöstä turmioon palavan
halunsa nyt niin vihatuksi tulleen esineen. Ja tässä taistelussa kovaa
kohtaloa vastaan oli Konon, hyljätty sulhanen, hänellä luonnollisena
liittolaisena. Yhdessä hänen kanssaan piti keksiä juonia. Hänen,
ylhäisen ja mahdikkaan ylimyksen sydämmeen oli mustasukkaisuuden
oka yhä syvemmälle tungettava ja haavoitettu ylpeys pilkan lipeällä
syövytettävä, että siten heräisi tuommoinen kaikkea uhmaileva
mieli-ala, jota Neaira tarvitsi kostonsa toteuttamiseksi.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli käydä etsimässä nuorukaista hänen
kodistaan. Mutta siitä olisi saattanut nousta pahoja puheita.
Paitsi sitä huomasi hän tarkemmin mietittyänsä, että hän voittaisi
enemmän ärsyttämällä julkisesti hyljättyä. Siis tarttui hän taas
kukkaiskoriin, joka niin kauvan tomuisena oli maannut nurkassa.
Yöllisestä mielenliikutuksestaan vielä vapisevana riensi hän Baioksen
pajan ohi puutarhurin luo, joka ennenkin oli myynyt hänelle kukkia.
Paluumatkalla huomasi hän sepän pajansa ovessa seisomassa. Tyttö huusi
hänelle tervehdyksen, joka kuului melkein herttaiselta, sillä nyt
hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänen täytynyt voittaa koko maailma
puolelleen, ikäänkuin hän ei olisi voinut hankkia kyllin ystäviä
taisteluun Akontiosta vastaan. Jykeävartaloinen Baios kalpeni iloisesta
hämmästyksestä; hän unhotti kiittää Neairaa hänen ystävällisistä
sanoistaan ja vielä kauvan seisoi hän kuin naulittu ja katseli tytön
jälkeen, sittenkun hän jo oli kadonnut lähimmän huoneen nurkan taa.
Mileton ylhäiselle nuorisolle oli hauska sattuma, että ihana
Neaira taas niin äkkiä ilmestyi arkontti Kreonin muistopatsaan luo
tarjoilemaan kaupaksi tuoksuvia tavaroitaan. Paikalla tunkeuduttiin
hänen ympärilleen joka taholta. Kononkin unhotti vastoinkäymisistään
syntyneen kalvaavan vihan ja läheni suloista myyjätärtä.
Neairan silmät iskivät tulta. Niin nopeasti hän ei ollut odottanut
toivonsa toteutuvan.
"Vieläkö olet hengissä, herttainen lapsi?" kysyi Konon astuen hänen
luoksensa. "Sinä olet tullut vielä entistäkin kauniimmaksi... Oletko
ollut sairaana, Neaira? Vai onko Afrodite kahlehtinut sinut?"
"Ei kumpaakaan", vastasi Neaira kylmäkiskoisesti. "Mikä ylellisyys
ruusuista ja orvokeista!" pitkitti Konon "Ja kuinka somasti niitä on
yhteen soviteltu!"
Hän teki liikkeen ikäänkuin hän olisi tahtonut valita kauniimman
kukkaisvihon itselleen. Mutta Neaira pani kätensä suojaksi korin yli.
"Ei toki!" sanoi hän selkeällä äänellä.
"Mitä nyt?" kysyi Konon. "Onko tavarasi tilattu?"
"Ei ole. Mutta sinulle en myy mitään."
Konon naurahti.
"Miksikä et, sinä pieni hupakko?"
"Siksi että halveksin pelkuria, jolta kerjäläinen on saanut viedä
morsiamen."
"Oletko menettänyt järkesi?" kähisi Konon, otsa rypyssä.
"En suinkaan. Minä käytän vaan oikeuttani. Minä voin valita ostajani
haluni mukaan; ja miehiä, joita halveksin..."
"Häpeemätön!" huusi Konon, huomatessaan ympärilläolijain huulilla
pilkallisen hymyn.
Hän kourasi koriin, mutta Neaira otti häntä kiinni ranteesta.
"Pois!" huudahti hän tulisesti, sillä hänen oman kurjuutensa muisto
valtasi hänet nyt. "Luuletko, että minä niin helposti annan riistää
pois omaisuuteni kuin sinä?"
Ympärillä olevien hymy puhkesi nyt ilminauruksi. Röyhkeä Konon ei
yleensä ollut rakastettu. Jokainen soi hänelle mielellään sen tukalan
tilan, johon Neaira hänet saattoi.
"Kurja olento!" huusi Konon, temmaten itseään irti. Hänen äkillisestä
tempomisestaan lennähti kori kukkineen maahan. Kaikkialta kuului
äänekkäitä paheksivia ja osanottavaisia huutoja.
"Kas niin", sanoi Konon, "nyt toivoakseni olet sinä taipuvainen
ilmoittamaan tavarasi hinnan; sillä pölyssä maannutta tavaraa ei kukaan
Miletolainen osta."
Neaira painoi kasvot käsiinsä. Hän itki. Sitten hän alkoi äkkiä
lempeämpään tapaan.
"No hyvä", sanoi hän vitkalleen. "Sinä olet sen saavuttanut. Minun
täytyy ottaa vastaan rahasi, sillä ainoastaan siten voin maksaa velkani
puutarhurille."
Samassa syntyi vilkas liike katselijain joukossa.
"Kydippe!" huudettiin miehestä mieheen.
Todellakin pistäysi ihanan Kydippen kullasta ja purppurasta kiiltävä
kantotuoli esiin kadun tungoksessa. Kydippe palasi Iolen luota.
Miellyttävästi nojaten kaunista päätään käsivartta vastaan, lepäsi
hän puoleksi makaavassa asennossa kantotuolin pehmeillä patjoilla,
vastaten kansan tervehdyksiin molemmin puolin siten anastaen kaikkien
sydämmet ikäänkuin tenhovoimalla. Nuoruuden ja kauneuden ihaileminen
oli Miletossa, samoin kuin muuallakin, missä vaan Kreikkalaisia asui,
vanha totuttu tapa. Kydippen nimeä kuullessaan syöksyi kansa sinnepäin,
missä tuo ihmeen ihana tytönkuva ilmestyi. Konon yksin jäi jälelle --
sekä Neaira.
Tyttö käytti paikalla hyväkseen sopivaa hetkeä.
"Konon", sanoi hän, "älä ole minulle vihoissasi, jos kiivaudessani
sanoinkin sinulle loukkaavia sanoja. Alusta alkaen olen pitänyt
sinua arvossa enkä sentähden olisi sallinut, että muukalainen,
alhaissäätyläinen tunkisi tieltään sinut, joka olet ylhäisistä
esi-isistä syntynyt. Jos suot minulle anteeksi, Konon, ja jos luotat
minuun, niin tahdon sinua auttaa voittamaan takaisin menetetyn
morsiamesi."
"Sinäkö?" sanoi Konon ylenkatseellisesti.
"Niin, minä!"
Hänen äänensä ilmaisi semmoista luottamusta, että Konon hämmästyi.
"Kuinka se olisi mahdollista?"
"Sen saat kuulla, kun ensin saan tietää, pidätkö Neairaa semmoiseen
palvelukseen liian halpana vai etkö."
"Puhu! Jos tiedät keinoa, joka näyttää järkevältä ja menestystä
tuottavalta, niin olisin hullu, jos hylkäisin sen."
"No hyvä, kuule siis! Minä voin tuoda esiin todistuksia siitä, että
Akontios on ylenkatsonut jumalia, ja vieläpä siitäkin, että hän on
väijynyt Arkontin henkeä."
"Sinä hourailet."
"Minä puhun vaan semmoista, josta voin vastata."
Pidättäen ääntänsä lisäsi hän sitten hitaasti:
"Ja joll'eivät minun hankkimani todisteet riittäisi, niin mikä estäisi
rikasta, mahtavaa Kononia kartuttamasta niiden lukua?"
"Kuinka niin?" kysyi Konon kalveten, kun hän jo puoleksi arvasi hänen
tarkoituksensa.
"Kulta hallitsee ihmisten sydämmet", sanoi Neaira.
Konon loi häneen läpitunkevan katseen.
"Tyttö, mikä paha henki on sinut vallannut?" kysyi hän kauhistuen.
"Tahdotko minulle uskottaa, että muka säälit minua ja minun kohtaloani
ja että se on se, joka sinua niin liikuttaa? Vai kuulutko ehkä itse
niiden joukkoon, jotka niin pohjattomasti himoitsevat kultaa?"
"Minäkö? Oi en!" sanoi Neaira katkerasti. "Minä halveksin kultaa, minä
ylenkatson sitä. Yksinäni tahtoisin elää erämaassa, ravintona vaan
kaikkein välttämättömintä, kaikkia nautintoja ja koristuksia paitsi,
ainoastaan näyttääkseni sinulle, ett'en itselleni pyydä mitään."
"Sinä rakastat siis Akontiosta!" huudahti Konon.
"Minä vihaan häntä", vastasi Neaira vakaasti. "Jos rakastaisin häntä,
niin mitenkä voisin silloin harrastaa hänen kukistamistaan? Ei Konon!
Ainoastaan oikeudentunto pakottaa minua siihen ja ystävyys sinua
kohtaan, sillä sinä olet alusta asti ollut minulle niin hyvä."
Teeskennellen kainoa hämminkiä, loi hän silmänsä maahan.
"Niin", jatkoi hän, "minä en ole sinua unhottanut! Etkö sinä
aina kutsunut minua suloiseksi Neairaksi? Etkö kiittänyt minun
sulojani? Etkö ylistänyt taidettani? Mutta täksi kertaa olkoon
tarpeeksi! Jumaloittu Kydippe on jo mennyt matkoihinsa. Koko tuo
tyhjäntoimittaja-joukko, joka riensi häntä töllistelemään, kuten
koirat saaliin perään, palaa nyt takaisin. Ei tämä ole oikea paikka
niin tärkeille keskusteluille. Jos sinulla on halua kuulla enemmän,
niin tule tän'iltana kaksi tuntia auringon laskun jälkeen kaupungin
länsirannalle, sille paikalle, jossa Poseidon-katu yhtyy Didymoihin
johtavaan maantiehen. Täst'edes täytyy meidän kavahtaa, ett'ei kukaan
näe meitä yhdessä."
"Hyvä. Minä tulen."
Kononin mennessä hitaasti pois, seisoi Neaira vielä hetken
rikkisotkettujen kukkiensa vieressä. Mielihyvällä oli hän kuulevinansa
jalosukuisten kohteliaita lohdutussanoja ja heidän imartelevia
valituksiaan siitä, että Neaira niin kauvan oli ollut ikäänkuin
kadonneena. Neaira torueli Kononia, joka muka ei ainoastaan ollut
pelkuri, vaan myöskin välinpitämätön ja väkivaltainen. Mutta sitten
näkyi hän kokonaan unhottaneen tuon ikävän kohtauksen. Käsikkäin
toisen kukkaistytön kanssa, joka nyt oli myynyt loppuun tavaransa,
käyskenteli hän kirjavassa joukossa, laski leikkiä ja nauroi, kuunteli
teeskennellyllä mielihalulla kumppanin kertomusta, mitenkä hänellä oli
ollut kummallinen kohtaus Oloroksen kanssa -- ja suostui viimein kahden
Athenalaisen kutsumukseen lähteä huviretkelle purjeista vilisevälle
lahdelle. Molemmat nuorukaiset olivat hänen kumppaninsa ihailijoita ja
suosijoita; toinen heistä näkyi kuitenkin olevan taipuvainen kääntämään
mieltymyksensä Neairaa kohtaan, ja tämä, joka tähän asti niin kylmästi
oli kohdellut satamakadun ylhäissukuisia nuorukaisia, liehakoi nyt
silminnähtävällä mielihyvällä.
"Kas vaan kylmäkiskoista Neairaa!" kuuli hän jonkun sanovan hänen
astuessaan veneesen; "onpa hänessä vihdoin tuli syttynyt!"
Neaira hymyili. Haihtuva surun piirre kulki varjon kaltaisena hänen
punastuvien kasvojensa yli. Hän ummisti silmänsä, sinkahuttaakseen
kohta sen jälkeen athenalaiseen nuorukaiseen säihkyvän katseen.
Parin tunnin ajan liekkui laiva kimaltelevilla laineilla. Oli ihmeen
ihana kevätpäivä. Puutarhoista kaukana rannalta hohtivat ruusut ja
raitis auringon valossa loistava vihreys. Vienoa soitantoa kuului,
milloin selvästi, meren tuulahdusten tuomana, milloin niihin
haihtuvana kauas yli meren selkien -- ja kun sen säveleet lakkasivat
kuulumasta, korotti Neairan toveri kirkkaan äänensä lauluun.
Täydellistä tyytyväisyyttä ja mieltymystä elämään ilmaisivat nämät
täyteläät poljennot. Vene nuoruudesta kukoistavine huvimatkustajineen
oli ikäänkuin vertauskuva rauhallisesta, nautinnollisesta elämästä,
jota eivät mitkään myrskyt uhkaile. Neairakin alkoi nyt laulaa, niin
keveästi ja leikillisesti, ett'ei kukaan voinut aavistaa, mitä hänen
vaivatussa rinnassaan liikkui.
Noustua maalle kiirehti Neaira läntiseen kaupunginosaan. Hyljättyään
Laogoraksen majan oli hän muuttanut tänne asumaan erään pariskunnan
luo, josta ei kumpikaan puoliso ollut syntyperältään vapaa. Hänen ei
tarvinnut mennä Koroniksen eikä Baioksen talon ohi mennessään ulos
kaupungille. Koko ajan oli hän käyttänyt vaan iltahetket tarpeellisen
elannon hankkimiseen huilunsoittotaidollaan ja muuten elänyt niin
suljettua elämää, että niin Koronis kuin Laogoraskin olivat pitäneet
häntä kadonneena. Baioskin oli viikkokausia häntä turhaan etsinyt, ja
vihdoin löydettyään hänet, saanut kokea niin tylyä kohtelua, että hän
siitä asti epäili, uskalsiko enään tyttöä puhutellakaan. Välisti vaan
pujahti hän tytön jälkeen, hänen lähtiessä huoneestaan; mutta ei Neaira
sitä huomannut; hän oli näet niin kiintynyt yhteen ainoaan ajatukseen,
että se valtasi koko hänen olentonsa.
Tultuaan yksinkertaiseen asuntoonsa ei Neaira, kuten tavallisesti,
pannut kallis-arvoista pukuaan kaappiin, ottaakseen ylleen arkipukua.
Päinvastoin; hän otti metallisen peilin käteensä, katseli siihen
tutkivasti, silitteli tukkaansa huolellisesti, kiinnitti kukat, jotka
siellä täällä olivat irtaantuneet, ja istuutui sitten sängyn reunalle
nojaten päätään käteen. Ainakin tunnin ajan ajatteli ja uneksi hän
siinä asennossa. Vihdoin, kun aurinko jo oli mailleen menemässä, jätti
hän huoneen ja meni Baioksen pajalle.
Täällä näki hän työn jo loppuneeksi. Pieni, nokinen poika istui
kyyryssä sammuneen hiiluksen vieressä, vesivati edessään, ja huuhteli
käsiään. Hänen kysymykseensä vastasi poika viittaamalla raollaan
olevaan sivuoveen. Hän meni eteenpäin ja tuli sievästi sisustettuun
huoneesen, jossa Baios, kuusikymmen-vuotiaan äitinsä kanssa nautti
yksinkertaista illallistaan.
Neairan nähdessään hypähti harteva seppä pystyyn, mutta vanha rouva
vetäytyi pois, mutisten ymmärtämättömiä sanoja.
"Sinäkö -- Neaira?" änkytti Baios, kun hän viimein sai sanoja suustaan.
"Mikä, jumalien nimessä, saattaa sinut tänne?"
"Sen saat kohta kuulla", sanoi tyttö hymyssä suin ojentaen
ällistyneelle sepälle kätensä. "Olemmeko yksin?"
"Näethän, että äitini on paennut. Hän ei tunne sinua; hän luulee
varmaankin, että persialainen kuninkaantytär on eksynyt tähän soppeen.
Loistatpa oikein että häikäisee, Neaira. Mikä kultakuteinen kaunis
puku! Ja niitä katseita sitten! Sano Neaira, miksi katselet minua
niinkuin tahtoisit reväistä sydämmen rinnastani? Ilveiletkö minun
kanssani, vai oletko nyt toista mieltä kuin ennen, kun et voinut minua
sietää?"
"Minäkö?" nauroi tyttö. "En koskaan maailmassa ole ollut sinulle
nurjamielinen -- ja jos hylkäsin kosintasi, niin tein sen vaan
siitä syystä, että minulle oli jokainen vapauttani rajoittava side
vastenmielinen. Mutta, hyvä Baios, nyt ajattelen toisin. Katsoppas!
Mitä minusta pidät? Ovatko huuleni vielä yhtä verevät ja punaiset kuin
viime vuonna? poskeni yhtä kukoistavat? käsivarteni yhtä lumivalkeat?
No, huolitko minusta Baios."
Seppä vapisi. Neaira oli astunut häntä lähemmäksi. Nyt laski hän
molemmat kätensä sepän leveille hartioille ja katseli häntä silmiin
viehättävästi kuin sireeni.
"Huolitko?" kysyi hän vielä kerran. Kesti hetkisen, ennenkuin seppä
tuli vakuutetuksi siitä ett'ei Neaira laskenut leikkiä. Mutta sitten
vaipui hän ikäänkuin huumaantuneena polvilleen, kietoi molemmat
käsivartensa tytön solakan vartalon ympäri ja suuteli törkeässä
kiihkossa, hänen vaatteensa laskoksia. Katkeralla tyytyväisyydellä
katseli Neaira häntä.
"Nouse ylös!" sanoi hän viimein. "Etkö tahdo koettaa miltä tuntuu
huuliani suudella?"
Liikkumatonna kesti hän ahnasta suuteloa, jonka Baios, rohkaistuna
hänen puheestaan, painoi hänen vereville huulilleen.
Mutta sitten, kun seppä tultuaan yhä rohkeammaksi likisti häntä
rintaansa vastaan, työnsi hän äkkiä hänet luotaan.
"Seis!" sanoi hän vilkkaasti. "Niin helposti ei Baios saavuta mitä
hän kuukausia turhaan on halunnut. Kuule nyt mitä sinulta vaadin, jos
todella tahdot, että minä tulen vaimoksesi!"
"Puhu Neaira! puhu!" soperteli Baios, töin tuskin hilliten itseään.
Neaira otti häntä kiinni kädestä. Niin hurmaavan hienoina sivelivät
hänen sormensa sepän kovaa kättä että häntä oikein pöyristytti.
"No hyvä", sanoi tyttö lyhyesti; "kuvanveistäjä Akontios Mylasasta
on minua kuolettavasti loukannut. Ei tässä maailmassa ole vilpitöntä
ystävyyttä kohdeltu niin tylysti eikä palkittu niin kiittämättömästi
kuin hän on tehnyt. Älä vaadi minulta laveampia selityksiä! Minun olisi
pakko punastua, jos vaan viittaisinkin siihen päin mitä Akontios on
uskaltanut tehdä. Kun nyt ajattelin, mistä voisin löytää suojelijan
ja kostajan, muistuit sinä mieleeni ja itsekseni arvelin, että olin
ollut hupsu, kun paljaasta oikusta hylkäsin sinun uskollisuutesi
ja suosiosi. Minä vannoin siis ruveta sinun vaimoksesi, jos voisin
toivoa, että Akontioksen röyhkeys sinun päättäväisyytesi kautta
tulisi ansion mukaan rangaistuksi. Kuinka sen perille pääset, sitä en
kysy. Voimmehan yhdessä siitä neuvotella, mutta paraimman keinon sinä
kyllä keksit. Ainoastaan että sen teet, pidän välttämättömänä ehtona.
Sen ilkiön elämänkanta on hävitettävä, hänen onnensa on sorrettava,
hänen maineensa tahrattava. Niin, joll'et mitään parempaa tiedä, niin
koeta häntä tappaa -- kunhan vaan tulee kostetuksi minun sietämätön
loukkaukseni. Tahdotko, Baios? -- ja luuletko voivasi tehdä sen?"
Sepän silmäluomet säihkyivät ja iskivät tulta. Hänen kasvonsa
muuttuivat melkein petomaisiksi. Vanha viha Akontiosta vastaan leimahti
uudestaan ilmituleen. Viekas hymy sai hänen leveän, himokkaan suunsa
suipoksi. Kuiskien sanoi hän:
"Käske vaan, Neaira kulta ja Baios tottelee. Kun saan omistaa sinut
ja rangaista sitä heittiötä, niin uskallan vaikka mitä. Sen vaan
sanon, että missä kavaluus voi meitä auttaa, siinä en mielelläni käytä
ilmeistä väkivaltaa."
"Oikein!" sanoi Neaira.
Hän antoi nyt sepälle muutamia viittauksia samaan suuntaan, kuin hän
oli antanut Kononillekin satamakadun muistopatsaan luona.
Baios oli kuin tuli ja leimaus. Hän huomasi, että tämä tie, jos sitä
varovaisesti kuljettiin, oli varmin ja vähimmin vaaraa tuottava;
yksityiskohtia vaan hän ei hyväksynyt. Hänen mieleensä oli jo heti
alusta johtunut Didymoin puisto, jossa metsän yksinäisyydessä lähellä
pyhäkköä asui eräs omituinen mies. Tämä hiukan päälle viidenkymmenen
vuoden vanha mies nimeltä Fintias, oli Apollon papin palveluksessa,
mutta samassa piti hän salaista liittoa pelätyn lemnolaisen rosvojoukon
kanssa, joka puoli kolmatta vuotta takaperin hänen neuvostaan oli
tehnyt onnistumattoman yrityksen nousta maalle lähellä Didymoita
ryöstääkseen templin aarteet. Vaan erään sattuman kautta raukesi yritys
tyhjiin; mutta siitä asti ryhdyttiin yhä tarkempiin varokeinoihin, niin
että Fintias vähitellen alkoi epäillä halutun rikkauden saavuttamista
tällä keinoin. Fintiaksen kanssa oli Baios tuttu jo niistä ajoista
asti, kun hän itse, työhön kyllästyneenä, seurusteli merirosvojen
kanssa ensin Andros- ja sitten Lemnos-saarissa, kunnes ilmitulon pelko,
ehkäpä katumuskin sai hänet luopumaan siitä raa'asta ja vaarallisesta
elinkeinosta. Monen vaiheen perästä oli hän viimein tullut Miletoon.
Eräässä Didymoilaisen Apollon juhlassa tunsi hän entisen toverinsa.
Molemmilla, sepällä samoin kuin templin palvelijallakin, oli hyviä
syitä olla koskematta menneihin asioihin; ei kumpikaan siis pelännyt
toistaan; syntyipä toisena päivänä jonkinlainen ystävyyskin heidän
välillään ja viinin kiihottamana kertoi Fintias Baiokselle, mitkä
rohkeat aikeet olivat tuoneet hänet tänne pyhäkölle. Hän koetti saada
seppääkin yhtymään apulaiseksi, mutta Baios ei ottanut sitä korviinsa.
Mutta nyt, Neairan puheesta johtui hänelle mieleen hänen entinen
toverinsa, joka oli niin sukkela, rohkea ja rahanhimoinen, ja jonka
toiveet jo niin kauvan olivat olleet epävakaisella kannalla, niin että
hän varmaankin suostui luopumaan tulevasta, epävarmasta saaliista, jos
hän vaan varmalta taholta voi saada selvää rahaa. Fintiaksen itsensä
piti saada asiaa tarkemmin harkita ja keksiä keinoa. Huomenna, päivän
valjetessa, tahtoi Baios mennä hänen luokseen.
Kaikesta tästä antoi seppä vaan lyhyitä viittauksia. Mutta sekin
oli Neairasta kylläksi. Hän ei epäillyt että Konon oli apulaistensa
palkkaamiseksi suostuva uhraamaan suurimpiakin summia, jos juoni vaan
viisaasti ja varmasti saataisiin suunnitelluksi. Lempeästi kiittäen
jätti hän sepän majan. Mutta ylen onnellinen Baios puhkesi ääniin,
jotka muistuttivat villin pedon kamalata ulinaa.