Elaphebolion-kuun ensimmäinen dekadi oli onnellisesti alkanut.
Mileton kaupungissa vilisi samoin kuin muinakin vuosina muukalaisia,
jotka, osaksi uskonnollisesta tarpeesta, osaksi komeiden juhlamenojen
ja iloisen, elokkaan hyörimisen uteliaasta näkemishalusta olivat
läheltä ja kaukaa saapuneet, niin että etenkin tori ja satamakatu
nyt olivat hyvin kirjavan näköiset. Kunnianarvoisia eukkoja, jotka
tahtoivat rukoilla jumalattarelta armoa rakkaille tyttärilleen;
punaposkisia tyttöjä, jotka enemmän luottivat omiin, muka hartaampiin
ja innokkaampiin rukouksiinsa, kuin vanhempain; kaunisvartaloisia
nuorukaisia, joilla ei ollut mielessä rukoileminen, vaan nauttiminen;
Kypros ja Andros-saarista tulleita hetairoita kultakuteisissa
vaatteissa; sen lisäksi vielä joukko huvituksenhaluisia miehiä eri
säätyluokista -- kaikki nämät olivat kokoontuneet loistoiseen Miletoon.
Vieläpä barbaareja Skythainkin maasta, tummanverisiä Persialaisia
koruhousuissa ja päässä korkeat tiarat, pitkäviittaisia Egyptiläisiä ja
kauppiaita Kampaniasta ja Bruttiumista nähtiin uteliaitten joukossa.
Ensimmäisenä juhlapäivänä, joka kului kaikenlaisiin valmistaviin
toimiin ja juhlakulkuihin, sittemmin myös ylellisiin, tuoksuviin
juominkeihin, liikkui Akontios, sen verran kuin häntä halutti, ja
noudattaakseen papin kehoitusta, kansajoukossa; sillä tämä ensimmäinen
päivä oli Melanippoksen aikeille arvoton, ja kuta enemmän Akontios
saattoi kääntää huomionsa katujen ja torien kirjavaan näytelmään,
sitä paremmin saattoi hän rauhoittua. Hänen täytyi pysyä reippaalla
mielellä -- arveli pappi -- sillä mahdollisesti tulisi ratkaiseva hetki
vaatimaan suurta lujuutta ja kylmäkiskoisuutta.
Seuraavana päivänä oli templissä suoritettava tuo pyhä toimitus, joka
vasta avasi oikean juhlan ja oli Mileton eri kuuluisuus. Kaupungin
kolme ihaninta ja etevintä neitosta, jotka Elaphebolion-kuussa
täyttivät seitsemäntoista ikävuotta, vihittiin ainoastaan täksi
päiväksi välittäjiksi jumalattaren ja kansan välillä.
Kolmannesta hetkestä alkaen jälkeen auringon nousun aina keskipäivään
saakka piti heidän, yksinään ja erotettuina kaikista muista
rukoilevista, templissä valmistautua juhlauhria varten, joka heidän
tuli auringon ollessa korkeimmillaan, suorittaa jumalattarelle ja joksi
käytettiin kuusi lumivalkeata kyyhkystä, kaksi kunkin puolesta.
Näitä kyyhkysiä ei tapettu, kuten muutoin oli tavallista, vaan
ne päästettiin lentämään temppelin peristiilin keskeltä; niiden
lentotavasta ja suunnasta päätti kansa, oliko Afrodite yhä edelleenkin
suova kaupungille armollisen suosionsa, varjeleva sitä viholliselta,
rutolta ja nälältä, liialta vedeltä ja tulelta, vai oliko mitään vaaraa
tulossa. Kun arkontti joka vuosi antoi kasvattaa nämät kyyhkyset
maatilallaan, Hyetussan saarella, niin kääntyivät linnut aina,
leiailtuaan vähän sinne tänne, suoraan kotiinsa päin, siis länteen;
mutta tämä suunta tiesi kansan mielestä onnea, koska lännessä oli meri,
josta jumalatar Kreikan muinaistarujen mukaan oli noussut.
Noista kolmesta valitusta, joiden tällä kertaa tuli toimittaa tuo
ikivanha juhlameno, oli ihanin ja jalosukuisin kultakutrinen Kydippe.
Tähän tapahtumaan oli Afroditen pappi perustanut rohkean tuumansa,
pelkäämättä loukkaavansa jumalatarta, vaikka hän käyttäisikin sen
toteuttamiseen juuri ne hetket, jotka tytöt viettivät templissä.
Ihanampaa uhria -- arveli hän itsekseen -- ei tuolle merenkasvatille,
hänen pappinsa milloinkaan voi toimittaa, kuin että hän auttaa
uskollista rakkautta turhia ja turmiollisia ennakkoluuloja vastaan.
Akontios pysyi tänä muistettavana päivänä kotonaan jo aamusta
alkaen. Melanippos oli luvannut lähettää hänelle sanan. Juhlapuvussa
käyskenteli Akontios kuumeentapaisella uupumattomuudella edes takaisin
pihasta puutarhaan ja puutarhasta pihaan. Koronis, jolle hän oli
sanonut odottavansa ylen tärkeitä sanomia Melanippokselta, ei luopunut
paikastaan kivipenkiltä porttikäytävän luota, jossa hän odotteli.
Akontios tuli ainakin joka viiden minuutin päästä sinne katsomaan
ja hänen katseensa ilmaisivat sellaista levottomuutta, että Koronis
huolissaan pudisti päätään.
"Sinä toivot saavasi kuulla jotain iloista ja onnellista", sanoi
hän, "mutta minä varoitan sinua. Joka liian rajusti antautuu ilon
valtaan, hänelle asettavat jumalat aavistamattomia esteitä tiehen.
Säilytä mielenmalttisi, Akontios! Tyyneesti katseleva silmä johtaa
paremmin perille, kuin hunnun himentämä, joka katselee kaikkea
ikäänkuin rusosumun kautta! Meillä, ikälopuilla on kyllä kokemusta, ja
vaikk'et minulle mitään ilmaise, arvaan kuitenkin! Tuollaisia myrskyjä
matkaansaa yksin Eros..."
Nuorukainen ei kuullut, kuinka järkevästi ja hyväntahtoisesti Koronis
puhui. Jo ennenkuin eukko oli lopettanut, meni hän taas pois. Jälleen
mitteli hän puutarhan käytäviä; tällä kertaa poikkesi hän vaihteen
vuoksi pienelle kummulle, josta hän ensi kerralla oli katsellut ukko
Laogoraksen tointa.
Kiivasluontoinen tyttö, joka ensin niin lempeänä ja ystävällisenä,
mutta sittemmin niin suuresti muuttuneena, oli hänelle esiytynyt,
johtui ensi kerran pitkään aikaan hänen mieleensä, ja hän tunsi, että
sitä alkoi ikäänkuin ahdistaa.
Koko tämän ajan kuluessa hän ei ollut Neairaa vilahdukseltakaan nähnyt.
Alussa Koronis ihmetteli tytön tulemattomuutta, mutta sitten taisi
hän arvata asian laidan, ja kun hän huomasi Akontioksen karttavan
kaikkea puhetta siihen suuntaan, ei hän sen koommin asiasta kysellyt.
Akontioksella, jota yhä enemmän alkoi vallata se ainoa ajatus, jonka
pappi oli saanut hänessä liekiksi leimahtamaan, ei ollut aikaa
tiedustella sen nuoren tytön kohtaloa. Kerran vaan hän oli poikennut
Laogoraksen luo tiedustelemaan, mutta ei saanut tietää muuta, kuin
että Neaira oli muuttanut hänen luotaan. Mihin hän oli muuttanut,
oliko hän koko kaupungissa enään, mikä oli syynä hänen äkilliseen
poismuuttamiseensa -- siihen ei Laogoras tainnut antaa mitään
selitystä. Se vaan oli varma, että Neaira ei enään käynyt satamakadulla
-- rahanhimoisten kilpailijatartensa suureksi iloksi.
Kaikki tämä johtui nuoren taiteilijan mieleen, kun hän nyt katseli
myrttiaidan yli ja näki iäkkään Laogoraksen susikoirineen. Hitaasti
ja alakuloisena käveli ukko kukkaispenkkien välitse, ja Keimonkin
antoi ymmärtäväisen päänsä painua, ikäänkuin se ottaisi osaa isäntänsä
mielialaan.
"Laogoras suree kadonnutta Neairaa", sanoi Akontios itsekseen.
"Kuinka ystävällinen ja iloinen hän oli, kun hän tuona ensimmäisenä
päivänä tuli vanhuksen luo! Tosiaankin minua surettaa kovin, että
minä olen syynä, jos kohta viattomanakin, tähän suruun; sillä ei ole
epäilemistäkään että Neaira hylkäsi Laogoraksen huoneen, paetakseen
minua ja minun läheisyyttäni. Suokoon jumalatar, jolle uskon
kiitollisen sydämmeni, minulle anteeksi, jos Neairaa kohtaan olen
käyttäytynyt väärin! Mutta enhän minä aavistanutkaan... eikä kukaan voi
käskeä itseään: tätä pitää sinun rakastaa, tuota hylkiä!"
Mutta vaikka hän näin koettikin puolustaida, oli ikäänkuin soimauksen
tunne olisi ahdistanut hänen sydäntänsä, ja tämä mieli-ala ei hänestä
nyt, kun hänellä oli niin ratkaisevia asioita edessään, tietänyt mitään
hyvää.
Äkillinen arkamielisyys valtasi hänet, aavistus, että hän oli Kydippen
omistamisesta taistellessaan, saava kauvan ja katkerasti katumalla
sovittaa, minkä hän, vaikka tahtomattansakin, oli onnetonta Neairaa
vastaan rikkonut.
Emännän ääni herätti häntä näistä surullisista ajatuksista.
"Sanoma Melanippokselta!"
Vavahtaen ilosta syöksyi hän pihaan, jossa Klitifon odotteli häntä.
"Herrani kutsuu sinut tänpäiväiselle juhla-aterialle", sanoi orja.
"Neljä tuntia jälkeen puolisen odottaa hän sinua domatiossaan."
Niin olivat Melanippos ja Akontios sopineet keskenänsä. Nuorukainen
tiesi, että hänen nyt viipymättä piti mennä templiin.
"Määrähetkellä olen tuleva", vastasi hän. "Sano herrallesi suuret
kiitokset minun puolestani ja ota tämä pieni lahja vaivastasi."
Hän ojensi orjalle kultarahan. Klitifon otti sen ilolla vastaan ja meni
sitten matkaansa.
Muutama minuutti myöhemmin, puhui Akontios Koronikseen kääntyneenä:
"olen siis saanut sanan, jota niin hartaasti odotin. Paljon
Akontiokselle sekä tärkeätä että arvokasta ratkaistaan näillä
juhla-aterioilla. Jos suot minulle hyvää, niin rukoile jumalia, että
kaikki toteutuisi toivoni mukaan. Sillä välin käyn minä, samoin kuin
eilenkin, torille ja satamakadulle. Kauvempaa, kuin on välttämätöntä,
en tahdo kärsiä tätä huoneen yksinäisyyttä. Jää hyvästi, kunnon
Koronis!"
Näitä puhellen, läksi hän huoneesta. Kiertoteitä pitkin pääsi hän
temppelin takaseinälle, josta matala, vaskittu pieni ovi johti alas
temppelin alusrakennukseen. Täällä oli keskikokoinen huone ilman
ikkunoita, johon pääsi valoa vaan niukasti, muuriin tehdyn rautauunin
piipun paksuisen putken kautta. Tämän huoneen seinällä paloikin
kolmihaarainen kynttiläjalka, joka valoi punoittavaa valoaan kahdelle
pronssiselle pöydälle, muutamille jakkaroille ja tuolille. Toisen
pöydän ääressä istui Melanippos, pidellen kädessään jotain pyöreätä
esinettä, joka oli valkeaan verhoon kääritty.
"Huomattiinko sinun tulevan tänne?" kysyi pappi nuorukaisen astuessa
sisään.
"Tuskinpa. Temppelin takaista kapeata polkua kuljetaan vähän ja minä
olin vaarin otollisesta hetkestä."
"Teljitkö portin."
"Teljin, vieläpä kahdella telkimellä."
"Hyvä. Älä nyt vaan unhota mitä sinun pitää sanoman, jos asia, kuten
ilolla odotan, tulee koko kansan tutkittavaksi.
"Minä menen nyt ylös etupihaan, jätettyäni petoksemme viattoman
välikappaleen sinun haltuusi. Sinä taas olet pujahtanut tänne --
kuuletko? -- pujahtanut tänne minun tietämättäni; sakot, joihin
sellaisesta röyhkeydestä tavallisesti tuomitaan, suostun minä
maksamaan, joll'ei yrityksemme onnistu. Mutta muista etupäässä, että
tottelet vaan kuolemattoman jumalattaren kaikkivaltaa!"
Hän nousi seisalleen ja otti kääreen pöydältä. Valkea liinavaate
verhosi suuren kellertävän omenan.
Kun Akontios ihmetteli, mitenkä omena voisi olla salaisena
välikappaleena niin tärkeässä yrityksessä, jatkoi Melanippos:
"Niin, välikappale, jonka tässä sinulle annan, on yksinkertainen,
mutta kuitenkin, jos kaikki käy toivoni mukaan, vaikuttavampi, kuin
voit ajatellakaan. Yksinkertainen, kuten välikappale, on myöskin sen
käyttäminen. Sentähden pidinkin turhana sitä sinulle edeltäkäsin
selittää; ne harvat sanat, jotka nyt sinulle sanon, ovat tarpeeksi.
Tiedäthän, että jo enemmän kuin puolitoista tuntia, ovat neitoset
olleet temppelissä. Heidän hartaustoimensa ovat nyt loppuneet.
He huokaavat hiukan. Äskettäin otin vaaria, että Kydippe istuu
sisäänkäytävän oikealla puolella kultaisella tuolilla, hänen toverinsa
taas vasemmalla puolella hopea- ja purppura-istuimilla. Nyt tiedät
ehkä, että ikivanhan tavan mukaan on jokainen lupaus ja jokainen vala,
joka Afroditen templissä vannotaan, välttämättömästi pidettävä, jos
tahdotaan välttää onnettomuutta ja tuhoa, joka tulee valanrikkojan
perheelle ja, joll'ei paikalla tehdä katumusta, myöskin kaupungille ja
koko kansalle.
"Kateellisena valvoo sentähden koko Mileto sellaisen valan
pyhänäpitämistä. No niin, meidän pitää siis jumalattaren pyhäkössä
viekoitella Kydippeä lupaamaan tulla sinun puolisoksesi. Ja sen olet
varmaan saavuttava, jos avaat templin sivuoven ja varovasti viskaat
tämän omenan tuon lemmityn jalkojen juureen. Minä käärin sen taas
tähän vaatteesen, että varmemmin voit viskata. Liukas kun on, voisi se
verhotta kieriä liian kauas; mutta Kydippen, eikä kenenkään muun, on
nostaminen omena laattialta. Avaa ovi hiljaa, ett'ei narinaa kuulu,
viskaa sitten ja pysy alallasi. Minä arvelen, että se, minkä saat
kuulla, täyttää sydämmesi suloisella ihastuksella."
Vähän nolona katsoi Akontios Afroditen pappia silmiin. Mutta
ystävällinen hymy, jolla pappi vastasi hänen katseesensa, todisti, että
Melanippos puhui täydestä vakuutuksesta.
Pappi poistui. Akontios otti omena-kääreen käteensä ja astui portaita
ylös. Melanippoksen entisten tarkkojen kertomusten mukaan temppelin
sisärakennuksesta, tiesi hän hyvin missä sivuovi oli. Mutta sitäkin
paitsi hän ei olisi saattanut erehtyä, sillä nuorten tyttöjen äänet
suuntasivat hänen kulkuaan, heidän keskustellessaan nyt lepohetkellä.
Ovi aukeni kuulumatta.
Sykkivin sydämmin Akontios katsahti temppeliin. Hänen katseensa
kohtasivat Kydippen ihmeen ihanan muodon, joka istui kasvot hiukan
sivulle päin käännettyinä. Molemmat toiset tytöt näki hän kapean reiän
kautta oven saranapuolella. Ei näyttänyt vaikealta tehdä, mitä pappi
oli käskenyt. Hän käytti siihen hetkeä, jolloin Kydippe oli vieläkin
enemmän sivulle päin kääntynyt. Taitavasti tähdättyään viskasi hän
omenan aivan hänen jalkoihinsa, johon se jäi makaamaan, vaate vauhdista
puoleksi auenneena.
"Mistä se tuli?" kysyi Kydippe, kumartuen lattiaan sitä ottamaan.
"Saman kysyn sinulta", sanoi toinen hänen tovereistaan.
"Etkö nähnyt mitään", jatkoi Kydippe, ottaen tuon kummallisen kääreen
käteensä. "Omena! kummallista! kuuluukohan tämäkin tuon merenkasvatin
mysteerioihin? Ja tässä -- mitä se merkitsee? Ei, se on käsittämätöntä!"
"Mitä se on sitten?" kysyivät molemmat hänen toverinsa.
Kydippe oli käynyt heleänpunaiseksi.
"Omenassa on päällekirjoitus..."
"Vai päällekirjoitus?"
"Mutta, taivaallisten nimessä, en ymmärrä sitä. Iole, etkö sinäkään
nähnyt, kuka viskasi omenan?"
"En ensinkään!" vastasi ystävätär. "Mutta luehan se! Ehkä juuri
päällekirjoitus selittää arvoituksen."
"Päinvastoin! päällekirjoituspa sen tekeekin vielä mahdottomammaksi
arvata. Älkäämme puhuko siitä enään!"
Hän tahtoi piilottaa omenan vaatteihinsa.
"Mitä nyt?" sanoi Iole. "Tahdotko täällä, Afroditen templissä, salata
jotain meiltä, leikkikumppaneiltasi? Ja kukapa sen sanoo, että omena
oli sinulle aiottu? Luuletko ehkä, että se on Priamoksen poika, joka on
tahtonut antaa lahjansa ihanimmalle? Älä siis, Kydippe kulta, loukkaa
meitä! Näethän, että tahdomme kuolla uteliaisuudesta!"
Viittaus Pariksen tuomioon vaikutti, sillä ei Kydippe kammonut mitään
niin suuresti, kuin sitä, että hän näyttäisi itserakkaalla.
"Sinä erehdyt Iole", sanoi hän, uudelleen punastuen. "Se oli vaan
siitä syystä, että pidin asian niin mitättömänä. Mutta jos tahdotte,
niin kyllä minä sen luen. Tässä on vaan muutamia sanoja ja nekin hyvin
hullunkurisia."
Hän otti omenan taas esille ja luki: "Minä Kydippe, Karidemoksen tytär,
vannon kuolemattoman Afroditen nimessä, että Mylasan kuvanveistäjä,
Akontios, on oleva puolisoni."
Hän koetti hymyillä, mutta kumma kyllä, se ei käynyt häneltä niin
tyyneesti kuin tavallisesti. Hän ikäänkuin aavisti, että tässä oli
kysymys jostakin muusta, kuin vaan tyhjästä leikinteosta, joll'ei hän
heti voinutkaan arvata päällekirjoituksen sepittäjän tarkoitusta.
"Kydippe", sanoi Iole, "mitä sinä olet tehnyt! Etkö huomaa, että
päällekirjoitus, jonka luit, on paula? Isäni kertoi, että Deloksen
Diana-templissä tehtiin samanlainen kuje ja että sielläkin valalla
oli voimansa. Sinä olet vannonut valan Kydippe, sillä mitä tahansa
lähtee huuliltasi jumalattaren apua anoen, templissä ollessasi, on
peräymätöntä."
"Iole! mitäs puhut?" sanoi Kydippe nousten istuimeltaan.
"Tosi-asioita vaan! Sinä olet tehnyt valan Kydippe!"
Tässä silmänräpäyksessä avautui sivuovi. Akontios, joka sydän täynnä
riemua, oli kuullut kaiken tämän, ilmestyi hehkuvin poskin ja mekko
poimuissa hartioilla, neitosten keskelle.
"Sinä olet vannonut valan, Kydippe!" toisti hän juhlallisesti. "Jos
jumalatar vielä rankaisevana ja palkitsevana hallitsee ihmisten
kohtaloja, olet omani, muuten syöksee uskottomuutesi meidät kaikki
turmioon."
"Mitä kuulen? Mies-ääniä kolmen valitun joukossa?" niin kuului nyt
ääni komeasta keskiovesta. Melanippos astui nyt sisään vakaasti ja
arvokkaasti; hänen harmaan päänsä ympäri oli kierretty päähine,
jommoista papit käyttivät. Katse, jonka hän loi Akontiokseen, näkyi
ikäänkuin toistavan, mitä hän totisina hetkinä oli hänelle puhunut.
Täällä pyhäkössä toimi Melanippos ainoastaan välittäjänä jumalattaren
ja rahvaan välillä, joka palveli jumalatarta omalla tavallaan -- ja
jonka mielestä Akontioksen työ oli rangaistusta ansaitseva. "Mutta"
-- näkyi hänen äänetön katseensa sanovan -- "niin pian kuin olen
päältäni heittänyt virkaani kuuluvan arvokkaisuuden, ja loiste on
todellisuudesta erotettu, niin olen taas sama kuin ennen -- tuon
taivaallisen oikea ja rehellinen palvelija, jolle muodot ovat
vähäarvoiset olentoon ja ytimeen verraten, ja joka pitää yhden ainoan
ihmisystävällisen työn parempana, kuin näitten juhlallisuuksien loiste."
Melanippos kääntyi Ioleen ja vaati selitystä tapahtumista.
Tyttö kertoi.
Hetken oli Melanippos miettiväinen, sitten sanoi hän Akontiokselle:
"Sinä olet saavuttanut tarkoituksesi. Kydippe ei voi eikä saa rikkoa
lupaustaan. Ei itse hänen isänsäkään, korkean-arvoisa arkontti,
uskalla niin loukata jumalatarta ja Mileton hurskasta kansaa. Mutta
voittosi seuraukset, kuinka vähäpätöisinä ne pidätkin, verraten
siihen, mitä olet voittanut, täytyy sinun nöyränä kärsiä, sillä laki
on pyhä niinkuin jumalien tahto. Poistu nyt Akontios! Minä olen sinua
kohtaan ystävällismielinen ja tahdon sentähden tuumia, mitä voin
tehdä lievittääkseni neuvoston vihaa. En pidä mitään rikosta enemmän
anteeksi annettavana kuin sitä, joka saattaa mainita palavan rakkauden
puolustuksekseen; että häntä rakastat, että pyydät ainoastaan neitosta
itseä, etkä kaupungin mahtavimman miehen tytärtä ja monen miljoonan
perillistä, siitä ovat minulle takeina ylevät mielipiteesi, jotka
täydellisesti olen oppinut pitämään arvossa, ja ujo kainoutesi, joka
sinussa voittajanakin ollessasi tulee näkyviin."
"Niin tosiaan onkin!" huudahti Akontios, painaen kätensä sydämmelleen.
"Sinua, ainoastaan sinua, Kydippe, rakastaisin, vaikka olisit
orjattarista halvin! Isäsi rikkauksia ja nimesi loistoa en pyydä!
Yksistään sinua, sinun taivaallisen kauniit kasvosi ja sydämesi, joka
minua rakastaa, jos Afrodite on minulle armollinen."
Nämät, tulisimmassa kiihkossa lausutut sanat eivät olleet
vaikuttamatta. Omituisuus koko kohtauksessa tuli sen lisäksi.
Lyhyesti, salainen, vielä puoleksi uinaileva rakkaus, jota Kydippe
Akontiosta kohtaan tunsi, leimahti nyt kerrassaan ilmituleen, ja kuta
enemmän nuo ylhäiset ja ylpeät ystävättäret näkyivät surkuttelevan
hänen kohtaloaan, sitä voimallisemmin täyttyi jalon tytön sydän
vastustelemishalusta ja itsetuntoisuudesta, joka tekee ihmisen
kykeneväksi käymään yli ennakkoluulojenkin asettaman rajan.
Mutta huolimatta tästä suuresta ja merkillisestä muutoksesta, pysyi hän
äänetönnä.
"Tule nyt", sanoi Melanippos, kääntyen nuorukaiseen, jonka silmät
säteilivät ilosta, "ett'et häiritse pyhää toimitusta, joka vähän
ajan päästä alkaa. Minä pyydän sinua, Karidemoksen tytär, älä anna
ajatustesi vihalla eikä mielihyvällä olla kiintyneinä siihen, mitä on
tapahtunut, vaan toimita täydellä hartaudella hurskasta rukoustasi ja
kevät-uhria! Tiedäthän, siitä riippuu synnyinkaupunkisi menestys!"
Vielä hetken puhelivat tytöt siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta sitten
lähestyivät uhripalvelijat taluttaakseen uhraajattaret alttarin luo.
Kukin kantaen ruohosta punotussa korissa kaksi lumivalkeata kyyhkystä,
laskeutuivat tytöt kaikkein pyhimmässä polvilleen ja asettivat sitten
lahjansa kalliisti koristetulle tasolle.
"Afrodite!" niin kuului Kydippen neitseellisiltä huulilta, "sinä,
kaiken elon antaja, jumalien ja ihmisten voittajatar, joka hallitset
niin monta loistavaa templiä auringon noususta aina sen laskuun asti,
sinä, jota Paphossa palvellaan ja uhmailevan Eryxin harjanteilla
kumarrellaan, Amathuksessa, samoin kuin meidänkin aaltojen huuhtomassa
kaupungissa -- kuule, oi kuule mua! Siunaa kansaa ja sen mahtavia
johtajia! Siunaa kaupunkia ja sen hurskaita vieraita! Siunaa Miletoa!"
"Siunaa Miletoa", toistivat molemmat toiset, ja hienoista hihasista
ojentui kuusi pyöreätä käsivartta kuolemattoman kuvaa kohti.
Nyt seurasi uusi jakso muodollisia juhlamenoja, väkijoukon yhä
taajentuessa auringon valaisemalle torille, odottaessaan tulevaa
näytäntöä: noitten kolmen Mileton tytärten julkista esiytymistä ja
pyhien kyyhkyisten lentoa. Auringon ollessa korkeimmillaan, osottautui
Melanippos peristiilin keskipylväitten välissä; hän julisti, että uhri
kuolemattomalle oli toimitettu, että rukoukset ja kaikki muut menot,
mitä Mileton vanhat tavat sääsivät, onnellisesti olivat suoritetut; jo
saatettiin noita kolmea uhraajatarta uhrihuoneesta esipihaan.
Nyt hän astui syrjään. Samassa näkyi jotain valkoista ikäänkuin
aallontapaisesti lähenevän pylväskäytävän perältä. Muhkeasti
puettuina loistaviin juhlapukuihin, jotka liehuivat kauniissa
laskoksissa, pyöreät käsivarret olkapäihin asti paljaina, pysähtyivät
neitoset temppelin sisäänkäytävän luo. Keveä länsituuli pudisteli
leikillisesti kukkasia, jotka seppeleiksi punottuina varjostivat
heidän kirkkaat, selkeät otsansa. Vasemmalla kädellä kohottelivat he
hiukan päällysvaatteitaan, niin että ne muodostivat laskoksia, joihin
piilottivat korinsa ynnä uhrikyyhkyset, jotka olivat määrätyt lentämään.
Nähdessään nuo kauniit tytöt edessään, heidän kukkeat, pyöreät muotonsa
-- raikkaat ylistyslaulut rakkauden jumalattaren kaikkivallasta --
puhkesi rahvas loppumattomiin riemuhuutoihin. Kydippen molemmat
seuralaiset punastuivat, mutta hän itse ei näkynyt vähääkään välittävän
melskeisistä kunnian-osotuksista, jotka varmaan etupäässä tarkoittivat
juuri häntä. Totisena ja liikkumatonna odotti hän oionistein,
tietäjäin, merkkiä; nämät olivat heti, neitosten astuttua esiin,
asettuneet juhlallisesti molemmin puolin portaita.
Merkki annettiin. Heti hälveni hälinä torilla hiljaiseksi murinaksi.
Kohottaen avatut korinsa molemmin käsin ylös, lausuivat tytöt
puoliääneen:
"Te Afroditen lemmikit, palatkaa siihen purppurahelmaan, josta
jumalatarkin on noussut!"
Reipas juhlamusiikki antoi nyt tenhosävelensä kuulua. Melkein yht'aikaa
läksivät kaikki kyyhkyset korista lentämään, liitelivät rauhattomasti
muutamia hetkiä ilmassa kansajoukon päällä ja suuntasivat sitten
lentonsa länteen päin, kun petolintu, joka siihen saakka vaan pisteen
kokoisena oli näkynyt taivaan lakea vasten, nuolen nopeudella syöksyi
alas ja kaappasi kynsiinsä ensimmäisen noista kuudesta kyyhkysestä.
Ikäänkuin ivaten kaareili se sitten pari kertaa torin ympäri; sitten
kääntyi se lentämään etelään Didymoihin päin.
Suuttumuksen, surun ja tyytymättömyyden huutoja kuului joka haaralta.
-- Molemmat harmaahaveniset ennustajat astuivat takaisin asemiltaan,
Melanippoksen taluttaessa nuoret tytöt alas torille, jossa heidän
omaisensa odottivat heitä.
Täällä seisoi myös suuren seurueen keskellä arkontti Karidemos, joka
oli jättänyt kunniaistuimensa palatsinsa pylväskäytävässä, saadakseen
likeltä nähdä Kydippeä, joka oli hänen sydämmensä ylpeys. Hän otti
vastaan tytärtään omituisesti hymyillen.
"Se oli sinun kyyhkysesi", sanoi hän viivytellen. Mahdotonta oli
sanoa sisälsivätkö nämät sanat soimausta ja surua, vai tahtoiko
Karidemos lyödä asian leikiksi, kuten mies, joka on ylennetty yli
rahvaan ennakkoluuloja. Todella ei Karidemos pannut niin suurta
merkitystä tähän kyyhkysten lentoon, mutta hän tiesi, että rahvas
siihen luotti. Ajatus, että ehkä pidettäisiin hänen Kydippensä
syypäänä onnettomuuksiin, joita ennustajat kyyhkysryöstön johdosta
ennustaisivat, koski häneen tuskallisesti, ja siten horjui hän
kaikenlaisten ristiriitaisten ajatusten välillä, joita hän
hienokäytöksisenä miehenä koki salata niin paljon kuin mahdollista.
"Minunko kyyhkyseni?" vastasi Kydippe. "Minähän olin koko meidän
yhteiskuntamme edustaja. Jos jumalatar on vihoissaan, niin on korkea
raati sen ansainnut..."
Vanhin tietäjistä astui nyt keskipylväitten väliin. Hänen toverinsa
seisoi syrjemmällä tiaralla koristetun Melanippoksen vieressä.
Hälinä taukosi.
"Miletolaiset!" alkoi oionistes kauas kaikuvalla äänellä, "ei aivan
yhtä selkeänä odota meitä tulevaisuus, kuin viimekuluneet vuosikaudet
ovat olleet. Se, minkä vast'ikään näitte, ennustaa odottamattomia
taisteluja ja raskaita huolia, jotka saattavat käydä tyhjiksi
ainoastaan siten, että jokainen kansalainen uskollisesti pysyy siinä,
mihin kuolemattomat jumalat ovat häntä asettaneet, että jokainen
täyttää velvollisuutensa, että te entistä tarkemmin vältätte rikoksia,
ilkitöitä, väkivaltaa, ettekä riko lupauksianne eikä valojanne.
Älköön täst'edes mikään rikos saastuttako Mileton aluetta! silloin
menee vaara, joka uhkaa meidän rauhaamme, tälläkin kertaa menojaan
kohtaamatta meitä!"
"Olkoon Afrodite meille armollinen!" kuului tuhansin äänin
kansajoukosta.
"Sitenhän tuottaisi tuo ulkonäköinen kova onni hyvääkin!" sanoi
Karidemos kääntyen tyttäreensä. "Ei olisi kallista maksaa hyveestä
ulkonaiset vastukset ja rettelöt. Tule pois, Kydippe! Ahdinko käy yhä
sietämättömämmäksi; palvelijamme tuskin enään saattavat suojella meitä
pikkuporvarien ja orjain kyynäspäiltä."
Tosiaan tungettiin nyt entistä likemmin joka taholta heidän päällensä.
Kummastelevat, tutkivat katseet kääntyivät kaikkialta Kydippeen,
joka hämillään katseli maahan. Meluavasta kansajoukosta kuului
puoliäänekkäitä puheita, jotka Karidemokselle olivat outoja, mutta
Kydippe ymmärsi ne viittauksiksi tapahtumaan Afroditen templissä. Tieto
mylasalaisen kuvanveistäjän uhkarohkeasta teosta oli kuin taikavoimalla
levinnyt kautta koko kaupungin ja yhä kasvavalla kiihkolla kerrottiin
mitä ristiriitaisimpia erityiskohtia sekä tyttären että ylhäisen
isänkin päätöksistä, jo ennen, kuin Karidemoksella oli aavistustakaan
tapauksesta.