Puoli tuntia jälkeen edellä kerrottuja tapauksia, istui Karidemos
yhdessä Andronitis-pihan varrella olevista avaroista huoneista odottaen
Kydippeä, jonka piti riisua juhlapuku, virkistää itseään suupalalla ja
sitten tulla isälle kertomaan, minkä vaikutuksen pyhä toimitus häneen
oli tehnyt. Karidemos oli nähtävästi alakuloinen. Orjat ulkopuolella
sisäänkäytävää kuiskailivat tuosta toisilleen, kaikenlaisia liikkeitä
tehden; mutta noista liikkeistä saattoi lukea äänettömän kysymyksen:
"Millähän mielellä on isäntämme kuuleva, mitä nuori Akontios on
julennut tehdä." Ei ollut koko joukossa miestä, joka olisi uskaltanut
ilmoittaa arkontille sitä, mikä päivän tärkeimpänä uutisena levisi
etukaupungin uloimpiinkin soppiin.
Kydippe ilmestyi. Mutta hän oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun
pääorja ilmoitti vieraan tuloa. Vieras oli Konon, joka pyysi pian
päästä puheille, ja vaikka kovin pahoittikin Karidemoksen mieltä,
että hänen täytyi keskeyttää kanssapuhettaan Kydippen kanssa, ei hän
kuitenkaan -- jo siihenkin nähden, mitä orjat arvelisivat -- voinut
lähettää pois suosikkiaan.
Kalpeana, ainoastaan silmät kuumeesta punoittavina, astui Konon
huoneesen. Juhlallisemmin kuin koskaan ennen tervehti hän suosijaansa
ja lausui sitten, teeskennellen huolettomuutta, ihanalle Kydippelle
muutamia mielisteleviä sanoja -- ikäänkuin mies, joka on asiastaan
varma, ja jonka ei enään tarvitse valittuaan pyytää, vaan ainoastaan
armastella. Mutta hänen äänensä kumisi niin kolkosti, niin
luonnottomasti, että Karidemos paikalla huomasi hänen koettavan
tukehuttaa kovaa mielenliikutusta.
"Mikä sinun on?" kysyi hän, nojautuen taa'päin istuimeensa.
"Herra", änkytti Konon, luoden katseen Kydippeen, "kummastelen
äärettömästi, että tapaan sinut ja tyttäresi niin huolettomina ja
rauhallisina. Vai olisko sinulle ehkä tuntematonta, mitä on tapahtunut?
Onko Kydippe ehkä ollut puhumatta sinulle koko asiasta, arvellen sen
olevan niin vähäpätöisen?"
"Mistä puhut?"
"Tuon konnan, Akontioksen ilkityöstä." Konon kääntyi Kydippeen:
"Näen, että todellakaan et ole asiasta puhunut; mutta sinä erehdyt, jos
pidät rikoksen niin mitättömänä. Paljon vaivaa ja ymmärrystä kysytään,
että voitaisiin tehdä tyhjäksi tuo konnantyö; sillä kansa pitää sen
katalan puolta, ja jos suvaitset mennä ulos torille, niin saat kuulla,
kuinka rajusti rahvas puolustaa valasi pyhyyttä."
Karidemos oli hitaasti kohotainut asemiltaan.
"Puhutko unissasi?" sanoi hän kulmakarvojaan rypistellen. "Koska ja
missä olisi Kydippe vannonut -- ja mitä?"
"Suo anteeksi", sanoi taas Konon, "ett'en innossani muistanut sinulle
kertoa, mitä Miletossa jo yleisesti ja hämmästyksellä puhutaan. Kuule
siis, ja neuvotelkaamme sitten viipymättä, mitä meidän on tekeminen;
sillä kuta kauvemmin asia viipyy, sitä vaarallisemmin kasvaa yleinen
mielipide ilkiön eduksi."
Lyhyesti ja selvästi kertoi nyt Konon tapauksen. Kydippe kuunteli
äänetönnä. Mutta Karidemos keskeytti kertojaa useasti puhjeten
halveksiviin ja vihaisiin huudahduksiin.
Kononin lopetettua kertomuksensa astui Karidemos pari kertaa huoneen
poikki. Pysähtyen Kydippen eteen, kysyi hän sitten:
"No, mitä sinä, tyttäreni, tästä asiasta arvelet? Onko asian laita
niinkuin Konon on kertonut?"
"On, pääasiassa", vastasi Kydippe. "Yhtä ja toista on tosin juorupuhe
jo lisännyt, mutta kertomuksen ydin on tosi."
Karidemos nykäytti olkapäitään. "No Zeuksen nimessä, joll'ei sen pojan
röyhkeys olisi niin naurettavan typerä, raivostuisin silmittömäksi.
Onko mokomaa kuultu? Käsityöläinen, tuskin parempi kuin orja, julkenee
nostaa haluavan katseen Karidemoksen tyttäreen! Kulkuri, valehteleva
kerjäläinen!"
Kydippe oli äänetönnä katsonut maahan. Näitä herjaussanoja kuullessaan
nosti hän äkkiä päänsä. Pitkien silmäripsien alta välähti kirkas
liekki; hänen huulensa liikahtivat; mutta sitten tukautti hän
heräävän vastusteluhalunsa, ja melkein häntä sitten huvitti kuulla,
mitä Konon samaan suuntaan tiesi puhua Akontiosta vastaan. Hän
tunsi nyt käyttäytyvänsä kahta jalomielisemmin, antaessaan heräävän
mieltymyksensä Akontiokseen väistyä, hänen vastustajansa alkaessa niin
maltittomasti kiistaa ja polkiessa jalkojensa alle kaiken oikeuden. Ne
ennakkoluulot, joita hänellä itsellä siihen asti oli ollut, usko siihen
ylipääsemättömään kuiluun, joka erotti hänet Akontioksesta, kunnioitus
ikivanhaa sukuperäänsä kohtaan -- kaikki tämä alkoi nyt horjua; sillä
-- arveli hän -- semmoinen yhteiskunnallinen järjestys, joka asetti
rakastettavan ja jalon Akontioksen niin paljon ala-arvoisemmaksi
röyhkeätä, inhottavaa Kononia -- semmoinen järjestys ei saattanut olla
jumalien totisen, väärentämättömän tahdon mukainen. Niin muodoin oli
Kononkin kokeva, ett'ei ole huonompaa keinoa vähentämään rakastettunsa
suosiota kilpailijaa kohtaan, kuin syytön panettelu.
Hetken kuluttua jatkoi Konon: "Sinä olet kiukustunut, Karidemos,
ja syystä kyllä. Mutta vieläkin kamalampia on sinun kestäminen.
Olorokselta kuulin sen -- koko maailma näkyy sen jo tietävänkin.
Akontios, joka typerästi kyllä luulee, että Kydippe nyt todellakin on
sidottu, aikoo vielä tänään, ehkä jo tällä hetkellä, tulla tänne ja
lain nojalla vaatia tytärtäsi omakseen. 'Arkontti ei voi kieltää!'
sanoo kansa, ja Akontios näkyy olevan samaa mieltä."
Karidemos puhkesi katkeraan nauruun.
"Uskaltakoon hän vaan!" sanoi hän pilkallisesti. "Jos hän astuu tämän
kynnyksen yli tuolla tavalla loukkaamaan arvoani, niin ei hän pääse
täältä ulos muuten kuin kahleissa! Vankeuteen on heitettävä se roisto,
joka luulee voivansa kavaluudella voittaa Mileton arkonttia!"
Mielihyvällä näki Konon Karidemoksen vihan joka sanasta kasvavan.
"Herra", sanoi hän hymyillen, "jos minä saan tuoda esiin nöyrän
neuvoni, niin kavahda itseäsi ajattelemattomista päätöksistä. Tietäjän
ennustus kaikuu vielä kaikkien korvissa, ja nykyisessä mielentilassaan
voisi kansa pitää valan rikkomisena sen, joka vaan olisi kavaltajan
kohtuullinen kuritus."
"Minä näytän kansalle, ett'en sitä pelkää, jos se käyttäytyy
narrimaisesti!" huusi Karidemos. "Tule lähemmäksi, Kydippe! Minä
tahdon näyttää rahvaalle, että minä olen tyttäreni naittaja, ett'ei
hänestä määrää sokea sattuma eikä mielipuolen lapsellinen oikku.
Minä tiedän, Konon, että rakastat Kydippeä, ja että jo kauvan olet
pyrkinyt päästä hänen suosioonsa. Olin aikonut antaa ajan jouduttaa
teidän yhdistystänne; mutta nyt näen olevani pakotettu käyttämään
isän-oikeuttani viipymättä. Tämän oikeuden nojalla kihlaan teidät, ja
sinulle, Konon, heitän hääpäivän määräämisen."
Kononin kasvot kirkastuivat. Änkyttäessään kiihkoissaan muutamia
kiitossanoja, tarttui hän arkontin käteen ja nosti sen huulilleen.
Sitten kääntyi hän Kydippeen omituisella nöyryydellä, jota ei edes
voitu havaita hänen käytöksessään Karidemosta kohtaan. Ääneti ja
liikkumatta seisoi tyttö pronssisen kuvapatsaan vieressä, joka oli
pienennetty muodostus satamakadulla olevasta muistopatsaasta. Hänen
neitseelliset kasvonsa, muutoin niin lempeät ja viehättävät, osottivat
nyt ensi kerran hämmästyttävää yhdennäköisyyttä hänen mainion vaarinsa,
ankaran tahdonlujuutta ilmaisevien kasvojen kanssa, ja tämä aina näkyi
käskevän ja kieltävän. Mutta ennenkuin Konon vielä oli ehtinyt sanoa
hänelle sanaakaan, kuului palvelijan ilmoitus, joka läsnäolijoihin
vaikutti samoin, kuin jos ukonnuoli olisi heidän keskellensä iskenyt.
"Akontios, mylasalainen kuvanveistäjä, pyytää päästä armollisen
arkontin puheille."
Kydippen jäykkä muoto elostui näistä pääorjan sanoista: hänen
poskensa hehkuivat, huulet liikkuivat, hänen rintansa aaltoili
ikäänkuin hengästyksestä. Konon säpsähti, ääni tarttui kurkkuun, kädet
puristuivat nyrkkiin. Karidemos sitä vastoin koki turhaan tukehuttaa
kiivastumistaan; hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut ajaa ulos
palvelijan, joka toi niin häpeällisen sanoman.
"Otetaanko häntä vastaan?" kysyi Konon, kun ei Karidemos mitään
virkkanut.
"Otetaan. Tahdonpa nähdä kuinka pitkälle poika ulottaa röyhkeyttään,
ja mitä hän tuo esiin, antaakseen mielettömälle ilveilylleen edes
jonkinlaisen oikeuden muodon. Käske hänet sisään, Protesilaos!"
Hetki kului jännitetyssä odotuksessa, kunnes Akontios, uskalikko,
näyttäytyi ovessa.
"Terve teille!" sanoi hän epävakaisella äänellä.
Ei kukaan vastannut.
"Minä tulen", jatkoi Akontios, "rukoilemaan jalomieliseltä
Karidemokselta anteeksi tekoa, jota kuolematon Eros itse on käskenyt
minua tekemään."
Hän keskeytti itseään. Nyt vasta huomasi hän molempien miesten kasvot
vihasta kalpeiksi, ja että he katselivat häntä ikäänkuin väijyvät
pantterit. Kononin vihamielisyys ei häntä hämmästyttänyt; kiihko,
joka ilmautui hänen kasvoissaan, osotti vaan sen vihan kiihtymistä,
jota Akontios jo alusta oli Kononin puolelta saanut kokea. Mutta
kuinka muuttuneet olivat arkontin muutoin niin ylhäisen tyyneet
kasvot! Akontios oli kyllä odottanut vastenmielisyyttä ja suuttumusta;
Melanippoksen kehoituksetta olisi hän tuskin uskaltanut ruveta
vaikeaan käyntiinsä Karidemoksen palatsiin, sillä hänen toivonsa oli,
huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, heikolla pohjalla; mutta se
vihamielisyys, joka leimahti Karidemoksen pistävistä silmistä, oli
pahempi pahinta, mitä hän oli kuvitellut.
Konon, joka huomasi hänen hämmästyksensä, näkyi iloitsevan
kilvoittelijansa nöyryytyksestä. Kuta epävakaisemmaksi Akontios tuli,
sitä varmemmin voi otaksua, että muutamat vihaisesti nuhtelevat
sanat Karidemoksen puolelta riittäisivät pakottamaan nuorukaista
takaisin ala-arvoiseen asemaansa. Vapaaehtoisesti Akontioksen täytyi
tunnustaa katuvansa tekoaan ja myöntää, ett'ei hänen vaatimuksissaan
ollut vähintäkään oikeutta. Tämä selitys teki, ett'ei Karidemoksen
tarvinnut antaa jyrkkää kieltoa, joka olisi pahoittanut ja yllyttänyt
taika-uskoisen kansan mieltä -- ja Konon tiesi, kuinka näinä
juhlapäivinä, jolloin tuhannet ihmiset täyttivät katuja, pieninkin
mielipaha kansassa voi tuottaa mitä pahimpia häiriöitä. Jo kauvan oli
Miletossa ollut olemassa vahva puolue, joka milloin julkisesti, milloin
salaisesti toimiskeli neuvostoa ja etenkin arkonttia vastaan, ja jo
kerran oli ollut vähällä syttyä julkinen kapina -- silloin nimittäin,
kun oli kysymys Athenaan ja Korinthoon lähetettävän lähetystön
vaalista. Vaikk'ei Konon muutoin voinut kilpailla Karidemoksen kanssa
valtiotaidossa, oivalsi hän nyt kuitenkin selvemmin asian tukalata
tilaa, sillä Karidemos äärettömässä kopeudessaan halveksi kansaa eikä
ensinkään arvannut vastustajajoukkojen suuruutta.
"Minä tulen", jatkoi nuori kuvanveistäjä, "toivossa, että
korkean-arvoisa Kydippe tahtoo täyttää valansa vaatimukset..."
"Vait!" huusi Karidemos, joka ei voinut itseään kauvemmin hillitä. "Vai
tulet sinä jatkamaan sitä, mitä jumalattaren pyhässä templissä alotit.
Mutta minä tahdon kohdella sinua, niinkuin ansaitset."
Hetkeksi hän vaikeni. Taipumattomuus, joka ilmautui hänen kasvoissaan,
antoi arvata, että hän jo seuraavana hetkenä antaisi käskyn panna
Akontioksen kahleisin. Etupihassa, orjain kesken, arveltiin yleensä,
että kohtaus oli päättyvä väkivaltaisesti. Uteliaasti kuunneltiin
ulkopuolella huonetta, mutta neuvoston vartijajoukkoa ei kutsuttu
sisään.
Karidemos malttoi mielensä. Hän taisi luulla loukkaavansa korkeata
arvoaan, jos pitäisi asian liian vakavana. Hetken ääneti oltuaan, alkoi
hän puhua toiseen tapaan. Hänen teeskennellyssä puheessaan kuului
armahtavaisuutta sokaistua nuorukaista kohtaan, taivahisten ivallista
sääliväisyyttä kuolevaista kohtaan, joka oli uskaltanut etsiä jumalien
kestiystävyyttä. Kuta paremmin Karidemos tottui tätä hyvin valittua
roolia näyttelemään, sitä tyytyväisemmäksi tuli hän itseensä ja siihen
päätökseen, jonka hänen nerokas kekseliäisyytensä oli tiennyt antaa
asialle. Nyt hän muka soi Akontiokselle anteeksi, vieläpä puolustikin
häntä. Kaikkivoipa Eros oli vietellyt nuorukaista näille jyrkänteille.
Olihan ymmärrettävää, ett'ei rakastunut, tunteittensa vallassa oleva
nuorukainen kavahtanut mielettömimpiäkään keinoja. Karidemos soi sen
kyllä anteeksi; niin, tahtoipa edelleenkin armossa suosia nuorta
mestaria, eikä suinkaan aikonut antaa taiteilijan sovittaa sitä, mitä
ihminen oli rikkonut -- jos vaan Akontios nyt viimeisellä hetkellä
muuttaisi mielensä ja vapaasti myöntäisi tehneensä väärin.
Arkontin viha olisi kiihottanut nuorukaista vastustukseen ja kiivaaseen
sanakiistaan; mutta tämä odottamaton tyyneys, alentuvaisuus ja sääli
sai hänet hämille ja aseettomaksi. Hänestä tuntui nyt selvemmin kuin
koskaan ennen, että hän pyysi mahdottomia. Kylmäkiskoisuus Kononin
kasvoissa, joka visusti kavahti itseään vähentämästä Karidemoksen
sanojen vaikutusta halveksivilla liikkeillä, lannisti nuorukaisen
mieltä yhä enemmän. Siis Kononkin näkyi pitävän asiaa vaan pienenä
kovan-onnen sattumana, josta tuskin kannatti puhuakaan!
Ehk'ei Akontios niinkään helposti olisi selvinnyt pulasta, ehkä hän
äänetönnä olisi vetäytynyt pois, tehdäkseen vasta myöhemmin uuden
yrityksen, joll'eivät hänen katseensa olisi kohdanneet Kydippeä.
Siitä hetkestä alkaen kun hän astui kynnyksen yli, oli hän kokonaan
voittanut Kydippen sydämmen. Sorea nuorukainen, niin jalo, niin
voimakas ja kuitenkin niin viehättävän ujo, ilmestyi tytölle nyt aivan
toisessa valossa, kuin ennen. Kydippe teki nyt sen huomion, ett'ei
Akontios menettänyt mitään täälläkään, komeitten marmoripylväitten,
muhkeain mattojen ja kultakuteisten verhojen kaunistamassa salissa,
vaan että hän päin vastoin oli suurisukuisen ja hallitsevan näköinen
mahtavan Karidemoksenkin kanssa puhellessaan. -- Siten haihtui
hänestä viimeinenkin epäilyksensä ja hänen silmänsä ilmaisivat
totista, umpimähkään ihailevaa rakkautta, joka katselee rakastettuaan
kunnioituksella eikä pelkää sen kautta alentavansa itseään.
Akontios ymmärsi tämän silmäyksen. Oli kuin uutta elinvoimaa olisi
virrannut läpi hänen suonensa. Hän pudisti päältään paulat, joihin
arkontin sukkela puhe oli kietonut hänen sielunsa ja sanoi vakavalla
äänellä:
"Karidemos tuomitsee väärin aikomukseni. Minkä olen uskaltanut, sitä
en ole tehnyt umpimähkään, vaan tarkkaan mietittyäni ja lujalla
päätöksellä saattaa sen perille. Afroditen pyhäkössä on Kydippe
luvannut tulla omakseni; nyt pidän hänen sanoistaan kiinni. Mileton
arkontti, pyydän tytärtäsi omakseni."
"Narri!" mutisi Konon. Sitten sanoi hän kääntyen Karidemokseen:
"Saanko minä vastata hänelle?"
"Et", vastasi arkontti. "Mitäpä sinä siihen voisit sanoa. Ei sinun
järkisyysi olisi vaikuttavammat kuin minunkaan; eikä minua todellakaan
enään haluta tuhlata hyviä neuvoja hupsuun. Vastaa sinä hänelle
Kydippe! Sananen sinun suustasi ehkä säästää minua kurittamasta häntä."
Kaunis Kydippe loi katseensa maahan.
"Isä", sanoi hän, "pelkään suututtaa sinua; mutta ethän sinä itsekään
voi kieltää, että Afroditen pyhäkössä tehdyt lupaukset ovat mahdottomat
peruuttaa."
"Mitä tämä on?" kysyi Karidemos.
"Olkaa valallenne uskolliset!" jatkoi Kydippe, "niin varoitti tietäjä.
Karidemoksen tytär on ennen muita Miletolaisia velvollinen noudattamaan
tätä käskyä, sillä itsehän minä esiydyin uhkaavan vaaran ennustajana!"
Karidemos tuijotti tyttäreensä suurin silmin. "No, jumalien nimessä,
ymmärränkö sinua oikein?"
"Niin isäni! Akontios tulee puolisokseni -- sillä niin olen vannonut.
Etkä sinä, korkein lainvalvoja, voi pakottaa minua rikkomaan valaani."
"Ja tuota kurjaa kujetta uskallat sinä sanoa lupaukseksi?"
"Erehdyt, isä. Lupaukseksi muuttuu jokainen sana, joka jumalattaren apua
anellen templissä huuliltamme lähtee. Jollei jumalatar olisi tahtonut
minua vannomaan, niin miksi olisi hän toimittanut niin, että ääneen ja
selvästi luin, mitä Akontios oli kirjoittanut? Tiedäthän, että Afrodite
antaa suosikkiensa käyttää kavaluuttakin, jos he käyttävät sitä totisen
rakkauden palveluksessa; eikä meidän sovi riidellä jumalattaren kanssa
ja selitellä hänen tahtoaan meidän mielemme mukaan."
"Onneton", huusi Konon säikähtyneenä, "tahdotko antaa itsesi alttiiksi?"
"Antaako itseni alttiiksi?" toisti Kydippe. "Tiedä Konon, että ketä
Afrodite suosii ja kelle hän antaa armonsa, se saa paitsi rakastettunsa
kättä myöskin koko hänen sydämmensä ja sielunsa. Minä rakastan
Akontiosta."
Hetken tuskallinen äänettömyys seurasi tätä ilmoitusta.
Karidemos ja Konon ällistyivät kokonaan asian niin odottamattomasta
käänteestä. Akontios vapisi autuaallisesta onnesta, veri pakotti
ohimoilla; hän ojensi kätensä ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa
rakastettuaan rintaansa vastaan, mutta ei hän saanut sanaakaan suustaan.
"Pois!" kuului viimein Karidemos ärjäsevän. "Tahdotkos että vedätän
sinut hirsipuuhun niinkuin Iksion kavaltajan? Et koskaan enään astu
tähän huoneesen, jota rikoksellasi olet saastuttanut! Pois, sanon minä,
sinä kirottu konna. Vaikka Kydippe olisi vannonut kaikissa kaupungin
templeissä, tekisin sen kuitenkin tyhjäksi. Konon, seuraa kihlattuasi
gynaikonitis-pihaan ja odottakaa minua siellä! Minä pidän sillä
välin huolta siitä, että vast'edes saamme olla rauhassa tällaisista
rettelöistä."
"Herra", sanoi Akontios kalveten, "rukoilen sinua..."
"Jätä minut, tahi pelkää kiukkuani!" huusi arkontti vimmastuneena.
"Voi hyvin, Akontios!" huusi Kydippe. "Luota vaan Afroditen armolliseen
apuun!"
Ikäänkuin huumaantuneena meni Akontios pylväspihaan. Orjain silmäykset
osottivat selvään, ett'ei tapaus arkontin huoneessa enään ollut mikään
salaisuus. Pelon ja riemun valtaamana astui hän avaran porttikäytävän
läpi. Täälläkin tapasi hän muutamia palatsin palvelijoita, jotka
silmäilivät häntä oudoin katsein. Hän punastui korvia myöten ja tuli
siten viimein ulos propylaioniin, joka kohosi muutamia portaita torista.
"Siinä hän on! Akontios! Jumalattaren lemmikki! Oi sinä kadehdittava!
Eläköön Akontios!" kuului joka taholta.
"Lieneepä Konon vihoissaan!" huusi harteva merimies karkealla äänellä.
"Kas niin vaan! Sille alhaisten halveksijalle suon mielelläni
tappiota!" äänteli toinen, ja raikas nauru kaikui kautta koko torin
vaikuttaen etäämpänäkin olijoihin, jotka eivät edes tietäneet mistä
kysymys oli.
Kolme neljä orjaa oli tullut samalla kuin Akontioskin. Heidän
ympärillään syntyi tungos ja he temmattiin mukaan väkijoukkoon,
kun Akontios sillä välin yhä seisoi pylväskäytävässä ikäänkuin
käsittämättä, mikä saattoi kansaa semmoiseen kiihkoon.
Hän oli juuri aikeessa astua portista ulos kun syttyi uusi meteli.
Orjat olivat kertoneet, että Karidemos oli ajanut pois rohkean kosijan.
Nurina kävi läpi rahvasjoukkojen, kasvaen kovaksi pauhinaksi, joka oli
raju-ilmaa ennustavan merenkuohinan kaltainen.
"Seis!" huusi joukossa etumaisin ja samassa rohkein. "Tahdotko itsekin
edistää valanrikkomista ja siitä seuraavaa kaupungin rankaisemista?
Mene noutamaan morsiamesi, Akontios! Älä pelkurin tavoin pakene!
Arkontin täytyy totella jumalattaren käskyä."
Arasti ja neuvotonna katsellessaan meteliä, havaitsi Akontios
nuoren Oloroksen kalpeat, tuntehikkaat kasvot, joka nyökkäämällä
näkyi kehottavan häntä rohkeuteen. Sitten näki hän, kuinka Oloros,
innokkaasti puhellen, kääntyi ympärillään olijoihin. Mitä nuori
Miletolainen puhui, sitä ei kuvanveistäjä voinut erottaa; mutta
että hänen vilkkaat liikkeensä tiesivät samaa, kuin mitä hänelle
jo etumaiset joukot olivat huutaneet, sen huomasi Akontios niiden
vaikutuksesta. Tusinoittain kohosi käsiä ilmaan ikäänkuin vakuutukseksi
kansan yhä äänekkäämmin kuuluvasta tahdosta, ja tusinalukuja seurasi
pian satalukuja. "Me vannomme Kypriksen nimessä, että tahdomme
puolustaa oikeutta ja uskollisuutta!" niin kuului se vala, jonka Konon
oli rahvaalle opettanut ikäänkuin tunnussanaksi; ja yhä uhkaavampana
tulvasi joukko pylväskäytävää kohti.
Ei yksistään hyväntahtoisuus Akontiosta kohtaan saattanut Olorosta
ja hänen puoluelaisiaan näihin melskeisiin toimiin, vaan myöskin
valtiolliset sivutarkoitukset. Oloros, joka hiljakkoin vielä oli
ollut valtion asioista välinpitämätön, kun koko hänen elämänsä oli
nautinnoissa ja tieteellisissä harrastuksissa, oli viime aikoina yhä
enemmän antaunut tyytymättömien joukkoon, jotka eivät hyväksyneet
neuvoston yksipuolista, kaikkea uutta vastustavaa hallintotapaa,
vaan kokivat saada siinä täydellistä ja perinpohjaista muutosta.
Muutaman viikon kuluttua oli Oloros tässä puolueessa saavuttanut
arvoonsa ja erinomaisiin luonnonlahjoihinsa vastaavan aseman. Tämän
puolueen pääpyrintönä oli täydentää neuvosto vapaamieliseen suuntaan
kahdellakymmenellä uudella jäsenellä, jotka olivat valittavat niin
kutsutuista uusista suvuista; vielä oli aikomus toisenlaiseksi
muodostaa arkontin-arvo, joka uhkasi tulla perinnölliseksi, kun
arkontin tuleva vävy Konon näkyi olevan raadin ehdokas ja siten
aikoivat ehkäistä sen, mitä enimmin kammoivat, nimittäin tyranniuden.
Vastustuspuolueelle ei mikään voinut olla tervetulleempi kuin tapaus
Afroditen templissä. Jos Akontios tuli Karidemoksen vävyksi, niin
oli vallanhimoinen Konon ikipäiviksi syrjäytetty; eikä voinut tulla
kysymykseenkään, että Akontios rupeaisi Kononin asemaan, koska häneltä
puuttui siihen vaadittavat ensimmäiset ehdot: olla Miletosta syntyisin
ja sikäläinen kansalais-oikeus. Kydippen valan pyhänä pitäminen
ja Akontioksen toiveitten edistäminen olivat siis välikappaleita
tyytymättömien politiikille, ja empimättä käyttivät he hyväkseen
näitä välikappaleita. Ei koskaan ennen oltu huomautettu kansaa niin
pontevasti tietäjän sanoista, ei koskaan ennustuksen sisältämää
vaaraa niin elävästi kuvailtu, kuin täällä torin ahdingossa. Tieto
Kydippen käytöksestä antoi uutta sytykettä. Oli siis liittolainenkin
keskellä vihollisleiriä. Hiukka rohkeutta ja taitoa vaan, niin oli
voitto varma. Meteli torilta tunki palatsiin, arkontinkin korviin ja
herätti hänessä ensin hämmästystä, sitten, kun hän tarkemmin kuuli
syyn siihen, suuttumusta. Hän jätti Kononin yksin Kydippen seuraan ja
meni pylväspihaan, jonka alinta porrasta kansa jo piiritti. Akontios
nojausi miettiväisenä etumaisinta pylvästä vastaan. Nähdessään
kaupungin päämiehen, vetäytyi joukko hiukan takaisin. Akontios yksin
jäi liikkumatta seisomaan.
"Mitä te tahdotte?" huusi arkontti, kun melu oli asettunut.
Taas ojentui sadottain käsiä ilmaan kansajoukosta.
"Kydippen vannoman valan täyttämistä!" kuului yhteen ääneen.
Karidemos kalpeni.
"Mileton miehet!" huusi hän mahtavalla äänellä, "kuka teistä -- olkoon
hän vaikka halvin etukaupungin käsityöläinen -- sallisi että syrjäiset
sekaantuisivat hänen perheensä asioihin? Jokainen vapaasyntyinen on
oman huoneensa herra; suokaa siis arkontillekin sama oikeus, älkäätkä
kauvemmin loukatko sitä, jota olette velvolliset pitämään kunniassa ja
arvossa."
"Me pidämme sinua kunniassa ja arvossa, jos täytät 'valan'", kajahti
vastaukseksi.
Arkontti katsoi ympärilleen. Pylväspihan molemmin puolin seisoi
henkivartiosto, jona oli kuusi, seitsemän pitkillä keihäillä ja
pitkänsoikeilla kiiltävillä kilvillä varustettua miestä. Hän tunsi,
kuinka kiukku pyrki pääsemään valloilleen, kuinka hän jo ihan oli
antamaisillaan miehistölle käskyn: "Puhdistakaa tori!" -- Mutta
semmoinen käsky olisi vienyt häneltä vallan, jos vartijat olisivat
sitä totelleet tahi ei. Ajaa semmoista väkijoukkoa pakoon niin vähillä
sotavoimilla, oli silminnähtävästi mahdotonta, ja tyytymättömien joukko
se tässä määräsi.
Sen taisi Karidemos huomata. Hän hillitsi itsensä ja turvautui
alentavaan ystävällisyyteen, joka kuului vähän teeskennellyltä.
"Ystävät ja kansalaiset!" sanoi hän pannen käsivartensa ristiin
rinnallen. "Te saatatte minua todellakin hämmästykseen! Varmaankin
olette erehtyneet; teille on väärin kerrottu tapauksesta Afroditen
templissä. Mutta minä tahdon, että uskollinen Miletoni saa tiedon asian
todellisesta laidasta. Huomenna tähän aikaan ilmoittaa julistaja täältä
pylväspihan portailta, mitenkä se kaikki tapahtui; silloin saatte
nähdä, että olette pitäneet vallatonta pilaa täytenä totena, ja ett'ei
Kydippe koskaan ole valaa tehnytkään."
Myrsky, joka nyt nousi kansassa, asettui äkkiä ikäänkuin tenhovoimalla.
Äänetön hiljaisuus valtasi joukon; Kydippe itse oli tullut ulos ja
seisoi, kädet rukoilevasti ristissä, arkontin vieressä.
"Anna anteeksi, isä!" sanoi hän kyynelsilmin. "Ei kansalle ole väärin
kerrottu, vaan sen johtajalle. Mitä koko Miletossa kerrotaan, on
tosi. Juhlallisesti olen luvannut, että Mylasalainen Akontios on
tuleva puolisokseni. Älä siis vastusta lupauksen täyttämistä! Älä ole
vihoissasi, rakas isäni, vaan pane Kydippesi käsi hänen rakastettunsa
käteen, näyttäen siten, että kunnioitat jumalatarta ja tietäjän pyhää
ennustusta."
Kun Karidemos äänettömäksi ällistyneenä häntä katseli, astui hän
portaita alas Akontioksen luo.
"Kas tässä, ota minut!" sanoi hän hymyillen.
Kansan riemusta pauhatessa, tarttui Akontios käteen, joka hänelle
tarjottiin, kun Kydippe ilosta loistavin silmin ja kuitenkin
tuskautuneen näköisenä katseli isäänsä.
"Ei koskaan!" huusi Karidemos, äkkiä havahtuen. "Ottakaa hänet kiinni,
miehet! Viekää se heittiö, joka on riivannut tyttäreni raatihuoneen
vankilaan! Eteenpäin! Mitä te vitkastelette?"
Se oli myöhäistä. Kun kansa näki Akontiosta uhattavan teki se liikkeen,
josta voi pelätä pahinta. Eivät edes siihen asti taampana olleen
Kononin kiivaat kehoitukset saaneet aseellisia liikkeelle.
"Hiljaa Miletolaiset!" huusi jymisevä ääni joukon keskeltä. "Jalo
Oloros tahtoo puheen vuoroa."
"Kaupunkimme jalo päämies", alkoi korkeasukuinen nuorukainen, "pyydän
sinua tämän kiivastuneen kansan nimessä. Älä vastusta jumalien tahtoa!
Sinä tunnet maailmaa ja ihmisten aatteita. Eivät kaikki kansalaiset
tarkota hyvää niinkuin minä ja nämät ystävät, jotka ympärilläni ovat.
Vihamieliset katseet väijyvät vaan sopivaa tilaisuutta rikkoakseen
pyhää järjestystä. Voi silloin valtiota ja sen hoitajia, jos tapahtuisi
onnettomuus, jota voisi pitää jumalattaren lähettämänä rangaistuksena,
koska häntä vastaan on rikottu. Katso herra, vaikk'ei Kydippe -- kuten
hän itse kuitenkin myöntää -- olisikaan tuota valaa vannonut, pitäisi
sinun kuitenkin viisaana kansamme onnen johtajana menetellä ikäänkuin
hän olisi sen tehnyt, koska koko Mileto niin uskoo. Juuri se on
ylhäisten tointen vaikeutena ja huolena, ett'eivät niiden toimittajat
osaa käyttäytyä kansan miehinä. Valta ja arvo tuovat mukaansa
velvollisuuksia; ne rajoittavat sen vapautta, joka niitä harjottaa ja
pakottavat häntä tukeuttamaan itserakkauden ja kaiken itsekkäisyyden.
Kuinka totta minä puhun ja kuinka täydellisesti olen lausunut kaikkien
kansalaisten mielipiteet, osottakoon se suostumushuuto, jolla kansa
yhtyy toivomukseeni: 'Eläköön Akontios, Karidemoksen vävy'."
Nuorukaisen koko käytöstapa oli miellyttävä. Hän sai
kylmäkiskoisemmatkin puolelleen. Tuhat-äänisesti kaikui kautta koko
torin: "Eläköön Akontios, Karidemoksen vävy!"
Purren hammasta meni Konon takaisin huoneesen. Mutta Karidemos,
säikähtyneenä vartijainsa neuvottomuudesta ja kansan tahdosta, joka
luonnonvoiman mahtavuudella pyrki päästä toteutumaan, menetti kaiken
tasapainon. Vallanhimo oli hänessä voimakkaampi kuin ylimyksen
arvokkaisuus ja syvälle juurtunut sukuylpeys. Vaikka hän uhmailevasti
ja halveksivasti kohtelikin jokaista yksityistä tuosta huutajajoukosta,
oli hän kuitenkin ikäänkuin äkkiä muuttunut, niiden ollessa näin
yhdessä.
"Tarjoa Akontiokselle kätesi!" huusi taannoinen jymisevä ääni. "Kansa
tahtoo niin, ja kansa tässä määrää."
Ja katso, Karidemos, ankara, käskemään tottunut arkontti, ylimyksistä
ylhäisin, taipui. Epävakaisin askelin meni hän Akontioksen luo --
ja voittoriemusta hymyillen katseli kalpea Oloros kohtausta, jota
hän rohkeimmissakin unelmissaan oli pitänyt mahdottomana. Akontios,
kuvanveistäjä Mylasasta piti vasemmalla kädellä Kydippen kättä,
oikealla hänen isänsä, -- siten koko kansan nähden otettuna tämän
perheen helmaan, joka oli ollut suljettu Mileton etevimmiltä ja
ylhäisimmiltäkin nuorukaisilta.